Turkin alueella on syntynyt useita merkittäviä sivilisaatioita, kuten Bysantti ja Osmanien valtakunta. Maan kulttuuri on sekoitus itäistä ja läntistä perinnettä, sillä Turkki sijaitsee kahden maanosan risteyskohdassa. Kulttuuria onkin usein kuvattu sillaksi kahden maailman välillä. Voimakkaan alueellisen läsnäolonsa vuoksi Turkki on alkanut muodostua strategisesti yhä merkittävämmäksi valtioksi.[9][10]
Turkki on virallisesti demokraattinen, sekulaarinen ja perustuslaillinen tasavalta. Sen poliittinen järjestelmä perustettiin vuonna 1923 Mustafa Kemal Atatürkin johdossa ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikana, kun Osmanien valtakunta oli kaatunut. Tämän jälkeen Turkki integroitui enenevässä määrin länteen, mutta on pitänyt samanaikaisesti yllä suhteitaan itäiseen maailmaan. Turkin johtajana ensin pääministerinä vuodesta 2003 ja nyt presidenttinä vuodesta 2014 toimineen Recep Tayyip Erdoğanin kaudella Turkin hallinto on kuitenkin muuttunut autoritäärisemmäksi, sananvapauden tila on heikentynyt, sekulaarisia perinteitä on purettu islamistisempaan suuntaan, opposition toimintaa on tukahdutettu ja vaaleja on syytetty vilpillisiksi.[11][12][13]
Valtion nimi turkin kielellä, Türkiye, voidaan jakaa kahteen sanaan, joista alkuosa türk tarkoittaa osmanin kielellä ”vahvaa” ja viittaa yleensä joko Turkin asukkaisiin, turkkilaisiin tai turkkilaisten kansojen jäseniin,[22]. Jälkimmäinen osa -iye on omistukseen tai sukulaisuuteen viittaava abstrakti suffiksi. Türk on myöhäisempi muoto sanasta ”tu-kin”, joka on kiinalaisten jo vuonna 177 eaa. antama nimitys Keski-AasianAltaivuoriston eteläpuolella asuville kansoille.[23] Termiä ”Türk” tai ”Türük” käytettiin ensimmäisen kerran kansan omana nimenä gökturkkilaistenOrkhon-kirjoituksissa Keski-Aasiassa. Suomen kieleen sana Turkki on lainautunut saksasta ruotsin kielen kautta, ja sitä on käytetty ensimmäisen kerran jo 1500-luvulla Mikael Agricolan rukouskirjassa.[24]
Osmanikauden aikana Turkin turkkilaiset eivät vielä kutsuneet itseään "turkkilaisiksi" eikä valtiotaan "Turkiksi". Alkujaan 1100-luvulta alkaen eurooppalaiset olivat alkaneet käyttää osmanien valtaamista alueista nimitystä Turkki (italialaisesta "Turchia"). He kuitenkin näkivät itsensä ensisijaisesti "muslimeina" ja vielä itsenäsyyssodankin aikaan asiakirjat ja julistukset puhuvat muslimeista.[25]
Ennen Turkin tasavaltaa, esimekiksi Kasaarien kaanikunta (650–969) tunnettiin bysanttilaisissa lähteissä "Turkkina" (Τουρκία, Tourkia).[26] Arabialaisissa teksteissä Mamelukkien valtakuntaan (1250–1517) viitataan muun muassa nimellä "Turkin valtio" (al-Dawla al-Turkiyya).[27]
Turkki sijaitsee Aasian ja Euroopan rajakohdassa. Suurimman osan nyky-Turkista muodostaa Anatolian niemimaa eli Vähä-Aasia, joka on maailman vanhimpia jatkuvasti asuttuja alueita.
Kaakkois- ja Etelä-Turkissa oli kivikaudella varhaiseen maanviljelyn ja karjanhoidon keksimiseen ja leviämiseen liittyviä niin sanottuja neoliittisia kyliä, joista Çatal Hüyük (keraaminen neoliittinen) oli huomattavan suuri. Muita arkeologien löytämiä varhaisia maanviljelykyliä olivat Çayönü (esikeraaminen neoliittinen A–keraaminen neoliittinen), Nevali Cori (esikeraaminen neoliittinen B), Hacilar (keraaminen neoliittinen), Göbekli Tepe (esikeraaminen neoliittinen A) ja Mersin, jotka kuulunevat maailman vanhimpien ihmisasutuskeskusten joukkoon. Asutus Troijassa alkoi neoliittikaudella ja jatkui rautakaudelle. Kirjoitetun historian aikana anatolialaiset ovat puhuneet indoeurooppalaisia, seemiläisiä, eteläkaukasialaisia ja turkkilaisia kieliä sekä lisäksi useita alkuperältään tuntemattomia kieliä. Indoeurooppalaisten heetin ja luuvin kielten vanhuuden perusteella jotkut tutkijat ovat esittäneet Anatoliaa indoeurooppalaisen kielikunnan hypoteettiseksi alkukodiksi[28].
Alueen ensimmäisen merkittävän valtakunnan muodostivat heettiläiset, 1700–1200-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin hallitsivat fryygialaiset, indoeurooppalainen kansa, kunnes kimmerialaiset tuhosivat heidän valtakuntansa 600-luvulla eaa.[29] Fryygiaa seuraavista valtiosta voimakkaimpia olivat Lyydia, Kaaria ja Lyykia. Lyydialaiset ja lyykialaiset puhuivat indoeurooppalaisia kieliä, mutta molempiin kieliin oli sulautunut ei-indoeurooppalaisia elementtejä ennen heettiläis- ja helleenikausia.
Osmanien valtakunta valtansa huipulla (noin vuonna 1680)
Seldžukkien dynastia oli Oğuz-turkkilaisten Kınık-heimon haara, joka 800-luvulla eli islamilaisen maailman reunalla, Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolella Oğuz-liiton Yabghun suurkaanikunnassa.[33] 900-luvulta alkaen seldžukit muuttivat kotialueeltaan Anatolian itäosiin.
Sulttaani Ahmedin moskeija on yksi merkittävimmistä osmanien valtakunnan jälkeensä jättämistä arkkitehtuurin mestariteoksista.
Kun turkkilaiset olivat voittaneet Bysantin armeijan Manzikertin taistelussa vuonna 1071 he alkoivat hylätä paimentolaisjuuriaan, saivat pysyvämmän roolin Anatoliassa ja synnyttivät Seldžukkien valtakunnan.[34] Valtakunta ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä vuoteen 1243 mennessä mongolit olivat voittaneet seldžukkiarmeijat, ja hiljalleen valtakunnan mahti hiipui. Seldžukkien vanavedessä Osman I:n hallitsema pieni turkkilainen ruhtinaskunta kehittyi osmanien valtakunnaksi ja täytti romahtaneiden seldžukkien ja bysanttilaisten jättämän tyhjiön.[35] Jo 1300-luvulla osmanien valtakuntaan kuului suurin osa sekä Anatoliasta että Balkanin niemimaasta. Bysantti pysyi kuitenkin itsenäisenä pienvaltiona vuoteen 1453 saakka, jolloin osmanit valloittivat loputkin siitä ja tekivät sen pääkaupungista, Konstantinopolista, oman pääkaupunkinsa, jonka nimeksi tuli İstanbul.[36]
Osmanien valtakunta oli 623-vuotisen historiansa aikana vuorovaikutuksessa niin itäiseen kuin läntiseenkin maailmaan. 1500- ja 1600-luvuilla se kuului maailman voimakkaampiin poliittisiin entiteetteihin, ja joutui usein törmäyskurssille Itä-Euroopan valtioiden kanssa hankkiessaan tasaisesti lisää alueita Balkanilta ja Puola-Liettuan eteläosista.[10]
Valtakunta kuitenkin heikkeni 1800-luvulla, ja sen alue pieneni. Ensin siitä itsenäistyi Kreikka, myöhemmin Romania, Bulgaria ja Serbia, ja lisäksi se menetti Pohjois-Afrikassa sijainneet alueensa eurooppalaisille siirtomaavalloille. Myös Venäjä kävi monta sotaa Turkkia vastaan ja tavoitteli Konstantinopolinkin valloitusta. Turkkia nimitettiinkin Euroopan sairaaksi mieheksi. Vuosina 1912-1913 käydyissä Balkanin sodissa Turkki menetti suurimman osan jäljellä olleistakin Euroopan-puoleisista alueista Kreikalle, Bulgarialle ja Serbialle, ja samalla myös Albania itsenäistyi. Vuosia kestäneen taantumisen jälkeen osmanien valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan osmanien-Saksan liiton kautta vuonna 1914 – sotaan, jonka se lopulta hävisi. Sodan jälkeen voitokkaat ympärysvallat alkoivat jakaa osmanien valtakuntaa Sèvresin sopimuksen kautta.[35] Vuosina 1915–1917 Osmanien valtakunnan hallitus tappoi ja pakkosiirsi sadoista tuhansista yli miljoonaan armenialaista armenialaisten kansanmurhassa[37][38] sekä lukuisia assyrialaisia assyrialaisten kansanmurhassa.[39]
Tasavallan aika
Ympärysvaltojen miehitykset İstanbulissa ja İzmirissä ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikana vaikuttivat Turkin kansallisliikkeen syntyyn.[10] Mustafa Kemal Paššan, Gallipolin taistelussa kunnostautuneen sotilaskomentajan, johdolla käytiin Turkin itsenäisyyssota, jonka tarkoituksena oli Sèvresin sopimuksen ehtojen kumoaminen.[9] 18. syyskuuta 1922 mennessä miehitysarmeijat oli karkotettu, ja maahan syntyi uusi turkkilainen valtio. 1. marraskuuta 1922 vastaperustettu parlamentti lakkautti muodollisesti sultanaatin ja lopetti samalla osmanien valtakunnan 623 vuoden mittaisen valtakauden. Lausannen sopimus vuonna 1923 johti vastamuodostetun Turkin tasavallan suvereenisuuden tunnustamiseen osmanien valtakunnan seuraajavaltiona. Tasavalta julistettiin virallisesti syntyneeksi 29. lokakuuta 1923 uudessa pääkaupungissa Ankarassa.[10]
Lausannen rauhansopimus palautti Turkille Smyrnan (nyk. Izmirin) seudun sekä Itä-Traakian, jotka Sèvresin rauhassa olivat joutuneet Kreikalle. Näillä seuduilla vanhastaan asunut kreikkalaisväestö joutui suurimmaksi osaksi poistumaan maasta.
Kun Kemal Pašša oli noussut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, hän aloitti useita radikaaleja uudistuksia perustaakseen uuden maallisen Turkin sen osmanimenneisyyden jäänteistä.[10] Sukunimilain mukaisesti Turkin parlamentti antoi Mustafa Kemalille vuonna 1934 kunnianimen ”Atatürk” (Turkkilaisten isä).[9] Atatürkin jäädessä lapsettomaksi ei nimellä ole täten ollut toista kantajaa.
Turkki liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle sodan loppuvaiheissa seremoniallisena eleenä. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuonna 1945.[14] Vuonna 1947 Yhdysvallat julisti ottavansa käyttöönsä Trumanin opin, kun Neuvostoliitto oli vaatinut sotilastukikohtia Turkin salmista ja kreikkalaiset olivat joutuneet vaikeuksiin yrittäessään kukistaa kommunisteja sisällissodassa. Opissa tuotiin julki Yhdysvaltojen aikeet taata Turkin ja Kreikan turvallisuus, ja tuloksena oli suurimittainen sotilaallinen ja taloudellinen tuki.[40]
Kun Turkki oli osallistunut Yhdistyneiden kansakuntien joukkojen kanssa Korean sotaan, maa liittyi vuonna 1952 Natoon. Maasta tuli Välimerellä suojamuuri Neuvostoliittoa vastaan. Kyproksen saaren vuosikymmenen kestäneiden väkivaltaisuuksien ja niitä seuranneen Kreikan tukeman vallankaappauksen jälkeen Turkki aloitti vuonna 1974 sotilasoperaation, jonka seurauksena saarelle syntyi vuonna 1975 itsenäisen hallinnon luonut separatistinen, vain Turkin tunnustama Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta, joka julistautui vuonna 1983 itsenäiseksi valtioksi.[41]
Yksipuoluejärjestelmän aikakauden päätyttyä vuonna 1945 maahan syntyi monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin kärsi seuraavien vuosikymmenten aikana jännitteistä. Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980 ja lisäksi ”postmodernin vallankaappauksen” vuonna 1997.[42] Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit.[43]
Turkin politiikan näkyvimpiä vaikuttajia olivat sosiaalidemokraatti Bulent Ecevit, joka toimi viisi kertaa Turkin pääministerinä neljän vuosikymmenen aikana vuosien 1974-2002 välillä[44] sekä Ecevitin poliittinen kiistakumppani, konservatiivi Suleyman Demirel, joka vaikutti Turkin politiikassa viidellä vuosikymmenellä ollen seitsemän kertaa maan pääministeri vuosien 1964-1993 välillä sekä presidentti vuosina 1993-2000.[45]
Turkin kurdit ovat vaatineet laajempia oikeuksia koko tasavallan ajan. Tämä on johtanut vuosikymmenten aikana aseellisiin konflikteihin Turkin viranomaisten ja kurdiaktivistien välillä. Konflikti on aiheuttanut kärsimyksiä myös kurdisiviileille ja sivullisille turkkilaisille. Vuosina 1984 - 1999 lähtien kurdiseparatistien PKK kävi avointa sotaa Turkin hallituksen kanssa, ja konflikti jatkui kurdien tekeminä terrori-iskuina jälleen vuodesta 2004 alkaen. Maaliskuussa 2013 solmittiin tulitauko.[46]
Islamistinen AKP-puolue sai ylivoimaisen vaalivoiton vuoden 2002 parlamenttivaaleissa ja siitä lähtien Turkin johdossa on ollut Recep Tayyip Erdoğan, josta tuli maan pääministeri vuonna 2003.[47]
Vuoden 2014 presidentinvaalit voitti suuri ennakkosuosikki ja vuodesta 2003 pääministerinä toiminut Recep Tayyip Erdoğan.[49]
Osa maan sotilasjohdosta yritti vallankaappausta 15. heinäkuuta 2016 alkaneessa kaappausyrityksessä, jossa sai surmansa ainakin 160 siviiliä ja poliisia, sekä yli 100 vallankaappaukseen osallistunutta henkilöä. Ainakin 6000 on pidätetty, mukana kymmeniä upseereita ja ainakin 34 kenraalia.[50] Turkin hallitukselle uskolliset joukot kukistivat vallankaappausyrityksen nopeasti, ja sen jälkeen maassa alkoivat laajat puhdistukset, joissa kymmeniä tuhansia ihmisiä erotettiin viroistaan tai pidätettiin. Kaappausyritys heikensi armeijan vaikutusvaltaa. Armeija on perinteisesti ollut Kemal Atatürkin johdolla luodun Turkin maallisen hallintomallin puolustaja. Turkin hallituksen mukaan kaappauksen takana oli Yhdysvalloissa asuva turkkilainen muslimijohtaja Fethullah Gülen tukijoineen. Gülen kiisti tämän ja sanoi Erdoğanin lavastaneen koko kaappausyrityksen.[51]
Huhtikuussa 2018 presidentti Erdoğan ilmoitti, että maan presidentin- ja parlamenttivaalit järjestetään ennenaikaisesti kesäkuussa 2018. Edellisenä vuonna kansanäänestyksessä niukasti hyväksytty presidentin valtaa lisäävä perustuslain uudistus astuisi myös voimaan ennenaikaisesti vaalien jälkeen.[52]
Turkin presidentinvaaleissa kesäkuussa 2018 presidentti Recep Tayyip Erdoğan voitti ja voimaan astui perustuslain uudistus, joka lisäsi huomattavasti presidentin valtaa. Samassa yhteydessä pidettiin parlamenttivaalit, joissa hallitseva puolue, Erdoğanin AKP sai liittolaisineen parlamenttiin enemmistön.[53]
Istanbulissa on ollut runsaasti mielenosoituksia maaliskuun 2019 pormestarinvaalien jälkeen, sen jälkeen kun ne voitti opposition ehdokas Ekrem Imamoğlu, mutta pääministeri Recep Tayyip Erdoğan leimasi tuloksen vääristellyksi ja halusi uusintavaalit. Erdoğan on itse Istanbulin entinen pormestari ja valtapuolueen häviö on hänelle takaisku. Uusintavaalissa kesäkuussa Imamoğlu voitti vielä suuremmalla äänierolla saatuaan noin 54 prosenttia äänistä.[54]
Politiikka
Turkki on presidentillinendemokratia[55]. Sen jälkeen kun tasavalta perustettiin vuonna 1923 maa on kehittänyt vahvan sekularistisen perinteen.[56] Turkin perustuslaki asettaa perusteet lainsäädännölle Turkissa. Se määrittelee maan hallinnon pääperiaatteet ja tekee Turkista keskitetyn yhtenäisvaltion. Nykyinen perustuslaki on ratifioitu kansanäänestyksellä vuonna 1982, ja siihen on tehty viime vuosina lukuisia lisäyksiä.[57]
Presidentti
Recep Tayyip Erdoğan, Turkin presidentti vuodesta 2014 ja pääministeri vuosina 2003-2014.
Turkin valtionpäämies on tasavallan presidentti. Presidentti Erdoğan on 2010-luvulla pyrkinyt vahvistamaan presidentin valtaoikeuksia, vaikkakaan hänen valtapyrkimyksensä eivät ole täysin toteutuneet.[58] Presidentin valitsi aiemmin seitsemän vuotta kestäneelle kaudelle maan parlamentti, mutta presidentin ei tarvinnut olla parlamentin jäsen. Toimeenpanovaltaa Turkissa harjoitti pääministerin ja ministerineuvoston muodostama hallitus, kun taas lainsäädäntövalta on yksikamarisella parlamentilla, Turkin suurella kansankokouksella. Oikeuslaitos on itsenäinen, ja perustuslakituomioistuin päättää lakien ja asetusten yhteensopivuudesta maan perustuslain kanssa. Turkin valtioneuvosto on korkein oikeusaste hallintoon liittyvissä tapauksissa. Helmikuussa 2017 presidentti Erdoğan hyväksyi ehdotuksen uudesta perustuslaista, joka keskittäisi valtaa presidentille. Uusi perustuslaki antaa mahdollisuuden muun muassa ministereiden erottamiseen ja nimittämiseen sekä poikkeustilan julistamiseen, minkä lisäksi presidentti voisi pysyä vallassa aiempaa pidempään.[59] Huhtikuussa 2017 järjestettiin kansanäänestys uudesta perustuslaista ja tuo laki hyväksyttiin 51,4 prosentin enemmistön äänestettyä kyllä-vaihtoehtoa. Turkin keskusvaalilautakunta vahvisti äänestyksen tuloksen.[60] Perustuslain oli määrä astua voimaan marraskuussa 2019.[59] Tuloksen mukaisesti perustuslaki jakoi vahvasti mielipiteitä. Oppositio vaati tuloksen mitätöimistä ja päätöstä kritisoitiin monelta taholta.[61][62][63] Presidentin valtaa lisäävä perustuslain uudistus astui kuitenkin voimaan kesäkuussa 2018 sen jälkeen, kun presidentti Recep Tayyip Erdoğan oli voittanut presidentinvaalit.[53] Uudistetun perustuslain mukaan presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä ja presidentin virkakausi on viisi vuotta. Sama henkilö voidaan valita korkeintaan kaksi kertaa, mutta tähän ei lasketa mukaan Erdoğanin kautta ennen uudistetun perustuslain astumista voimaan.[47]
Turkissa nousi kohu marraskuussa 2014 Ankaran liepeille nousseesta mahtipontisesta uudesta presidentinpalatsista. Palatsikompleksin pinta-ala on 200 000 neliömetriä ja siinä on 1000 huonetta. Palatsin nimi on Ak Saray eli Valkoinen palatsi ja se oli tullut maksamaan noin 500 miljoonaa euroa.[64]
Turkin hallitus
Pääministeri on yleensä vaalit voittaneen puolueen johtaja, ja hänet valitaan virkaansa parlamentissa luottamusäänestyksen kautta. Pääministerinä toimi vuodesta 2003 vuoteen 2014 İstanbulin entinen pormestari Recep Tayyip Erdoğan, jonka islamilais-konservatiivinen Oikeus ja kehitys -puolue AKP voitti 34 prosentin ääniosuudella yli puolet paikoista Turkin parlamenttiin vuoden 2001 talouskriisin jälkeen järjestetyissä vaaleissa.[65][66] Kesäkuussa 2011 pidetyissä vaaleissa AKP sai noin 50 % annetuista äänistä, ja sai noin 325 paikkaa eli vajaan 2/3 parlamentista.[67] Pääministerin tai muiden ministerien ei tarvitse olla parlamentin jäseniä, vaikkakin he tavallisesti ovat (merkittävä poikkeus oli Kemal Derviş, talousministeri vuoden 2001 talouskriisin jälkeen[68]).
Kesällä 2013 Istanbulissa syntyi laajoja hallituksen vastaisia mellakoita. Ne alkoivat vastalauseensa Taksimin aukion lähellä sijaitsevan Gezin puiston rakentamista vastaan, mutta poliisin kovakouraisten otteiden vuoksi protesti yltyi mielenosoitukseksi konservatiivista hallituspolitiikkaa vastaan.[69] Vuoden 2013 lopussa hallitusta horjutti korruptioskandaali, jonka vuoksi kymmeniä AKP-puoluetta lähellä olevia eliitin jäseniä pidätettiin ja asetettiin syytteeseen korruptiosta. Syytettyjen joukossa olivat muun muassa sisäministeri Muammer Gülerin ja talousministeri Zafer Çağlayanin pojat, ja kyseiset ministerit joutuivat eroamaan 25.12.2013.[70]
Vuonna 2018 astui voimaan kansanäänestyksessä edellisenä vuonna hyväksytty perustuslain uudistus, joka lopetti pääministerin viran ja keskitti vallan presidentille.[71]
Parlamentin jäsenet valitaan viisivuotiskausiksi suhteellisella vaalitavalla. Kansallinen äänikynnys on 10 prosenttia. 85 vaalipiiriä edustaa Turkin 81 hallinnollista maakuntaa (İstanbul on jaettu kolmeen vaalipiiriin, kun taas Ankara ja İzmir on molemmat jaettu kahteen näiden kaupunkien suuren väkiluvun vuoksi). Jotta parlamentin hajautuminen vältettäisiin, vain vaaleissa yli 10 prosentin ääniosuuden saaneilla puolueilla on oikeus edustukseen parlamentissa. Tämän kynnyksen seurauksena vain kaksi puoluetta pääsi parlamenttiin edellisissä vaaleissa.[72] Riippumattomat ehdokkaat voivat myös yrittää parlamenttiin, mutta heidänkin täytyy saada vaalipiirissään vähintään 10 prosenttia äänistä tullakseen valituiksi.[73] Molempia sukupuolia koskeva yleinen äänioikeus on ollut voimassa Turkissa vuodesta 1930 ja oikeus asettua ehdolle vuodesta 1934.[74] Jokaisella 18 vuotta täyttäneellä Turkin kansalaisella on joitain poikkeuksia lukuun ottamatta oikeus äänestää. Vuonna 2004 maassa oli 50 rekisteröitynyttä poliittista puoluetta, joiden ideologiat vaihtelevat äärivasemmistosta äärioikeistoon.[73] Perustuslakituomioistuin voi riistää sen mielestä sekularisminvastaisilta tai separatistisilta puolueilta julkisen rahoituksen tai kieltää niiden toiminnan kokonaan.[75][76]
Kesäkuun 2018 parlamenttivaaleihien oppositio muodosti yhteisen vaaliliiton haastaakseen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin, jonka vastustaminen oli oppositiota yli ideologisten jakolinjojen yhdistävä asia. Opposition vaaliliitossa olivat Turkin suurin oppositiopuolue, sekulaari ja tasavaltalainen CHP, islamilais-vanhoillinen Saadet ja kansallismielinen IYI-puolue. Sitä tuki myös pieni keskustaoikeistolainen DP. Kurdipuolue HDP ei kuulunut oppositon vaaliliittoon. HDP pääsi ensi kertaa parlamenttiin vuonna 2015, jolloin se onnistui keräämään ääniä paitsi kurdeilta, myös vähemmistöjä ja feminismiä korostavalla politiikallaan. Toisella puolella oli presidentti Erdoğanin AKP:n ja sen liittolainen äärioikeistolainen MHP. Äänikynnys parlamenttiin oli 10 prosenttia.[77] Vaaleissa Turkkia hallitseva AK-puolue sai 42,5 prosenttia äänistä. Yhdessä liittolaistensa kanssa se sai parlamenttiin 53,6 prosentin enemmistön.[53]Oppositiossa myös kurdimielinen HDP-puolue onnistui ylittämään kymmenen prosentin äänikynnyksen, vaikka osa sen johtajista kampanjoi vankilasta käsin.[78]
Turkin armeijan vaikutus politiikkaan
Turkin armeija on perinteisesti ollut poliittisesti voimakas instituutio, ja sitä on pidetty Atatürkin tasavallan ylläpitäjänä. Turkin perustuslain ja maan yhtenäisyyden suojelu on annettu lailla maan asevoimille, joten sillä on muodollinen poliittinen rooli sekulaarisen yhtenäisvaltion ja Atatürkin uudistusten vartijana Kansallisen turvallisuuden neuvostossa.[42] Neuvoston kautta armeija osallistuu suosituksiin maan puolustuspolitiikasta mitä tahansa Turkkiin kohdistuvaa uhkaa, kuten etnistä separatismia tai uskonnollista ekstremismiä vastaan. Viime vuosina EU:n vaatimukset ja lisääntynyt siviililäsnäolo turvallisuusneuvostossa ovat saaneet aikaan uudistuksia ja yrityksiä vähentää armeijan perustuslaillisia velvollisuuksia.[79] Huolimatta vaikutuksesta, jonka armeijalla nähdään olevan siviiliasioihin, Turkin asevoimilla on vahva kannatus ja sitä pidetään maan luotetuimpana instituutiona.[80]
Vapauksien kehitys
Freedom Housen vuoden 2022 määrittelyn mukaan Turkki ei ole vapaa maa.[81] Presidentti Recep Tayyip ErdoğaninOikeus- ja kehityspuolue (AKP) on hallinnut Turkkia vuodesta 2002. Alun perin hyväksyttyään joitakin vapauttavia uudistuksia, AKP:n hallitus osoitti kasvavaa halveksuntaa poliittisia oikeuksia ja kansalaisvapauksia kohtaan ja on vuodesta 2016 lähtien jatkanut laajaa kriitikoiden ja vastustajien tukahduttamista. Vuonna 2017 perustuslakimuutokset keskittivät vallan presidentin käsiin poistamalla keskeiset vallan tasapainottamiset. Samalla kun Erdoğan hallitsee edelleen Turkin politiikkaa, syvenevä talouskriisi ja mahdollisuudet edelleen lujittaa poliittista valtaa ovat antaneet hallitukselle uusia kannustimia tukahduttaa erimielisyydet ja rajoittaa julkista keskustelua.[81]
Muun muassa EU on arvostellut Turkin sananvapaustilannetta. Useita kirjailijoita ja taiteilijoita, mukaan lukien Nobel-kirjailija Orhan Pamukia on syytetty oikeudessa maan rikoslain pykälän 301 nojalla ”turkkilaisuuden halventamisesta”.[82] Turkkilaisen identiteetin loukkaamisesta vuonna 2005 tuomittu, armenialaisten kansanmurhasta kirjoittanut kirjailija Hrant Dink murhattiin tammikuussa 2007.[83]
Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksin mukaan Turkki oli vuonna 2015 180 maan luettelossa sijalla 149.[84]
Turkissa oli voimassa kaikkien Wikipedian versioiden julkaisemisen esto huhtikuusta 2017 lähtien. Wikimedia Foundation haastoi Turkin toukokuussa 2019 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, jonka jälkeen Turkin perustuslaillinen oikeus totesi eston laittomaksi.[85] Wikipedian julkaiseminen vapautettiin tammikuussa 2020 sen kestettyä 991 päivää.[86] Syksyllä 2022 todettiin, että turkinkielisen Wikipedian muokkaus ja käyttö ei ollut palautunut estoa edeltävälle tasolle.[87]
Ulkosuhteet
Tultuaan yhdeksi Euroopan neuvoston ensimmäisistä jäsenistä vuonna 1950 Turkista tuli Euroopan yhteisön liitännäisjäsen vuonna 1963, liittyi Euroopan unionin tulliliitto vuonna 1995 ja aloitti täysjäsenyysneuvottelut Euroopan unionin kanssa vuonna 2005.
Turkin poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset suhteet suuntautuivat länteen tasavallan perustamisen jälkeen. Turkki otti toisen maailmansodan jälkeen atlantistisen kannan moniin alueellisiin ja kansainvälisiin tapahtumiin, kun maa oli osallistunut sodan aikana Kairon toiseen konferenssiin, osallistunut Korean sotaan ja myöhemmin liittynyt Natoon vuonna 1952.[40] Kylmän sodan aikana maa oli osa länsiblokkia Neuvostoliiton johtamaa itäblokkia vastaan. Turkkiin sijoitetut Naton ohjukset saivat Neuvostoliiton sijoittamaan ohjuksia Kuubaan ja laukaisivat Kuuban kriisin. Berliinin muurin murtumisen jälkeen Turkki on osallistunut useisiin Naton johtamiin rauhanturvaoperaatioihin. Monien historiallisten ja kulttuuristen syiden vuoksi tämä on johtanut toisistaan eroaviin suuntauksiin maan ulkopolitiikassa. Turkki on ainoa Islamilaisen yhteistyöjärjestön jäsen, joka kuuluu Natoon, ja sen suhteet Israeliin ovat yksi Lähi-idän merkittävimmistä yhteistyösuhteista.[88]
Euroopan unioni on Turkin suurin kauppakumppani, ja vakiintuneen turkkilaisen diasporan läsnäolo Euroopassa on osaltaan vaikuttanut Turkin ja EU:n välisten suhteiden kehittymiseen. Turkista tuli Euroopan neuvoston jäsen vuonna 1949, ja vuonna 1959 maa haki Euroopan yhteisön (EU:n edeltäjän) liitännäisjäsenyyttä, jollaisen se sai vuonna 1963. Vuosikymmeniä kestäneiden neuvottelujen jälkeen Turkki haki EY:n täysjäsenyyttä vuonna 1987. Maa teki tullisopimuksen EU:n kanssa vuonna 1995 ja aloitti virallisesti jäsenyysneuvottelut 3. lokakuuta 2005.[20] Jäsenyysprosessia arveltiin jo alun perin pitkäksi Turkin koon ja joissakin asioissa vallitsevien syvien erimielisyyksien vuoksi.[89]
Historiallisesti Turkin ja naapurimaa Kreikan suhteissa on ollut jännitteitä. Kiistat Egeanmeren alueen ilma- ja merirajoista ovat yhä yksi tärkeimmistä kiistakysymyksistä naapurien välillä.[90] Tästä huolimatta valtioiden väliset suhteet ovat parantuneet vuoden 1999 Turkissa ja Kreikassa tapahtuneiden peräkkäisten maanjäristysten sekä molempien osapuolten nopeiden avunanto- ja pelastustoimien jälkeen. Kreikka on tukenut aktiivisesti Turkin liittymistä Euroopan unioniin.[91] Turkin eteläpuolella pitkäaikainen Kyproksen jaon aiheuttama kiista on yksi merkittävimpiä ongelmia Turkin EU-jäsenyysneuvotteluissa. Turkki ei ole suostunut avaamaan satamiaan liikenteelle Kyproksen tasavallasta.[92]
Turkin sekulaaristen perinteiden vuoksi jotkin alueen maat ovat perinteisesti suhtautuneet maahan epäilevästi. Jännitteitä on syntynyt erityisesti Turkin ja sen suurimman naapurimaan Iranin välille.[93] Kylmän sodan päättymisen jälkeen Turkki on aktiivisesti rakentanut suhteitaan Itä-Euroopan ja Keski-Aasian entisiin kommunistisiin valtioihin. Tämä on konkretisoitunut moniin kaksipuolisiin investointeihin ja muuttoliikkeeseen näiden maiden ja Turkin välillä.[94] Suhteet Turkin naapurimaahan Armeniaan ovat kuitenkin yhä kireät armenialaisten kansanmurhan vuoksi. Kiistoja on aiheuttanut myös Armenian ja sen turkkilaiskieltä puhuvan naapurin AzerbaidžaninVuoristo-Karabahista käymä sota.[95] Turkin hallituksen virallisen kannan mukaan nuorturkkilaisten toimet, jotka johtivat arviolta satojen tuhansien–yli miljoonan armenialaisen pakkosiirtoihin ja kuolemaan osmanien valtakunnan hajotessa, eivät muodosta kansanmurhaa. Hallituksen mukaan kuolemat johtuivat armenialaisten sisäisistä konflikteista, taudeista ja nälänhädästä.[37] Turkin ja Armenian välinen raja on edelleen suljettu.[96]
Vaikka Turkki osallistuikin Naton johtamaan rauhanturvaoperaatioon Afganistanissasyyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, Irakin sota kohtasi Turkissa voimakasta vastustusta. Hallituksen esitys, joka olisi sallinut Yhdysvaltojen joukkojen hyökätä Irakiin Turkin kaakkoisrajalta, ei saanut Turkin parlamentissa vaadittua 276 äänen enemmistöä taakseen: lopullinen tulos oli 264 puoltavaa ja 250 kielteistä ääntä.[97] Tämä johti Turkin ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden viilentymiseen ja pelkoihin suhteiden vahingoittumisesta Irakin tilanteen vuoksi.[98] Turkki suhtautuu erityisen varovaisesti epävakaasta Irakista mahdollisesti syntyvään itsenäiseen Kurdistaniin. Maa on aiemmin ollut arviolta 37 000 henkeä tappaneessa sissisodassa omalla maaperällään Kurdistanin työväenpuoluetta PKK:ta vastaan.[99][100]
Vuosia jatkuneen Syyrian sisällissodan seurauksena Turkkiin on paennut yli kaksi miljoonaa syyrialaispakolaista.[101] Syyrian sisällissodassa Turkki on tukenut presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan taistelevia kapinallisia ja Venäjä on tukenut al-Assadin hallintoa. Marraskuussa 2015 Turkki ampui alas venäläisen hävittäjäkoneen ja maiden välit kiristyivät äärimmilleen.[102] Kesästä 2016 lähtien välit taas lämpenivät tämän maiden keskinäiset suhteet jäädyttäneen tapahtuman jäädessä taka-alalle. Maiden välien taas lämmettyä Turkki tilasi heinäkuussa 2019 Venäjältä pitkän matkan paikallisten ilmaohjusten torjuntajärjestelmän, mikä puolestaan kiristi Turkin suhteita Nato-liittolaiseen Yhdysvaltoihin.[103] Maaliskuussa 2020 Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyrian Idlibissä. Syyrian hallituksen joukot olivat edenneet Venäjän ilmapommitusten tuella Turkin tukemien Syyrian kapinallisten viimeisellä vahvalla alueella Idlibissä koko alkuvuoden 2020. Turkki ja Syyria kävivät hetken alueella avointa sotaa, kun Turkki kosti kolonnaansa vastaan tehdyn tuhoisan iskun, jossa kuoli virallisten tietojen mukaan 34 turkkilaista sotilasta. Tulitauon lisäksi sovittiin myös, että Idlibin lävitse kulkevalle M4-moottoritielle tulee yhteensä 12 kilometriä leveä suojavyöhyke. Venäjän ja Turkin joukot alkavat sopimuksen mukaan valvoa osaa moottoritiestä yhdessä.[104]
Turkin alue on jaettu hallinnollisia tarkoituksia varten 81 maakuntaan. Jokainen maakunta on vuorostaan jaettu piirikuntiin, joita on maassa yhteensä 923. Maakunnilla on yleensä sama nimi kuin niiden pääkaupungeilla, joita kutsutaan myös keskuspiirikunniksi; poikkeuksia ovat Hatayn (pääkaupunki Antakya), Kocaelin (pääkaupunki İzmit) ja Sakaryan (pääkaupunki Adapazarı) maakunnat. Väkiluvultaan suurimmat maakunnat ovat İstanbul (yli 14 miljoonaa), Ankara (yli 5 milj.), İzmir (yli 4 milj.), Bursa (yli 2,8 milj.), Antalya (yli 2,2 milj.), Adana (yli 2,1 milj.) ja Konya (yli 2,1 miljoonaa asukasta, 2015).[117]lähde tarkemmin?>[118]
Väkiluvut on annettu vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan.[119]
Turkin pääkaupunki on Ankara (4,6 milj. as., 2014); suurin kaupunki ja tasavaltaa edeltänyt pääkaupunki on kuitenkin İstanbul (14,0 milj. as., 2014),[118] joka toimii maan talouden ja kulttuurin sydämenä.[120] Muita yli miljoonan asukkaan kaupunkeja (2014) ovat İzmir, Bursa, Adana, Gaziantep, Konya ja Antalya. Merkittäviä, yli 500 000 asukkaan kaupunkeja ovat Diyarbakır, Mersin, Kayseri, Eskişehir, Şanlıurfa, Denizli, Samsun ja Batman.[118] Maailmanpankin arvion mukaan 73 prosenttia Turkin väestöstä asuu kaupunkialueilla.[121]
Maantiede
Sijainti ja maastonmuodot
Turkin alue on yli 1 600 kilometriä pitkä ja 800 kilometriä leveä, ja maalla on suorakulmiomainen muoto.[120] Turkin pinta-ala, järvet mukaan luettuina, on yhteensä 779 452 neliökilometriä, josta 755 688 neliökilometriä on Lounais-Aasiassa ja 23 764 neliökilometriä Euroopassa.[120] Maalla on siis aluetta kahdella mantereella. Turkki on pinta-alalla mitattuna maailman 36. suurin valtioMosambikin jälkeen. Maa on jonkin verran suurempi kuin Chile ja hieman pienempi kuin Suomi ja Ruotsi yhdessä. Meret ympäröivät Turkkia kolmelta puolelta: Egeanmeri lännessä, Mustameri pohjoisessa ja Välimeri etelässä. Myös Marmaranmeri sijaitsee Turkin alueella.[122]
Turkin Eurooppaan kuuluva alue maan luoteisosassa, Itä-Traakia, rajoittuu Kreikkaan ja Bulgariaan. Maan Aasiaan kuuluva osa, Anatolia (myös Vähä-Aasia), koostuu korkeasta keskusylängöstä kapeine rannikkokaistaleineen. Alue sijaitsee Köroğlun ja Itä-Mustanmeren vuoristojen sekä eteläisten Taurusvuorten välissä. Itä-Turkin pinnanmuodostus on vuoristoisempi, ja alueella saa alkunsa useita jokia, kuten Eufrat, Tigris ja Araks. Itä-Turkissa sijaitsevat myös suuri Vanjärvi ja Turkin korkein vuorenhuippu, 5 165 metriin kohoava Ararat.[122][123]
Turkki jaetaan maantieteellisesti seitsemään alueeseen: Marmaran, Egeanmeren, Mustanmeren, Keski-Anatolian, Itä-Anatolian, Kaakkois-Anatolian ja Välimeren alueisiin. Vuoristoinen pohjoisen Anatolian alue Mustanmeren rannikolla muistuttaa pitkää, kapeaa vyötä. Tämä alue muodostaa noin kuudenneksen Turkin maa-alueesta.[122]
Turkin vaihteleva maisema on monimutkaisten, aluetta vuosituhansien aikana muokanneiden maansisäisten voimien tulosta. Alueella on yhä suhteellisen usein maanjäristyksiä[124] ja satunnaisesti tulivuorenpurkauksia. Bosporinsalmi ja Dardanellit ovat syntyneet Turkin läpi kulkevien ja Mustanmeren synnyttäneiden mannerlaattojen saumakohtien ansiosta. Maan pohjoisosassa kulkee maanjäristyksiä aiheuttava siirroslinja lännestä itään.
Ilmasto
Turkin ilmasto on välimerellinen lauhkea ilmasto. Rannikolla kesät ovat kuumia ja suhteellisen kuivia ja talvet viileitä ja kosteita, mutta ilmasto voi olla huomattavasti ankarampi maan kuivemmissa sisäosissa. Rannikon vuoristot estävät Välimeren vaikutusta sisämaassa, joten Turkin sisäosissa vallitsee mannermainen ilmasto selkeine vuodenaikoineen. Keski-Anatolian tasanko on rannikkoalueisiin verrattuna alttiimpi äärilämpötiloille. Erityisesti tasankoalueen talvet voivat olla ankaria. Idän vuoristoalueilla lämpötila voi pudota −30–40 celsiusasteeseen, ja maa saattaa pysyä lumen peittämänä 120 päivää vuodessa. Lännessä Istanbulin ympäristössä keskimääräinen talvilämpötila on 4 °C, mutta lämpötila voi pudota nollan alapuolelle. Vuosittainen sademäärä on keskimäärin noin 500–800 millimetriä. Todelliset määrät riippuvat maan korkeudesta. Kuivimmat alueet ovat Konyan ja Malatyan tasangot, joilla usein sataa vuosittain alle 300 millimetriä – kostein alue vuorostaan on Mustanmeren rannikko, jossa sademäärä voi kohota 2 200 millimetriin.[125]
Luonto ja luonnonsuojelu
Turkin kasvillisuus jakautuu kolmeen vyöhykkeeseen: Välimeren lähellä on välimerenkasvillisuutta, euro-siperialainen vyöhyke ulottuu Mustanmeren seudulle, ja loppuosa maasta kuuluu iranoturanilaiseen vyöhykkeeseen. Monien viljelykasvien alkumuodot kasvavat villeinä Turkissa. Näihin kuuluvat tulppaani, kikherneet, linssit ja aprikoosit.[126]
Turkki on tärkeällä muuttolintujen reitillä. Harvinaisimpiin eläinlajeihin kuuluvat munkkihylje ja kilpikonnat.[126]
Suurimman osan tasavallan aikaisesta historiastaan Turkki on noudattanut näennäisesti valtiojohtoista talouspolitiikkaa. Valtio on säädellyt tiukasti yksityistä sektoria, ulkomaankauppaa ja suoria ulkomaisia investointeja. 1980-luvulla Turkki kuitenkin aloitti pääministeri Turgut Özalin johdolla sarjan talousuudistuksia, joiden tarkoituksena oli siirtyä eristyneestä, valtiojohtoisesta järjestelmästä yksityissektoria suosivampaan markkinatalouteen.[43] Uudistukset johtivat nopeaan talouskasvuun, jonka kuitenkin keskeyttivät lamat ja taloudelliset kriisit vuosina 1994, 1999 (samana vuonna tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen)[129] ja 2001.[130] Vuosina 1981–2003 maan vuotuinen talouskasvu oli keskimäärin neljä prosenttia.[131] Uusien reformien puute, suuri ja kasvava julkisen sektorin vaje sekä laajamittainen korruptio johtivat korkeaan inflaatioon, heikkoon pankkisektoriin ja makrotalouden kasvaneeseen volatiilisuuteen.[132]
Vuoden 2001 talouskriisistä ja tuon ajan talousministerin Kemal Dervişin aloittamista uudistuksista lähtien Turkin inflaatio putosi yksinumeroisiin lukuihin. Investoijien luottamus ja ulkomaiset investoinnit koohosivat, ja työttömyys väheni. Turkki avasi markkinoitaan asteittain talousuudistusten kautta vähentämällä valtion valvontaa ulkomaankaupassa ja investoinneissa.[133]
Inflaation hillitsemiseksi, talousuudistusten vakiinnuttamiseksi ja epävakaan talouden perinnön poispyyhkimiseksi maassa laskettiin liikkeelle uusi rahayksikkö. 1. tammikuuta 2005 Turkin liiran korvasi Uusi Turkin liira, kun vanhasta rahasta pudotettiin pois kuusi nollaa (1 UTL=1 000 000 TL).[134]
Inflaatio pysyi alle kymmenessä prosentissa 2004–2016, vaikka se oli edelleen 3-8 kertaa korkeampi kuin EU:ssa. Vuodesta 2017 alkaen on taas totuteltu korkeampiin inflaatiolukuihin.[135]
Vuonna 2021 inflaatio oli jälleen lähes 20 prosenttia, ja työttömyys 13,4%.[4]
Kun vuonna 2022 Turkin bruttokansantuote oli keskimäärin 31 500 dollaria henkeä kohti, maa sijoittui maailmassa BKT:n mukaan laskettuna sijalle 69. Yksi Turkin suurimmista talousongelmista on varallisuuden epätasainen jakautuminen. Vuonna 2008 arvioitiin, että vauraimmalla 10 prosentilla väestöstä oli käytettävissään 30 prosenttia kotitalouksien käyttövaroista, kun taas köyhimmällä 10 prosentilla vain 2 prosenttia.[4]
Näkymä Leventin finanssialueelle Istanbulissa.
Turismi on kasvanut nopeasti viimeisen 1990-luuvlta alkaen ja muodostaa nykyään tärkeän osan maan taloudesta. Terrorismiuhka, poliittinen epävakaus sekä Covid-19 pandemia pysäyttivät turismivirtojen kasvun vuosiksi 2016–2020, mutta vuonna 2022 Turkissa kävi 44,6 miljoonaa ulkomaista vierailijaa, jotka jättivät maahan 46 miljardia dollaria. Eniten turisteja tulee Saksasta ja Venäjältä.[136][137]
Turkin talouden muita merkittäviä aloja ovat rakennus-, auto-, elektroniikka- ja tekstiiliteollisuus.[138]
Turkin tärkeimmät kauppakumppanit ovat Euroopan unioni (52 prosenttia viennistä ja 42 prosenttia tuonnista vuonna 2005),[139] Yhdysvallat, Venäjä ja Japani. Turkki on käyttänyt hyödykseen vuonna 1995 allekirjoitettua Euroopan unionin ja Turkin tulliunionia kasvattaakseen vientiin tarkoitettua teollisuustuotantoaan. Maa on hyötynyt samaan aikaan EU:sta tulevista suorista investoinneista, joiden määrä jäi kuitenkin alle odotusten. EU:n päätös aloittaa jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa vuonna 2004 lisäsi jälleen ulkomaisten investointien määrää. Vuosina 1999-2003 Turkin viennistä 53 prosenttia ja 51 prosenttia tuonnista muodostui EU- ja EFTA-maiden kanssa käydystä kaupasta. Vuonna 2005 maan viennin arvo oli 73,5 miljardia dollaria ja tuonnin 116,8 miljardia dollaria. Nousua oli 16,3 ja 19,7 prosenttia vuoteen 2004 verrattuna.[139][140] Vuonna 2006 vienti nousi 85,8 miljardiin dollariin, mikä merkitsi 16,8 prosentin nousua edelliseen vuoteen verrattuna.[141]
Vuosien ajan suorat ulkomaaninvestoinnit olivat Turkissa alhaisella tasolla. Vuonna 2005 Turkki onnistui houkuttelemaan maahan 8,5 miljardia dollaria näiden investointien kautta, ja odotettu luku vuodelle 2006 oli vielä suurempi.[142] Investointien kasvuun ovat vaikuttaneet sarja suuria yksityistämisiä, Turkin Euroopan unionin jäsenyysneuvottelujen alkamisen tuoma vakaantuminen, vahva ja vakaa talouskasvu sekä rakennemuutokset pankkitoiminnassa, vähittäismyynnissä ja tietoliikennealalla.[133]
Turkin talous on vahvasti riippuvainen fossiilisista polttoaineista. Se tuottaa itse kivihiiltä, mutta vähäistä öljyn- ja kaasuntuootantoa täydennetä´tään paljon tuontienergialla. Maa on 2010-luvulla pyrkinyt monipuolistamaan energialähteitään.[143] Ensimmäinen ydinvoimala on rakenteilla. Sen odotetaan olevan täysin valmis vuoteen 2028 mennessä.[144]
Rautatietä on 12 000 kilometriä.[146] Istanbuliin on junayhteys Romanian Bukarestista Bosphorus Express -linjalla, Iranin Teheranista Trans-Asya Ekspresi -linjalla ja Syyrian Aleppoon Toros Express -linjalla.[147]
Rataverkkooa on uusittu jopa 250 km/h kulkevia suurnopeusjonua varten. Ne kulkevat omilla radoillaan osuuksilla Istanbul-Ankara, Ankara-Konya ja Ankara-Sivas, ja palvelevat myös Eskisehirin ja Karamanin kaupunkeja.[148]
Rataverkko ei ulotu rannikkokaupunkeihin, ja linja-autot ovatkin suosittu liikkumismuoto kotimaan matkustajaliikenteessä. Matka Istanbulista Van-järvelle kestää junalla 40 tuntia, linja-autolla 24 tuntia ja lentäen noin kaksi tuntia.[149][150]
Kauppalaivastoon kuuluu 1237 alusta.[4] Suurimmat merisatamat ovat Aliağa, Ambarlı, Diliskelesi, Ereğli, Izmir, Kocaeli (Izmit), Mersin (İçel), Limanı ja Yarimca. Ambarlista kulkee vuosittain lähes kolme miljoonaa TEU:ta rahtia, Mersinistä ja Izmiristä noin kaksi miljoonaa TEUta.[4] Autolauttaliikennettä on Kreikasta, Kyprokselta ja Venäjältä.[151][152]
Väestö
Turkkilaisia nuoria Istanbulissa
Vuonna 2023 Turkin väkiluku oli noin 83,5 miljoonaa ja väestönkasvu 0,64 prosenttia vuodessa. Turkin väestö on suhteellisen nuorta, sillä 22 prosenttia kuuluu 0–14-vuotiaiden ikäryhmään. Väestön mediaani-ikä, 32 vuotta, on maailmassa sijalla 111 eli samaa luokkaa Aasian ja Etelä-Amerikan maiden kanssa, mutta alempi kuin länsimaissa (esimerkiksi Suomessa se on 42 vuotta). Vuonna 2023 julkaistujen tilastojen mukaan elinajanodote on miehille 74 vuotta, naisille 79 vuotta ja molemmille sukupuolille keskimäärin 76 vuotta.[4]
Koulutus on Turkissa pakollista ja ilmaista 12 vuotta.[153]. Lukutaitoaste vuonna 2019 on miehillä 99 prosenttia ja naisilla 94 prosenttia.[4] Naisten ja miesten lukutaidossa on aiemmin ollut suurempi ero, jonka sanottiin osittain johtuvan maan arabien ja kurdien asuttamissa kaakkoisissa maakunnissa vallitsevista naisiin kohdistuvista asenteista.[154] Koulujärjestelmään kuuluu 6–14-vuotiaiden peruskoulutus sekä vähintään kolmivuotinen toisen asteen koulutus. Yliopistoon haku Turkissa tapahtuu kolmituntisessa 180 kysymyksen Ögrenci Seçme Sınavı -monivalintakokeessa (ÖSS).[155]
Turkin perustuslain artikla 66 määrittelee ”turkkilaiseksi” jokaisen, joka on ”sitoutunut Turkin valtioon kansalaisuuden siteen kautta”; siispä termin ”turkkilainen” käyttö lakitekstissä eroaa sen etnisestä määritelmästä. Enemmistö Turkin väestöstä on kuitenkin etnisesti turkkilaisia. Muita suuria etnisiä ryhmiä ovat kurdit, tšerkessit, romanit, arabit ja kolme virallisesti tunnustettua vähemmistöä (Lausannen sopimuksen mukaan): kreikkalaiset, armenialaiset ja juutalaiset. Suurin ei-turkkilainen etninen ryhmä on kurdit, jotka ovat perinteisesti asuneet maan kaakkoisosassa. Vähemmistöillä ei kolmea virallista vähemmistöä lukuun ottamatta ole minkäänlaisia erikoisoikeuksia. Vaikka termi ”vähemmistö” onkin Turkissa arkaluontoinen, assimilaation aste eri virallisten vähemmistöjen ulkopuolisten etnisten ryhmien keskuudessa on korkea. Turkin kantaväestön keskuudesta voidaan löytää eroja myös väestön erilaisten turkkilaisten (kansojen) alkuperien perusteella. Luotettavaa tietoa maan tarkasta etnisestä jakaumasta ei ole tarjolla, sillä Turkin väestönlaskennoissa ei luokitella ihmisiä etnisyyden mukaan.[156] Vuonna 2016 arvioitiin, että etnisiä turkkilaisia olisi 70-75% ja kurdeja 19%.[4]
Euroopan toisen maailmansodan jälkeisen suuren työvoimatarpeen vuoksi monet Turkin kansalaiset muuttivat Länsi-Eurooppaan (erityisesti Länsi-Saksaan). Alueelle onkin syntynyt merkittävä turkkilainen vähemmistö. Viime aikoina myös Turkista on tullut lukuisten maahanmuuttajien kohdemaa, erityisesti Berliinin muurin murtumisen ja alueelle syntyneen liikkumisvapauden jälkeen. Nämä maahanmuuttajat tulevat yleensä entisistä neuvostoblokin valtioista mutta myös naapureina olevista muslimimaista, joko asettuakseen työskentelemään Turkkiin tai jatkaakseen matkaansa eteenpäin Euroopan unioniin.[157]
Turkki on maan ainoa virallinen kieli. Luotettavia tietoja väestön kielellisestä jakautumisesta ei ole tarjolla yllä mainittujen syiden vuoksi.[156] Turkin julkinen yleisradioyhtiö TRT lähettää ohjelmaa alueellisilla kielillä ja murteilla, arabiaksi, bosniaksi, tšerkessiksi ja kurdiksi, muutaman tunnin viikossa.[158]
Sekularismilla on Turkissa vahva perinne. Vaikka valtiolla ei ole virallista uskontoa eikä se edistä minkään uskonnon harjoittamista, se valvoo uskontojen välisiä suhteita aktiivisesti. Perustuslaki tunnustaa uskonnonvapauden yksilöille, kun taas uskonnolliset yhteisöt ovat valtion suojeluksessa. Perustuslaki yksiselitteisesti kieltää yhteisöjä osallistumasta poliittiseen toimintaan (esimerkiksi muodostamalla uskonnollisen puolueen) tai perustamasta uskonnollisia kouluja. Yksikään puolue ei voi väittää edustavansa mitään uskontoa; tästä huolimatta uskonnollisuus on edustettuna maan politiikassa yleensä konservatiivisten puolueiden kautta.[56] Turkki on kieltänyt lailla hijabin ja uskonnollis-poliittisten symbolien käytön molemmilta sukupuolilta hallintorakennuksissa, kouluissa ja yliopistoissa;[160]Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti lain olevan oikeutettu 10. marraskuuta 2005 jutussa Leyla Şahin vastaan Turkki.[161] Myös homoseksuaalisuus on Turkissa sallittua ja Istanbulissa on järjestetty Pride-tapahtumia, jotka ovat kuitenkin välillä johtaneet yhteenottoihin. [162]
Open Doors -järjestön World Watch-listauksen mukaan kristityt kokevat Turkissa hyvin korkeaa vainoa. Järjestön mukaan uskonnollinen nationalismi on Turkissa erittäin vahvaa ja kasvavaa.[163] Järjestön mukaan Turkin hallitus on karkottanut maasta ulkomaisia kristittyjä, jotka ovat naimisissa Turkin kansalaisten kanssa. Vaikka kristinuskoon kääntyminen ei ole Turkissa laitonta, kohtaavat käännynnäiset todennäköisesti perheensä ja paikallisyhteisönsä vastustusta ja painetta.[164]
Turkilla on erittäin monipuolinen kulttuuri, joka on sekoitus Oğuz-turkkilaisia, osmanien valtakunnan aikaisia, länsimaisia sekä islamilaisia kulttuureja ja perinteitä. Kun Turkki oli muuntautunut onnistuneesti uskontoon pohjaavasta osmanien valtakunnasta moderniksi kansallisvaltioksi, joka noudattaa tiukkaa uskonnon ja valtion välistä erottelua, taiteelliset ilmaisutavat monipuolistuivat ja lisääntyivät. Tasavallan alkuvuosina valtio investoi suuria summia korkeakulttuuriin, kuten museoihin, teattereihin ja arkkitehtuuriin. Erilaisilla historiallisilla tekijöillä on merkittävä rooli modernin turkkilaisen identiteetin määrittelyssä. Turkkilainen kulttuuri on muodostunut paitsi yrityksestä olla ”moderni” ja länsimaalainen, myös tarpeesta pitää yllä perinteisiä uskonnollisia ja historiallisia arvoja[165].
Turkin musiikki ja kirjallisuus ovat hyviä esimerkkejä eri kulttuurivaikutteiden sekoituksista. Osmanien valtakunnan sekä islamilaisen maailman ja Euroopan välisen vuorovaikutuksen seurauksena useat eri musiikin lajit ovat suosittuja Turkissa, ”arabeskista” hip hop -musiikkiin. Modernissa turkkilaisessa musiikissa onkin vaikutteita paitsi keskiaasialaisista ja islamilaisista myös eurooppalaisista perinteistä. Turkki on voittanut Eurovision laulukilpailut vuonna 2003.
Turkin kirjallisuuteen vaikuttivat osmanikaudella arabiankielinen kirjallisuus ja erityisesti persialainen kirjallisuus, vaikkakin valtakunnan loppuvaiheilla sekä turkkilaisen kansanperinteen että eurooppalaisen kirjallisen perinteen vaikutukset lisääntyivät. Kulttuurivaikutteiden sekoitus dramatisoituu esimerkiksi vuoden 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan Orhan Pamukin teoksissa. Ruotsin akatemia ilmaisi hänen ”etsiessään kotikaupunkinsa melankolista sielua löytäneen uusia symboleita kulttuurien törmäyksestä ja lomittumisesta”[166].
Myös Turkin arkkitehtuuri muistuttaa alueella vuosisatojen ajan vaikuttaneesta ainutlaatuisesta perinteiden sekoituksesta. Perinteinen bysanttilainen arkkitehtuuri on läsnä lukuisissa Turkin osissa. Esimerkkejä myöhäisemmästä, paikallisia ja islamilaisia perinteitä huolellisesti sekoittavasta osmanien arkkitehtuurista on nähtävillä paitsi Turkissa myös muissa valtakunnan entisissä osissa. 1700-luvulta alkaen Turkin arkkitehtuuriin ovat vaikuttaneet yhä voimakkaammin länsimaiset tyylit, mikä on nähtävissä erityisesti Istanbulissa, jossa Sinisen moskeijan ja Dolmabahçen palatsin kaltaisten rakennusten vierellä kohoaa lukuisia moderneja pilvenpiirtäjiä, kaikki edustaen eri perinteitä.[167]
Turkin mediaa hallitsevat hallituksellle myötämieliset viestimet. Televisio on johtava uutismedia, mutta internet kasvattaa suosiotaan. Televisio näyttää viranomaisten lausuntoja ja presidentin puheita suorana. Valtion yleisradioyhtiö TNT toimii useilla kielillä, myös kurdiksi. Suurin mediayhtymä on hallitukselle myötämielinen Demiroren, joka omistaa sanomalehdet Hürriyet ja Posta sekä televisiokanavat CNN Turk ja Kanal D.[169]
Turkin suurin sanomalehti oli Zaman, jonka viranomaiset ottivat haltuunsa maaliskuussa 2016. Turkin jo ennestään heikko lehdistönvapaus kapeni tapauksen vuoksi olemattomiin.[170]
Urheilu
Turkin ylivoimaisesti suosituin urheilulaji on jalkapallo,[171] jonka jotkin kansalliset ja ammattiottelut vetävät kymmeniä miljoonia katselijoita television ääreen. Tästä huolimatta myös muut urheilulajit, kuten koripallo ja moottoriurheilu (sen jälkeen kun Istanbul Racing Circuit otettiin Formula 1 -kisoihin) ovat lisänneet suosiotaan viime aikoina. Perinteinen turkkilainen kansallisurheilulaji on ollut Yağlı güreş (öljypaini) osmanien valtakunnan ajoista lähtien.[172]
Turkki on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1906 ja talviolympialaisiin vuodesta 1936. Se on voittanut 103 olympiamitalia, joista 41 kultaa. Useimmat mitalit ovat tulleet painista. Menestyneimmät urheilijat ovat painonnostajat Halil Mutlu ja Naim Süleymanoğlu, kummallakin on kolme kultamitalia.[173]
Lähteet
↑Turkey in Statistics 2014 (PDF) (Turkin ja sen maakuntien pinta-alat löytyvät teoksen taulukosta 1.3 (sivu 3), maakuntien ja piirikuntien määrä ja maapinta-ala (ilman järviä ja teko-altaita) taulukossa 3.2 (s. 9) ja maakuntien väkiluvut 2014 taulukosta 3.4 (s. 12)) 6/2015. Turkin tilastokeskus, turkstat.gov.tr. ISBN 978-975-19- 6365-9 Viitattu 11.2.2016. (englanniksi) ja (turkiksi)
↑ abcdeStanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1(englanniksi)
↑Balter, Michael: Search for the Indo-Europeans: Were Kurgan horsemen or Anatolian farmers responsible for creating and spreading the world's most far-flung language family? Science, 27.2.2004, nro 303, s. 1323. (englanniksi)
↑Hooker, Richard: Ancient Greece: The Persian Wars 6.6.1999. Washington State University, WA, United States / Wayback Archive. Viitattu 14.6.2014. (englanniksi)
↑Daniel C. Waugh: Constantinople/Istanbul University of Washington, Seattle, WA. Viitattu 7.1.2007. (englanniksi)
↑Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8(englanniksi)
↑Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3(englanniksi)
↑ abPatrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9(englanniksi)
↑Turkish Constitution ([vanhentunut linkki]) Turkish Directorate General of Press and Information. Turkish Prime Minister's Office. Viitattu 11.1.2007. (englanniksi)
↑Grigoryan, Aleksandr & Khachatryan, Knar & Ter-Matevosyan, Vahram: Armenia-Turkey border opening: what determines the attitude of Armenians? Caucasus Survey, 2019, 7. vsk, nro 1, s. 25–43. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
↑Yıllara göre il nüfusları, 2007-2015. Population of provinces by years, 2007-2015 (xls) (Alaotsikosta Population and Demography alavalikko Population Statistics, josta kohta Population of Provinces by Years. MS Excel -tiedoston sarake 2015) Turkin tilastokeskus, turkstat.gov.tr. Viitattu 11.2.2016. (englanniksi) ja (turkiksi)
↑ abcThomas Brinkhoff: Turkey: Provinces and Major Cities (Lähteeksi ilmoitetaan Turkin tilastokeskus) citypopulation.de. Viitattu 11.2.2016. (englanniksi)
↑OECD Reviews of Regulatory Reform - Turkey: crucial support for economic recovery : 2002. OECD, 2002. ISBN 92-64-19808-3Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑ abExtra, Guus & Gorter, Durk: The other languages of Europe: Demographic, Sociolinguistic and Educational Perspectives. Multilingual Matters, 2001. ISBN 1-85359-509-8Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑David Shankland: The Alevis in Turkey: The Emergence of a Secular Islamic Tradition. Routledge (UK), 2003. ISBN 0-7007-1606-8Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Ibrahim Kaya: Social Theory and Later Modernities: The Turkish Experience. Liverpool University Press, 2003. ISBN 0-85323-898-7Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Pamuk wins Nobel Literature prize BBC. Viitattu 18.1.2007. – The Academy said: "In the quest for the melancholic soul of his native city, (Pamuk) has discovered new symbols for the clash and interlacing of cultures."
↑Godfrey Goodwin: A History of Ottoman Architecture. Thames & Hudson, 2003. ISBN 0-500-27429-0(englanniksi)
Kankkonen, Tom: Turkki. Eurooppaa ja Aasiaa. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 951-37-4425-6
Koivunen, Kristiina: Suuruudenhullu Turkki. Helsinki: Into, 2015. ISBN 978-952-264-356-8
Leinonen, Anu ym. (toim.): Turkki – Euroopan rajalla? (Pääosa artikkeleista käännetty turkin kielestä. Suomennokset: Tuula Kojo ym) Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3
.svg)
.jpg)
.svg)
