Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Vilho Komonen ja Ida Pulkkinen. Hänet vihittiin avioliittoon ensimmäisen kerran vuonna 1920 Lydia Lojanderin kanssa, josta hän erosi vuonna 1929 ja toisen kerran vuonna 1932 Irja Annikki Sievon kanssa.[1][2]
Opinnot
Komonen kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti viidennen luokan Käkisalmen yhteiskoulussa vuonna 1930. Hän suoritti myös hyökkäysvaunukurssin vuonna 1922 ja Taistelukoulun kapteenikurssin vuosina 1927–1928.[1][2]
Jääkärikausi
Havainnekuva M.G.K:n miehistä (Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppania) Riianlahdelta vuoden 1916 rintamaoloista.
Komonen saapui takaisin Suomeen aselaiva S/S Equityn ensimmäisellä retkellä Tolvmansgrundetin saarelle Luodon pitäjään 1. marraskuuta 1917. Luodosta hänet komennettiin suojeluskuntien kouluttajana Etelä-Pohjanmaalle. Ennen sisällissotaa hän toimi vielä Vimpelin sotakoulussa opettajana. Sisällissodan puhjettua hän johti joukkoa joka oli koottu Kuortaneen, Lapuan Tiistenojan ja Haapakosken suojeluskuntalaisista. He osallistuivat Lapualaisten ja Seinäjokelaisten venäläisjoukkojen aseistariisuntaan. Seinäjoelta hän marssi 30. tammikuuta 1918 eteläpohjalaisen komppanian (isokyröläisiä ja ylistarolaisia) päällikkönä Kuopioon ja osallistui joukkoineen Kuopion valtaukseen. Komonen lähti 14. helmikuuta 1918 Ylistaron vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista kootun osaston johtajana rintamalle, minne hän saapui 17. helmikuuta 1918 Vilppulaan. Hän toimi aluksi Häneen rintamalla Hämeen ryhmän 10:nnen komppanian (Ylistaron komppania) ja 22. maaliskuuta 1918 alkaen I Ruoveden pataljoonan 1. komppanian päällikkönä. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Ruoveden rintamanlohkolla Pekkalassa ja Korpelassa sekä Tampereelle edettäessä Suinulassa (Markkula), Haiharalla, Messukylässä ja Kalevankankaalla sekä itse Tampereella. Komonen haavoittui lievästi Ruovedellä 22. helmikuuta 1918 ja 24. helmikuuta 1918 sekä Messukylässä 24. maaliskuuta 1918. Haavoittumisistaan toivuttuaan hän toimi Vaasan rykmentin 7. komppanian päällikkönä ja otti osaa taisteluihin Viipurissa.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
Komonen määrättiin sisällissodan jälkeen 15. kesäkuuta 1918 alkaen Vaasan rykmentin III pataljoonan komentajaksi, jolta paikalta hänet siirrettiin edelleen 1. heinäkuuta 1918 Suomen valkoiseen kaartiin ja sijoitettiin päälliköksi 1. konekiväärikomppanian ja 18. huhtikuuta 1919 alkaen 3. konekiväärikomppaniaan. Rykmentin ase- ja konekivääriupseeriksi hänet siirrettiin 1. tammikuuta 1920. Seuraavaksi hän joutui siirtymään 21. kesäkuuta 1920 alkaen Kaartin jääkäripataljoonaan konekiväärikomppanian päälliköksi ja 1. huhtikuuta 1921 alkaen 7. Erilliseen konekiväärikomppanian, missä hänet siirrettiin edelleen 20. kesäkuuta 1924 alkaen 4. Erilliseen konekiväärikomppaniaan. Polkupyöräpataljoona 2:een hänet siirrettiin 31. toukokuuta 1927 (tunnettiin myöhemmin nimellä Jääkäripataljoona 2) ja sijoitettiin konekiväärikomppanian päälliköksi.[1][2]
Talvi- ja jatkosota
Komonen osallistui talvisotaan Jääkäripataljoona 2:n komentajana. Hän johdatti joukkonsa taisteluihin Pasurissa, Oinaalassa, Kyyrölässä, Parkkilanlammella, Kämärällä, Heinjoella, Näätälässä, Kaplainmäellä ja Portinhoikassa. Välirauhan aikana hän jatkoi samassa tehtävässä, mutta hänet siirrettiin myöhemmin Etelä-Pohjanmaan läntisen suojeluskuntapiirin IV alueen päälliköksi. Tästä tehtävästä hänet siirrettiin jatkosodan puhjetessa pataljoonan komentajaksi Jalkaväkirykmentti 37:een, josta hänet siirrettiin vielä ensimmäisenä sotavuonna päälliköksi Jalkaväenkoulutuskeskus 21:een. Seuraavana vuonna hänet siirrettiin niin ikään päälliköksi Jalkaväenkoulutuskeskus 16:sta, josta hänet siirrettiin edelleen Pohjois-Satakunnan suojeluskuntapiirin komentajakasi, missä tehtävässä olikin sitten sodan loppuun saakka. Vakinaisesta palveluksesta Komonen erosi sotien jälkeen. Komonen haudattiin Helsingin Kaartin hautausmaalle.[2]
Luottamustoimet
Komonen toimi 2. Divisioonan kunniatuomioistuimen varajäsenenä vuosina 1929 ja 1939.[1][2]
.svg){kind=small}
