Toivo Kuisma (käytti Saksassa peitenimeä Theodor Kuhme), (29. huhtikuuta1885Antrea – 27. kesäkuuta1919) oli suomalainen jääkärikapteeni, heimosoturi ja idealistiselvennä. Hänen vanhempansa olivat antrealainen kauppias Juhana Kuisma ja Anna Virkki. Kuisman lempinimi oli Napoleon hänen lyhytkasvuisuutensa takia.[1][2]
Kuisma kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1904 ja liittyi Viipurilaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisella osastolla vuosina 1904–1909.[1][2]
Nuoruusvuodet
Kuisma oli jo koulupoikana varsin venäläisvastainen ja perustikin Viipurissa vuonna 1901 suomalaisen lyseon oppilaana koulupoikain keskeisen Veljesliiton. Tämän venäläisvastaisen toimintansa johdosta hän oli alituisen santarmien silmällä olon alaisena, minkä takia hän siirtyi myöhemmin kahdeksannelta luokalta Tampereen reaalilyseoon.[1][2]
Hän otti ylioppilasvuosinaan osaa Voimaliiton toimintaan ja pyrki saavuttaakseen tarvittavat sotilastaidot sotilaskoulutukseen ensin UnkariinHonvéd-rykmenttiin, mutta edellytys Unkarin alamaiseksi ryhtymisestä kariutti suunnitelman. Vuonna 1909 hän haki Ranskaan muukalaislegioonaan, mutta luopui pestistä, koska korkeampaan koulutukseen pääsyn edellytys olisi kolmen vuoden palvelus. Venäjälle hän haki vuonna 1914 ja tulikin valituksi Pietarin jalkaväen junkkarikouluun, mutta santarmien antama lausunto sulki pois tämän vaihtoehdon. Kuismalle aukesi kumminkin tie sotilasoppiin kun jääkärivärväykset alkoivat vuonna 1915.[1][2]
Opintojensa jälkeen Kuisma työskenteli aputoimittajana Suur-Savon, Helsingin Sanomain ja Turun Sanomain toimituksissa vuosina 1909–1912. Vuonna 1913 hän pääsi töihin henkivakuutusosakeyhtiö Fenniaan kirjeenvaihtajaksi. Fenniassa hän toimi myös suomenkielisen asiamieslehden toimittajana vuosina 1913–1914. Kuisma oli myös Vienan karjalaisten liiton jäsen.
[1][2]
Jääkärikausi
Toivo Kuisma palveli useiden muiden jääkäriliikkeen vapaaehtoisen tavoin Saksassa Jääkäripataljoona 27:ssa. Kuva pataljoonan 2. komppaniasta on otettu 5. huhtikuuta 1916.
Kuisma liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 27. helmikuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 2. komppaniaan. Myöhemmin hänet sijoitettiin Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan. Saksasta hänet lähetettiin värväys- ja tiedustelutehtäviin Suomeen 22. lokakuuta 1915. Takaisin Saksaan pataljoonaansa hän palasi 14. maaliskuuta 1916.[1][2]
Kuisma saapui Vaasaan jääkäreiden pääjoukon mukana yliluutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Vaasassa hänet määrättiin Vaasaan suunnitellun aliupseerikoulun johtajaksi, mutta siirrettiin jo 4. maaliskuuta 1918 Vienan Karjalan (Malmin) retkikuntaan. Retkikunnassa hän toimi 2. komppanian päällikkönä ja otti osaa taisteluihin Vienan Kemissä.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
Kuisma määrättiin 1. heinäkuuta 1918 Suomen senaatin sota-asiaintoimituskunnan sotilassanomalehtiosaston päälliköksi, mutta erosi tehtävästä liittyäkseen 24. heinäkuuta 1918 päälliköksi Vienan-Karjalan retkikuntaan. Kuisma johti retken järjestelyä, koulutusta ja toimintaa, muun muassa Vuokkiniemen taistelua ja peräytymistä Suomen puolelle.[1][2]
Kuisma toimi retkikunnan hajottamisen jälkeen Kuopion suojeluskunnan järjestäjänä ja päällikkönä 1. joulukuuta 1918 – 10. helmikuuta 1919 välisen ajan ja järjesti oman toimensa ohella Vienan-Karjalan pakolaisille alipäällystökursseja. Kuopiosta Kuisma määrättiin Sortavalan suojeluskuntapiirin päälliköksi 1. helmikuuta 1919, mutta erosi tehtävästä vain pystyäkseen osallistumaan Karjalan (Aunuksen) retkikunnan järjestelyihin ja toimi itse retkikunnalla retkikunnan ylipäällikön Aarne Sihvon esikunnassa yleisesikuntaupseerina touko-kesäkuussa vuonna 1919. Esikuntatyöskentely ei Kuismaa tyydyttänyt vaan hän matkusti 26. kesäkuuta 1919 rintamalle ja missä hänen kohtalokseen tuli haavoittua pahasti Vitelen taistelussa 27. kesäkuuta 1919. Hän menehtyi haavoihinsa jo seuraavana päivänä Salmissa (Sortavala) matkalla sairaalaan. Kuollessaan hän oli naimaton ja kirjoilla Turussa. Hänet haudattiin Antrean sankarihautaan.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit
Ylennykset
Kunniamerkit
Gruppenführer 2. syyskuuta 1915
Zugführer 19. syyskuuta 1917
Yliluutnantti (Kapteeni) 11. helmikuuta 1918
Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera
Vapaussodan muistomitali
Jääkärimerkki
Lähteet
Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
J. Suomalainen, J. Sundvall, E. Olsoni, A. Jaatinen (toim.) Suomen Jääkärit, Oy Sotakuvia Kuopio 1933
Jussi Niinistö, Suomalaisia soturikohtaloita, Suomalaisuuden liitto Gummerus Jyväskylä 1998, ISBN 951-96348-5-1
.svg){kind=small}
