Turkin ja muiden eteläturkkilaisten kielten, kuten azerin, turkmeenin ja kaškain, puhujat ymmärtävät toisiaan melko hyvin.[5] Mikäli kaikkia näitä kieliä pidetään turkin kielenä, on äidinkielenään sitä puhuvien määrä noin 100 miljoonaa, ja toisena kielenä turkkia puhuvat mukaan lukien noin 125 miljoonaa.
Historia
Varhaisturkki lainasi runsaasti sanastoa ja kieliopillisia rakenteita sekä arabiasta että persiasta. Arabiasta lainattiin myös kirjoitusjärjestelmä.[6]
Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Virallisena kielenä Osmanien valtakunnassa käytetty osmaninturkki oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Muutoksessa kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista – arvioiden mukaan jopa kaksi kolmasosaa osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä, ja myös vaikutus kielioppiin oli suuri – sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana osmani tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä erotuksena myöhemmästä turkin kielestä ja muista turkkilaisista kielistä. [7]
Tasavallan alkuvuosina maan hallitus aloitti myös Kansalainen, puhu turkkia! -nimisen kampanjan, jolla pyrittiin rohkaisemaan kaikkia maan asukkaita puhumaan yksinomaan turkkia.[8]
Alueellinen sijoittuminen, puhujamäärä ja asema
Kieltä puhutaan nykyisen Turkin alueen lisäksi myös Osmanien valtakuntaan kuuluneilla alueilla, kuten Bulgariassa.[9] Länsi-Saksa allekirjoitti Turkin kanssa sopimuksen vierastyöläisten vastaanottamisesta vuonna 1961. Tuolloin saksan opiskeluun tai integraatioon ei juurikaan panostettu.[10] Turkkia puhuu noin 1,8 % Saksan väestöstä.[11]
Turkissa kielen puhujia on yhteensä noin 79,7 miljoonaa, mikä tekee turkista maailman 20. puhutuimman kielen.[12] Turkin vähemmistökieliset, joista kurdit muodostavat suurimman ryhmän, puhuvat kuitenkin yleensä turkkia toisena kielenään. Toisena kielenä puhujia on Turkissa 350 000.[13]
Soinnittomat sananloppuiset konsonantit pehmenevät usein soinnillisiksi, jos niitä seuraavaa pääte alkaa vokaalilla. Jos soinnitonta konsonanttia seuraa soinnillinen, sekin muuttuu soinnittomaksi: dolap "kaappi" + -da -> dolapta (kaapissa).[4]
Turkissa pätee vokaalisointu, mikä tarkoittaa, että sanassa voi olla vain etu- tai takavokaaleja, muttei molempia. Lainasanoissa käytännöstä kuitenkin poiketaan usein.[4] Paino on yleensä viimeisellä tavulla, paitsi joissakin jälkiliitteiden yhdistelmissä. Erisnimissä paino on yleensä toiseksi viimeisellä tavulla.lähde?
Varhaisin tunnettu turkin kirjoitusjärjestelmä on Orkhon-kirjoitus. Turkkilaisia kieliä on kirjoitettu useilla eri kirjaimistoilla, kuten kyrillisillä, arabialaisilla, latinalaisilla ja joillakin muilla aasialaisilla kirjaimistoilla.[18]
Turkissa kielenhuollosta vastaa Türk Dil Kurumu, jonka Kemal Atatürk perusti vuonna 1932. Türk Dil Kurumuun vaikutti puhdaskielisyyden aate, ja yksi sen ensisijaisimmista toimista oli persiasta ja arabiasta lainattujen sanojen ja kielioppirakenteiden korvaaminen turkkilaisilla vastineilla, mikä yhdessä vuonna 1928 julkaistun turkkilaisen aakkoston ohessa muovasi turkista sellaisen kuin se on nykyään. Türk Dil Kurumusta tuli itsenäinen elin vuonna 1951, kun vaatimus siitä, että opetusministeriön pitäisi johtaa sitä, poistui. Tämä asema säilyi elokuuhun 1983, jolloin se jälleen kytkettiin hallitukseen vuoden 1980 vallankaappauksen seurauksena.
Sijapäätteiden lisäksi turkin substantiiveissa voi olla omistajan persoonan osoittavia possessiivisuffikseja kuten suomessakin. Vokaalin jälkeen päätteen alkuvokaali jää pois ja yksikön 3. persoonan jälkeen väliin tulee toisinaan siirtymäkonsonantti s. Toisin kuin suomessa, possessiivisuffikseja käytetään myös toisen substantiivin kanssa sekä kahdesta tai useammasta substantiivista koostuvia yhdyssanoja muodostettaessa: esimerkiksi talon ovi on turkiksi evin kapısı eli kirjaimellisesti "talon ovensa" ja valokuvauskone kääntyy sanaksi fotoğraf makinesi, jossa -si on yksikön 3. persoonan possessiivisuffiksi. Erisnimen ja sijapäätteen väliin tulee heittomerkki. Yhdyssanat kirjoitetaan erikseen eikä possessiivisuffiksia käytetä, jos toinen sen osista on adjektiivi. Sijaintia ilmaisevat sanat, kuten alt "ala-", luokitellaan substantiiveiksi. Postpositiot vaativat suomen tavoin yhteyteensä tietyn sijapäätteen: esimerkiksi için "takia" vaatii nominatiivia tai persoonapronominin yhteydessä genetiiviä ja önce "ennen" ablatiivia.[4]
Jälkiliitteet riippuvat yleensä vokaalisoinnusta. Esimerkiksi ablatiivia ilmaiseva jälkiliite -den on joko -dan tai -den sen mukaan, onko sanassa etu- vai takavokaaleja. Joidenkin päätteiden osalta vokaalisointu jaetaan neljään osaan (ns. suuri vokaalisointu), jolloin sanan viimeisen vokaalin mukaan valittavia päätteitä on neljä.[4] Monissa turkin sanoissa on kuitenkin sekaisin sekä etu- että takavokaaleja, jolloin pääte valitaan viimeisen vokaalin mukaan.lähde?
Turkissa on paljon jälkiliitteitä, muttei luontaisia etuliitteitä lukuun ottamatta kahdentavaa, vahvistavaa etuliitettä, kuten sanoissa bembeyaz (’vitivalkoinen’, valkoista tarkoittavasta sanasta beyaz) ja sımsıcak (’erittäin kuuma’, kuumaa tarkoittavasta sanasta sıcak). Sanalla voi olla useita jälkiliitteitä. Niitä voidaan käyttää luomaan uusia sanoja tai osoittamaan sanan kieliopillista tehtävää.lähde?
Turkin adjektiiveja ei taivuteta ja niiden vertailu on säännöllistä: komparatiivi muodostetaan adjektiivin eteen liitettävällä sanalla daha ja superlatiivi sanalla en.[4]Attribuuttina käytettäessä adjektiivit ovat substantiivin edellä.lähde?Adverbit muistuttavat tavallisesti muodoltaan adjektiiveja.[4]
Turkin verbeissä infinitiivipääte on joko -mek tai -mak; niissä näkyvät persoona, aikamuoto, tapaluokka ja näkökanta. Viisi aikamuotoa ovat nykyhetkeä ilmaiseva preesens, varmaa mennyttä aikaa ilmaiseva definiittiperfekti, joka vastaa monesti suomen imperfektiä, aikaisemmin alkanutta ja yhä jatkuvaa tapahtumaa ilmaiseva "laaja aika" eli aoristi, turkille ominainen epävarmaan menneeseen aikaan viittaava indefiniittiperfekti ja tulevaisuuteen viittaava futuuri. Kysymyslauseet muodostetaan erikseen kirjoitettavalla kysymyspartikkelilla mi- / mı- / mu- / mü-. Imperatiivista tunnetaan myös yksikön 1. persoona. Olla-verbin (olmak) vaihtoehtoinen infinitiivi on imek, eikä sitä voi taivuttaa kuin futuurin ja menneen ajan muodoissa. Näin ollen turkissa ei oikeastaan ole lainkaan olla-verbiä, vaan "olla-pääte": esim. "olen arkkitehti" on turkiksi mimarım (mimar = arkkitehti). Yksikön kolmannessa persoonassa tätäkään päätettä ei käytetä. Olla-verbiä vastaavia partikkeleita ovat kieltomuoto değil ja myöntö- ja kieltomuodot var ja yok.[4]
Turkin kieliopissa on huomattavia yhtäläisyyksiä suomen kielioppiin, kuten jo mainitut agglutinoivuus ja vokaalisointu sekä kieliopillisen suvun puute, ja suomella ja turkilla on väitetty olevan enemmän sanastollisia yhtäläisyyksiä kuin sukukieliksi vahvistetuilla suomella ja unkarilla. Erityisen paljon turkki muistuttaa suomalais-ugrilaista kantakieltä, ja yhteisiä perussanoja suomessa ja turkissa ovat muun muassa ben (muinaisturkissa men) – minä, sen – sinä, olmak – olla (rekonstruoitu myöhäiskantasuomalainen muoto *oldak[20]) ja genetiivipääte -in.[4]
»Bütün insanlar hür, haysiyet ve haklar bakımından eşit doğarlar. Akıl ve vicdana sahiptirler ve birbirlerine karşı kardeşlik zihniyeti ile hareket etmelidirler.»
Suomeksi: »Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.»
