Tämä on luettelo Suomen jääkäriliikkeeseen kuuluneista jääkäreistä. Kaiken kaikkiaan 1 895 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen 1915–1918 Saksassa. Aluksi 200 suomalaista koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissä. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27.

Siirry kirjaimeen → A B C D E F G H I J K L M N O P R S T U V W Y Z Å Ä Ö

Kaarlo Herman Kaarlonen

(22. marraskuuta 1889 Helsinki – 6. heinäkuuta 1937 Kirkland Lake, Ontario, Kanada) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat seppä Ville Karstunen ja Ida Nieminen. Tämä helsinkiläinen mekaanikko työskenteli vuonna 1916 Muurmannin radalla, missä opasti karanneita saksalaisia sotavankeja Suomen kautta Ruotsiin syksyllä 1916. Myöhemmin hän matkusti Saksaan ja siirtyi Saksan meriesikunnan palvelukseen, joka lähetti hänet Berliiniin räjäytyskursseille. Kursseilta palattuaan hän liittyi Jääkäripataljoona 27:ään 7. helmikuuta 1917 ja hänet sijoitettiin pataljoonan täydennysjoukkoon, mistä hänet laskettiin myöhemmin siviilitöihin. Suomeen hän palasi syksyllä 1918 ja astui Suomen armeijaan kersantin vakanssilla 11. joulukuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Suomen valkoisen kaartin 2. komppaniaan, mistä hänet siirrettiin 1. helmikuuta 1919 Helsingin etappipataljoonan 1. komppaniaan. Hän joutui eroamaan armeijasta 22. tammikuuta 1919, koska hänet tuomittiin valtionpetoksesta. Tuomionsa kärsittyään ja vapauduttuaan hän matkusti Neuvostoliittoon, sieltä edelleen Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, missä hän toimi maalarina. Hänet haudattiin Kirkland Lakeen, Ontarioon, Kanadaan. Ylennykset: Kersantti 10. joulukuuta 1918.

(26. tammikuuta 1888 Oulujoki – 23. lokakuuta 1920 Sorokka) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Karl Korva ja Maria Vasala. Tämä Oulujokinen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 21. joulukuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 30. maaliskuuta 1916 ja laskettiin edelleen siviilitöihin 5. toukokuuta 1916. Takaisin täydennysjoukkoon hän palasi 6. elokuuta 1917 ja sieltä hänet siirrettiin pataljoonan 4. komppaniaan 16. elokuuta 1917 ja laskettiin jälleen siviililomalle 18. joulukuuta 1917. Hän palasi syksyllä vuonna 1919 takaisin Suomeen ja siirtyi Venäjälle, josta saatujen tietojen kukaan hän useissa sotilaallisissa ja tiedustelutehtävissä muun muassa Vienan-Karjalassa. Hän kuoli Sorokassa 23. lokakuuta 1920.

(17. tammikuuta 1892 Kirvu – 20. huhtikuuta 1963) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Lauri Kaija ja Maria Virolainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1934 Aurelia Mankkin kanssa. Kaija kävi kansakoulun ja Uudenkirkon 1-vuotisen maamieskoulun vuosina 1914–1915 ja toimi maanviljelijänä ennen kuin liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 13. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, mistä hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 9. heinäkuuta 1917 ja edelleen 2. konekiväärikomppaniaan 30. marraskuuta 1917.

Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi kiväärinjohtajaksi 8. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin 26. maaliskuuta 1918 alkaen 11. jääkäripataljoonan ja edelleen 18. huhtikuuta 1918 alkaen 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Rajamäellä, Tarpilassa ja Raivolassa. Sisällissodan jälkeen hän palveli koulutusaliupseerina ja komppanian vääpelinä edelleen 2. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Porin jalkaväkirykmentti n:o 2. Hänet siirrettiin 4. syyskuuta 1918 alkaen Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4:ään, missä hän toimi 2. konekiväärikomppanian vääpelinä. Armeijasta hän erosi 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi maanviljelijäksi Kirvuun. Kaija toimi Kirvun suojeluskunnan paikallispäällikkönä vuosina 1922 – 1924.

Talvisotaan hän osallistui ilmavalvontatehtävissä Kirvussa. Välirauhan aikana hän toimi siirtolaisviljelijänä Taipalsaarella. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Sotilasvankileiri 13. vartiopäälliköksi, viljellen samalla kotitilaansa. Sotien jälkeen hän viljeli maatilaansa Espoossa vuosina 1945 – 1963. Hänet haudattiin Heinolaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 4. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Jääkärimerkki.

(27. toukokuuta 1889 Kaukola – 30. elokuuta 1956) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Esko Kaija ja Katri Heiskanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Anna Pärssisen kanssa ja hänen kuoltua vuonna 1925 toisen kerran vuonna 1932 Hilma Lydia Sahlmanin kanssa. Tämä kaukolalainen merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 23. tammikuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin 21. joulukuuta 1915 hänen sairauden johdosta. Suomeen hän palasi takaisin 24. maaliskuuta 1918 ja astui Suomen valkoisen armeijan palvelukseen 6. Jääkärirykmentin 17. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, jonka mukana otti osaa sisällissodan taisteluihin Viipurissa ja Nuoraalla. Sisällissodan jälkeen hän palveli edellä mainitusta joukko-osastosta muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 6:ssa, josta myöhemmin muodostettiin Jääkäripataljoona n:o 3 ja Kajaanin sissipataljoona. Hänet siirrettiin 27. marraskuuta 1918 Sortavalan rajavartioryhmän 3. pataljoonan 7. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 28. toukokuuta 1919 ja liittyi Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, missä toimi joukkueenjohtajana 2. rykmentin 3. pataljoonan 3. komppaniassa ja otti osaa taisteluihin Polovinassa, Vilgajoella, Suollusmäellä ja Säämäjärvellä. Retkikunnalta palattuaan hän astui uudelleen palvelukseen 1. elokuuta 1920 ja hänet sijoitettiin aluksi Rannikkotykistörykmentti 2:n varikkokomppaniaan ja myöhemmin 3. patteriin. Rykmentissä hän palveli 27. huhtikuuta 1921 saakka, jonka jälkeen hän toimi hierojana.

Talvisotaan hän osallistui sotapoliisina Kaukolassa ja jatkosodan puhjettua hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi ilmasuojelukomppaniaan Huittisiin, mistä hänet siirrettiin samoihin tehtäviin Kaukolaan vuonna 1942. Hänet lomautettiin vuonna 1943, mutta kutsuttiin uudelleen palvelukseen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana ja hänet sijoitettiin vanhaan toimeensa ilmasuojelussa. Sotien jälkeen hän jatkoi hierojan tointaan. Hänet haudattiin Somerolle. Ylennykset: Aliupseeri 24. maaliskuuta 1918, Vääpeli 6. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(4. maaliskuuta 1893 Kemin maalaiskunta – 5. huhtikuuta 1951) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Kaikkonen ja Ida Maria Pajari. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Hilma Adolfiina Mäen kanssa, joka kuoli jo vuonna 1925. Tämä kansakoulun käynyt maanviljelijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 24. helmikuuta 1917, josta hänet siirrettiin 10. elokuuta 1917 alkaen pataljoonan 1. komppaniaan.

Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi 9. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 20. maaliskuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Kaikkonen otti osaa sisällissodan taisteluihin Hotakassa, Ilveksessä ja Muolaalla sekä etenemiseen Perkjärven asemalle. Sisällissodan jälkeen hän palveli 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 6:ssa, josta myöhemmin muodostettiin Jääkäripataljoona n:o 3 ja Kajaanin sissipataljoona. Hänet siirrettiin 21. tammikuuta 1919 Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4:ään, mikä tunnettiin myöhemmin nimellä Tampereen rykmentti. Armeijasta hän erosi 5. heinäkuuta 1919 ja liittyi joukkueenjohtajaksi Pohjois-Inkerin rykmentin II pataljoonan 1. komppaniaan 4. marraskuuta 1919. Rykmentissä hän palveli 1. helmikuuta 1920 saakka, jonka jälkeen astui uudelleen armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Käkisalmen läänin rykmentin 5. komppaniaan, missä hän palveli 20. lokakuuta 1921 saakka ja erosi vakinaisesta palveluksesta ja siirtyi sahatyömieheksi Kemiin. Vuonna 1936 hän siirtyi Riihimäelle ja astui armeijan pukimon palvelukseen. Pukimoa hän palveli kuolemaansa saakka. Hänet haudattiin Riihimäelle. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Aliupseeri 25. maaliskuuta 1918, Vääpeli 6. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaidenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Väinö Antero Kaikkonen

Arno Ilmari Kaila

Auno Antero Kaila

Kaarlo Johannes Kaila

(s. 24. tammikuuta 1894 Iisalmi) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Reittu Kainulainen ja Ida Niskanen. Kainulainen kirjoitti ylioppilaaksi Iisalmen keskikoulun jatkoluokilta vuonna 1915 ja liittyi Savolaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuosina 1915 – 1917. Kainulainen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 3. marraskuuta 1917, josta hänet laskettiin siviilitöihin. Suomeen hän palasi kesäkuussa 1918 ja siirtyi sanomalehtialalle muun muassa Työläisen ja Työväen Urheilulehden toimituksissa. Myöhemmin hän siirtyi Venäjälle, missä hän toimi urheiluohjaajana ja sanomalehtialalla.

Väinö Nikodemus Kaisla

(18. syyskuuta 1880 Ruovesi – 4. helmikuuta 1943) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Herman Kaitala (ent. Mäkitalo) ja Emilia Kaitala. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Ellida Karvisen kanssa. Hän toimi metsätyönjohtajana ja muun muassa jäi vuonna 1902 pois laittomista asevelvollisuuskutsunnoista ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 17. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Takaisin Suomeen hän saapui (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan ensin ryhmänjohtajaksi ja myöhemmin komppanianvääpeliksi 2. Jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, missä joukossa otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kauksamossa, Kivennavalla ja Raivolassa. Sisällissodan jälkeen hän palveli 8. komppanian vääpelinä edelleen 2. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Jääkärirykmentti n:o 2. Hänet siirrettiin 22. heinäkuuta 1918 Pioneerikoulutuspataljoonaan ja myöhemmin pataljoonan jakautuessa Pioneeripataljoona 1:een, missä hän toimi koulutusaliupseerina 3. komppaniassa. Armeijasta hän erosi 1. lokakuuta 1920 ja siirtyi suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Simon suojeluskuntaa, missä hän toimi 27. joulukuuta 1921 saakka, jolloin hän siirtyi vanginvartijaksi Tammisaaren pakkotyölaitokselle, mistä hän sai siirron 15. maaliskuuta 1924 Sukevan varavankilaan. Hänet haudattiin Sukevalle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 24. Vääpeli 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(17. syyskuuta 1889 Oravainen – 12. marraskuuta 1955) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Jaakko Kaitfors ja Maria Vuorenmaa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Hilja Sofia Sirénin kanssa. Tämä oravaislainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 3. maaliskuuta 1916, mutta hänet laskettiin takaisin siviilitöihin 12. maaliskuuta 1916 ja hän siirtyi Saksan sotatarviketeollisuuden palvelukseen. Takaisin Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja asettui Ylihärmään, missä toimi erilaatuisissa töissä.

Rafael Johannes Kajander

Ville Kakko

Eino Valdemar Kalervo ent. Hyttinen

Juho Eemil Kallio

(13. tammikuuta 1896 Kustavi - 13. marraskuuta 1942) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Kustaa Adrian Kallio ja Karolina Vilhelmina Juhontytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Irja Irene Ruotsin kanssa. Kallio työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 2. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 17. maaliskuuta 1916 ja laskettiin siviilitöihin. Takaisin Suomeen Kallio palasi kesällä 1919, mutta muutti vuonna 1923 Yhdysvaltoihin, mistä hän palasi vuonna 1932 ja toimi sen jälkeen liikemiehenä muun muassa Helsingissä. Hänen kohtalokseen tuli saada surmansa jatkosodan aikana, kun Venäläiset lentokoneet pommittivat sairaalaa, missä hän oli potilaana. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(3. toukokuuta 1895 Virrat - 1. toukokuuta 1919) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat. torppari Salu Kallio ja Maria Manuntytär. Kallio työskenteli sepänoppilaana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 5. huhtikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan haupitsipatteriin 6. joulukuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Kallio saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan Jääkäritykistön 1. jääkäripatteriin ja otti osaa taisteluihin Messukylässä ja Tampereella. Tampereen valtauksen jälkeen Kallio sijoitettiin tykistön uudelleen järjestelyn yhteydessä muodostettuun Jääkäritykistöprikaatin 1. jääkäripatteriston 1. patterissa ja otti osaa taisteluihin Säiniöllä ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Kallio toimi Suomen tykistökoulussa, josta tykistön uudelleenjärjestelyssä hänet määrättiin 1. Vuoristotykistöpatteriin. Armeijasta Kallio erosi 16. helmikuuta 1919 vain liittyäkseen Viron vapaussotaan lähteviin joukkoihin 25. helmikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin Pohjan Poikain patteriston 2. patteriin. Kallio otti osaa Viron vapaussodan taisteluihin Luhde-Grosshofissa, Valkissa, Marienburgissa ja Petserissä. Virosta palattuaan hän ei malttanut asettua aloilleen vaan haki uusia taisteluita ja liittyi Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, missä hän otti osaa taisteluihin Rajakonnussa, Vitelessä, Alavoistessa, Aunuksen kaupungissa ja Mäkriällä, missä hän kaatui taistelussa 1. toukokuuta 1919 ja hänet haudattiin Virtain sankarihautaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Aunuksen Vapaussodan muistomitali, Jääkärimerkki, Viron Vapaudenristi III/3 lk; Viron Vapaussodan muistomitali.

Väinö Armas Kallio

(käytti Saksassa peitenimeä Halste), (15. kesäkuuta 1887 Helsinki - 13. elokuuta 1916) oli suomalainen gruppenführer (saksalainen sotilasarvo). Hänen vanhempansa olivat levyseppä Mikael Kalske (ent. Boström) ja Maria Kristina Ristiluoma. Kalske kirjoitti ylioppilaaksi Rauman yhteiskoulusta vuonna 1906 ja kirjoittautui Satakuntalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Teknillisen korkeakoulun konerakennusosastolla vuosina 1906 – 1912. Hän työskenteli Kone- ja siltarakennus oy:n palveluksessa ennen liittymistään yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 8. maaliskuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan. Myöhemmin hänet sijoitettiin Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 15. huhtikuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon. Kalske kuoli keuhkotulehdukseen Wandsbeckin sotilassairaalassa Hampurissa 13. elokuuta 1916 ja hänet haudattiin Ohlsdorfin hautausmaahan. Ylennykset: Gruppenführer 2. syyskuuta 1915. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Wiktor Johansson Kamis

(1. toukokuuta 1892 Hyrynsalmi- 12. helmikuuta 1940) oli suomalainen vääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Aapeli Matero ja Stiina Väisänen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Hilma Adolfina Fräntin kanssa. Kanerva kävi kolme luokkaa kansakoulua ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 23. tammikuuta 1917, josta hänet siirrettiin pataljoonan 3. komppaniaan 12. kesäkuuta 1917. Kanerva saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärän kylässä ja asemalla sekä Viipurissa. Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin 19. kesäkuuta 1918 varusmestariksi Suomen valkoisen kaartin 1. pataljoonaan ja 20. syyskuuta 1918 alkaen Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4:ään, josta muodostettiin myöhemmin Tampereen rykmentti. Armeijasta Kanerva erosi 17. huhtikuuta 1919 ja siirtyi 5. elokuuta 1919 Kainuun rajavartioston palvelukseen. Rajavartiostossa hän toimi aluksi joukkueenjohtajana Suomussalmen komppaniassa ja 10. elokuuta 1920 alkaen Kajaanin komppaniassa. Rajavartiostosta hän erosi 31. joulukuuta 1922 ja siirtyi siviilipuolen työnjohtajaksi. Kanerva astui Poliisivoimiin 15. joulukuuta 1927 ja hänet sijoitettiin poliisikonstaapeliksi Raahen poliisilaitokselle, missä hän palveli 1. syyskuuta 1928 saakka. Seuraavana keväänä hän sai toimen Suojeluskuntajärjestöstä vahtimestarina Raahen suojeluskuntatalolta, josta hänet komennettiin talvisotaan Jalkaväkirykmentti 65:n 3. pataljoonaan, minkä riveissä hän kaatui Kuhmon taistelussa ja haudattiin Kortesjärven sankarihautausmaalle.. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

• Johan Teodor Kangas

(8. heinäkuuta 1893 Viljakkala - 25. syyskuuta 1971 oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Heikki Ville Kangasniemi ja Eliina Kyntöjärvi. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Olga Matilda Alalammen kanssa. Kangasniemi kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 22. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin 4. lokakuuta 1916 pataljoonan pioneerikomppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella.

Kangasniemi saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Kauksamossa, Kivennavalla ja Raivolassa sekä Inon saartoon. Sisällissodan jälkeen Kangasniemi siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 Pioneerikoulutuspataljoonaan, josta hän erosi 11. helmikuuta 1919 ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön 10. kesäkuuta 1919 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Viljakkalan suojeluskuntaan, mistä hänet siirrettiin paikallispäälliköksi 15. lokakuuta 1920 Kurun suojeluskuntaan, missä hän palveli 30. lokakuuta 1921 saakka, jolloin erosi suojeluskunnasta ja siirtyi maanviljelijäksi ensin Lempäälään ja vuoden 1928 jälkeen Orivedelle. Vuonna 1937 hän toimi virkatalon vuokraajana Tammelassa.

Talvisotaan Kangasniemi osallistui väestönsuojelutehtävissä Tammelan alueella. Taistelujen laannuttua hän jatkoi maanviljelyä Tammelassa, kunnes jatkosodan puhjettua hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Tammelan ilmasuojelukeskukseen (38. ilmasuojelukomppania). Sotien jälkeen hän jäi edelleen Tammelaan ja hoiti Tammelan Teurossa Rekolan virkataloa. Hänet haudattiin Tammelaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 6. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(käytti Saksassa peitenimeä Fredriksson), (17. lokakuuta 1893 Oregon USA - 28. maaliskuuta 1918) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan Sanfrid Sund (ent. Kankkonen) ja Kajsa Lovisa Fridlund. Hän kävi kansakoulun. Kankkonen viljeli kotitilaansa Kaarlelassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 19. huhtikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 30. heinäkuuta 1916 alkaen pataljoonan 4. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kankkonen astui Suomen Valkoisen armeijan palvelukseen 7. helmikuuta 1918 ja ylennettiin aliupseeriksi. Hän saapui Suomeen 18. helmikuuta 1918 jääkäreistä muodostetun etujoukon mukana Vaasaan. Hänet määrättiin aluksi koulutusaliupseeriksi Vöyrin kouluun, josta hänet siirrettiin myöhemmin rintamalle 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonaan sijoitettuna. Hän toimi pataljoonassa pataljoonankomentajan lähettinä. Hänen kohtalokseen tuli kaatua taistelussa Kalevankankaalla 28. maaliskuuta 1918. Hänet haudattiin Kaarlelan sankarihautaan. Ylennykset: Aliupseeri 7. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(20. maaliskuuta 1897 Lappajärvi - 6. tammikuuta 1948) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Kannanniemi ja Maria Pudas. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Tyyne Maria Korhosen kanssa, josta hän Armeijasta hän erosi vuonna 1930. Kannanniemi kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä kotitilallaan ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 7. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.

Kannanniemi saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi aluksi 9. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 25. maaliskuuta 1918 alkaen 1. komppaniaan ja 12. huhtikuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Kannanniemi otti osaa sisällissodan taisteluihin Ilveksessä, Hotakassa ja Muolaalla sekä Galitsinan valtaukseen. Sisällissodan jälkeen Kannanniemi palveli 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 6:ssa, mikä myöhemmin tunnettiin nimillä Jääkäripataljoona n:o 3, Kajaanin sissipataljoona ja Pohjanmaan jääkäripataljoona. Kannanniemi toimi pataljoonassa koulutusaliupseerina konekiväärikomppaniassa ja 16. huhtikuuta 1919 lähtien pataljoonan kuormastopäällikkönä. Kannanniemi otti osaa heimosodissa Petsamon retkeen vuonna 1920. Armeijasta hän erosi 27. huhtikuuta 1921 ja siirtyi Rajavartiolaitoksen palvelukseen ja hänet sijoitettiin Salmin rajavartioston 3. komppaniassa, jossa hän palveli 15. joulukuuta 1921 saakka, jonka jälkeen hän osallistui heimosotiin Itä-Karjalan sodassa, missä hän kuului Repolan pataljoonaan ja haavoittui pahasti Kostamuksen taistelussa. Haavoista parannuttuaan hän palasi rajavartiostoon 1. huhtikuuta 1922 ja hänet sijoitettiin joukkueenjohtajaksi Petsamon rajavartiostoon. Petsamossa hän palveli vain 30. syyskuuta 1922 saakka, jolloin erosi tehtävästä ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön ja muutti Lappajärvelle1. elokuuta 1926, missä hänet sijoitettiin Lappajärven suojeluskuntaan paikallispäälliköksi. Lappajärven suojeluskunnassa hän palveli 1. heinäkuuta 1927 saakka, jolloin hän siirtyi Suomen kumitehdas oy:n ja Nokia oy:n palvelukseen.

Kannanniemi osallistui talvisotaan Nokian suojeluskunnassa missä hän toimi väestönsuojelu tehtävissä Nokialla. Välirauhan aikana hän muutti Lappajärvelle ja jatkoi samoja tehtäviä, joissa hän toimi myös jatkosodan puhkeamisen jälkeenkin nyt tosin aluksi Kokkolassa, mistä hän palasi myöhemmin takaisin Lappajärvelle. Sotien jälkeen Kannanniemi jatkoi Lappajärvellä pienviljelijänä ja kalastajana. Hänet haudattiin Lappajärvelle. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 25. elokuuta 1917, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 30. syyskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(30. lokakuuta 1890 Liminka - 29. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan Jakob Kanniainen ja Brita Sakarintytär. Kanniainen kirjoitti ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta klassillisesta lyseosta vuonna 1912 ja liittyi Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1912 - 1913 ja filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuonna 1915. Kanniainen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 10. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin pataljoonan 1. konekiväärikomppaniaan 22. marraskuuta 1917. Kanniainen astui Suomen armeijan palvelukseen 7. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen vänrikiksi ylennettynä jääkärien etukomennuskunnan mukana Vaasaan aselaiva S/S Virgolla 3. maaliskuuta 1918. Kanniainen määrättiin Sisällissotaa käyvään Valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, jonka joukoissa hän haavoittui Tampereella 4. huhtikuuta 1918. Hänen saamansa haavat olivat niin vakavat, että hän menehtyi niihin Tampereen yleisessä sairaalassa 29. huhtikuuta 1918. Hänet haudattiin Limingan sankarihautaan. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 25. elokuuta 1917, Vänrikki 7. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(3. maaliskuuta 1878 Puolanka - 1. joulukuuta 1956). Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Kanniainen ja Eeva Tauriainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1898 Anna Maria Okkosen kanssa. Kanniainen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 2. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 18. maaliskuuta 1916 ja laskettiin siviilitöihin 12. huhtikuuta 1916. Suomeen hän palasi takaisin huhtikuussa 1919 ja siirtyi työskentelemään Karihaaran selluloosatehtaalle, jossa hän työskenteli vuoteen 1921 saakka, jolloin siirtyi metsätöihin Sodankylään. Myöhemmin hän viljeli palstatilaansa Liedakkalassa ja palasi myöhemmin takaisin Sodankylään, jonne hänet lopulta haudattiin.

Emil Aleksander Taavetinpoika Kantola

(17. lokakuuta 1888 Tervola - 17. maaliskuuta 1951) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Kantola ja Kreeta Kustaava Mäkelä. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Hilma Julkusen kanssa. Kantola kävi kaksi vuotta työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 22. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin 20. tammikuuta 1916. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä 27. joulukuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Laatokan jalkaväkirykmentti n:o 6:een, josta muodostettiin myöhemmin Viipurin rykmentti. Hän toimi rykmentissä koulutusaliupseerina 6. komppaniassa. Kantola haavoittui ollessaan kenttävartion päällikkönä Suojärven Kaitajärvellä 18. tammikuuta 1919. Haavoista parannuttuaan hänet siirrettiin 14. huhtikuuta 1919 Viipurin vartiopataljoonaan (tunnettiin myöhemmin nimellä Viipurin paikallispataljoona) ja 31. heinäkuuta 1919 alkaen Savon jääkärirykmenttiin, missä hän toimi koulutusaliupseerina 2. konekiväärikomppaniassa. Armeijasta hän erosi 1. heinäkuuta 1921 ja siirtyi työmieheksi, kunnes astui vuonna 1926 Lapin rajavartioston palvelukseen. Talvisotaan Kantola osallistui Tervolassa Vaajoen alueen vartiopäällikkönä. Hänet haudattiin Tervolaan. Ylennykset: Aliupseeri 27. joulukuuta 1918, Kersantti 29. heinäkuuta 1920. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(15. toukokuuta 1887 Rovaniemi - 5. lokakuuta 1954) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Emanuel Kantola ja Eva Sofi Kotajärvi. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Elmina Suikin kanssa. Kantola työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 9. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 7. toukokuuta 1916 ja laskettiin myöhemmin siviilitöihin. Siviilitöistä hän joutui reumatismin vuoksi sairaalahoitoon Danzigin sotilassairaalaan. Takaisin Suomeen hän palasi Saksalaisten joukkojen mukana (Itämeren divisioona) ja kuului Thesleffin jääkäripataljoonaan ja otti osaa Kemiössä, Karjaalla, Koskenkylässä, Herralassa ja Kyminlinnan luona käytyihin taisteluihin. Armeijasta hän erosi sotapalveluksesta 23. kesäkuuta 1918 ja siirtyi viljelemään pientilaa Rovaniemelle, josta hän siirtyi myöhemmin viljelijäksi Marrasjärvelle Rovaniemen maalaiskuntaan. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Jääkärimerkki.

Aleksander Kantonen

(26. maaliskuuta 1896 Oulu - 25. tammikuuta 1939) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat jalkinetyöntekijä Salomon Kantonen ja Maria Koskela. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1932 Josefina Puustisen (ent. Lehikoinen) kanssa. Kantonen kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin 19. tammikuuta 1916. Takaisin Suomeen Kantonen palasi 24. marraskuuta 1918 ja astui poliisikonstaapelin toimeen ensin Viipuriin ja myöhemmin Raumalle. Poliisivoimista hän erosi vuonna 1923 ja siirtyi viilariksi ja työskenteli eri paikkakunnilla, kunnes vuonna 1929 astui Enso Gutzeit oy:n palvelukseen, mistä hän siirtyi vuonna 1931 edelleen viilariksi Waldhof oy:n palvelukseen. Hänet haudattiin Ensoon.

(29. heinäkuuta 1893 Jaakkima - 16. tammikuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Kapanen ja Alviina Silvennoinen. Kapanen kävi kansakoulun ja kauppakoulun sekä työskenteli kauppa-apulaisena enne liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 5. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, missä hän haavoittui 17. marraskuuta 1916. Kapasen kohtaloksi muodostui rautatieonnettomuus lähellä Osnabrückin kaupunkia 16. tammikuuta 1918. Hänet haudattiin Osnabrückin sotilashautausmaahan yhdessä 11 samassa onnettomuudessa kuolleen toverinsa kanssa. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Jalmari Kasimir Kara ent. Forsström

(7. lokakuuta 1894 Helsinki - 1921) oli suomalainen jääkärivääpeli ja Viron armeijan luutnantti. Hänen äitinsä oli Ida Matilda Karell. Karell kävi kansakoulun ja työskenteli autonkuljettajana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 2. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Karell saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan ensin 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, minkä joukoissa otti osaa taisteluihin Kalevankankaalla ja Tampereella, missä hän haavoittui lievästi. Haavoista parannuttuaan hänet siirrettiin komppanianvääpeliksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan ja otti osaa taisteluihin Karjalankannaksella. Sisällissodan jälkeen Karell palveli komppanianvääpelinä 2. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4. Kuopiosta hänet komennettiin 22. elokuuta 1918 miinanheittäjäkursseille Viipuriin, mistä hänet siirrettiin edelleen 29. syyskuuta 1918 alkaen 2. Divisioonan miinanheittäjäkomppaniaan. Takaisin Kuopioon hänet siirrettiin 22. elokuuta 1918 ja sijoitettiin Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4:n 5. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 11. marraskuuta 1918 alkaen 6. komppaniaan ja 1. joulukuuta 1918 alkaen 4. komppaniaan vääpeliksi. Armeijasta Karell erosi 11. helmikuuta 1919 sopimusajan päätyttyä ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Karjalohjan suojeluskuntaan, missä tehtävässä hän toimi 15. huhtikuuta 1919 saakka, jolloin liittyi 17. huhtikuuta 1918 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan ja kuului joukon 1. rykmenttiin. Retkikunnalta palattuaan hän lähti Viron vapaussotaan komppanianpäällikkönä Viron 3. Jalkaväkirykmentin konekiväärikomppaniassa. Virosta palattuaan hän astui uudelleen Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Puumalan suojeluskuntaan, josta edelleen hänet siirrettiin paikallispäälliköksi Kuusamon suojeluskuntaan 1. kesäkuuta 1921. Kuusamosta hän liittyi Vienan-Karjalan sotaretkeen ja joutui Kiimasjärven eteläpuolella venäläisten vangiksi, ja ilmeisemmin venäläiset surmasivat hänet. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli maaliskuussa 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918, Luutnantti (Viron armeija) 1920. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Yrjö Artturi Kares

(24. maaliskuuta 1895 Savonranta - 14. tammikuuta 1968) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Pekka Juho Karhu ja Ida Maria Muhonen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Anna Käyhkön kanssa. Karhu kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 14. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 19. huhtikuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin siviilitöihin. Karhu palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 24. elokuuta 1918 ja astui 4. marraskuuta 1918 armeijan palvelukseen Laatokan jalkaväkirykmentti n:o 6:een, missä hänet sijoitettiin 8. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi työmieheksi Savonlinnaan. Talvi- ja jatkosodan aikana Karhu toimi väestönsuojelu - ja ilmavalvontatehtävissä. Hänet haudattiin Savonrantaan. Ylennykset: Varavääpeli 4. marraskuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Nestori Ilmari Karhula

Toivo Edvard Karhunen

Kaarlo Kalervo Kari

Jalmari Johannes Karjalainen

Johannes (Hannes) Karjalainen

Alfred Gideon Karlberg

(4. syyskuuta 1892 Vårdö - 29. tammikuuta 1918 Kokkola) oli suomalainen hilfsgewehrführer (saksalainen sotilasarvo). Hänen vanhempansa olivat laivuri Karl Evert Karlsson ja Anna Fransiska Jossfolk. Karlsson kävi kansakoulun ja opiskeli vuosina 1910 - 1911 Ruotsissa Katrineholms praktiska skolanissa teknillisellä osastolla ja valmistui koneenkäyttäjäksi. Hän suoritti aliperämiestutkinnon Vaasan merikoulussa vuonna 1914. Karlsson oli maailmansodan puhjettua kuunari Lillyn päällikkönä, kun hänet miehistöineen pidätettiin 1. elokuuta 1914 ja hänet miehistöineen lähetettiin sotavankeuteen Flensburgiin. Lähes vuoden hän joutui virumaan Saksalaisten vankina, kunnes hänelle tuli mahdollisuus päästä vapaaksi ehtona liittyminen vapaaehtoisena jääkärikoulutukseen Saksassa. Esitettyyn vaihtoehtoon hän suostui ja liittyi sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 27. syyskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 5. elokuuta 1916 ja komennettiin syyskuussa 1916 erikoistehtäviin Suomeen. Tämä erikoistehtävä oli vakoilutehtävä, jossa hänen tuli aluksi Ahvenanmaalta käsin toimittaa tietoja Venäläisten merimiinoituksista ja mantereen linnoitus varustuksista toimitettavaksi edelleen Ruotsin kautta Saksaan. Ennen paluumatkaansa Saksaan hänen oli tarkoitus lähtiessään räjäyttää Venäläinen sota-alus Turun satamassa, mutta hänen harmikseen attentaatti epäonnistui ja hänet pidätettiin itse teosta. Pidättämisen jälkeen hän lojui useissa Suomen vankiloissa, kunnes hänet lopulta kuljetettiin Venäjälle ja laitettiin säilöön Pietarilaiseen Peresilnajan vankilaan. Hänen vankilakierteensä päättyi onnekkaasti, kun Venäjän vallankumous puhkesi ja hän pääsi vallankumouksen varjolla vapaaksi 12. maaliskuuta 1917. Hetken huilattuaan Karlsson matkusti kesällä vuonna 1917 Ruotsiin ottamaan yhteyksiä jääkärietappeihin ja tältä matkalta palattuaan hän joutui Turussa venäläisten santarmien pidättämäksi ja taas häntä retuutettiin vankilaan. Tällä kertaa hänen takuumiehikseen tulivat suomalaiset viranomaiset, jotka vapauttivat hänet 20. joulukuuta 1917. Vietettyyän vankilassa useita kuukausia hän liittyi Suomen sisällissodan alettua Seinäjoella Kokkolaan matkalla olleeseen apujoukkoon. Hän otti Kruunupyyn suojeluskunnan 1. konekiväärikomennuskunnan mukana osaa Kokkolan valtaukseen, missä hänen kohtalokseen tuli kaatua rautatiesillan luona käydyssä taistelussa 29. tammikuuta 1918. Tämä monet vankilat ja sotanäyttämöt nähnyt merimies sai lopulta viimeisen leposijansa Kokkolan sankarihaudasta. Ylennykset: Hilfsgewehrführer 4. huhtikuuta 1916. Kunniamerkit: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(14. joulukuuta 1891 Viipurin maalaiskunta - 20. toukokuuta 1943) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat työmies Kalle Karlsson ja Liisa j Modén. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1927 Lyyli Maria Pekkarisen kanssa. Karlsson kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 27. syyskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin 15. maaliskuuta 1916. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen kesällä vuonna 1919 ja astui armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin alikersantiksi ylennettynä Pioneeripataljoonaan ja hän palveli Saksassa aikoinaan kirjoittamansa palvelu sopimuksen mukaisesti ja tämän pestin täytyttyä hän lähti merille jo seuraavana vuonna. Meriltä hän palasi ja oli hetken armeijan palveluksessa vuoden 1924 lopulla sijoitettuna Ilmavoimien Pommituseskaaderiin. Tämän tehtävän hän lopetti lyhyeen ja sen jälkeen vuoden 1925 alusta alkaen hän toimi työmiehenä viimeksi Teiskossa, jonne hänet myös viimein haudattiin. Ylennykset: Alikersantti 1919, Kersantti 1924. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Oskar Amatus Karlsson

Kunto Mikko Karmo ent. Gunnar Mikael Dahl

Valtteri Roope Karmo ent. Valter Robert Dahl

(12. huhtikuuta 1894 Muuruvesi - 19. kesäkuuta 1959) oli suomalainen jääkäri ja Viron armeijan vääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Taavetti Karppi ja Vilhelmiina Takkinen. Karppi kävi kansakoulun ja Muuruveden maamieskoulun. Karppi työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 9. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 12. joulukuuta 1917 ja laskettiin siviilitöihin. Takaisin Suomeen Karppi palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja liittyi Viron vapaussotaan lähteviin joukkoihin vuonna 1919. Hänet sijoitettiin Virossa vääpeliksi kenraalimajuri Wetzerin esikuntaan. Virosta palattuaan hän asettui työmieheksi Pohjois-Suomeen. Hänet haudattiin Muuruvedelle. Ylennykset: Vääpeli 1919 (Viron armeija). Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Ahti Johannes Karppinen

Vilho Karvala

Eino Karvinen

Aarne Johannes Karvo

(10. tammikuuta 1889 Pudasjärvi - 10. lokakuuta 1967) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat kauppias ja tilanomistaja Paavo Karvonen ja Vilhelmiina Suorsa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1930 Hilma Maria Heteniemen kanssa. Karvonen kävi kuusi luokkaa Oulun reaalilyseota ja Raahen kauppaopiston.

Hän työskenteli konttoristina ennen liittymistään vapaaehtoisena 23. maaliskuuta 1916 Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 21. toukokuuta 1916 ja myöhemmin päästettiin siviilitöihin. Hän palasi myöhemmin pataljoonan yhteyteen ja toimi sen jälkeen apulaisena pataljoonan toimistossa ja myöhemmin Suomen lähetystössä Berliinissä.

Takaisin sisällissotaa käyvään Suomeen Karvonen palasi maaliskuun alussa vuonna 1918. Hänet sijoitettiin 7. maaliskuuta 1918 alkaen Suomen valkoisen armeijan 1. jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan esikuntaan, josta hänet siirrettiin 1. toukokuuta 1918 alkaen 1. jääkärirykmentin esikuntaan.

Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Säiniöllä, Kämärällä ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Karvonen palveli aluksi Suomen valkoisen kaartin esikunnassa, josta hänet siirrettiin 14. heinäkuuta 1918 alkaen 2. pataljoonaan. Armeijasta hän erosi 11. lokakuuta 1918, mutta astui jo tammikuun alussa 1919 rajavartiolaitoksen palvelukseen, ja hänet sijoitettiin Terijoen rajavartiopataljoonaan, jonka mukana hän siirtyi myöhemmin Käkisalmen läänin rykmentin 3. pataljoonaan. Armeijasta hän erosi toistamiseen heinäkuussa 1920 ja siirtyi kassanhoitajaksi metsä- ja maantietyömaille ja myöhemmin maanviljelijäksi Pudasjärvelle.

Talvisodan aikana hän suoritti Pudasjärvellä rehuhankintoja armeijan tarpeisiin tilansa hoidon lisäksi. Välirauhan aika ja jatkosota menivät oman tilan hoitamisessa.

Karvonen kuului monet vuodet kirkko- ja kunnanvaltuustoon ja toimi useissa kunnan luottamustehtävissä, muun muassa tie- ja työllisyyslautakunnan ja kansakoulun johtokunnan ja valtiollisen ja kunnallisen vaalilautakunnan puheenjohtajana. Hän kuului maamiesseuran johtokuntaan ja toimi kalastuskunnan esimiehenä pitkän ajan. Hän toimi myös IKL:n paikallisjohtajana ja kuului paikalliseen Kansallisseuraan. Myöhemmin hän oli myös kokoomuspuolueen eduskuntavaaliehdokkaana.

Hänet haudattiin Ouluun.

Ylennykset: Jefreitteri 12. maaliskuuta 1918, Aliupseeri huhtikuussa 1918, Vääpeli 5. kesäkuuta 1918.

Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Paavali Alarik Kaski ent. Kask

Väinö Valdemar Kaski

(15. marraskuuta 1894 Vimpeli - 24. kesäkuuta 1920) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Järvelä ja Maria Spangar. Kaski kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 25. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kaski saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan varusaliupseeriksi 4. Jääkärirykmentin 11. jääkäripataljoonaan ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Kaski palveli edellä mainitusta joukko-osastosta muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 4:ssä, josta myöhemmin muodostettiin Jääkäripataljoona n:o 2, Pohjolan jääkäripataljoona ja Kajaanin sissipataljoona. Pataljoonassa hän toimi koulutusaliupseerina 2. komppaniassa ja 8. syyskuuta 1919 alkaen 3. komppaniassa. Hänet siirrettiin 8. toukokuuta 1920 alkaen Tampereen rykmenttiin, josta hänet määrättiin koulutusaliupseeriksi 5. komppaniaan. Hänen kohtalokseen oli tulla murhatuksi Lahdessa 24. kesäkuuta 1920. Hän kävi taistelukoulun Haminassa vuonna 1918. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 1. toukokuuta 1918, Vääpeli 18. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Knut Yrjö Kaskinen

Alfred Kastarinen myöh. Kastari

Kustaa Kataja ent. Tolikko (9. tammikuuta 1885 Alahärmä - 23. elokuuta 1917 Saksa) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Kustaa Tolikko ja Anna Sandelin. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1905 Sanna Maija Kunnarin kanssa, joka kuoli vuonna 1915. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 23. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Aa-joelta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon hänen sairautensa johdosta 6. maaliskuuta 1917. Hän ei koskaan parantunut taudistaan vaan kuoli lavantautiin Lockstedtin leirillä 23. elokuuta 1917 ja hänet haudattiin Kellinghusenin sotilashautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Kasper Kauhanen (29. syyskuuta 1888 Keitele - 18. syyskuuta 1918) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat suutari Ville Kauhanen ja Serafina Palm. Kauhanen kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 13. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella, josta hänet laskettiin sairauden takia sotapalvelukseen kykenemättömänä siviilitöihin 7. maaliskuuta 1917.

Siviilityöt hän lopetti Saksassa ja saapui Vaasaan S/S Arcturuksen toisella sotatarvikkeiden kuljetusretkellä 24. maaliskuuta 1918. Vaasassa hän astui sisällissotaa käyvän Valkoisen armeijan riveihin 27. maaliskuuta 1918 ja hänet sijoitettiin aliupseeriksi ylennettynä joukkueenjohtajaksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, missä joukossa hän osallistui taisteluihin Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Kauhanen palveli koulutusaliupseerina 5. Jääkärirykmentin (tunnettiin myöhemmin nimellä Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4) 6. komppaniassa, josta hänet komennettiin 10. heinäkuuta 1918 Pioneerikoulutuspataljoonaan, mistä hän palasi takaisin joukko-osastoonsa 2. elokuuta 1918. Hiukan tämän jälkeen hän kuoli keuhkokuumeeseen Tampereen sairaalassa 18. syyskuuta 1918. Ylennykset: Aliupseeri 27. maaliskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Onni Ilmari Kaukoranta

Taavetti Roopertti Kaunisto

Lauri Jalmari Kaunisvesi

Kaarlo Vilhelm Kauppila

Viljo Antero Kauppila

Arvo Kosti Kauppinen

Iivari Akseli Kauranen

Juho Keinänen

(29. maaliskuuta 1886 Nurmes - 12. toukokuuta 1925) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Risto Kojonen ja Anna Loviisa Detmer. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Eva Maria Vidkoppin kanssa. Kejonen kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 18. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kejonen saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aliupseeriksi 8. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudussa ja itärajalla. Sisällissodan jälkeen Kejonen palveli kuormastovääpelinä edellä mainitusta joukko-osastosta muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 4:ssä, Mistä muodostettiin myöhemmin Pohjolan jääkäripataljoona. Hänet siirrettiin 15. tammikuuta 1919 alkaen Itä-Suomen jalkaväkirykmentti n:o 5:een (tunnettiin myöhemmin nimellä Pohjois-Savon rykmentti), missä hän toimi pataljoonan kuormastovääpelinä. Hän kuoli keuhkotautiin Kuopiossa 12. toukokuuta 1925, minne hänet myös haudattiin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 21. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(13. kesäkuuta 1894 Nurmes - keväällä 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli Riitta Stiina Kejonen. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 6. huhtikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 2. komppaniaan 5. joulukuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella, mistä hänet lähetettiin Altonan työosastoon 11. helmikuuta 1917. Hän kuoli Sprottaussa Saksassa (nyk. Szprotawa, Puola). keuhkotautiin keväällä 1918 jonne hänet myös haudattiin. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Kaarle Heikki Kekoni

(23. helmikuuta 1896 Oulu - 28. maaliskuuta 1953) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat nahkuri Juho Keltamäki ja Maria Ollikainen. Keltamäki työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 9. huhtikuuta 1916, josta hänet laskettiin Siviilitöihin hänen sairauden johdosta 4. toukokuuta 1916. Myöhemmin hän palasi pataljoonan yhteyteen, mutta hänet komennettiin 24. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin jälleen siviilitöihin 28. elokuuta 1917. Keltamäki palasi takaisin Suomeen 29. marraskuuta 1918 ja astui 1. joulukuuta 1918 kersantiksi ylennettynä Suomen armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin Itä-Suomen jalkaväkirykmentti n:o 5:een, josta muodostettiin myöhemmin Pohjois-Savon rykmentti. Hän toimi rykmentissä koulutusaliupseerina 1. ja 4. komppaniassa. Armeijasta hän erosi 25. lokakuuta 1919 ja liittyi Vienan-Karjalan heimosotaan, missä hän kuului Repolan pataljoonaan, jonka mukana otti osaa taisteluihin Porajärvellä. Sotaretken jälkeen hän toimi työmiehenä Oulussa. Keltamäki osallistui talvisotaan aluksi talousjoukoissa Puolangassa, mistä hänet siirrettiin aliupseeriksi Jalkaväkirykmentti 27:ään Kuhmon rintamalle. Rykmentistä hänet kotiutettiin hänen sairauden vuoksi. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin aluksi Jalkaväenkoulutuskeskus 10:een, josta hänet komennettiin edelleen yksikön vääpeliksi Jalkaväkirykmentti 54:ään, jonka riveissä hän osallistui taisteluihin Kurtin rintamalla. Vuonna 1942 hänet siirrettiin pois rintamajoukoista ja hän oli sen jälkeen saksalaisten töissä pohjoisessa, jonka lopetettuaan hän toimi maanviljelijänä ja tehden siinä sivussa kaiverrustöitä Oulujoella. Hänet on haudattu Oulun Intiön hautausmaalle, haudalla ei ole kiveä tai muuta muistomerkkiä. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(6. kesäkuuta 1886 Suomussalmi - 17. joulukuuta 1927) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat metsänvartija Antti Kemppainen ja Valpuri Manninen. Kemppainen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 24. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin myöhemmin pataljoonan ratsuosastoon. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin rintamakomennuksensa jälkeen pataljoonan täydennysjoukkoon 30. joulukuuta 1917, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen marraskuussa 1918 ja toimi sen jälkeen työmiehenä. Hän oli myöhemmin epäiltynä muun muassa poliittiseen vehkeilyyn. Hänet haudattiin Haukiputaalle, mutta hautapaikka ei ole tiedossa. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Efraim Adrian Kemppainen

Pääartikkeli: Juho Kemppainen

(20. elokuuta 1884 Suomussalmi – 2. heinäkuuta 1963 Rovaniemi) oli suomalainen hilfsgruppenführer (arvo Saksan armeijassa). Hänen vanhempansa olivat metsänvartija Antti Kemppainen ja Valpuri Manninen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1911 Emma Kristiina Alakarvan kanssa.^[1][2]

Kemppainen työskenteli suutarina Rovaniemellä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 16. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin rintamalta paluun jälkeen pataljoonan 2. konekiväärikomppaniaan 17. elokuuta 1917, josta hänet siirrettiin edelleen 10. tammikuuta 1918 pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin siviilitöihin Saksaan.^[1][2]

Poliittiselta kannaltaan Kemppainen oli vakaumuksellinen sosiaalidemokraatti, jonka johdosta hän osallistui pataljoonassa pataljoonaneuvoston ja työläisjääkärien toimeenpanevan komitean (Tpk:n) toimintaa. Pataljoonasta eronsa jälkeen hän osallistui siviilitöidensä lisäksi myös elokuussa 1918 SKP:n Berliinin-komitean toimintaan. Tästä jääkäriajastaa hänelle ei myönnetty Suomessa jääkärimerkkiä, koska oli syyllistynyt kunniattomaan tekoon.^[3]

Takaisin Suomeen Kemppainen palasi vuoden 1920 alkupuolella ja siirtyi Uuden kenkätehtaan työnjohtajaksi Tampereelle. Myöhemmin Kemppainen liittyi kommunistiseen puolueeseen ja työskenteli Suomen Työmiehen Tampereen konttorin hoitajana. Tampereelta hän muutti vuonna 1922 Helsinkiin missä hän työskenteli edellä mainitun lehden toimittajana. Suomen Työmiehen palveluksesta hän siirtyi vuonna 1923 Vapaan Sanan (lehti tunnettiin myöhemmin nimellä Työn Ääni) toimitussihteeriksi Vaasaan. Vuonna 1928 hänen uransa sanomalehtimiehenä jatkui Oulussa Pohjan Voiman toimittajana. Toimittajan työnsä ohella hän toimi kommunistisen liikkeen puhujana sekä olemalla mukana liikkeen useissa luottamustoimissa. Myöhemmin hän siirtyi pienviljelijäksi Sodankylään ja edelleen Suomussalmelle. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 31. toukokuuta 1917.^[1][2]

(18. marraskuuta 1888 Paltamo – 28. elokuuta 1917) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Tuomas Kemppainen ja Sofia Karhu. Kemppainen kävi kansakoulun ja Kainuun kansanopiston vuosina 1910 - 1911. Kemppainen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 27. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoona 1. komppaniaan 5. lokakuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella, josta hänet lähetettiin sairaalaan 1. helmikuuta 1917 ja siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 20. huhtikuuta 1917. Kemppainen kuoli taudin runtelemana Lockstedtissa 28. elokuuta 1917 ja haudattiin Kellinghusenin hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Armas Artturi Kemppi

Johan Fredrik Kerrman

(31. tammikuuta 1897 Paltamo – 13. lokakuuta 1941) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Kalle Keränen ja Matilda Oikarinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Vendla Laakkosen kanssa. Keränen kävi viisi luokkaa Kajaanin yhteiskoulua ja yhden lukukauden Suomen liikemiesten kauppaopistoa. Keränen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 1. heinäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin 5. lokakuuta 1916 alkaen pataljoonan 3. komppaniaan. Hän kuului myöhemmin pataljoonan ratsuosastoon. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Keränen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroonaan ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Terijoella ja Kaislahdessa sekä Inon saartoon. Sisällissodan jälkeen Keränen palveli edelleen joukkueenjohtajana Karjalan ratsujääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Hämeen ratsurykmentti. Hänet siirrettiin 17. huhtikuuta 1919 esikuntavääpeliksi Lapin ryhmän 1. pataljoonaan ja 30. toukokuuta 1919 alkaen 3. Divisioonan esikuntaan esikuntavääpeliksi. Armeijasta Keränen erosi 1. syyskuuta 1919 ja siirtyi maanviljelijäksi ja puutavara-alalle. Keränen osallistui talvisotaan komppanianvääpelinä Kenttävarustuspataljoonassa ja osallistui taisteluihin Viipurin lahdella missä myös haavoittui 5. maaliskuuta 1940. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin komppanianvääpeliksi 964. Ilmasuojelukomppaniaan ja osallistui taisteluihin Rukajärvellä. Hän menehtyi kuoli auto-onnettomuudessa Repolassa. Hänet haudattiin Paltamon sankarihautaan. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 24. joulukuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(käytti Saksassa peitenimeä Lammi), (19.heinäkuuta 1897 Kortesjärvi – 1961 Kortesjärvi ) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Kaarle Kustaa Keskilammi ent. Harjulin ja Maria Karjanlahtinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Selma Maria Honkalan kanssa. Keskilammi työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 26. helmikuuta 1916. Takaisin Suomeen Keskilammi palasi sisällissodan jälkeen joulukuussa 1918 ja astui asevelvollisena armeijaan palvelukseen 27. huhtikuuta 1919 ja sijoitettiin Keski-Suomen rykmentin 9. komppaniaan. Hänet vapautettiin asevelvollisuudesta 28. kesäkuuta 1919 ja hän siirtyi työmieheksi ja maanviljelijäksi Kortesjärvelle.

(käytti Saksassa ja Ruotsissa peitenimeä Lampi), (4. marraskuuta 1894 Kortesjärvi – 26. toukokuuta 1955 Fränsta) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Kaarle Kustaa Keskilammi ent. Harjulin ja Maria Karjanlahtinen. Keskilammi työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet vapautettiin palveluksesta 20. tammikuuta 1916 hänen sairautensa takia. Hän siirtyi pataljoonasta siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomen hän palasi 19. joulukuuta 1918 ja asettui Kortesjärvelle, missä hän työskenteli työmiehenä. Myöhemmin vuonna 1928 hän muutti Ruotsiin ja työskenteli siellä metsätyömiehenä sekä harjoitti kalanviljelyä. Hänet haudattiin Fränstaan.

(19. kesäkuuta 1879 Jyväskylän maalaiskunta - 18. syyskuuta 1938) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Keskinen ja Leena Tiimalainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1903 Helena Vilhelmina Sohlin kanssa, josta hän erosi vuonna 1923. Keskinen työskenteli valokuvaajana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 24. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Keskinen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi kuormastoaliupseeriksi Vaasan krenatööripataljoonaan, josta hänet siirrettiin 16. maaliskuuta 1918 niin ikään kuormastoaliupseeriksi 1. Jääkäriprikaatin esikuntaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Karjalankannaksella. Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin 25. toukokuuta 1918 kuormastoaliupseeriksi Jääkäritykistöprikaatin 1. patteriston esikuntaan, minkä mukana hänet siirrettiin Suomen tykistökouluun. Armeijasta hän erosi 28. syyskuuta 1918. Hän työskenteli myöhemmin armeijan elintarvevarikon tallimestarina, rakennusmestarin apulaisena rautatietöissä, yövartijana Valtion lentokonetehtaalla ja yksityisenä liikemiehenä. Hänet haudattiin Helsinkiin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 28. syyskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk. , Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(14. syyskuuta 1896 Lumijoki – 2. joulukuuta 1949) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat torppari Jaakko Keskitalo ja Greeta Sofia Takalo. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Anna Elina Lukkarilan kanssa. Keskitalo kävi kansakoulun ja työskenteli maatyöläisenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 11. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa, josta hänet lähetettiin Altonan työosastoon 23. marraskuuta 1916 ja laskettiin myöhemmin siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen Keskitalo palasi sisällissodan jälkeen 1. elokuuta 1918 ja astui koulutusaliupseerina Suomen armeijan palvelukseen Pioneerikoulutuspataljoonan 3. komppaniaan 9. syyskuuta 1918. Armeijasta hän erosi 20. syyskuuta 1919 ja siirtyi 1. joulukuuta 1919 alkaen poliisikonstaapeliksi ensin Ouluun ja myöhemmin Viipuriin ja Kemiin. Siikajoen nimismiespiirin poliisikonstaapeliksi hänet nimitettiin 23. joulukuuta 1926. Keskitalo toimi sotien aikana edelleen vanhempana poliisikonstaapelina ja sotien jälkeen vanhempana poliisikonstaapelina Saloisten nimismiespiirissä vuoteen 1949 saakka. Hänet haudattiin Siikajoelle. Opinnot: Poliisikoulukurssin hän kävi vuonna 1924 ja etsivien poliisien erikoiskurssin vuonna 1925. Ylennykset: Korpraali 9. syyskuuta 1918, Alikersantti 31. joulukuuta 1918, Kersantti 1. huhtikuuta 1919. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Unkarin ensimmäisen maailmansodan muistomitali.

Antti Kesti

(15. huhtikuuta 1895 Kuolajärvi – 1921) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Olli Fredrik Kesälahti ja Liisa Ulkuniemi. Kesälahti työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 8. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin rintamakomennuksensa jälkeen pataljoonan 3. komppaniaan 4. elokuuta 1917. Pataljoonasta hän erosi 12. helmikuuta 1918. Takaisin Suomeen Kesälahti palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja astui Suomen armeijan palvelukseen 21. tammikuuta 1919 kersantiksi ylennettynä ja hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Laatokan jalkaväkirykmentti 6:een, Rykmentti tunnettiin myöhemmin nimellä Viipurin rykmentti. Hän toimi koulutusaliupseerina 2. komppaniassa, mutta poistettiin armeijan rullista 29. maaliskuuta 1919 hänen siirryttyään Venäjälle, missä hän asusteli Pietarissa ja Itä-Karjalassa ja varmentamattomien tietojen mukaan hän olisi kuollut vuonna 1921 Petroskoissa.

Juho Julius Keto

(10. helmikuuta 1889 Helsinki - 3. maaliskuuta 1964) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat muurari Anders Vilhelm Kiialainen ja Emilia Herttanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna vasta 1922 Olga Paasikosken kanssa. Kiialainen kävi kansakoulun ja työskenteli kirjaltajana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin 19. tammikuuta 1916. Takaisin Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja toimi sen jälkeen kirjaltajana eri kirjapainoissa. Hänet haudattiin Honkanummen hautausmaahan.

(s. 10. lokakuuta 1894 Haapajärvi) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Esa Kiiskilä ja Kaisa Kontio. Kiiskilä työskenteli räätälinä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 10. huhtikuuta 1916, josta hänet laskettiin siviilitöihin 15. toukokuuta 1916 ja komennettiin myöhemmin Altonan työosastoon. Takaisin Suomen hän palasi 28. tammikuuta 1919 ja toimi sen jälkeen metsätöissä. Hän muutti vuonna 1922 Venäjälle, missä hän kävi punaupseerikurssin saatujen tietojen mukaan. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan ei ole tietoa.

Johannes Matias Ilmari Kiljunen

(23. huhtikuuta 1896 Porvoo – 13. toukokuuta 1956) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat tehtailija Karl August Klink ja Alma Ulrika Clouberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1933 Lyyli Helmi Katarina Prokkolan kanssa. Kilvio kävi Porvoon suomalaisesta yhteiskoulun, mistä hän erosi toiselta luokalta ja siirtyi työskentelemään Porvooseen isänsä liikkeeseen, mistä hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 13. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kilvio saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Karjalankannaksella muun muassa Kuokkalassa. Kilvio palveli sisällissodan jälkeen 2. Jääkärirykmentissä (tunnettiin myöhemmin nimellä Porin jalkaväkirykmentti 2). Hän toimi rykmentissä koulutusaliupseerina 6. komppaniassa ja 5. elokuuta 1918 alkaen 2. pataljoonan muonitusmestarina. Armeijasta hän erosi 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi isänsä perustaman makkaratehtaan hoitajaksi. Kilvio osallistui talvisotaan ja jatkosotaan siviilityönsä ohella väestönsuojelutehtäviin. Hänet haudattiin Ouluun. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 4. huhtikuuta 1916, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli huhtikuussa 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: - Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Talvisodan muistomitali, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Pellervo-Seuran hopeinen ansiomerkki.

Jaakko Lauri Kinnunen

Paavo Heikki Kinnunen

Paul Kirilow myöh. Kirilo

(17. helmikuuta 1894 Kurikka – 25. tammikuuta 1919) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Kiskola (Rinta-Kisko) ja Lovisa Yli-Jyvä. Kiskola kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 23. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kiskola saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana vääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 10. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurissa. Kiskola palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Savon jääkärirykmentti 3. Hän toimi rykmentissä 9. komppanian koulutusaliupseerina. Komppaniasta hänet laskettiin sairauslomalle 22. lokakuuta 1918 ja vapautettiin myöhemmin palveluksesta hänen sairautensa johdosta. Hän kuoli lopulta keuhkotaudin runtelemana 25. tammikuuta 1919 Kurikassa, jonne hänet myös haudattiin. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 31. toukokuuta 1917, Vääpeli 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Preussin 2. lk. Rautaristi.

(16. maaliskuuta 1886 Kemi – 3. syyskuuta 1954) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat metsänvartija Juho Kissala ja Maria Remali ja hänen puolisonsa oli Martta Sofia Ruusunen. Juho Aho työskenteli työmiehenä Kemin seuduilla enne sotilasuralle ryhtymistään. Juho Aapo Aho liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 24. helmikuuta 1915, josta hänet siirrettiin 15. kesäkuuta 1917 pioneerikomppaniaan. Juho Aho saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) aliupseeriksi ylennettynä jääkärien pääjoukon mukana 2. helmikuuta 1918. Hänet määrättiin Suomeen palattuaan 2. jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ryhmänjohtajaksi. Suomen sisällissodassa hän otti osaa Kalevankankaan, Tampereen, Kauksamon, Kivennavan ja Raivolan taisteluihin. Juho Aapo Aho haavoittui Kalevankankaalla 28. maaliskuuta 1918. Sodan jälkeen hän toimi pioneerikoulutuspataljoonan 4. komppaniassa koulutusaliupseerina, josta tehtävästä hän erosi 1. joulukuuta 1918 ja toimi Kemin hoitoalueella metsänvartija. Talvi- ja jatkosodassa hän toimi suojelu-, valvonta- ja toimistotehtävissä. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1947. Hänet on haudattu Kemin maalaiskuntaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Kersantti 12. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi IV lk. miekkojen kera kera, Vapauden mitali II, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(9. toukokuuta 1877 Haukipudas - 27. lokakuuta 1916) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Kiuttu ja Sofia Timonen. Kiuttu työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 22. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin 21. tammikuuta 1916 sotapalvelukseen kelpaamattomana siviilitöihin. Hän kuoli Altengrabowissa Saksassa 27. lokakuuta 1916 ja hänet haudattiin sikäläiseen hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(16. syyskuuta 1891 Soini – 15. huhtikuuta 1967) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Kalle Kivelä ja Johanna Pahkamäki. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1928 Matilda Pesosen kanssa. Kivelä työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 27. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella.

Kivelä saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkuealiupseeriksi 12. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Kauksamossa, Kivennavalla ja Raivolassa sekä Inon saartoon. Kivelä haavoittui lievästi Kalevankankaalla 28. maaliskuuta 1918 ja Kivennavalla 20. huhtikuuta 1918. Hänet siirrettiin sisällissodan jälkeen 15. heinäkuuta 1918 alkaen Pioneerikoulutuspataljoonaan, missä hän toimi koulutusaliupseerina 2. komppaniassa. Kivelä vapautettiin vakinaisesta palveluksesta sairauden takia 21. elokuuta 1919 ja hän siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Soinin suojeluskuntaan, missä hän palveli 1. toukokuuta 1920 saakka. Seuraavaksi hän siirtyi rajavartiolaitoksen palvelukseen ja hänet sijoitettiin kenttävartion päälliköksi ja vartioiden tarkastajaksi Kainuun Rajavartiostoon. Vuoden 1924 jälkeen hän toimi työmiehenä Soinissa. Kivelä osallistui talvisotaan huoltotehtävissä 1. Prikaatissa ja jatkosodan puhjettua hänet komennettiin asevaraston hoitajaksi Huoltokoulutuskeskukseen. Hänet vapautettiin vuonna 1942 palveluksesta sairauden perusteella. Sotien jälkeen hän toimi kausiluontoisena työnjohtajana uittotöissä. Hänet haudattiin Soiniin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. tammikuuta 1919. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk. , Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(15. kesäkuuta 1893 Kemi - 10. elokuuta 1933) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli Liisa Kivijärvi. Kivijärvi työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin 7. toukokuuta 1916. Takaisin Suomeen Kivijärvi palasi sisällissodan jälkeen ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä eri paikkakunnilla. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(2. elokuuta 1888 Längelmäki - 11. tammikuuta 1969) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Juho Kivimäki ja Maria Fredrika Antintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Hilda Brigitta Kenkkilän kanssa. Kivimäki työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 9. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 21. toukokuuta 1916 ja laskettiin edelleen siviilitöihin. Takaisin Suomeen Kivimäki palasi tammikuussa 1918 ja osallistui Suomen sisällissotaan hevosmiehenä Ikaalisten rintamalla. Sisällissodan jälkeen hän toimi pienviljelijänä Längelmäellä. Hänet haudattiin Längelmäelle. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Verner Kivinen

Marcus Leopold Kjöllerfeldt

(4. lokakuuta 1895 Ii - 1950) oli suomalainen jääkäri Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Kaarlo Klasila ja Elsa Kreeta Putaansuu. Klasila kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 9. maaliskuuta 1916, josta hänet laskettiin siviilitöihin 12. maaliskuuta 1916. Takaisin Suomeen Klasila palasi 13. maaliskuuta 1918 ja astui Suomen valkoiseen armeijaan ja hänet sijoitettiin sotamieheksi Lapualle sijoitettuun täydennyspataljoonaan. Sotapalveluksesta vapauduttuaan hän muutti Ruotsiin, mistä hän palasi takaisin Suomeen vuonna 1921 ja toimi sen jälkeen maanviljelijänä kotitilallaan. Klasila on haudattu Iihin, todennäköisesti Kruununsaaren hautausmaalle, mutta hautapaikka ei ole tiedossa. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(28. tammikuuta 1895 Raippaluoto – 11. helmikuuta 1973) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Herman Klavus ja Amanda Skägg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Hilma Maria Stenbäckin kanssa. Klavus kävi kansakoulun ja työskenteli kalastajana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 7. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, missä hän haavoittui taistelussa 20. heinäkuuta 1916 ja joutui hoidettavaksi sotilassairaalaan ja palasi komppaniaansa takaisin 8. syyskuuta 1916 ja jatkoi taisteluitaan Riianlahdella ja Aa-joella.

Klavus saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 11. huhtikuuta 1918 pataljoonan konekiväärikomppaniaan ja vähän myöhemmin vääpeliksi 15. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella. Klavus palveli sisällissodan jälkeen 3. konekiväärikomppanian vääpelinä 5. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti 4. Hänet siirrettiin 5. syyskuuta 1918 koulutusaliupseeriksi Itämeren jalkaväkirykmentti l:n 2. konekiväärikomppaniaan. Armeijasta Klavus erosi 11. helmikuuta 1919 ja matkusti Raippaluotoon ja ryhtyi viljelemään kotitilaansa. Viljelijän työnsä ohella hän toimi myös Raippaluodon suojeluskunnan paikallispäällikkönä 8. maaliskuuta 1922 - 15. maaliskuuta 1925 välisenä aikana ja paikallisesikunnan jäsen vuodesta 1929 alkaen. Klavus osallistui talvi - ja jatkosotaan kotipitäjänsä suojeluskunnan paikallispäällikkönä sekä väestönsuojelutehtävissä ja hevosten vastaanottomiehenä. - Sotien jälkeen Kalvus jatkoi tilansa viljelyä. Hänet haudattiin Raippaluotoon. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 19. huhtikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(28. lokakuuta 1892 Sotkamo – 6. tammikuuta 1967) oli suomalainen jääkäri ja Viron armeijan vääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Heikki Klemetti ja Vilhelmina Kemppainen. Klemetti työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 10. helmikuuta 1916, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 12. huhtikuuta 1916. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja liittyi Viron vapaussotaan lähteviin Pohjan Poikiin ja hänet sijoitettiin rykmentin lääkintäaliupseeriksi 1. pataljoonan 3. komppaniaan ja hän otti osaa taisteluihin Luhde-Grosshofissa, Valkissa, Koikylässä, Marienburgissa ja Petserissä. Virosta palattuaan hän työskenteli työmiehenä. Klemetti otti osaa talvisotaan Kannaksen armeijan takalinjan lohkon työmailla Viipuri-Rapukosella, Huhtialassa, Pappilanmäellä, Karjalassa, Tammisuolla, Mustalahdella ja Syyspohjassa. Välirauhan aikana hän toimi linnoitustöissä Linnoitusrakennuspataljoona 3:ssa, missä hän jatkoi myös jatkosodan puhkeamisen jälkeenkin. Myöhemmin hänet siirrettiin Linnoitusrakennuspataljoona HK-A:ssa. Hänet haudattiin Sotkamoon. Ylennykset: Vääpeli (Viron armeijassa) 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Viron Vapaudenristi II/3. lk.

(1. joulukuuta 1889 Siikajoki – 16. heinäkuuta 1962) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen äitinsä oli Kreeta Klemetti. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Roosa Matilda Lassilan kanssa, joka kuoli vuonna 1925. Klemetti työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 26. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 17. joulukuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja komennettiin Berliiniin, mistä hänet lähetettiin edelleen erikoistehtäviin Suomeen. Suomesta hän palasi takaisin 4. komppaniaan 23. toukokuuta 1917.

Klemetti saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkuealiupseeriksi 3. Jääkärirykmentin 5. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Klemetti palveli 2. komppanian koulutusaliupseerina 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Savon jääkärirykmentti 3. Klavus erosi armeijasta 23. helmikuuta 1919 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin harjoituspäälliköksi Siikajoen suojeluskuntaan, missä hän palveli 1. huhtikuuta - 31. joulukuuta 1919 välisen ajan, jonka jälkeen hänet nimitettiin Siikajoen suojeluskunnan paikallispäälliköksi ja palveli paikallispäällikkönä 5. helmikuuta 1920 saakka, jonka jälkeen hän toimi työmiehenä Siikajoella ja viimevuodet maanviljelijänä. Hänet haudattiin Siikajoelle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 9. heinäkuuta 1918, Vääpeli 8. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(3. joulukuuta 1890 Paltamo – 4. toukokuuta 1927) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Klemetti ja Johanna Karoliina Kovalainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Tyyni Mäkisen kanssa. Klemetti kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 15. heinäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 1. komppaniaan 5. lokakuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Klemetti saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi kiväärinjohtajaksi ja myöhemmin joukkueenjohtajaksi 8. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudussa ja rajaseudulla. Klemetti palveli sisällissodan jälkeen vääpelinä 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, joka tunnettiin myöhemmin myös nimillä Pohjolan jääkäripataljoona ja Kajaanin sissipataljoona. Klemetti erosi armeijasta 5. elokuuta 1919. Hän toimi Paltamon suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1. huhtikuuta - 31. heinäkuuta 1920 välisen ajan. Vuonna 1921 hän liittyi Vienan-Karjalan retkeen, missä hänet sijoitettiin joukkueenjohtajaksi Repolan pataljoonaan. Hän astui uudelleen armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin asentajaksi Hyökkäysvaunurykmenttiin 1. elokuuta 1921, missä hän palveli kuolemaansa saakka. Klemetti kuoli 4. toukokuuta 1927 Tilkan sotilassairaalassa Helsingissä ja haudattiin Hämeenlinnaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 25. huhtikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 2. lk. mitali, Jääkärimerkki.

Felix Georg Klink

Johan Leonard Knaapi

(10. heinäkuuta 1893 Nurmo - 9. toukokuuta 1925) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maalari Antti Knaapila ja Kaisa Kangas. Knaapila työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 25. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 16. maaliskuuta 1916 ja laskettiin edelleen siviilitöihin. Takaisin Suomeen Knaapila palasi Ruotsin kautta marraskuussa 1918 ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön ja hänet sijoitettiin ryhmäpäälliköksi Ylihärmän Kankaan kylän suojeluskuntaan. Suojeluskunnasta eronsa jälkeen hän toimi työmiehenä. Hänet haudattiin Ylihärmään.

(23. heinäkuuta 1897 Vöyri – 6. kesäkuuta 1953) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan Kneck ja Maria Isakas. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Irene Elisabeth Grimsin kanssa, joka kuoli vuonna 1932. Kneck kävi kansakoulun ja Vöyrin kansanopiston ja veistokoulun. Hän työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 25. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kneck saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan kiväärinjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, missä hän haavoittui pahasti taistelussa 28. maaliskuuta 1918. Kneck palveli sisällissodan jälkeen 1. syyskuuta 1918 alkaen kuormastoaliupseerina Porin jalkaväkirykmentti 2:n 2. pataljoonassa. Armeijasta hän erosi 11. helmikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Vöyrissä. Hänet haudattiin Vöyriin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli syyskuussa 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(21. tammikuuta 1880 Kemin maalaiskunta – 18. syyskuuta 1961) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat pienviljelijä Olli Knuuti ja Hilda Ammälä. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Jenny Kustaava Pökkylän kanssa. Knuuti työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 2. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Knuuti saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkuealiupseeriksi 8. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudussa ja rajaseudulla. Knuuti palveli sisällissodan jälkeen 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, joka tunnettiin myöhemmin nimillä Jääkäripataljoona 2 ja Pohjanmaan jääkäripataljoona. Hänet siirrettiin 14. lokakuuta 1918 alkaen koulutusaliupseeriksi Sortavalan rajavartioryhmän täydennyspataljoonaan ja 22. marraskuuta 1918 alkaen 3. pataljoonan 8. komppaniaan. Rajavartiostoon hänet siirrettiin 23. huhtikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Salmin rajavartioston 2. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 19. huhtikuuta 1920 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Kemissä. Hänet haudattiin Peurasaareen. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 21. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(8. elokuuta 1889 Akaa - 28. elokuuta 1933 Ruukki) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Kalle Herman Knuutti ja Johanna Kustaantytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Anna Maria Parkkilan kanssa. Knuutti kävi kansakoulun ja työskenteli tehdastyöläisenä Viialassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 9. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 1. kesäkuuta 1916 ja takaisin komppaniaansa 30. heinäkuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, mistä hänet siirrettiin Altonan työosastoon 25. marraskuuta 1916 ja laskettiin edelleen siviilitöihin 9. elokuuta 1917. Takaisin Suomeen Knuutti palasi 1. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä eri paikkakunnilla. Hänet haudattiin Paavolaan, ilmeisesti samaan hautaan vaimonsa kanssa, vaikka siitä ei olekaan kirjallista merkintää. Molempien puolisoiden nimet ovat silti samassa hautakivessä. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Ejnar Kohlmann

Armas Kalervo Kohonen

Mikko Kohonen

Onni Armas Kohonen

(16. maaliskuuta 1893 Kiiminki – 22. lokakuuta 1921) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Matti Koistinen ja Kaisa Talkkunamaa. Koistinen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 22. joulukuuta 1916, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan jo 4. helmikuuta 1917. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen elokuussa 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Kiimingissä. Hänet haudattiin Kiimingin seurakunnan merkintöjen mukaan Kiiminkiin, mutta hautapaikasta ei ole tietoa.

(6. maaliskuuta 1892 Savonlinna – 18. maaliskuuta 1968) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat luotsi Pekka Koistinen ja Anna Itkonen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Katri Helena Salomaan kanssa. Koistinen kävi viisi luokkaa Savonlinnan reaalilyseota ja työskenteli työnjohtajana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 5. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa, josta hänet siirrettiin 25. joulukuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan 2. elokuuta 1917. Takaisin Suomeen Koistinen palasi kesäkuussa 1918 ja työskenteli sen jälkeen sähköteknikkona eri yrityksissä, kunnes vuonna 1934 perusti oman sähköliikkeen, M. Koistisen Sähköliike Oy:n Helsinkiin. Hän teki useita liikematkoja Saksaan, Ruotsiin ja Norjaan. Hänet haudattiin Helsinkiin. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(26. huhtikuuta 1896 Oulu – 30. maaliskuuta 1967) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat seppä Heikki Koistinen ja Elisabet Siira. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Saima Aleksandra Raision kanssa. Koistinen kävi kansakoulun. Hän työskenteli ylimääräisenä postinkantajana Torniossa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 3. tammikuuta 1916, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaa 5. toukokuuta 1916. Koistinen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen maaliskuussa 1919, jonka jälkeen hän työskenteli ylimääräisenä vanginvartijana Vaasassa 15. maaliskuuta - 8. elokuuta 1919 välisen ajan. Tullilaitoksen palvelukseen hän astui 20. tammikuuta 1920 ylimääräiseksi tullivartijaksi Oulun tullikamariin, josta hänet siirrettiin 3. kesäkuuta 1921 Venäjän vastaiselle rajalle ja 1. kesäkuuta 1922 alkaen Viipurin tullikamariin, missä hänet määrättiin vakinaiseksi tullivartijaksi 1. huhtikuuta 1935 ja työskenteli tullikamarilla vuoteen 1939 saakka. Koistinen osallistui talvisotaan väestönsuojelupäällikön apulaisena Viipurissa ja siirtyi sodan jälkeen tullivartijaksi Ylitorniolle ja työskenteli tehtävässä vuoteen 1963 saakka. Hänet haudattiin Ylitorniolle. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Eino Yrjö Koivisto

(24. huhtikuuta 1881 Sievi – 16. marraskuuta 1944) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat puuseppä Klaase Koivisto ja Maria Luokkala. Hän kävi kansakoulun. Koivisto työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 21. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Koivisto saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Rajamäellä, Tarpilassa ja Raivolassa. Koivisto palveli sisällissodan jälkeen edelleen 2. Jääkärirykmentissä, joka tunnettiin myöhemmin nimillä Jääkärirykmentti 2 ja Porin jalkaväkirykmentti 2. Hänet siirrettiin 21. lokakuuta 1918 Sortavalan rajavartioryhmän täydennyspataljoonaan hevospäälliköksi, josta hänet siirrettiin myöhemmin hevospäälliköksi Viipurin rykmenttiin ja edelleen hevospäälliköksi 4. toukokuuta 1920 alkaen Pohjois-Savon rykmentin 7. komppaniaan. Armeijasta Koivisto erosi 11. syyskuuta 1920 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä eri puolilla Suomea. Hänet haudattiin Sieviin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 18. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Uuno Antero Koivisto

(22. helmikuuta 1895 Kuopio – 1. tammikuuta 1937 New York, USA) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat suutari Juho Koivistoinen ja Miina Lyytinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Helmi Ollikaisen kanssa. Koivistoinen kansakoulun ja hieromakoulun ja työskenteli hierojana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 16. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Koivistoinen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, missä hän haavoittui 28. maaliskuuta 1918. Koivistoinen palveli sisällissodan jälkeen yhä 2. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Porin jalkaväkirykmentti 2. Hän toimi koulutusaliupseerina 4. komppaniassa. Hänet siirrettiin 2. Divisioonan miinanheittäjäkomppaniaan 20. lokakuuta 1918. Koivistoinen erosi armeijasta 15. helmikuuta 1919 ja muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin, missä hän työskenteli hierojana New Yorkissa muun muassa sikäläisessä NMKY:ssä vuosina 1930 - 1936. Koivistoinen kuoli 1. tammikuuta 1937 tapaturmaisesti New Yorkissa ja hänen ruumiinsa löydettiin joesta maaliskuun alussa 1937. Hänet haudattiin Brooklyniin New Yorkiin.^[4] Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli maaliskuussa 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(23. syyskuuta 1896 Oulu – 11. heinäkuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli Valpuri Koivukangas. Koivukangas kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 31. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hänet siirrettiin Altonan työosastoon 28. helmikuuta 1917, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan. Koivukangas kuoli Bremenissä 11. heinäkuuta 1918 ja haudattiin Bremenin hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Johan Elis Valfrid Koivula

(9. maaliskuuta 1893 Vehmaa – 30. tammikuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Samuli Björkman ja Maria Erika Efraimintytär. Koivunen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 1. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin hänellä todetun keuhkotaudin takia pataljoonan täydennysjoukkoon 24. marraskuuta 1917. Hän kuoli tautiinsa 30. tammikuuta 1918 Hampurissa ja haudattiin Hampurin hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(24. huhtikuuta 1899 Alahärmä – 19. maaliskuuta 1971) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Kojonen ja Sanna Alaranta. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1931 Hilja Katariina Paulasaaren kanssa. Kojonen kävi kansakoulun ja Vaasan yleisen ammattikoulun ja toimi maanviljelijänä Alahärmässä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 23. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kojonen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan kiväärin- ja joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Kämärällä ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Kojonen palveli koulutusaliupseerina Kaartin jääkäripataljoonassa, mistä hän erosi Saksassa allekirjoittamansa palvelusitoutumisajan täytyttyä 11. helmikuuta 1919.

Hänen sotilasluontonsa veti hänet takaisin sotatantereille ja hän liittyi Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan 1. huhtikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin 1. rykmentin 1. pataljoonan kevyen konekiväärikomppanian päälliköksi. Hän otti retkikunnalla osaa taisteluihin Rajakonnussa, Viteleessä, Tuuloksessa, Alavoistessa, Mäkriällä, Aunuksen kaupungissa, Nurmoilassa, Tenhunselässä, Santamäellä, Salmenniskassa, Veskelyksessä ja Kangasjärvellä. Retkikunnalta hän erosi 31. elokuuta 1919 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. syyskuuta 1919 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Ilomantsin suojeluskuntaan. Ilomantsista hänet siirrettiin paikallispäälliköksi Hämeenkyrön suojeluskuntaan 15. elokuuta 1920. Suomen armeijan palvelukseen hän astui uudelleen 31. toukokuuta 1921 ja hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Suomen valkoisen kaartin 3. konekiväärikomppaniaan. Seuraavaksi hän siirtyi Rajavartiolaitoksen palvelukseen 24. marraskuuta 1922 ja hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi ja kenttävartioiden tarkastajaksi. Rajavartiostosta hän erosi 2. elokuuta 1926 ja lähti merille, mistä hän palasi 11. kesäkuuta 1928 ja siirtyi autonkuljettajaksi Oy. Teräksen palvelukseen Vaasaan, missä tehtävässä hän toimi aina talvisodan syttymiseen saakka.

Talvisotaan Kojonen osallistui ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana komppanianvääpelinä 14. Autokomppaniassa ja myöhemmin ilmasuojelutehtävissä Vaasassa. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin 1. Erillisen Sairasautojoukkueen johtajaksi ja varajohtajaksi ja osallistui sotatoimiin Laatokan koillispuolella, Aunuksessa ja Syvärillä. Hänet haudattiin Vaasaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 1. toukokuuta 1918, Vääpeli 1. kesäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Aunuksen vapaussodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(19. elokuuta 1896 Viipuri – 3. elokuuta 1930) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat puutarhuri Anton Kokki ja Anna Posti. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Ingrid Charlotta Packalénin kanssa. Kokki kävi kansakoulun ja työskenteli koneenkäyttäjänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 7. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, missä hän haavoittui 22. lokakuuta 1916 ja siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 10. tammikuuta 1917, mistä hän palasi takaisin 3. komppaniaan 20. toukokuuta 1917. Takaisin Suomeen (Vaasaan) hän palasi jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärän kylässä ja asemalla sekä Viipurissa. Hän haavoittui Tampereella ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen hän siirtyi armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä Suomen valkoiseen kaartiin, missä hän toimi 6. ja 5. komppanian vääpelinä. Valkoisesta kaartista hänet siirrettiin 1. lokakuuta 1922 Helsingin komennuskomppaniaan, missä hän toimi aluksi komppanianvääpelinä ja myöhemmin Kadettikoulun komennusjoukkueen johtajana. Yleisesikunnan vahtimestarin toimeen hänet nimitettiin 26. elokuuta 1929. Hänen murheellinen kohtalonsa oli joutua murhan uhriksi 3. elokuuta 1930. Hänet haudattiin Kaartin hautausmaahan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli l. toukokuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. lk. mitali, Jääkärimerkki, Saksan haavoittumismerkki.

Jaakko Kokkila

Juho Valter Kokkila

(8. tammikuuta 1889 Kortesjärvi – 2. toukokuuta 1950) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat Matti Kokkila ja Anna Kokkila. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Hilma Matoniemen kanssa. Kokkila työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 23. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueen varajohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä ja Säiniöllä sekä Viipurissa. Sisällissodan jälkeen hänet määrättiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä koulutusaliupseeriksi Suomen valkoisen kaartin 9. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 1. heinäkuuta 1918 ja siirtyi viljelemään kotitilaansa Kortesjärvelle. Hänet haudattiin Kortesjärvelle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 1. toukokuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(13. helmikuuta 1898 Ylistaro – 14. heinäkuuta 1979 Ylihärmä)^[5] oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen äitinsä oli Maria Sofia Kokki. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Serafia Mäenpään kanssa. Kokkinen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 5. huhtikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 30. heinäkuuta 1916 pataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kokkinen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Vuohiniemellä ja Kämärällä, missä hän haavoittui taistelussa 24. huhtikuuta 1918. Kokkinen palveli sisällissodan jälkeen koulutus- ja kuormastoaliupseerina Kaartin jääkäripataljoonassa. Armeijasta hän erosi 8. elokuuta 1919 ja siirtyi Helsingin poliisilaitoksen palvelukseen 1. lokakuuta 1919, mutta palasi armeijan palvelukseen 14. toukokuuta 1921 ja astui palvelukseen komppanianvääpeliksi Pioneeripataljoona 2:n 1. komppaniaa. Armeijasta hän erosi toistamiseen 14. toukokuuta 1923, mutta astui jälleen palvelukseen 31. lokakuuta 1924 ja hänet sijoitettiin Uudenmaan rykmenttiin, missä hän palveli 29. tammikuuta 1925 saakka, jollain hän siirtyi maanviljelijäksi Ylihärmään. Kokkinen suoritti Jalkaväen aliupseerikoulun.

Kokkinen osallistui talvisotaan 36. Kuormastokomppaniassa, missä hän jatkoi tointaan aluksi myös välirauhan aikana. Myöhemmin hänet siirrettiin vääpeliksi Pioneeripataljoonankoulutuskeskus 1.n 2. Reservinaliupseerikouluun. Jatkosodan syttyessä hänet komennettiin ilmasuojelutehtäviin 584. Ilmasuojelukomppanian IV joukkueen hälytyskokoonpanoon. Sotien jälkeen hän siirtyi viljelemään tilaansa Ylihärmän Pöyhöselle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. kesäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Arvid Kokko eli Kokkonen

Matti Leonard Kokko

(6. huhtikuuta 1893 Juuka – 4. heinäkuuta 1943) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat suutari Erik Kokkonen ja Hilda Pitkänen. Kokkonen kävi kansakoulun ja työskenteli kauppa-apulaisena ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 11. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin 5. joulukuuta 1916 pataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hänet siirrettiin Altonan työosastoon 11. helmikuuta 1917, mistä hänet laskettiin myöhemmin siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen Kokkonen palasi sisällissodan jälkeen 11. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen myyjänä Juvan osuuskaupassa, josta hän siirtyi myöhemmin Oy Suomen trading co:n palvelukseen varastonhoitajaksi ja tullaajaksi. Vuonna 1924 Kokkonen siirtyi Viipurin saha oy:n palvelukseen varastonhoitajaksi ja paikallismyyjäksi ja oli yrityksen palkkalistoilla vuoteen 1930 saakka, jolloin siirtyi lähettäjäksi Ab Waldhof oy:lle. Takaisin Viipurin saha Oy:n palvelukseen varastonhoitajaksi hän palasi vuonna 1934. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(17. lokakuuta 1891 Juuka – 1976)^[6] oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Olli Kokkonen ja Riitta Saastamoinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Eva Helena Kaukasen kanssa, joka kuoli vuonna 1934. Kokkonen kävi kansakoulun ja Sortavalan kauppakoulun vuosina 1909 - 1910. Hän työskenteli konttoristina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 26. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet laskettiin pataljoonan palattua rintamalta siviilitöihin 3. maaliskuuta 1917 hänen sairautensa takia. Takaisin komppaniaansa hän palasi 20. syyskuuta 1917.

Kokkonen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana vääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi 5. jääkäripataljoonan esikuntaan, josta hänet siirrettiin 12. huhtikuuta 1918 alkaen esikuntavääpeliksi 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan esikuntaan. Kokkonen otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Karjalankannaksella Kuokkalassa. Sisällissodan jälkeen hän palveli edelleen 2. Jääkärirykmentissä, joka tunnettiin myöhemmin nimillä Jääkärirykmentti 2 ja Porin jalkaväkirykmentti 2. Hänet määrättiin 20. lokakuuta 1918 alkaen 4. komppanian vääpeliksi. Kokkonen erosi armeijasta 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Alavuden suojeluskuntaan. Alavudelta hän siirtyi paikallispäälliköksi Vanajan suojeluskuntaan 1. kesäkuuta 1920 ja palveli Vanajalla 31. tammikuuta 1922 saakka, jolloin hän erosi Suojeluskuntajärjestöstä ja siirtyi 1. heinäkuuta 1922 alkaen Etsivän keskuspoliisin palvelukseen Kuopioon ja palveli poliisina 1. heinäkuuta 1923 saakka, jonka jälkeen hän viljeli maata Hyvinkäällä. Ylennykset: Vääpeli 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Juho Kolehmainen

Toivo Kalervo Kolehmainen

(21. helmikuuta 1892 Helsinki – 10. joulukuuta 1955) oli suomalainen jääkäri ja eläinlääkäri. Hänen vanhempansa olivat kauppias Wilhelm Kommonen ja Agnes Mehring. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Oda Ehlersin kanssa. Kommonen kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1910 ja liittyi Uusmaalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan maanviljelys-taloudellisella osastolla vuosina 1910 – 1912 sekä kävi ruotsalaisen kauppakorkeakoulun vuosina 1912 – 1914. Opintojensa jälkeen hän muutti Kööpenhaminaan ja työskenteli siellä liikealalla ennen kuin liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 20. toukokuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 2. komppaniaan. Hänen sotilasuransa jäi kovin lyhyeksi hänellä todetun sairauden takia ja hän erosi joukosta 9. elokuuta 1915 ja matkusti takaisin Kööpenhaminaan, missä hän opiskeli kieliä ja työskenteli kielenkääntäjänä. Opintojaan hän jatkoi myöhemmin Kööpenhaminan eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa ja suoritti eläinlääkärintutkinnon vuonna 1930, jonka jälkeen työskenteli eläinlääkärinä Hornumissa Tanskassa. Hänet haudattiin Hornumiin.

Juho Komonen

Severus Konkola

Paavo Erkki Konsén

Juho Albanus Konttajärvi

(22. syyskuuta 1894 Uusikirkko – 2. huhtikuuta 1974) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Samuel Kontu ja Vilhelmiina Puttaa. Hän kävi kansakoulun ja Vakka-Suomen maamieskoulun vuosina 1911 – 1912 ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 29. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.

Kontu saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 11. maaliskuuta 1918 alkaen 3. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärällä ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen Kontu siirrettiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä koulutusaliupseeriksi Suomen valkoisen kaartin 1. komppaniaan.

Armeijasta Kontu erosi 16. helmikuuta 1919 ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön 1. huhtikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Virtain suojeluskuntaan. Virroilta hänet siirrettiin 1. elokuuta 1919 paikallispäälliköksi Tarvasjoen suojeluskuntaan, missä hän palveli 31. joulukuuta 1919 saakka. Myöhemmin hän muutti Heinjoelle ja työskenteli maanviljelijänä vuoteen 1927 saakka, jonka jälkeen hän muutti kotipitäjäänsä Kalantiin. Kontu osallistui talvisotaan kotirintamatehtävissä Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirissä (osasto Merinen). Sodan jälkeen hän palasi takaisin Kalantiin viljelemään maata. Hän viljelikin maata aina vuoteen 1962, jolloin hän muutti Espooseen ja pääsi hoidettavaksi Espoon Nupurissa sijainneeseen Kuusikotiin. Hänet on haudattiin Kalantiin. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Taavi Antero Koponen

Paavo Kopra (16. heinäkuuta 1891 Kirvu – 13. elokuuta 1960) oli suomalainen jääkärialikersantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Yrjö Kopra ja Anna Niippa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Katri Lallukkan kanssa. Kopra kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 16. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 25. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, mistä hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan.

Takaisin Suomeen Kopra palasi sisällissodan jälkeen syyskuussa vuonna 1918 ja astui Salmin rajavartioston palvelukseen 15. elokuuta 1922 ja hänet sijoitettiin vartioston 3. komppaniaan. Salmissa hän palveli 15. elokuuta 1923 saakka ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Räisälässä aina talvisotaan saakka. Talvisotaan Kopra osallistui ilmavalvonta tehtävissä Käkisalmen Hiitolan alueella. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin vartiopäälliköksi 1721. Ilmasuojelukomppaniaan, mistä hänet kotiutettiin vuonna 1943. Kotiuttamisensa jälkeen hän palasi maanviljelijäksi Räisälään, josta hän joutui aluemenetysten takia muuttamaan evakoksi Köyliöön, minne hänet lopulta myös haudattiin. Ylennykset: Alikersantti 1943. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(26. heinäkuuta 1885 Jaakkima - 28. helmikuuta 1947) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Kopsa ja Regina Roininen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Riitta Vartiaisen kanssa. Kopsa työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 5. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hänet siirrettiin 15. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon. mistä hänet laskettiin myöhemmin siviilitöihin. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen heinäkuussa vuonna 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Jaakkimassa omistamallaan tilalla. Talvisotaan Kopsa osallistui ilmavalvonta tehtävissä Jaakkimassa. Välirauhan aikana hän palveli Jyväskylän Vartiokomppaniassa ja jatkosodan puhjettua hänet siirrettiin asekuljetusten valvontatehtäviin Jyväskylä-Karhumäki akselille. Sotien jälkeen hän muutti Liperiin, missä hän toimi maanviljelijänä vuoteen 1947 saakka. Hänet haudattiin Liperiin. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Jatkosodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Antti Korhola (31. tammikuuta 1889 Savitaipale - 6. huhtikuuta 1938) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Tuomas Korhola ja Anni Hofman. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Lydia Cohnen kanssa, joka kuoli vuonna 1923 ja hän avioitui toisen kerran vuonna 1930 Aino Matilda Asikaisen kanssa. Korhola kävi kansakoulun ja poliisikoulun vuonna 1919. Hän työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 12. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa, mistä hänet siirrettiin 1. joulukuuta 1916 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin. Takaisin Suomeen hän palasi 8. huhtikuuta 1918 ja siirtyi vanginvartijaksi Katajanokalle ja edelleen Suomenlinnaan. Myöhemmin hän liittyi Helsingin poliisivoimiin ja palveli poliisissa syyskuulle 1919 saakka, jonka jälkeen hän toimi kirvesmiehenä. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Aarne Vilho Korhonen

(26. huhtikuuta 1887 Karstula - 5. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Ville Korhonen ja Leena Sofia Heikintytär. Korhonen kävi kansakoulun ja työskenteli työnjohtajana. Korhonen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 15. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella Riianlahdella ja Aa-joella. Korhonen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudussa, missä hän kaatui taistelussa 5. huhtikuuta 1918 ja hänet haudattiin Karstulan sankarihautaan. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 19. syyskuuta 1917, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Julius (Jussi) Juho Korhonen

(6. syyskuuta 1888 Liperi - 15. kesäkuuta 1965) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Kalle Korhonen ja Katri Lappalainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Sulo Rauha Maria Karpin kanssa. Korhonen kävi kansakoulun ja Joensuun kauppakoulun vuosina 1911 - 1913. Hän työskenteli kauppa-apulaisena ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 23. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella Riianlahdella ja Aa-joella. Korhonen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Säiniöllä ja Viipurissa. Hän haavoittui lievästi Lempäälässä 6. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä Suomen valkoiseen kaartiin, missä hän toimi 9. komppanian vääpelinä, mistä hänet siirrettiin 25. joulukuuta 1918 alkaen Terijoen rajavartiopataljoonaan. Armeijasta hän erosi 15. helmikuuta 1919 ja siirtyi kauppa-apulaiseksi Pohjois-Karjalan rautakauppaan, mistä hän siirtyi myöhemmin Rauta-aitaan Joensuuhun, missä hän palveli vuoteen 1925 saakka, jolloin Saloon ja astui Salon seudun osuuskaupan palvelukseen. Vuodesta 1935 alkaen hän harjoitti omaa kauppaliikettä Pyhäselän Niittylahdessa. Talvi- ja jatkosotaan hän osallistui omien töidensä ohella joukkueen - ja ryhmänjohtajana Pyhäselän ilmasuojelukomppaniassa (612. Ilmasuojelukomppania) koko sodan ajan. Hänet haudattiin Liperiin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 1. toukokuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

Kalle Leonhard Korhonen

(15. tammikuuta 1880 Sotkamo - 17. elokuuta 1967) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Samuli Korhonen ja Selma Liuski. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Katri Immosen kanssa, josta hän erosi vuonna 1931. Korhonen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 17. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet siirrettiin 11. heinäkuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja lähetettiin myöhemmin Altonan työosastoon, mistä hänet laskettiin 9. elokuuta 1917 alkaen siviilitöihin. Takaisin Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja astui 10. tammikuuta 1919 Viron sisällissotaan lähtevään Pohjan Poikain rykmenttiin, missä hän toimi rykmentin esikunnan hevospäällikkönä. Virosta palattuaan hän toimi metsätyömiehenä Pohjois-Suomessa. Talvisotaan Korhonen osallistui linnoitustöissä Työryhmä Kärkkäisessä Karjalankannaksella. Välirauhan aikana hän työskenteli tietöissä Pohjois-Suomessa sekä nikkelikaivoksessa Petsamossa. Sotien jälkeen hän työskenteli metsätöissä Pohjois-Suomessa. Hänet haudattiin Pelloon. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Lauri Edvard Korhonen

(18. toukokuuta 1892 Kemi – 30. syyskuuta 1963) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Vilhelm Korhonen ja Anna Kustaava Hildén. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Kaisa Matilda Alatossavan kanssa. Korhonen kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 12. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardessa sekä Aa-joella. Hänet siirrettiin Altonan työosastoon 10. helmikuuta 1917 ja laskettiin edelleen 1. syyskuuta 1917 siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen maaliskuussa 1919 ja astui huhtikuun 1919 palvelukseen Terijoen rajavartiopataljoonaan. Myöhemmin hän toimi Tervolassa maanviljelijänä ja Haapavedellä vuodesta 1923 alkaen sekä Oulaisissa. Hänet on haudattu Oulaisten hautausmaan uudelle puolelle. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(s. 8. elokuuta 1895 Kurkijoki – 28. syyskuuta 1970 Pori) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat pienviljelijä Simo Korhonen ja Anna Nielikäinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Helmi Maria Rämän kanssa. Hän työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 15. joulukuuta 1915, mistä hänet laskettiin siviilitöihin 20. tammikuuta 1916. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen 14. elokuuta 1918 ja astui asevelvollisena Suomen armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin Viipurin rykmenttiin 1. lokakuuta 1918 alkaen. Armeijasta hänet vapautettiin täysin palvelleena 15. lokakuuta 1919 ja hän siirtyi metsätyönjohtajaksi. Armeijan palvelukseen hän astui toistamiseen 1. kesäkuuta 1920 ja hänet sijoitettiin lääkintäaliupseeriksi Viipurin rykmentin 2. pataljoonaan ja palveli pataljoonassa muutamaan otteeseen aina vuoden 1922 tammikuuhun saakka. Seuraavaksi hän hakeutui armeijan palvelukseen seuraavana vuonna ja astui lääkintäaliupseerina palvelukseen 9. joulukuuta 1923 ja hänet sijoitettiin Ilmailuosasto 1:een (tunnettiin myöhemmin nimellä Maatiedustelulaivue, Maalentoeskaaderi, Lentoasema 1 ja Lentorykmentti 2), missä palveli aina jatkosodan puhkeamiseen saakka, jolloin hänet siirrettiin lääkintäaliupseeriksi Raskaaseen ilmatorjunta patteristo 2:een, josta hänet vapautettiin sairauden vuoksi vuonna 1941. Ylennykset: Korpraali 4. joulukuuta 1918, Alikersantti 12. heinäkuuta 1919, Kersantti 16. toukokuuta 1920, Vääpeli 3. toukokuuta 1927. Kunniamerkit: Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. lk. mitali, Jääkärimerkki.

(21. huhtikuuta 1894 Pudasjärvi - 4. syyskuuta 1954) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Matti Korhonen ja Vilhelmiina Petäjäjärvi. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna vasta 1921 Tyyne Siviä Flyktin kanssa. Korhonen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 12. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, missä hän haavoittui taistelussa 16. lokakuuta 1916. Myöhemmin haavoistaan parannuttuaan hänet lähetettiin 30. joulukuuta 1916 Altonan työosastoon ja laskettiin siviilitöihin 26. elokuuta 1917. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja astui Suomen armeijan palvelukseen alikersantiksi ylennettynä ja hänet sijoitettiin Karjalan kaartin rykmentin 1. komppaniaan 1. tammikuuta 1919 alkaen. Armeijasta hän erosi 6. syyskuuta 1919, mutta astui uudelleen palvelukseen jo 26. maaliskuuta 1920 ja nyt hänet sijoitettiin Viipurin paikallispataljoonan 2. komppaniaan, mistä hänet siirrettiin 1. toukokuuta 1921 alkaen Autopataljoonan 2. komppaniaan. Armeijasta hän erosi toistamiseen 31. lokakuuta 1923 ja toimi sen jälkeen autonkuljettajana Viipurissa vuoteen 1935 saakka, jolloin siirtyi työskentelemään Saimaan kanavalle. Talvisotaan hän osallistui ylimääräisistä harjoituksista alkaen 4. Prikaatin Erillis-pataljoona 1:ssä. Välirauhan aikana hän siirtyi sopimuspalkalla varastomieheksi Valtion Tykkitehtaalle. Jatkosodan puhjettua hän oli aluksi samassa tehtävässä, mutta siirrettiin myöhemmin autonkuljettajaksi Asevarikko 6:een, missä palvelikin koko sodan ajan. Sotien jälkeen hän jatkoi edelleen samassa tehtävässä, kunnes hänet siirrettiin varastomieheksi Sotateknilliselle Varikolle. Vuonna 1945 hän siirtyi yksityiseen työsuhteeseen autonkuljettajaksi Vaasan tie - ja vesirakennuspiiriin, mistä hän siirtyi vuonna 1945 varastomieheksi Sotateknilliselle Varikolle (tunnettiin myöhemmin nimellä Teknillinen varikko) ja hän palveli varikolla aina vuoteen 1954 saakka, jolloin siirtyi eläkkeelle. Hänet haudattiin Jyväskylään. Ylennykset: Alikersantti 1. tammikuuta 1919, Kersantti 26. maaliskuuta 1920, Vääpeli 15. heinäkuuta 1921. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(11. kesäkuuta 1891 Nurmo - 29. kesäkuuta 1972) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Korpela ja Liisa Kangaskeisala. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Lempi Katariina Saarikosken kanssa. Korpela kävi kansakoulun ja palveli ensin Vaasan vakinaisessa palokunnassa vuosina 1911 - 1914 ja myöhemmin poliisikonstaapelina Pietarsaaren poliisilaitoksella vuonna 1914 ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 30. tammikuuta 1916, josta hänet laskettiin hänen sairautensa takia siviilitöihin 7. huhtikuuta 1916. Töitä hän saikin Saksasta Essenistä Kruppin tehtailta sotatarviketeollisuuden parista. Takaisin Suomeen Korpela palasi helmikuussa 1919 ja astui etsivän keskuspoliisin palvelukseen Seinäjoelle 6. maaliskuuta 1919 ja palveli poliisia 14. elokuuta 1920 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi Vaasaan ja astui nuorempana poliisikonstaapelina Vaasan poliisilaitoksen palvelukseen 31. elokuuta 1922 ja toimi Lapuan ja Nurmon nimismiespiirissä. Vanhemmaksi konstaapeliksi hänet nimitettiin 29. heinäkuuta 1929. Suomenlinnan poliisikoulun hän suoritti vuonna 1931. Luottamustehtävissä hän oli eläissään Nurmon kunnan lastenvalvojana vuodesta 1923 alkaen ja tielautakunnan rahastonhoitajana vuonna 1927 sekä ulosottoapulaisena vuodesta 1928 lähtien ja vuodesta 1934 alkaen kunnan ulosottomiehenä. Poliisitehtävistä hän jäi eläkkeelle vuonna 1948. Hänet haudattiin Nurmoon. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Unkarin ensimmäisen maailmansodan muistomitali.

Viljo Arvid Korpela

Väinö Korpinen (s. 31. tammikuuta 1897 Hausjärvi) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat muurari Malakias Korpinen ja Vilhelmiina Viander. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1926 Maria Siiri Karvakon kanssa. Korpinen kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 19. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 26. marraskuuta 1916 alkaen Altonan työosastoon, mistä hänet laskettiin edelleen siviilitöihin. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja asettui Pohjois-Suomeen metsätyömieheksi. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(s.31. maaliskuuta 1891 Parainen) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hänen vanhempansa olivat työmies Karl Johan Kallio ja Amanda Charlotta Mört. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Augusta Venäläisen kanssa. Kallio kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 6. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kallio saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 2. Krenatöörirykmentin 1. Jyväskylän pataljoonan 1. komppaniaan. Kallio nimitettiin 26. maaliskuuta 1918 alkaen 1. komppanian päälliköksi ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Mannisella, Kuljussa, Särkijärvellä, Tampereella, Lempäälässä ja Vesilahdella. Kallio haavoittui lievästi Lempäälän taisteluissa 22. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen Kallio palveli nuorempana upseerina Varsinais-Suomen rykmentissä, josta hänet siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 Helsingin jalkaväkirykmenttiin (tunnettiin myöhemmin nimellä Itämeren jalkaväkirykmentti n:o 1). Helsingin jalkaväkirykmentistä hänet siirrettiin 20. marraskuuta 1918 Itä-Suomen jalkaväkirykmentti n:o 5:n (myöhemmin Pohjois-Savon rykmentti) 3. pataljoonaan. Armeijasta Kallio erosi 10. joulukuuta 1919 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Kustavin suojeluskuntaa. Kustavin suojeluskunnassa hän työskenteli noin vuoden päivät, jonka jälkeen hän matkusti kesällä vuonna 1921 ulkomaille ja sen koommin miehestä ei kuultu mitään. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vänrikki 8. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(22. huhtikuuta 1891 Kaukola - 19. toukokuuta 1919) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat pientilallinen Matti Korte ja Maria Loviisa Kiuru. Korte kävi kansakoulun ja työskenteli maatyöläisenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 23. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan 4. komppaniaan 15. tammikuuta 1916. Saman vuoden joulukuun 13. päivä hänet siirrettiin pataljoonan haupitsipatteriin Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Korte saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan Jääkäritykistön 1. jääkäripatteriin ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Messukylässä ja Tampereella. Tampereen valtauksen jälkeen suoritetussa tykistön uudelleen järjestelyn yhteydessä hänet sijoitettiin Jääkäritykistöprikaatin 3. jääkäripatteriston 6. patteriin ja otti osaa taisteluihin Viipurissa. Sisällissodan jälkeen hän palveli Suomen tykistökoulussa, mistä hän erosi 22. syyskuuta 1918 ja liittyi Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan ja kuului joukkueenjohtajana 2. pataljoonan 3. komppaniaan. Retkikunta muodostui hänen kohtalokseen sillä hän kaatui taistelussa Ulvanan kylän luona 19. toukokuuta 1919. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 11. huhtikuuta 1918, Vääpeli 22. syyskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Aunuksen Vapaussodan muistomitali, Jääkärimerkki.

Juho Korte

Vilho Korte

Aarne Koskenalho ent. Forssell

Eino Rafael Koskimies ent. Forsman

(21. elokuuta 1897 Kortesjärvi – 12. joulukuuta 1919) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat kauppias Antti Koskinen ja Eveliina Asuinmaa. Koskinen kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 23. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Koskinen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan ryhmänjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärällä ja Viipurissa. Koskinen siirrettiin sisällissodan jälkeen suoritetussa armeijan uudelleen järjestelyssä Suomen valkoisen kaartin 3. komppaniaan. Armeijasta Koskinen hän erosi 1. elokuuta 1918, mutta Astui uudelleen palvelukseen 1. lokakuuta 1918 Suomen valkoiseen kaartiin, missä hänet sijoitettiin nyt koulutusaliupseeriksi Vaasan pataljoonan 3. komppaniaan. Vaasan pataljoonasta hänet siirrettiin 22. huhtikuuta 1918 Vöyrin pataljoonan 5. komppaniaan ja edelleen 31. heinäkuuta 1919 Tampereen rykmenttiin. Hänet haudattiin Kortesjärvelle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 1. toukokuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki. Lauri Kustaa Koskinen

(10. marraskuuta 1891 Huittinen – 3. helmikuuta 1948 Maarianhamina) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat mylläri Juha Vilho Koskinen ja Eeva Loviisa Tuomontytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1926 Anna Maria Järvisen kanssa. Koskinen työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 24. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 21. joulukuuta 1915 alkaen 4. komppaniaan ja laskettiin 27. helmikuuta 1916 työlomalle Saksaan. Hän joutui myöhemmin Altonan työosastoon, mistä hänet laskettiin 9. elokuuta 1917 siviilitöihin. Takaisin Suomeen Koskinen palasi sisällissodan jälkeen maaliskuussa vuonna 1919 ja työskenteli sen jälkeen muun muassa nahkurina Turussa. Myöhemmin hän muutti Ahvenanmaalle.

Mattias Immanuel Koskinen

Niilo Johannes Koskinen

Yrjö Mikael Koskinen

(15. joulukuuta 1892 Myrskylä – 4. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen äitinsä oli Lotta Anttila. Koskivaara kävi kansakoulun ja työskenteli nahkurina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 21. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Koskivaara astui Suomen Valkoisen Armeijan palvelukseen Saksassa 7. helmikuuta 1918 ja hänet ylennettiin aliupseeriksi. Hän saapui takaisin Suomeen 18. helmikuuta 1918 jääkärien etujoukon mukana Vaasaan, josta hänet komennettiin sisällissotaan joukkueenjohtajaksi ensin Karjalan ryhmän IV pataljoonan 1. komppaniaan ja myöhemmin Karjalan 1. rykmentin III pataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudun rintamalla, missä hän kaatui taistelussa 4. huhtikuuta 1918. Hänet haudattiin Raudun sankarihautaan. Ylennykset: Aliupseeri 7. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Jääkärimerkki.

Iisak Jalmari Kosola

Ville Lauri Kosola

(11. joulukuuta 1890 Kerimäki – 12. huhtikuuta 1959) oli suomalainen jääkärivääpeli ja Viron armeijan luutnantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Kosonen ja Heleena Sofia Kettunen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Hilja Johanna Pyhälän kanssa. Kosonen kävi kansakoulun ja työskenteli kirjaltajana Viipurissa ja vakuutusasiamiehenä Jyväskylässä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 23. huhtikuuta 1917, josta hänet siirrettiin 25. syyskuuta 1917 Havelbergin työleirille. Kosonen toimi sortovuosina santarmien ilmiantajana ja alkuvuodesta 1917 hän oli saanut tehtäväksi vakoilla jääkäriliikettä värväytymällä itse jääkäriksi. Kosonen passitettiin kuitenkin jääkäripataljoonasta työleirille koska häntä alettiin epäillä vakoilijaksi.^[7] Takaisin Suomeen Kosonen palasi sisällissodan jälkeen syksyllä 1918 ja hän astui Suomen armeijan palvelukseen 29. marraskuuta 1918 kersantiksi ylennettynä. Hänet sijoitettiin Itä-Suomen jalkaväkirykmentti 5:n 7. komppaniaan.

Armeijasta Kosonen erosi 16. tammikuuta 1919 vain liittyäkseen Viron vapaussotaan lähteviin joukkoihin. Viron vapaussodassa hänet sijoitettiin Viron armeijan 3. Jalkaväkirykmentin 1 pataljoonan 1. komppaniaan 10. huhtikuuhun 1919. Hän otti osaa Viron vapaussodan taisteluihin Valkin eteläpuolella ja Petserin rintamalla, missä hän haavoittui. Vapaussodan jälkeen hän jäi Viron armeijan palvelukseen joulukuuhun 1920 saakka, toimien muun muassa toimistoupseerina Yleisesikunnan 2. osastolla. Vuonna 1921 hän palasi takaisin Suomeen ja toimi sen jälkeen ilmoitushankkijana Helsingissä vuoteen 1938 saakka.

Kesällä 1929 Kosonen kiersi ympäri Suomea keräämässä rahaa vastikään perustetuille Vapaussodan Rintamamiesten liitolle ja Lalli-liitolle Kososen kertoman mukaan seuraavana syksynä toteutettavaa vallankaappausta varten. Rahat eivät kuitenkaan päätyneet näille järjestöille vaan Kosonen piti ne itsellään. Laiton rahankeruu jatkui aina syksyyn 1929 saakka jolloin Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ilmoitti asiasta poliisille. Kosonen pidätettiin ja hän joutui syytteeseen petoksesta, kavalluksesta ja väärennöksestä. ^[7]

Ylennykset: Kersantti 29. marraskuuta 1918, Vääpeli 16. tammikuuta 1919, Vänrikki 22. tammikuuta 1919 (Viron armeija) ja Luutnantti 27. helmikuuta 1919 (Viron armeija). Kunniamerkit: Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Viron Vapaudenristi, Viron vapaussodan muistomitali, Latvian vapaussodan muistomitali.

Kalle Heikki Kotimäki

Teodor "Teppo" Konrad Kotivuori ent. Himberg

Uuno Eetu Koura

(21. toukokuuta 1894 Nivala – 24. lokakuuta 1959) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Koutonen ja Karoliina Pirttiperä. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Lyyli Sofia Niemelän kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 7. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 4. lokakuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin siviilitöihin Saksaan. Koutonen palasi takaisin 3. komppaniaan 15. elokuuta 1917, mutta siirrettiin edelleen pataljoonan pioneerikomppaniaan 23. syyskuuta 1917.

Koutonen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin vähäksi aikaa pataljoonan konekiväärikomppaniaan. 4. Jääkäripataljoonassa hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla ja Tampereella. Tampereen valtauksen jälkeen hänet siirrettiin joukkueenjohtajaksi 5. Jääkärirykmentin 13. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ja otti joukkueenjohtajana osaa taisteluihin Kuokkalassa sekä etenemiseen Rajajoelle. Koutonen haavoittui lievästi Kuokkalassa käydyssä taistelussa 23. huhtikuuta 1918.

Sisällissodan jälkeen Koutonen siirrettiin 8. heinäkuuta 1918 alkaen Pioneerikoulutuspataljoonan 1. komppaniaan, josta hän erosi 15. helmikuuta 1919 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin 6. toukokuuta 1919 alkaen paikallispäälliköksi Nivalan suojeluskuntaan. Nivalassa hän palveli 1. maaliskuuta 1924 saakka ja astui uudelleen armeijan palvelukseen 1. toukokuuta 1924 ja hänet sijoitettiin vääpeliksi Viipurin rykmenttiin 1. konekiväärikomppaniaan. Armeijasta hän erosi toistamiseen, nyt sairautensa johdosta 15. huhtikuuta 1926. Sotilasuransa jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Nivalassa.

Koutonen osallistui talvisotaan komppanianvääpelinä Jalkaväkirykmentti 40:ssä ja otti osaa taisteluihin Pelkosenniemellä, missä hän haavoittui Savukoskella. Haavoistaan parannuttuaan hänet siirrettiin vääpeliksi Rovaniemen Komendantinvirastoon. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin palvelukseen 58. Sotasairaalaan, missä hän toimi ilmasuojelu-, väestönsuojelu- ja vartiopäällikkönä, missä tehtävissä hän toimi koko sodan ajan. Hänet haudattiin Nivalaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli keväällä 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(11. helmikuuta 1892 Viipuri – 15. helmikuuta 1974) oli suomalainen jääkärieläinlääkintäkapteeni. Hänen vanhempansa olivat tehtailija Aleksander Kovasin ja Maria Josefina Wiren. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Hilkka Montosen kanssa. Kovasin kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin suomalaisesta klassillisesta lyseosta vuonna 1912 ja liittyi Viipurilaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Dresdenin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa, missä suoritti eläinlääkärintutkinnon vuonna 1921.

Kovasin liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 13. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 11. toukokuuta 1916 ja vapautettiin sotapalveluksesta hänen sairauden vuoksi. Vapautuksen jälkeen hän palasi Suomeen. Suomeen palattuaan Kovasin työskenteli Uudellakirkolla (Vaasan lääni) piirieläinlääkäriä 1. - 15. heinäkuuta 1916 välisen ajan, jonka jälkeen hän muutti Viipuriin missä hän toimi Viipurin kaupungin lihantarkastamon ja elintarvikkeiden tarkastamon johtajan viransijaisena kesä - elokuussa vuonna 1917. Viipurista hän siirtyi virkaatekeväksi kunnaneläinlääkäriksi Leppävirralle, missä hän työskenteli 1. tammikuuta - 1. toukokuuta 1917 välisen ajan, jonka jälkeen hän siirtyi piirieläinlääkäriksi Jaakkimaan ja edelleen Lappeenrannan virkaatekeväksi piirieläinlääkäriksi 6. heinäkuuta 1922 alkaen. Viipurin kaupungin lihantarkastamon ja teurastamon apulaiseläinlääkäriksi ja elintarvikkeiden tarkastamon johtajaksi hänet nimitettiin 11. maaliskuuta 1924.

Kovasin osallistui talvisotaan sairastallin päällikkönä 2. Divisioonan eläinlääkintäkomppaniassa, missä tehtävässä hän jatkoi jatkosodan puhkeamisen jälkeenkin. Hän osallistui jatkosodassa sotatoimiin Tyrjällä, Iijärvellä, Ristilahdella ja Laatokan luoteisrannikolla. Sotien jälkeen Kovasin työskenteli Imatran kauppalan eläinlääkärinä vuoteen 1960 saakka. Eläkkeelle jäätyään hän piti edelleen omaa vastaanottoaan kymmenkunta vuotta tehden "sairasmatkoja" mm. lähiseudun karja- ja hevostiloille. Hänet haudattiin Imatran Tainionkosken hautausmaalle.

Kovasin toimi Viipurin eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1928 - 1931 ja varapuheenjohtajana vuodesta 1931 vuoteen 1939. Hän toimi myös Viipurin kaupungin terveydenhoitolautakunnan jäsenenä ja Imatran terveydenhoitolautakunnan jäsenenä sekä Imatran reservinupseerikerhon jäsenenä. Kovasin oli Suomen Eläinlääkäriliiton jäsen sekä oli lisäksi kunniajäsenenä monissa eri koira- ja hevosseuroissa. Ylennykset: Reservin eläinlääkintäluutnantti 1940, Eläinlääkintäkapteeni 1941, Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Talvisodan muistomitali, Kaupunkiliiton kultultainen ansiomerkki.

(2. heinäkuuta 1892 Tampere – 5. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat talonomistaja Kaarlo Samuel Kovero ja Leena Johanna Juhontytär. Kovero kävi kansakoulun. Hän kuului kapellimestari Aleksei Apostolin soittokuntaan vuosina 1912 – 1913 ja matkusti sen jälkeen Saksaan, missä hän toimi eri kaupunkien soittokunnissa. Saksassa ollessaan hän liittyi siellä jääkärikoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 15. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Musiikki miehenä Kovero kuului myös pataljoonan torvisoittokuntaan ja orkesteriin, missä hän muun muassa sovitti soittokuntaa varten suomalaisia kansansävelmiä.

Kovero saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudussa, missä tämä muusikon alku koki kohtalonsa kaatumalla 5. huhtikuuta 1918 käydyssä taistelussa. Hänet haudattiin Tampereen hautausmaahan. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 19. maaliskuuta 1916, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 26. maaliskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Johannes (Hans) Alfred Kronlöf

(23. tammikuuta 1894 Vöyri – 10. lokakuuta 1917) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan Kronqvist ja Karolina Åkerlund. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 25. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, missä hän sairastui keuhkotautiin ja kuoli lopulta taudin runtelemana Spandaun sairaalassa 10. lokakuuta 1917. Haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(5. huhtikuuta 1896 Uusikaarlepyy – 3. marraskuuta 1965 Portland, Oregon, USA) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matts Kronqvist ja Kajsa Greta Gustafintytär. Hän työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 13. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 21. toukokuuta 1916. Hän yritti paeta Saksan asemoimista rajan yli Tanskaan, mutta hänet saatiin kiinni ja hänet lähetettiin Altonan työkeskukseen 15. marraskuuta 1916, mistä hänet tosin laskettiin 2. elokuuta 1917 siviilitöihin Saksaan. Kronqvist palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918. Suomessa hetken oltuaan hän muutti vuonna 1922 Yhdysvaltoihin, missä hän toimi muun muassa Alaskassa kelloseppänä. Hänet haudattiin Portlandiin, Oregon USA.

Max August Kronqvist

Vuoteen 1930 saakka Krum (24. elokuuta 1893 Pudasjärvi –) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Aappo Krum ja Anna Heta Vähäkuopus. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Katariina Revon kanssa. Runkola kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 23. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamalta paluunsa jälkeen hänet siirrettiin 22. helmikuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan elokuussa vuonna 1917. Runkola palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen heinäkuussa vuonna 1918. Paluunsa jälkeen hän astui 1. syyskuuta 1918 alkaen armeijan palvelukseen. Hänet sijoitettiin aliupseeriksi Suomen valkoisen kaartin 6. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 21. lokakuuta 1918 alkaen Sortavalan rajavartioryhmän täydennyspataljoonan 3. komppaniaan ja 28. marraskuuta 1918 alkaen II pataljoonan 2. komppaniaan. Sortavalasta hänet siirrettiin 28. maaliskuuta 1919 alkaen Terijoen rajavartiopataljoonaan ja 25. toukokuuta 1919 alkaen Viipurin paikallispataljoonaan, joissa hän toimi koulutusaliupseerina, kenttävartioitten tarkastajana ja komppanianvääpelinä. Runkola erosi armeijan palveluksesta 1. lokakuuta 1920 ja siirtyi Viipurin poliisilaitoksen palvelukseen. Poliisivoimissa hän toimi ratsupoliisina 31. tammikuuta 1923 saakka. Myöhemmin hän työskenteli työnjohtajana ja metsätyöntekijänä Itä-Suomalaisissa puutavarayhtiöissä vuoteen 1939 saakka. Runkola osallistui talvisotaan ylimääräisten harjoitusten (YH) ja myöhemmin varsinaisten sotatoimien aikana ilmavalvonnan vartiopäällikkönä Kollaalla. Välirauhan aikana hän työskenteli Metsähallituksen palveluksessa. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin sotapoliisiksi sekä väestönevakuointitehtäviin Suojärvi - Loimola - Suistamo – Impilahti akselille. Sotien jälkeen hän palasi takaisin Metsähallituksen palvelukseen. Ylennykset: Aliupseeri 7. syyskuuta 1918, Vääpeli 1. lokakuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk. , Talvisodan muistomitali, Jatkosodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.^[1][2]

Johan Ferdinand Kröger

(13. maaliskuuta 1892 Kaukola – 22. tammikuuta 1919) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen äitinsä oli vahtimestari Anna Kuhmu. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli virvoitusjuomatehtailijana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 10. lokakuuta 1915. Hän kumminkin pyrki vapaaehtoisena perusteilla olevaan Jääkäripataljoonan tykistöön ja tulikin valituksi yhtenä niistä 26 miehestä, jotka Jääkäripataljoonan komentaja majuri Bayer valitsi haastattelunsa perusteella. Hänet siirrettiin virallisesti haupitsijaokseen 17. maaliskuuta 1916, minkä päivämäärän voidaan katsoa olevan jääkäritykistön virallinen perustamispäivä.^[8] Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Ekkau-Kekkaussa sekä Aa-joella. Tykistön siirryttyä rintamalta lepoon Kuhmu siirrettiin 7. maaliskuuta 1917 hänellä todetun sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin työlomalle Saksaan.

Kuhmu palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 10. kesäkuuta 1918 ja astui Suomen armeijan palvelukseen 30. kesäkuuta 1918 vääpeliksi ylennettynä. Hänet sijoitettiin palvelukseen Suomen tykistökouluun, mistä hän erosi vielä saman vuoden lopulla. Eron syynä oli hänen halunsa liittyä Viron vapaussotaan, jonne hän lähtikin ja liittyi Pohjan Poikain rykmentin ratsuosastoon. Kuhmun kohtaloksi tuli joutua ennen varsinaisiin Viron sisällissodan taisteluihin pääsemistä murhatuksi Tallinnassa 22. tammikuuta 1919. Kuhmun ampui takaapäin hotellin porttikäytävässä suomalainen vapaaehtoinen, talollisenpoika Matti Vesikko joka oli kotoisin Pyhäjärven pitäjän Jaaman kylästä. Kuhmua oli Käkisalmen raastuvanoikeudessa syytetty miestaposta mutta hän onnistui todistamaan syyttömyytensä. Tutkimuksissa selvisi sitten että Vesikko oli syyllistynyt tähän tappoon ja kostoksi hän ampui sitten Kuhmun Tallinnassa.^[9] Virosta Kuhmun ruumis kuljetettiin Suomeen ja hänet haudattiin Kaukolaan. Ylennykset: Vääpeli 30. kesäkuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Auno Johannes Kuiri

Matti Joeli Kuiri

Toivo Kuisma

(12. helmikuuta 1888 Nurmes – 26. helmikuuta 1951) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Kuittinen ja Riitta Kaisa Halonen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Saimi Maria Kejosen kanssa. Kuittinen kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 18. joulukuuta 1915, mutta siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 31. toukokuuta 1916 ja laskettiin siviilitöihin hänen sairautensa takia 14. heinäkuuta 1916. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen 11. joulukuuta 1918 ja työskenteli siitä alkaen maanviljelijänä perimällään kotitilalla Nurmeksen Savikylässä. Talvisotaan Kuittinen osallistui hevosmiehenä valtion tierakennustöissä Nurmeksessa ja välirauhan aikana hän teki koti- ja metsätöitä hevosmiehenä Työryhmä 429:ssä. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin aluksi Linnoitusrakennuspataljoona 429:ään, josta hänet siirrettiin myöhemmin Erilliseen Linnoitusrakennuskomppaniaan. Sotien jälkeen hän teki koti- ja metsätöitä tilallaan. Hänet haudattiin Nurmekseen. Kunniamerkit: Suojeluskuntajärjestön ansioristi, Jääkärimerkki.

(22. elokuuta 1894 Alahärmä – 28. joulukuuta 1931) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Kujala ja Adolfiina Juhontytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Liisa Heikkilän kanssa. Kujala kävi kolme luokkaa kansakoulua ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 20. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kujala saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 10. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 12. huhtikuuta 1918 alkaen 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella Rajamäellä, missä hän haavoittui 19. huhtikuuta 1918.

Sisällissodan jälkeen Kujala palveli edelleen 2. Jääkärirykmentissä, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Porin jalkaväkirykmentti 2. Armeijasta hän erosi sitoumusaikansa päätyttyä vuoden 1919 alussa ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön, missä hän toimi noin puolen vuoden ajan paikallispäällikkönä Alahärmän suojeluskunnassa. Alahärmästä hän muutti Pietarsaareen, missä hän astui poliisin palvelukseen poliisikonstaapeliksi Pietarsaaren poliisilaitokselle. Pietarsaaresta hän muutti vuonna 1923 Seinäjoelle, missä hän niin ikään palveli poliisina aina vuoteen 1924 saakka. Vuonna 1924 hän lopetti työnsä poliisina ja matkusti siirtolaiseksi Australiaan. Australiassa hän viettikin noin kolme vuotta ja palasi takaisin Suomeen ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Alahärmässä. Hänet haudattiin Alahärmään. Kujala suoritti Haminan taistelukoulun vuonna 1918. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 20. elokuuta 1918, Vääpeli 14. lokakuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Kustaa Kujala

(11. lokakuuta 1895 Alahärmä – 27. syyskuuta 1952) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat kivityömies Jaakko Kujanpää ja Maija Liisa Kaapontytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Lempi Elisabet Rajakallion kanssa. Kujanpää kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 23. helmikuuta 1916 yhdessä veljensä Nikolai Gabriel Kujanpään kanssa. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan rintamalta paluun jälkeen 23. syyskuuta 1917 alkaen pataljoonan 2. komppaniaan ja 18. lokakuuta 1917 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon, mistä hänet laskettiin työlomalle Saksaan.

Kujanpää saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan kuten veljensäkin, mutta sairastui välittömästi keuhkokuumeeseen. Sairaudestaan parannuttuaan hänet komennettiin 20. huhtikuuta 1918 alkaen Alahärmän suojeluskuntaosaston johtajana rintamalle, missä hän toimi joukkueenjohtajana Vaasan pataljoonan 1. komppaniassa ja otti osaa Viipurin valloitukseen. Kujanpää palveli sisällissodan jälkeen Suomen valkoisen kaartin 1. pataljoonan 1. komppaniassa, josta hänet siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 koulutusaliupseeriksi Pioneerikoulutuspataljoonan 1. komppaniaan (hänen veljensä palveli pataljoonan 4. komppaniassa). Armeijasta hän erosi 15. helmikuuta 1919 ja toimi sen jälkeen Nastolan suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1. toukokuuta - 1. elokuuta 1919 välisen ajan. Vuonna 1920 Kujanpää matkusti 1920 Kanadaan, mistä palasi jo seuraavana vuonna takaisin vain lähteäkseen uudelleen matkaan vuonna 1922. Kanadassa hän työskenteli kullankaivajana. Takaisin kotimaahan Kujanpää palasi vuonna 1928 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä tilallaan Kalajoella. Hänet on haudattu Kalajoelle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 2. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.^[10]

(17. joulukuuta 1896 Alahärmä – 11. kesäkuuta 1927) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat kivityömies Jaakko Kujanpää ja Maija Liisa Kaapontytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Lempi Maria Pesolan kanssa. Kujanpää työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 23. helmikuuta 1916 yhdessä veljensä Matti Einari Kujanpään kanssa. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella.

Kujanpää saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueen varajohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan kuten veljensäkin. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, missä hän haavoittui 28. maaliskuuta 1918 ja siirrettiin 1. Jääkärirykmentin Täydennyspataljoonaan. Sisällissodan jälkeen Kujanpää jäi palvelukseen edelleen 2. Jääkärirykmentin XII pataljoonaan, mistä hänet siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 koulutusaliupseeriksi Pioneerikoulutuspataljoonan 4. komppaniaan (hänen veljensä palveli pataljoonan 1. komppaniassa). Pioneeripataljoonan jakautumisen jälkeen hänen toimipaikkansa oli Pioneeripataljoona l:n 4. komppanian. Armeijasta hän erosi 1. huhtikuuta 1921, mutta astui uudelleen armeijan palvelukseen 18. lokakuuta 1922 ja hänet sijoitettiin nyt Rannikkotykistörykmentti 2:een, missä hän toimi varikkokomppanian vääpelinä sekä myöhemmin patterinvääpelinä eri pattereissa. Kujanpää vapautettiin sotapalveluksesta sairauden tähden lokakuussa vuonna 1926 eikä kauankaan, kun hän kuoli keuhkotautiin 11. kesäkuuta 1927. Hänet haudattiin Alahärmään. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 29. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Johan Evert Kull

(3. maaliskuuta 1896 Vöyri – 8. lokakuuta 1973)^[11] oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Mårten Kullas ja Beata Bengs. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Ellen Adelina Murkaisin kanssa. Kullas kävi kansakoulun ja yhden lukukauden Vöyrin kansanopistoa vuonna 1915 ja työskenteli Toimi maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 18. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, mistä hänet 28. maaliskuuta 1917 Altonan työosastoon ja laskettiin siviilitöihin Saksaan 4. elokuuta 1917.

Kullas saapui takaisin Suomeen Vaasaan höyrylaiva S/S Arcturuksen toisella matkalla 24. maaliskuuta 1918 ja astui Suomen Valkoiseen Armeijaan jefreitteriksi ylennettynä. Vaasasta hänet komennettiin sisällissotaan 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, minkä riveissä hän otti osaa taisteluihin Karjalankannaksella. Kullas palveli vapaussodan jälkeen edelleen 5. Jääkärirykmentissä, jonka nimi muutettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti 4:ksi. Hän toimi koulutusaliupseerina 4. komppaniassa. Hänet siirrettiin 5. syyskuuta 1918 alkaen Itämeren jalkaväkirykmentti 1:n 6. komppaniaan. Armeijasta hän erosi 15. helmikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Vöyrissä. Ylennykset: Jefreitteri 27. maaliskuuta 1918, Aliupseeri 20. huhtikuuta 1918, Vääpeli 16. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(13. helmikuuta 1890 Rovaniemi – 30. marraskuuta 1944) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Josef Kulusjärvi ja Briita Liisa Ahola. Kulusjärvi työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 3. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kulusjärvi saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi kuormastonjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan 4. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 20. maaliskuuta 1918 alkaen 3. Jääkärirykmentin Täydennyspataljoonan 2. komppaniaan ja 7. huhtikuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 16. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Viipurissa.

Kulusjärvi palveli sisällissodan jälkeen 6. Jääkärirykmentissä ja siitä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Kajaanin sissipataljoona. Pataljoonassa hän palveli joukkueenjohtajana 1. komppaniassa. Hänet siirrettiin 20. marraskuuta 1918 alkaen Lapin ryhmän I pataljoonaan, missä hän toimi kenttävartion päällikkönä Suomussalmella. Kulusjärvi erosi armeijasta 16. maaliskuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Rovaniemellä. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 5. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera , Jääkärimerkki.

Edvard Gabriel Kumlin myöh. Kairela

Lauri Ilmari Kumlin

(28. marraskuuta 1884 Iisalmi – 18. joulukuuta 1957) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli työläinen Kristiina Kumpulainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1908 Johanna Toivosen kanssa. Kumpulainen kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 8. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet lähetettiin 25. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, ja laskettiin siviilitöihin 26. elokuuta 1917. Takaisin Suomeen Kumpulainen palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli palattuaan työmiehenä Oulun seuduilla. Hänet haudattiin Ouluun. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(10. joulukuuta 1895 Iisalmen maalaiskunta – 9. tammikuuta 1932 Säräisniemi) oli suomalainen jääkärikersantti ja Venäjän armeijan punaupseeri. Hänen vanhempansa olivat mäkitupalainen Aleksanteri Kumpulainen ja Henriikka Lappalainen. Kumpulainen kävi kansakoulun ja työskenteli sorvarina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 21. heinäkuuta 1917, josta hänet siirrettiin 7. elokuuta 1917 pioneerikomppaniaan ja 23. syyskuuta 1917 alkaen pataljoonan 3. komppaniaan sekä 11. joulukuuta 1917 alkaen takaisin pataljoonan täydennysjoukkoon, mistä hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen Kumpulainen palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja astui 3. tammikuuta 1919 Suomen armeijan palvelukseen kersantiksi ylennettynä. Hänet sijoitettiin Terijoen rajavartiopataljoonan 3. komppaniaan. Hän toimi kenttävartion päällikkönä, mutta karkasi Venäjälle 7. huhtikuuta 1919 ja liittyi Venäjän armeijaan komppanianpäälliköksi ja otti heimosodissa osaa suomalaisia vastaan käytyihin taisteluihin Aunuksessa, Muurmannissa ja Pietarin rintamilla.

Kumpulainen suoritti Venäjän armeijassa punaupseerikurssin Pietarissa vuonna 1920. Hän palasi takaisin Suomeen 12. lokakuuta 1920, jolloin hänet pidätettiin ja asetettiin syytteeseen valtionpetoksen valmistelusta, mutta vapautettiin syytteestä vuonna 1921. Hän työskenteli vapauduttuaan koneenkäyttäjänä laivoissa ja hinaajissa ja useissa konepajoissa sekä tukki- ja rautatietyömiehenä. Ylennykset: Kersantti 1919.

17. heinäkuuta 1894 Jepua – 8. heinäkuuta 1967) oli suomalainen jääkärivaravääpeli ja työmies. Hänen vanhempansa olivat työmies Johan Jakob Kunnari ja Maria Lavast. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Ingrid Gustava Cederström. Tämä jepualainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 17. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan varusaliupseeriksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ja otti osaa taisteluihin Lempäälässä, Säiniöllä ja Viipurissa. Suomen sisällissodan jälkeen hän palveli koulutusaliupseerina Suomen valkoisen kaartin kahdeksannessa ja yhdeksännessä komppaniassa. Armeijasta hän erosi 12. kesäkuuta 1919 ja liittyi Uudenmaan suojeluskuntapiiriin, jonka palveluksessa oli vuonna 1919. Myöhemmin hän työskenteli erilaisissa töissä Jepualla, Alahärmässä ja Uudessakaarlepyyssä, mistä hän matkusti siirtolaiseksi Australiaan, josta hän palasi vuonna 1948 ja oli Jeppo Fabriker Ab:n palveluksessa. Hänet on haudattu Jepualle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 13. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(3. toukokuuta 1892 Jepua – 12. elokuuta 1923 Jepua) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Johan Jakob Kunnari ja Maria Lavast. Kunnari työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 23. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.

Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkuealiupseeriksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, missä hän haavoittui pahasti 3. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen, kun hän oli parantunut haavoistaan hänet määrättiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä koulutusaliupseeriksi Suomen valkoisen kaartin 2. komppaniaan. Armeijasta hän erosi sairauden perusteella 18. marraskuuta 1918. Hänet haudattiin Jepualle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 15. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Jääkärimerkki.

(23. joulukuuta 1890 Säkkijärvi – 28. toukokuuta 1934) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat merimies Matti Kunttu ja Anni Gabrielintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Sanna Justiina Kaunismäen kanssa. Kunttu kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 2. lokakuuta 1915, mutta vapautettiin jo 21. joulukuuta 1915 sotapalvelukseen kykenemättömänä ja laskettiin siviilitöihin Saksaan. Kunttu kumminkin palasi takaisin pataljoonaan 25. huhtikuuta 1917 ja hänet sijoitettiin pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet siirrettiin pataljoonan 2. komppaniaan 7. elokuuta 1917, mutta palautettiin takaisin täydennysjoukkoon 30. joulukuuta 1917, josta hänet vielä kerran siirrettiin 2. komppaniaan 10. helmikuuta 1918.

Kunttu saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan kuormastopäälliköksi 1. Jääkärirykmentin esikuntaan ja osallistui sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, minkä jälkeen hänet siirrettiin 2. Jääkärirykmentin täydennyspataljoonan 1. komppanian 21. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen Kunttu komennettiin 8. heinäkuuta 1918 alkaen Jääkärirykmentti 2:n 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin edelleen 4. syyskuuta 1918 Kuopion jalkaväkirykmentti 4:n 6. komppaniaan. Armeijasta Kunttu erosi 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi vankeinhoitolaitoksen palvelukseen ja hänet sijoitettiin vanginvartijaksi Ilmajoen varavankilaan, missä hän palveli vuoteen 1926 saakka, Ilmajoelta hän muutti Ouluun, missä hänen työpaikkansa oli Oulun lääninvankilassa. Vankeinhoitolaitokselta hän erosi myöhemmin ja siirtyi työmieheksi Lapuan patruunatehtaalle. Hänet haudattiin Lapualle. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Aliupseeri keväällä 1918, Vääpeli 20. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Johan Evert Kunttu

Kalle Heikki Kuokkanen

(23. marraskuuta 1893 Haukipudas – 6. helmikuuta 1928) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Jaakko Kurkela ja Maria Liisa Sarkkinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Martta Kustaava Räinän kanssa. Kurkela kävi kansakoulun ja Itä-Pohjanmaan kansanopiston. Hän työskenteli asioitsijana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 2. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.

Kurkela saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan ensin 1. Jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, mutta siirrettiin myöhemmin vääpeliksi 11. maaliskuuta 1918 alkaen 3. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärän asemalla ja kylässä sekä Viipurissa. Sodassa Kurkela haavoittui Tampereella 6. huhtikuuta 1918 sekä lievästi Viipurissa.

Sisällissodan jälkeen Kurkela palveli vääpelinä Suomen valkoisen kaartin 2. komppaniassa. Armeijasta hän erosi 19. helmikuuta 1919 ja siirtyi Tienhaaran suojeluskunnan palvelukseen paikallispäälliköksi, kunnes liittyi Karjalan (Aunuksen) vapaaehtoiseen retkikuntaan toukokuun alussa vuonna 1919. Hänet sijoitettiin komppanianpäälliköksi retkikunnan niin sanotun Karjalaisen pataljoonan 2. komppaniaan. Tehtävässä hän toimi 30. kesäkuuta 1919 saakka. Hän otti osaa taisteluihin retkikunnassa Polovinassa, Bessovetsissa ja Säämäjärvellä. Kurkela haavoittui lievästi Polovinan taistelussa 13. kesäkuuta 1919. Retkikunnalta palattuaan hän toimi Karungin suojeluskunnan paikallispäällikkönä 10. joulukuuta 1919 - 15. syyskuuta 1927 välisen ajan. Kurkela suoritti useita kursseja Suojeluskuntain päällystökoulussa. Hänet haudattiin muurolaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli l. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(21. kesäkuuta 1896 Kemi – 16. marraskuuta 1960) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat palstatilallinen August Kuronen ja Jemiina Hietala. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Sylvi Amalia Schroederin kanssa, joka kuoli vuonna 1925 ja hän avioitui toisen kerran vuonna 1926 Ida Maria Patjan kanssa, josta hän erosi vuonna 1933 ja avioitui kolmannen kerran vielä samana vuonna Kerttu Alviina Hiltusen kanssa. Kuronen kävi kansakoulun ja yhden luokan Kemin yhteiskoulua 1913. Hän työskenteli maalarina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 26. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella.Haavoittui poskeen sirpaleesta Riianlahden rintamalla kantakortin mukaan. Hoidettiin kantakortin mukaan Barmbek krankenhausissa Hampurissa 16.7-26.11.1916 yhteensä 4 kk 10 vrk, josta hänet lähetettiin 26. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, mistä hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Hampurin lähelle Saksaan ruutitehtaaseen elokuussa 1917.

Suomeen takaisin Kuronen palasi höyrylaiva S/S Arcturuksen toisella matkalla 24. maaliskuuta 1918. Kuronen astui Suomeen päästyään armeijan palvelukseen aliupseerina ja hänet sijoitettiin sisällissotaa käyvään Valkoiseen Armeijaan 5. Jääkärirykmentin 13. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kuokkalassa ja etenemiseen Rajajoelle. Sisällissodan jälkeen Kuronen 2. komppanian vääpelinä 5. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti 4. Kuronen erosi armeijasta 14. maaliskuuta 1919. Kantakortin mukaan osallistui 1919 Aunuksen retkikuntaan (vänrikki) patterinpäällikkönä ja sen jälkeen Viron retkikuntaan (luutnantti) muonittajana. Toimi lyhyen aikaa Porin suojeluskuntakoulussa. Siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja sijoitettiin paikallispäälliköksi Hankasalmen suojeluskuntaan, josta hän erosi marraskuussa 1919 ja siirtyi ensin metsätyönjohtajaksi ja myöhemmin maalariksi Helsinkiin. Toisen maailmansodan aikana Kuronen työskenteli Pitkälahden Puusepäntehtaalla ja Kuopiossa suksienpaahtajana. Siviiliammatiltaan Edvard Kuronen oli maalari. Hänet haudattiin Kuopioon. Kuronen suoritti Haminan taistelukoulun vuonna 1918. Ylennykset: Aliupseeri 27. maaliskuuta 1918, Kersantti 13. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki. Maisteri Kaila riisti Kurosen jääkärimerkin erimielisyyksien vuoksi 16.1.1920, mutta se palautettiin hänelle 1938. Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(31. elokuuta 1894 Kurkijoki – 21. syyskuuta 1966) oli suomalainen jääkärikapteeni. Hänen vanhempansa olivat maanmittarinapulainen Esko Kurri ja Katri Arvelin. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1938 liikeapulainen Liine Porkan kanssa. Kurri kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti kuudennen luokan Viipurin maanviljelyslyseossa vuonna 1920 sekä kävi Viipurin sahateollisuuskoulun vuosina 1922–1924. Kurri työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 15. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Kurri saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi joukkueenjohtajaksi 9. jääkäripataljoonan 4. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 25. maaliskuuta 1918 alkaen 1. komppaniaan ja 15. huhtikuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Ilveksessä, Hotakassa ja Muolaalla sekä etenemiseen Viipurin-Pietarin radalle.

Kurri palveli sisällissodan jälkeen nuorempana upseerina 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, joka taasen tunnettiin myöhemmin nimellä Kajaanin sissipataljoona. Hänet siirrettiin 15. marraskuuta 1918 Laatokan jalkaväkirykmentti 6:een (myöhempi nimi Viipurin rykmentti). Hän toimi rykmentissä nuorempana upseerina ja komppanianpäällikkönä 4. komppaniassa. Viipurin rykmentistä hänet siirrettiin 5. helmikuuta 1920 Käkisalmen läänin rykmenttiin ja 5. toukokuuta 1920 takaisin Viipurin rykmenttiin.

Armeijasta hän erosi 6. huhtikuuta 1921 ja astui Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. heinäkuuta 1921 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Sortavalan suojeluskuntapiirin I alueelle. Hän osallistui vuoden 1921 marraskuussa Vienan-Karjalan sotaretkelle, missä hän toimi Repolan pataljoonan 1. komppanian päällikkönä ja otti osaa Kostamuksen ja Porajärven taisteluihin, missä hän haavoittui 28. joulukuuta 1921. Sotaretkeltä palattuaan hän toimi Karjalan pakolaisten harjoituskoulun johtajana Hyrynsalmella ja Lapualla 16. helmikuuta – 1. elokuuta 1922 välisen ajan. Vuonna 1924 hän siirtyi piirityönjohtajaksi Suomalaisen puuliike oy:n palvelukseen ja palveli yritystä vuoteen 1928 saakka. Myöhemmin hän teki vain tilapäistöitä. Kurri osallistui talvisotaan työkomppania Kurrin päällikkönä Ravankylässä, Kääntymässä, Salmenkaitalinjalla. Myöhemmin edellä mainitusta työkomppaniasta muodostettiin 4. Prikaatin alainen jalkaväkikomppania, jonka päällikkönä hän jatkoi. Tämä joukko osallistui talvisodassa taisteluihin Kääntymässä, Karisalmella ja Saarenmaalla. Välirauhan aikana Kurri jatkoi entisessä tehtävässään, kunnes jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Jalkaväkirykmentti 9:ään Esikuntakomppanian päälliköksi. Komppanianpäällikkönä hän haavoittui 17. helmikuuta 1942 käydyssä Makovan taistelussa. Haavoistaan parannuttuaan hän palasi entiseen joukkoonsa ja osallistui sen mukana taisteluihin Pälkjärvellä, Iljalassa, Kirjavalahdella, Latvasyrjässä, Kaskanassa ja Ostassa. Sotien jälkeen hän asettui asumaan Valkealan Miettulaan. Hänet haudattiin Kouvolaan. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera (1918 ja 1940), Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Karjalan vapaussodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(28. maaliskuuta 1895 Viipuri) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat nuohoojamestari Paavo Kurvinen ja Helena Pakarinen ja hänen puolisonsa oli Aino Puttonen. Tämä kansakoulun käynyt merimies liittyi vapaaehtoisena jääkärikoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:än 1. komppaniaan 23. joulukuuta 1915. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Saksan itärintamalla Misse- joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin. Rintamapalveluksen jälkeen hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet päästettiin siviilityöhön 11. lokakuuta 1917. Palasi Suomeen sisällissodan päätyttyä 29. marraskuuta 1918. Suomeen palattuaan hän liittyi Viron vapaussotaan lähtevään Ekströmin pataljoonaan, jossa toimi pataljoonan tiedusteluosastossa. Viron vapaussodassa hän otti osaa taisteluihin Muuksissa, Kärmussa, Haljalassa, Rakveressa, Utrialla ja Narvassa. Otto Kurvinen ei suinkaan saanut tarpeekseen sotimisesta vaan liittyi Aunuksen retkikuntaan, jossa toimi joukkueenjohtajana 2. pataljoonan 2. komppaniassa. Retkikunnan mukana hän otti osaa taisteluihin Tuuloksessa, Alavoistessa ja Aunuksen kaupungissa. Retkikunnasta hän erosi toukokuussa 1919. Sotien jälkeen hän palveli vielä hetken Kajaanin sissipataljoonassa vääpelinä. Otto Kurvinen suunnisti merille jossa työskenteli vuodet 1924–1925 Valtionrautateiden palveluksessa hän oli asemamiehenä ensin Keravalla vuonna 1920 ja Helsingissä vuosina 1920–1921 ja 1927–1932. Tämän jälkeen hän on ollut satunnaistöissä muun muassa Valtion ruutitehtaalla, Armeijan pukimossa ja Jääkärikodissa. Talvisotaan hän otti osaa Mikkelin suojeluskuntapiirissä tienhoitokomppanian vääpelinä. Vuonna 1940 hän oli kasarmiupseerina suojeluskuntapiirin esikunnassa. Vuodet 1940–1941 hän oli Suomen Kalastusyhtiön palveluksessa Petsamossa. Jatkosodassa hän osallistui osasto Kuussaaren mukana Ainolahden, Suurpieningän, Kuutamolahden ja Porajärven taisteluihin. Vuodet 1941–1942 hän vietti potilaana 32. sotilassairaalassa, josta päästyään hän toimi tulkkina sotilasvankileirillä n:o 24. Vuonna 1943 hän toimi Lin. korjaus pajassa lämmittäjänä. Hänet kotiutettiin vuonna 1943. Sotien jälkeen hän toimi Lempäälässä internoitujen leirillä vartiomiehenä. Vuodesta 1967 hän on asunut Kyyhkylän Invaliidikodissa sekä Kuusikodissa. Ylennykset: vääpeli 30. maaliskuuta 1921, vänrikki (Viron armeijassa) 17. maaliskuuta 1919. Kunniamerkit: Aunuksen retkikuntaan osallistuneiden muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi, Viron vapaudenristi II/3, Viron vapaussotaan osallistuneiden muistomitali.

Lauri Laurinpoika Kutilainen

Aarne Mauri Kuula

(5. tammikuuta 1880 Ylistaro – 20. maaliskuuta 1949) oli suomalainen jääkärivääpeli ja kupariseppä. Hänen vanhempansa olivat entinen ruotusotamies Johan Kuula ja Maria Storm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1906 Kaisa Harri. Hän toimi ennen jääkäripataljoonaan liittymistään pohjois-Suomessa Saksan meriesikunnan palveluksessa ja osallistui Tukholmassa vuonna 1916 pidetyille erikoiskursseille. Hän oli myös mukana Kemin sotilaskasarmin räjäytyksessä. Tämä kansakoulun käynyt ja ammatiltaan taitovoimistelija liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 20. syyskuuta 1916, josta hänet siirrettiin 3. komppaniaan 1. maaliskuuta 1917 ja takaisin täydennysjoukkoon 11. joulukuuta 1917. Hän palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen ja astui Suomen armeijan palvelukseen. Hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Suomen valkoisen kaartin 6. komppaniaan 6. elokuuta 1918. Vakinaisesta palveluksesta hänet vapautettiin 6. heinäkuuta 1919. Armeijasta eronsa jälkeen hän työskenteli kupariseppänä ja maalarina Ylistarossa. Ylennykset: Aliupseeri. 6. elokuuta 1918, Vääpeli 20. joulukuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

Yrjö Johannes Kuusela

Iisak Einar Kuusisto

(8. heinäkuuta 1894 Ylihärmä – 6. joulukuuta 1979 Thunder Bay, Ontario, Kanada) oli suomalainen jääkärivääpeli ja farmari. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Esaias Kuusisto ja Justiina Palo . Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Ksenia Maria Tuurin kanssa. Tämä kansakoulun käynyt maanviljelijä liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 11. helmikuuta 1916 ja sijoitettiin pataljoonan pioneerikomppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joen asemasodassa, Riianlahden rannikkoasemissa ja Schmardenissa sekä Aa-joen talvitaisteluissa. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin 23. syyskuuta 1917 pataljoona 1. komppaniaan. Hän astui Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 aliupseeriksi ylennettynä ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen aluksi 8. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan ja 6. maaliskuuta 1918 alkaen 9. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hänet siirrettiin 15. huhtikuuta 1918 6. jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan ja otti osaa taisteluihin Ilveksessä, missä haavoittui vakavasti 23. huhtikuuta 1918 eikä palannut myöhemmin joukko-osastoonsa. Sisällissodan jälkeen hän toimi jonkin aikaa Ylihärmän suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Vuonna 1921 hän matkusti Kanadaan, missä hän toimi maanviljelijänä Saskatchewanin osavaltiossa aina vuoteen 1961 saakka. Hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1963 Ontarion Thunder Bayssa. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 3. toukokuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(23. lokakuuta 1891 Jurva – 5. heinäkuuta 1942) oli suomalainen jääkäri ja muurari. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Kuusisto ja Sanna Serafia Ilmarinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1913 Sanna Eveliina Kinnarin kanssa. Tämä jurvalainen sekatyömies liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 13. maaliskuuta 1916 ja sijoitettiin pataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 11. toukokuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja lähetettiin edelleen Altonan työosastoon 15. marraskuuta 1916. Myöhemmin hän työskenteli useilla kaasu- ja moottoritehtailla Saksassa. Hän palasi Suomeen sisällissodan jälkeen maaliskuussa vuonna 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Laihialla. Hänet on haudattu Laihialle.

Emil Kvick

Leo Kyander

(käytti Saksassa peitenimeä Kylmä), (16. syyskuuta 1880 Sievi – 20. huhtikuuta 1938) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat levyseppä Juho Jaakko Kylmäperä ja Hilma Sofia Kopsa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Sama Maria Väisäsen kanssa. Tämä sieviläinen merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 29. maaliskuuta 1916, josta hänet laskettiin työlomalle 4. marraskuuta 1916. Takaisin pataljoonan täydennysjoukkoon hän palasi 27. syyskuuta 1917 ja siirrettiin pataljoonan haupitsipatteriin 19. marraskuuta 1917. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi Jääkäritykistön 1. patteriin, josta hänet siirrettiin kapteeni Enhörningin patteriin, jonka mukana otti osaa taisteluihin Ikaalisissa ja Kyröskoskella sekä Tampereella. Sisällissodan jälkeen hän palveli Laatokan puolustuksessa täydennyskomppanian vääpelinä 13. toukokuuta 1918 alkaen. Hänet siirrettiin 1. syyskuuta 1918 patterinvääpeliksi Rannikkotykistöpataljoona 2:een. Armeijasta hän erosi 15. helmikuuta 1919 ja liittyi suojeluskuntajärjestöön ja hänet sijoitettiin Sievin suojeluskunnan paikallispäälliköksi, missä tehtävässä hän toimi 15. maaliskuuta 1919 – 1. helmikuuta 1920 välisen ajan. Takaisin armeijan palvelukseen hän tuli 30. syyskuuta 1920 ja sijoitettiin 7. patterin rehumestariksi Kenttätykistörykmentti 1:een, josta hänet siirrettiin 1. kesäkuuta 1925 Porin rykmentin 3. pataljoonan rehumestariksi. Toistamiseen hän erosi armeijan palveluksesta vuonna 1928 ja työskenteli sen jälkeen Crichton-Vulcanin laivatelakalla Turussa vuoteen 1930 saakka. Kenttätykistön kapitulanttikoulun hän kävi vuosina 1921–1922 ja rehumestarikurssin hän suoritti vuonna 1923. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli keväällä 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(käytti Saksassa nimeä Kytönen), (3. heinäkuuta 1897 Alatornio – 16. lokakuuta 1916) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Jaakko Kytöneva ja Liisa Viinikka. Tämä Alatorniolainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 3. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin sairauden johdosta pataljoonan täydennysjoukkoon 21. toukokuuta 1916 ja laskettiin siviilitöihin 14. heinäkuutakuuta 1916. Hän työskenteli Schochwitzissa Saksissa ja kuoli siellä 16. lokakuuta 1916 ja hänet haudattiin sikäläiseen hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.

(2. toukokuuta 1894 Lappee – 12. maaliskuuta 1954) oli suomalainen jääkärivääpeli ja kauppias. Hänen vanhempansa olivat kivityömies Eliel Kähärä ja Fredrika Kinnunen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1915 Lempi Långsjön kanssa. Tämä kansakoulut käynyt merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 27. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamalta palattuaan hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 12. joulukuuta 1917, josta hänet laskettiin siviilitöihin. Hän palasi Suomeen 24. kesäkuuta 1918 ja astui 27. kesäkuuta 1918 vääpelinä palvelukseen Suomen valkoiseen kaartiin. Hänet siirrettiin 1. elokuuta 1918 Suomen tykistökouluun ja myöhemmin Kenttätykistörykmentti n:o 2:n esikuntaan. Armeijasta hän erosi 1. joulukuuta 1918 ja liittyi suojeluskuntaa, missä toimi 1. joulukuuta 1918 – 1. lokakuuta. 1919 Lappeen suojeluskunnassa harjoituspäällikkönä. Kouvolan suojeluskunnan harjoituspäällikkönä hän toimi 6. marraskuuta 1919 – 1. maaliskuuta 1920 välisen ajan. Armeijan palvelukseen hän palasi 1. toukokuuta 1920 ja hänet sijoitettiin kapitulanttivääpelinä Raskaan tykistörykmentin 5. patteriin, missä tehtävässä oli 21. huhtikuuta 1921 asti. Uudenmaan rakuunarykmenttiin hänet siirrettiin 1. toukokuuta 1921, rykmentissä hän palveli 1. marraskuuta 1921 asti, mistä siirtyi l. toukokuuta 1923 Keski-Suomen rykmenttiin, missä palveli 31. joulukuuta 1923 asti, jolloin erosi armeijan palveluksesta ja ryhtyi valmistamaan lasten leikkikaluja Valkealassa ja myöhemmin perusti oman liikkeen Lappeenrantaan. Talvisotaan Emil Arvid Kähärä otti osaa vääpelinä Jalkaväenkoulutuskeskus N:o 4:ssä sekä talousaliupseerina Kotijoukkojen esikunnassa. Talvisodan jälkeen hän keskittyi oman liikkeensä hoitamiseen. Hänet on haudattu Malmille. Ylennykset: vääpeli 27. kesäkuuta 1918. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki.

(10. helmikuuta 1897 Kiuruvesi – 18. marraskuuta 1920) oli suomalainen jääkärivaravääpeli ja muurari. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Kärkkäinen ja Hilma Sofia Hirvonen. Tämä kiuruvetinen muurari liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 4. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin 1. komppaniaan 5. lokakuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) aliupseeriksi ylennettynä jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Suomen sisällissotaan 9. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 27. maaliskuuta 1918 6. jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Sisällissodassa hän otti osaa taisteluihin Ilveksessä, Hotakassa, Muolaassaa, missä haavoittui 25. huhtikuuta 1918. Hän palveli sisällissodan jälkeen konekiväärikomppanian koulutusaliupseerina 6. Jääkärirykmentissä ja siitä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 6:ssa, minkä nimi myöhemmin muuttui ensin Kajaanin sissipataljoonaksi ja sitten Pohjanmaan jääkäripataljoonaksi. Armeijasta hän erosi 15. helmikuuta 1919. Hänen lyhyt mutta vaiheikas elämänsä päättyi Lahdessa 18. marraskuuta 1920, kun hänet murhattiin. Hänet on haudattu Kiuruvedelle. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

(9. kesäkuuta 1894 Kiuruvesi – 21. joulukuuta 1956) oli suomalainen jääkärivääpeli ja työnjohtaja. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Petter Emil Kärkkäinen ja Anna Kaisa Kärkström. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1929 opettaja Anna Ester Sofia Junkkarisen kanssa. Hänen kuoltuaan vuonna 1947 Kärkkäinen avioitui toisen kerran vuonna 1949 kutoja Hanna Hyvärisen kanssa. Tämä kansakoulun käynyt maanviljelijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 23. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin 4. elokuuta 1917 pataljoonan 2. komppaniaan, josta edelleen 6. lokakuuta 1917 pataljoonan täydennysjoukkoon sairautensa takia. Hän palasi Suomeen elokuussa 1918 ja astui 16. lokakuuta 1918 palvelukseen Itä-Suomen jalkaväkirykmentti n:o 5:een, minkä nimi sittemmin muuttui Pohjois-Savon rykmentiksi. Hän palveli 9. komppaniassa ja 7. tammikuuta 1919 alkaen 3. konekiväärikomppaniassa. Armeijasta hän erosi huhtikuussa 1919 ja liittyi Karjalan (Aunuksen) vapaaehtoiseen retkikuntaan 14. huhtikuuta 1919, jossa hän toimi joukkueenjohtajana 2. rykmentin 4. pataljoonan 2. komppaniassa, jonka mukana hän otti osaa taisteluihin Säämäjärvellä. Hän kuului retken jälkeen sen Pääskylahdella sijainneeseen harjoitusjoukkueeseen. Hän erosi tehtävästä 1. tammikuuta 1920 ja palasi takaisin Pohjois-Savon rykmenttiin, jossa hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi ja varusmestariksi 8. komppaniaan. Tehtävästään hän erosi 1. lokakuuta 1920 ja astui palvelukseen Kainuun rajavartioston Kuusamon-Kainuun komppaniaan, missä hän palveli 1. helmikuuta – 15. syyskuuta 1921 välisen ajan ja siirtyi Savon jääkärirykmenttiin, missä hän palveli 31. joulukuuta 1921 – 31. joulukuuta 1923 välisen ajan rykmentin kuormastovääpelinä, jonka jälkeen hän erosi vakinaisesta palveluksesta. Armeijanuran jälkeen hän työskenteli Tornator oy:ssä työnjohtajana vuosina 1923–1925, josta hän siirtyi varastomieheksi valtionrautateiden Viipurin varikolle, missä hän työskenteli vuodet 1925–1930, jonka jälkeen hän toimi halkotarhanesimiehenä Sortavalan varikolla vuosina 1930–1938. Metsähallituksen Kemin huoltoalueen metsänhoitajana ja kasöörinä hän toimi vuosina 1938- 1939. Taistelukoulun kanta-aliupseerikurssin hän suoritti vuosina 1922–1923. Talvisotaan hän osallistui 9. Divisioonan Autokolonnan vääpelinä ja otti osaa taisteluihin Suomussalmella ja Kuhmossa. Välirauhan aikana hän toimi edelleen samassa tehtävässä ja hänet kotiutettiin vuonna 1940 eikä näin ollen osallistunut jatkosotaan vaan toimi Metsähallituksen palveluksessa ja asutustilallisena Tervolan Vähäjoella. Myöhemmin hän toimi Valtion polttoainekeskuksen (Vapon) palveluksessa työnjohtajana ja kasöörinä. Hänet on haudattu Tervolaan. Ylennykset: Aliupseeri 20. joulukuuta 1918, Kersantti 6. toukokuuta 1920, Vääpeli 4. maaliskuuta 1921. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.

(3. tammikuuta 1892 Lappajärvi – 31. tammikuuta 1919) oli suomalainen jääkärivänrikki ja Viron armeijan luutnantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Kärnä ja Liisa Isopellinen. Hän kävi kolme luokkaa Vaasan suomalaista lyseota ja Tampereen kauppakoulun. Tämä kauppakoulun käynyt konttoristi liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 11. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Suomeen hänet komennettiin erikoistehtäviin 17, elokuuta 1916 ja takaisin hän palasi 11. tammikuuta 1917. Hän saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) vänrikiksi ylennettynä jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissodassa joukkueenjohtajaksi 5. jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, jonka mukana otti osaa taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Kauksamossa, Kivennavalla ja Raivolassa. Sisällissodan jälkeen hän kuului yhä yllä mainittuun joukko-osastoon, jonka nimi pian muuttui Porin jalkaväkirykmentti n:o 2:ksi. Rykmentissä hänet siirrettiin ensin joukkueenjohtajaksi 8. ja myöhemmin 7. komppaniaan. Viron vapaussotaan hän osallistui liittymällä 18. tammikuuta 1919 Pohjan Poikain rykmenttiin ja hänet sijoitettiin 23. tammikuuta 1919 päälliköksi 1 pataljoonan 1. komppaniaan. Komppaniansa mukana hän otti osaa taisteluihin Luhde-Grosshofissa, missä taistelussa kaatui 31. tammikuuta 1919. Hänet on haudattu Helsingin Vanhan kirkon puistossa sijaitsevaan Virossa taistelleiden suomalaisten sankarihautaan. Ylennykset: Vänrikki 11. helmikuuta 1918, Luutnantti (Virossa) 19. tammikuuta 1919. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.

Julius Einari Kärnä

Toivo Kärnä

Artturi Leonard Kästämä

Antti Kääriäinen

Erns Köhler

Yrjö Johannes Könni

27. syyskuuta 1897 Viipuri – 19. helmikuuta 1941 oli suomalainen jääkäri ja työmies. Hänen vanhempansa maanviljelijä Nikolai Tschopin ja Kaisa Liisa Piironen. Tämä kansakoulun käynyt Pietarsaarelainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 30. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 17. maaliskuuta 1916 pataljoonan haupitsipatteriin ja 20. huhtikuuta 1916 takaisin 3. komppaniaan. Hänet laskettiin sairautensa tähden siviilitöihin 4. toukokuuta 1916. Suomeen hän palasi 3. tammikuuta 1919 ja asettui Pietarsaareen, jossa työskenteli työmiehenä. Hänet on haudattu Pietarsaareen. Kunniamerkit : Jääkärimerkki.

8. heinäkuuta 1895 Tervola – 19. elokuuta 1968 oli suomalainen jääkäri ja metsätyömies. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Albert Jaakko Körkkö ja Liisa Ulriika Ruikka. Tämä Tervolainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 12. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Schmardenissa. Rintamakomennuksen jälkeen hänet lähetettiin Altonan työosastoon 25. marraskuuta 1916, mistä hänet laskettiin siviilitöihin. Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja asettui työmieheksi Pohjois-Suomeen, mutta veri veti taistelutantereille ja hän liittyi Viron vapaussotaan osallistuneeseen Pohjan Poikain Rykmenttiin ja sen 2. pataljoonan 6. komppaniaan. Viron vapaussodasta palattuaan hän suunnisti Tervolaan ja ryhtyi metsätyömieheksi. Kunniamerkit : Jääkärimerkki.

• A. Wegelius, Suomen leijona ja Saksan kotka, WSOY Porvoo 1938.
• Jernström, E. (toim.): Jääkärit maailmansodassa. Helsinki: Sotateos Oy, 1933. Teoksella ei ole ISBN:a.
• Onttonen, Markku (toim.): Jääkärikirja. Helsinki : Gummerus : Ajatus, 2002. ISBN 951-20-6232-1
• Lackman, Matti: Jääkärimuistelmia. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13498-1
• Lackman, Matti: Suomen vai Saksan puolesta? : jääkäreiden tuntematon historia. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16158-X
• Lauerma, Matti, toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka: Jääkärien tie. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12588-1
• Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 : vaiheet ja vaikutus. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1966. Teoksella ei ole ISBN:a.
• Jaakko Suomalainen, Johannes Sundvall, Emerik Olsoni, Arno Jaatinen toim. Suomen Jääkärit, elämä ja toiminta sanoin ja kuvin osa 1 ja 2, Osakeyhtiö sotakuvia Kuopio 1933
• Aarne Sihvo, Kolmasti komennettuna, Gummerus Jyväskylä 1918
• A. Wegelius, Aseveljet 1 ja 2, WSOY Porvoo 1924
• Heikki Nurmio ja Leonard Grandell toim. Viipurin valloitus kenraalimajuri Wilkmanin armeijaryhmän toiminta. Kustannusosakeyhtiö Ahjo Helsinki 1919
• Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja Genos 54(1983), s. 18–22 Koonnut ulkoasiainneuvos Åke Backström.
• Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975, ISBN 951-99046-9-7
• Keskipohjalaisia elämäkertoja. Kokkola, 1995.
• Toim. Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng, Soikkeli: Suomen vapaussota I–VI Otava Helsinki 1920–1925.
• Pekkola, Auer: Kalterijääkärit I–III, Wsoy Porvoo 1930.
• Toim. Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio, Suomen vapaussota I–VIII, Gummerus Jyväskylä 1927.
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• N. V. Hersalo, Suojeluskuntain historia I–III, Hata Oy Vaasa 1966.
• Toim. L. Harvila, M. Alajoki, M. O. Rintanen ja M. Vanonen, Tykkimies 1960, Suomen kenttätykistön säätiön vuosikirja n:o 3, Kirjapaino Vaasa Oy, Vaasa 1960.