Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto Сою́з Сове́тских Социалисти́ческих Респу́блик Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik
1922–1991
lippu vaakuna
Valtiomuoto	liittovaltio
Neuvostoliiton johtaja	Vladimir Lenin (1922–1924) Josif Stalin (1924–1953) Georgi Malenkov (1953–1955) Nikita Hruštšov (1955–1964) Leonid Brežnev (1964–1982) Juri Andropov (1982–1984) Konstantin Tšernenko (1984–1985) Mihail Gorbatšov (1985–1991)
Neuvostoliiton valtionpäämies	Ensimmäinen: Mihail Kalinin (1922–1946) Viimeinen: Mihail Gorbatšov (1988–1991)
Pääkaupunki	Moskova
Pinta-ala
– yhteensä	sijalla 1 22 402 200 km²
Väkiluku	sijalla 3 ennen hajoamista 293 047 571
– väestötiheys	13,8 / km²
Historia
– perustettiin	30. joulukuuta 1922
– hajoaminen	26. joulukuuta 1991
Viralliset kielet	virallista kieltä ei ollut, mutta käytännössä venäjä oli hallitseva kieli
Valuutta	rupla (ven. ру́бль, rubl) = 100 kopeekkaa (ven. копе́йка, kopeika) (SUR)
Aikavyöhyke	GMT+2…+13
Lyhenne	su
– ajoneuvot:	su
– lentokoneet:	СССР
Kansainvälinen suuntanumero	+7
Tunnuslause	Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen! (ven. Пролетарии всех стран, соединяйтесь!, Proletarii vseh stran, sojedinjaites!)
Kansallislaulu	”Kansainvälinen” (1922–1944) ”Neuvostoliiton hymni” (1944–1991)
Edeltäjä	Neuvosto-Venäjä
Seuraajat	Armenia  Azerbaidžan  Georgia  Kazakstan  Kirgisia  Latvia  Liettua  Moldova  Tadžikistan  Turkmenistan  Ukraina  Uzbekistan  Valko-Venäjä  Venäjä  Viro
Infobox OK

Neuvostoliitto (lyh. NL;^[1] ven. Сове́тский Сою́з, Sovetski Sojuz  [sɐˈvʲetskʲɪj sɐˈjus] ^(ohje)), virallisesti Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (lyh. SNTL;^[1] ven. Сою́з Сове́тских Социалисти́ческих Респу́блик, Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik  kuuntele ääntämys ^(ohje), lyh. ven. СССР, SSSR^[1]), oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitsema sosialistinen liittovaltio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Liittovaltio koostui neuvostotasavalloista, joiden määrä vaihteli; Neuvostoliiton loppuaikoina niitä oli viisitoista. Neuvostoliiton pääkaupunki sekä suurin kaupunki oli Moskova.

Neuvostoliitto sai alkunsa vuoden 1917 lokakuun vallankumouksesta, jolloin bolševikit kaatoivat Venäjän väliaikaisen hallituksen Vladimir Leninin johdolla ja perustivat Neuvosto-Venäjän.^[2] Tämän jälkeen perustettiin Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, mikä aloitti sisällissodan bolševikkien puna-armeijan ja heitä vastustaneiden valkoisten välillä. Sodan voitti lopulta punaiset. Sota aiheutti massiivisen nälänhädän vuosina 1921–1922. Sen jälkeen syntyi Neuvostoliitto, josta tuli lopulta yksi suurimmista ja voimakkaimmista valtioista.^[3]

Vuonna 1928 alkoi maatalouden pakkokollektivisointi, jossa kulakit syrjäytettiin luokkana. Vuosina 1937–1938 tapahtui Stalinin vainot, joissa vastavallankumouksellisia ja kansanvihollisiksi nimitettyjä tapettiin. 17. syyskuuta 1939 Neuvostoliitto liittyi toiseen maailmansotaan hyökkäämällä Puolaan. Neuvostoliitto oli yksi maailmansodan voittajavaltioista. Maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto toteutti eri kansallisuuksien väestönsiirrot valtion sisällä. Kuolleiden lukumäärä on vielä kiistanalainen, mutta se on arvioitu pienimmillään noin miljoonaksi teloitetuksi ja kokonaismääräksi noin 30 miljoonaa ihmistä.^[4]

Neuvostoliitto oli Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Neuvostoliiton lisäksi myös Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavallat kuuluivat Yhdistyneisiin kansakuntiin.^[5] Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli maailman toinen supervalta ja sen bruttokansantuote oli maailman toiseksi suurin.^lähde?

Vuonna 1991 Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (miltei 300 miljoonaa asukasta). Baltian maat itsenäistyivät elokuussa 1991, ja loput 12 neuvostotasavaltaa sopivat keskenään Neuvostoliiton lakkauttamisesta 8. joulukuuta 1991. Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov ilmoitti eroavansa virastaan 25. joulukuuta 1991, koska hänen johtamaansa valtiota ei enää ollut. Yksitoista entistä neuvostotasavaltaa muodosti hajoamisen jälkeen alueellisen järjestön, Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY). Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavaltana ollut valtio Venäjä.^lähde?

Nimi Neuvostoliitto juontaa juurensa vallankumouksellisista työläisten ja sotilaiden neuvostoista (ven. сове́т, sovet), joiden avulla bolševikit ja ylipäätään koko sosialistinen liike Venäjällä organisoivat päätöksentekoaan. Neuvostojen nimi säilyi Neuvostoliiton paikallishallinnon, alueiden, tasavaltojen valtuustojen ja parlamenttien nimenä siten, että maan parlamentiksi tuli vuoden 1936 perustuslaissa korkein neuvosto.^lähde?

Pääartikkeli: Neuvostoliiton historia

Sosiaaliset levottomuudet, autoritaariseen keisarin hallintoon kyllästyminen, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt muutostarve johtivat viimein 1917 keisarillisen Venäjän luhistumiseen ja helmikuun vallankumoukseen. Väliaikaishallitus kaatui pian, kun bolševistinen puolue otti hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla lokakuun vallankumouksessa. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Venäjällä syttyi sisällissota punaisten ja valkoisten välille. Kummatkin pyrkivät lisäksi pitämään Venäjän yhtenäisenä ja taistelivat itsenäistymään pyrkivien Venäjän keisarikunnan entisten osien kansallismielisiä vastaan. Samassa yhteydessä Venäjästä irtosi useita pieniä valtioita, muun muassa Suomi ja Puola. Punaiset voittivat sisällissodan, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että Neuvosto-Venäjän johdolla oli mahdollista perustaa vuoden 1922 perustuslailla Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto.^[6]

Venäjä sekä siitä vallankumouksen jälkeen eronneet Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Samana vuonna valmistui myös Leninin hoviohjaajan Sergei Eisensteinin ohjaama Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys maassa, jossa lukutaidottomuus oli yleistä. Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseudulla korvattiin verolla. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruoan puutetta kaupungeissa. Alkuaikoinaan Neuvostoliitto oli sotilaallisesti huomattavasti keisarikuntaa heikompi ja pyrki välttämään konflikteja. Neuvostoliiton sotilaallinen ja taloudellinen kasvu alkoi 1930-luvulla Stalinin hallinnon aikana.^[7]

Leninin kuoltua tammikuussa 1924 valtaan nousi troikka Stalin, Kamenev ja Zinovjev. Puolueessa käytiin valtataistelu vasemmiston Lev Trotskin, oikeiston Nikolai Buharinin ja keskustan Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti siihen, että vallankumous leviäisi keskeytymättä muihin maihin. Käytännössä Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta oli menettänyt mahdollisuuden vallankumouksien sarjaan keskisessä Itä-Euroopassa ja Keski-Euroopassa sen jälkeen, kun Saksassa spartakistien kapina 1919 oli epäonnistunut ja kun puolalaiset olivat torjuneet hyökkäyksen Varsovaan ja saaneet toisen Riian rauhan, joka takasi Puolan itsenäisenä porvarillisena tasavaltana. Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin ”sosialismia yhdessä maassa” -periaatteen mukaan, mikä tarkoitti laajaperäisen maailmanvallankumouksellisuuden asemasta voimaperäistä Venäjän talouden kehittämistä.^[8]

Tämä sisälsi käytännössä maan modernisoinnin, jonka pääkohdat olivat teollistamisohjelma sekä maatalouden kollektivisointi sovhooseiksi ja kolhooseiksi sen rahoittamiseksi. Leninin NEP-ohjelman kautta vaurastunut talonpoikaisluokka, kulakit, vastusti kollektivisointia ja sai kokea valtion vastatoimet: pakkosiirrot Aasiaan, pakkolunastukset ja teloitukset. Talouselämässä markkinavoimat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Stalin kehitti myös sotilaallista voimaa. Jo 1930-luvulla Neuvostoliitosta tuli yksi maailman sotilaallisesti voimakkaimmista maista.^[9]

Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia vahvistamalla valtiollista poliisia (Tšeka ja NKVD). Hän myös toteutti 1930-luvulla laajat puhdistukset, joita kutsutaan Stalinin vainoiksi, joissa esimerkiksi lähes koko entinen johtajisto syrjäytettiin ja teloitettiin. Jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileireille (GULAG), likvidoitiin, tai sitten yksinkertaisesti he vain katosivat. Tästä huolimatta Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.^[10]

Euroopassa valmistauduttiin yleisesti sotaan 1930-luvulla heikkona pidetyn Kansainliiton vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta. Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Maksim Litvinov Kansainliitossa vastusti Italian, Japanin ja Saksan pyrkimyksiä pyrkien samalla tasapainottamaan Euroopassa Saksan mahdin kasvua liittopolitiikalla ensisijaisesti Ranskan kanssa, mihin muodostuivat kansanrintamapolitiikan vuoksi poliittiset edellytykset. Neuvostoliiton toinen tapa yrittää vastustaa Italiaa ja Saksaa oli osallistua Espanjan sisällissotaan, jossa Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa tukeva maailman kommunististen puolueiden yhteistyöjärjestö Komintern oli mukana. Koska entente cordiale ei toiminut Neuvostoliiton kannalta riittävän tehokkaasti Saksaa vastaan, päätti Neuvostoliitto lopulta hankkia aikaa varustautumiseensa sotaan Saksaa vastaan liittoutumalla tämän kanssa elokuussa 1939. Liittoutuminen oli tulosta brittiläis-ranskalais-neuvostoliittolaisista sotilasneuvotteluista, joissa länsivallat eivät luvanneet merkittävää määrää divisioonia Saksan vastaiseen taisteluun, mikäli sota syttyisi.^lähde?

Pääartikkelit: Toinen maailmansota ja Itärintama (toinen maailmansota)

Vähän ennen toisen maailmansodan alkua, 23. elokuuta 1939, Neuvostoliitto solmi Adolf Hitlerin johtaman natsi-Saksan kanssa yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen. Myöhemmin ilmeni, että sopimukseen liittyi myös salainen lisäpöytäkirja maiden välisestä etupiirijaosta Itä-Euroopassa ja Itämeren alueella. Sen mukaan Neuvostoliiton etupiiriin kuuluivat muun muassa Suomi ja Baltian maat.^[11]

Saman vuoden syyskuun alussa Saksa ja Neuvostoliitto aloittivat sodan Puolaa vastaan. Saksa miehitti maan nopeasti lukuun ottamatta sen itäistä osaa, jonka Neuvostoliitto valloitti.

Marraskuun lopussa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan pyrkimyksenään Suomen valloittaminen etupiirijaon mukaisesti. Sodan aloittamiseksi Neuvostoliitto lavasti niin kutsutut Mainilan laukaukset oikeuttaakseen hyökkäyksen ja saadakseen sille kansainvälisen hyväksynnän. Suomen valloittaminen ei onnistunut, mutta Neuvostoliitto sai liitetyksi itseensä Suomelle kuuluneita alueita Karjalassa. Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti ja liitti itseensä Baltian maat, ja samana vuonna siihen liitettiin myös Romanialle kuulunut Bessarabia. Neuvostoliitto suunnitteli uutta sotaa Suomea vastaan, jonka takia Molotov kysyi Hitleriltä vapaita käsiä Suomeen.^[12] Hitler ei kumminkaan tähän suostunut.^[12]

Vuonna 1941 Saksa ryhtyi sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Alkuvaiheessa Neuvostoliitto joutui perääntymään materiaaliltaan ylivoimaista Saksaa vastaan kärsien valtavia miestappioita muun muassa Valko-Venäjällä. Länsiliittoutuneet, lähinnä Yhdysvallat, tukivat huomattavasti Neuvostoliiton sotaponnisteluja toimittamalla sille sotamateriaalia. Saksalaisten jääminen mottiin Stalingradissa helmikuussa 1943 oli huomattava käännekohta sodassa.^[13][14] Loppujen lopuksi monet historioitsijat uskovat, että Stalingradin taistelu oli merkittävä käännekohta sodassa. Se oli myös Neuvostoliiton, Ison-Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen liittoutuneiden joukkojen voitonmatkan alku Euroopassa.^[13][14]

Neuvostoliitto julisti sodan Japanille aivan toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariisin rauhansopimuksessa Neuvostoliitto sai alueita Romanialta, Tšekkoslovakialta, Puolalta ja Suomelta. Neuvostoliitolle jäivät myös siihen jo vuonna 1940 liitetyt Baltian maat, ja sodan jälkeen siihen liitettiin vielä osa Saksalle kuuluneesta Itä-Preussista eli Kaliningradin alue sekä Japanille kuuluneet Etelä-Sahalin ja Kuriilit. Sitä paitsi Neuvostoliitto liitti etupiiriinsä valtaosan itäisestä Keski-Euroopasta. Sodan hävinnyt Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista yksi kuului Neuvostoliitolle, muut länsiliittoutuneille. Alkuperäinen suunnitelma hallita Saksaa yhdessä romuttui vuosina 1946–1947, kun idän ja lännen välit kiristyivät.^[15] Japanin kanssa Neuvostoliitto ei tehnyt koskaan rauhansopimusta, ja Venäjän ja Japanin välinen kiista Kuriilisaarten omistuksesta jatkuu vielä nykyisinkin.^[16]

Itärintamaksi kutsutaan sotatoimia, jotka käytiin toisen maailmansodan aikana pääasiassa Itä-Euroopassa. Nimitystä käytetään rinnakkain Länsi-Euroopassa sijainneen länsirintaman kanssa. Itärintamalla vastakkain olivat Saksa liittolaisineen ja Neuvostoliitto kesäkuun 1941 ja toukokuun 1945 välisenä aikana. Itärintaman tapahtumilla oli monta seurausta: Neuvostoliitto nousi teolliseksi ja sotilaalliseksi supervallaksi lähes 50 vuodeksi, Saksa jaettiin Ison-Britannian, Neuvostoliiton, Ranskan ja Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeisiin ja myöhemmin Saksan liittotasavaltaan sekä Saksan demokraattiseen tasavaltaan, ja Berliini oli jatkuvasti miehitetty. Myös monet Itä- ja Keski-Euroopan maat miehitettiin, ja niistä tuli käytännössä Neuvostoliiton valvomia kansandemokratioita. Lisäksi Puolan valtioalue siirtyi 200 kilometriä länteen aikaisemmin Saksan hallussa olleille alueille. Toinen maailmansota johti myös Yhdysvaltain jatkuvaan sotilaalliseen läsnäoloon Länsi- ja Keski-Euroopassa Neuvostoliiton uhan torjumiseksi.^[16]

Sotavuosien aikana Neuvostoliitto kehittyi sotilaallisesti yhdeksi maailman vahvimmista valtioista.^[17]

Pääartikkeli: Kylmä sota

Stalin kuoli vuonna 1953, ja hänen jälkeensä Neuvostoliiton johtoon tuli Nikita Hruštšov. Seurasi sisäpoliittisesti liennytyskausi, ja monet Stalinin aikana petturuudesta tuomitut saivat maineen palautuksen. Hruštšovia kuitenkin arvosteltiin varsinkin talousjohdon tehottomuudesta, ja vallan otti johtotroikka Leonid Brežnev, Nikolai Podgornyi ja Aleksei Kosygin. Pitkäaikaisena ulkoministerinä vaikutti Andrei Gromyko.^lähde?

Kylmässä sodassa oli myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa.^[18] Länsi näki idän valtiot epädemokraattisina, autoritaarisina kommunistidiktatuureina ja itä vastaavasti lännen valtiot porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa valtiokoneiston propaganda vaikutti yleiseen mielipiteeseen ja teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan kielteisiä ja tunnepitoisia; samalla yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin katkesivat.^[19][20][21]

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemoniasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden niin sanottujen sijaissotien välityksellä, eli eri osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään omilla alueillaan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain tukiessa omaa leiriään.^[21] Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, mikä johtui ilmeisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.^[22]

Kylmän sodan ilmapiiri johti lukuisiin konflikteihin, joista osa oli aseellisia. Sijaissotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa.^[23] Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja toisen blokin puolella oleva valtio.^[19][23]

Yhdysvallat horjutti latinalaisessa Amerikassa joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Salvador Allende, Guatemala ja Jacobo Árbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista sijaissotaa palkkasoturien avulla. Kuuban vastaisesta suorasta sodankäynnistä luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen. Myös monia pienempiä Karibian saarivaltioita miehitettiin aika ajoin.^[19] Itä-Euroopan maat olivat puolestaan tiukan Neuvostoliiton valvontapolitiikan alla. Mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimmat tukahdutukset olivat Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys.^[24]

Kylmän sodan aikana kumpikin supervalta pyrki liittämään etupiiriinsä uusia valtioita. Keskeisin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpailun aihe oli kuitenkin sotilaallinen voima, ja etenkin ydinaseet nousivat keskeisiksi. Niihin liittyi läheisesti ydinenergian kehittäminen ydinasemateriaalin tuottamiseksi ja sotilaallisen rakettitekniikan kehitys, ydinohjukset. Aina 1950-luvulta kylmän sodan loppuun saakka kahden suurvallan välillä vallitsi kauhun tasapaino, jossa kumpikin osapuoli kykeni tarvittaessa aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Siten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.^[25]

Pääartikkeli: Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella

Iäkkäät puoluejohtajat Brežnev, Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko menehtyivät 1980-luvun alussa toinen toisensa jälkeen. Lopulta maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, joka oli Neuvostoliiton merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta politbyroo.^lähde?

Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä perestroika (’uudelleenrakennus’), glasnost (’avoimuus’) ja uskorenije (’nopeuttaminen’). Poliittinen ilmapiiri vapautui ja Brežnevin kaudella harjoitettua tiukkaa taloussuunnittelua höllennettiin. Mutta sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet järjestelmää, ne vain lisäsivät sen epävakautta.^lähde?

Sensuurin löystyessä media kaivoi nopeasti esiin kansalliset ja taloudelliset ongelmat, joita oli peitelty pitkään. Vaietut asiat, kuten huonot asuinolosuhteet, ruokapula, alkoholismi, laajalle levinneet saasteet ja jatkuvasti nouseva kuolleisuusaste saivat koko ajan enemmän huomiota. Myös Stalinin hallinnon aikaiset hirmuteot tulivat julkisiksi. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatšov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita itse käynnistämäänsä prosessia.^[26]

Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän niin sanotun Brežnevin opin ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtio ei kestänyt uudistuksia. Tämä johti vuodesta 1989 alkaen kokonaiseen sarjaan vallan­vaihdoksia Euroopassa. Vallankumoukset olivat enimmäkseen rauhanomaisia Romaniaa lukuun ottamatta. Ne johtivat kommunismin valta-aseman romahtamiseen Euroopassa. Kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi.^lähde?

Neuvostoliiton sisällä Gorbatšovin hallinto oli kuitenkin joutunut suuren epäilyksen ja kritiikin kohteeksi Neuvostoliiton johdon, erityisesti vanhoillisten keskuudessa. Kuuluvimmaksi Gorbatšovin kritisoijaksi nousi kuitenkin Venäjällä parlamenttivaalit vuonna 1989 voittanut demokraatti Boris Jeltsin, joka vastusti varsinkin vanhoillisia. Maaliskuussa 1991 Neuvostoliitossa järjestettiin maan historian ensimmäinen ja viimeinen kansanäänestys. 24. joulukuuta 1990 Neuvostoliiton kansankongressin edustajien ehdotuksen mukaisesti neuvostokansalaisilta kysyttiin, halutaanko säilyttää Neuvostoliitto uudistettuna itsenäisten tasavaltojen federaationa, joka takaisi kaikkiin kansallisuuksiin kuuluville ihmisille samat oikeudet ja vapaudet. Maaliskuun kansanäänestyksessä 113 512 812 eli 77,85 % äänestäjistä äänesti uudistetun Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton puolesta. Kansanäänestyksen tulos hautautui kuitenkin muiden ongelmien, ja lähinnä Gorbatšovin ja Jeltsinin välisiin valtataisteluihin, jotka kiihtyivät kevään kuluessa.^lähde?

Vanhoilliset saivat taivuteltua Gorbatšovin osin puolelleen vuoden 1990 lopussa, mutta eivät onnistuneet kukistamaan Baltian maiden kapinoita vuoden 1991 tammikuun verisissä yhteenotoissa, joissa kuoli kymmeniä.^lähde?

Elokuussa 1991 joukko kovan linjan kommunisteja varapresidentti Gennadi Janajevin johdolla yritti tehdä vallankaappauksen. He tahtoivat estää enempien maata hajaannuttavien ja epävakauteen johtavien muutosten jatkumisen Neuvostoliitossa. Vallankaappauksen aikana Gorbatšov vangittiinkin kolmeksi päiväksi Krimin niemimaalle valtion loma-asunnolleen. Kaappaus kuitenkin kuihtui kokoon, kun Boris Jeltsin keräsi kansalaisia ja sotilaita puolelleen vastustamaan vallankaappausta. Vallan ottanut poikkeustilakomitea edusti ylintä laillista valtaa: varapresidentin lisäksi pääministeri, puolustusministeri, sisäasiainministeri, KGB:n puheenjohtaja, puolustusneuvoston varapuheenjohtaja ja presidentinviraston päällikkö olivat poikkeustilakomitean jäseniä.^lähde?

Gorbatšov sai nimellisen asemansa Neuvostoliiton presidenttinä takaisin, mutta hän huomasi, että yleinen mielipide ja valtakoneisto oli siirtynyt täysin kannattamaan Jeltsiniä. Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi. Myös Ukraina äänesti itsenäisyyden puolesta joulukuussa, vaikka olikin aikaisemmin sopinut pysyvänsä Neuvostoliitossa. 8. joulukuuta Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän johtajat tapasivat, perustivat IVY:n ja kiistivät Neuvostoliiton olemassaolon. Lopulta Gorbatšovinkin oli taivuttava tähän päätökseen, ja hän erosi 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä Neuvostoliitto lakkasi olemasta.^[27]

Venäjän federaatio peri Neuvostoliiton aseman, mutta taloudellisesti ja poliittisesti heikentyneenä, eikä enää ollut sosialistinen hyvinvointivaltio. Vuonna 2009 venäläisten enemmistön mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli onnettomuus. 16 % venäläisistä kannatti Neuvostoliiton palauttamista alkuperäisessä muodossaan.^[28] Puolueista NKP:n raunioille perustettu Venäjän federaation kommunistinen puolue on ajanut Neuvostoliiton ja neuvostojen perustamista uudelleen vapaaehtoiselta pohjalta.^[29]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sosialismin asema valtioiden virallisena aatteena on maailmanlaajuisesti heikentynyt. Vuonna 1990 Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Jugoslavia hajosi vuonna 1991. Nykyisin maailman merkittävin sosialistiseksi itseään kutsuva valtio on Kiinan kansantasavalta, joskin Kiinan virallinen ideologia, sosialismi kiinalaisin erityispiirtein, ja talousjärjestelmä, sosialistinen markkinatalous, sisältävät kapitalistisia piirteitä. Muita tunnettuja sosialistisiksi itseään kutsuvia valtioita ovat muun muassa Kuuba ja Vietnam.^[30]

Pääartikkeli: Neuvostoliiton politiikka

Neuvostoliitto oli sosialistinen liittovaltio, jossa ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP).^[31] Yksipuoluejärjestelmää perusteltiin kolmella pääargumentilla: Historialliset syyt eli bolševikkien jääminen ilman liittolaisia Venäjän sisällissodassa, sekä toisilleen vastakkaisten yhteiskuntaluokkien puuttuminen – tuotantovälineet ja maaomaisuushan kansallistettiin – ynnä korkea äänestysprosentti. Mihail Gorbatšovin hallituskaudella 1980-luvun lopulla maa alkoi siirtyä kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu.^lähde?

Neuvostoliiton ylin valta oli Stalinin ajoista lähtien NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja.^[32] Neuvostoliiton ensimmäisenä johtajana pidetään kuitenkin yleisesti Leniniä, vaikka hän ei ollut kommunistipuolueen pääsihteeri, vaan toimi kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajana eli käytännössä pääministerinä vuosina 1917–1922.^lähde?

Neuvostoliitossa oli myös virallinen valtionpäämies, jonka valtaoikeudet olivat NKP:n keskuskomitean pääsihteerin oikeuksia pienemmät. Valtionpäämieheksi nimitettiin 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaa, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaa.^[32] Varsinainen presidentin virka otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vasta toukokuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton johtajan ja valtionpäämiehen virat yhdistettiin yhtenäiseksi presidentin viraksi. Vuodesta 1977 lähtien Leonid Brežnev toimi sekä kommunistipuolueen pääsihteerinä että valtionpäämiehenä, samoin hänen jälkeensä Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko sekä vuodesta 1988 lähtien Mihail Gorbatšov.^lähde?

• 1922–1924 – Vladimir Lenin
• 1924–1953 – Josif Stalin
• 1953–1955 – Georgi Malenkov
• 1955–1964 – Nikita Hruštšov
• 1964–1982 – Leonid Brežnev
• 1982–1984 – Juri Andropov
• 1984–1985 – Konstantin Tšernenko
• 1985–1991 – Mihail Gorbatšov

• 1917 – Lev Kamenev
• 1917–1919 – Jakov Sverdlov
• 1919–1946 – Mihail Kalinin
• 1946–1953 – Nikolai Švernik
• 1953–1960 – Kliment Vorošilov
• 1960–1964 – Leonid Brežnev
• 1964–1965 – Anastas Mikojan
• 1965–1977 – Nikolai Podgornyi
• 1977–1982 – Leonid Brežnev
• 1982–1983 – Vasili Kuznetsov
• 1983–1984 – Juri Andropov
• 1984 – Vasili Kuznetsov
• 1984–1985 – Konstantin Tšernenko
• 1985 – Vasili Kuznetsov
• 1985–1988 – Andrei Gromyko
• 1988–1991 – Mihail Gorbatšov

Neuvostoliiton hallitusta johti ministerineuvoston puheenjohtaja, joka valittiin puolueen sisäisellä äänestyksellä. Neuvostoliiton historian aikana pääministerit vaihtuivat usein, eikä heillä ollut merkittävästi poliittista valtaa. Perustuslain mukaan ministerineuvoston ja sen puheenjohtajan tehtävänä oli toteuttaa puolueen päätökset.^[33]

Käytännössä Neuvostoliiton parlamentti koostui ainoan puolueen eli kommunistisen puolueen edustajista ja kannattajista.^[34] Parlamentti oli jaettu eri ministerineuvostoihin, joilla jokaisella oli omat toimialueensa ja tehtävänsä. Keskeisiä parlamentin vaikuttajia olivat puolueen johtohenkilöt, kuten keskuskomitean pääsihteeri (jolla oli ylin valta), ministerineuvoston puheenjohtaja (”pääministeri”) ja korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Parlamentti kokoontui Moskovan Kremlissä.^[35]

Korkein neuvosto oli Neuvostoliiton ylin hallintoelin, johon Kommunistisen puolueen keskuskomitealla oli keskeinen vaikutusvalta. Se oli kaksikamarinen, ja molemmilla kamareista (Liittoneuvosto ja Kansallisuuksien neuvosto) oli yhtäläinen valta. Korkeimman neuvoston jäsenet valittiin vaaleilla.^[36] Liittoneuvoston jäsenet valittiin vaalipiireittäin siten, että 300 000 asukasta varten tuli yksi edustaja. Kansallisuuksien neuvostoon valittiin 25 edustajaa jokaisesta liittotasavallasta, 11 edustajaa jokaisesta autonomisesta tasavallasta, 5 edustajaa jokaiselta autonomiselta alueelta ja 1 edustaja kustakin kansallisesta piirikunnasta.^[37] Vuonna 1989 kussakin kamarissa oli 750 jäsentä, ja niiden kummankin toimikausi oli neljä vuotta. Presidium hoiti korkeimman neuvoston päivittäiset toiminnot silloin, kun se ei ollut koolla.^[38] Käytännössä korkein neuvosto oli perestroikaan asti politbyroon alainen eikä sillä ollut todellista valtaa. Neuvostoliiton alkaessa hajota korkein neuvosto piti tasavaltojen suvereenisuusjulistuksia lokakuussa 1990 hyväksymässään päätöksessä laittomina. Neuvostoliiton korkein neuvosto lakkautettiin 26. joulukuuta 1991.

Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma paikallishallintonsa, joka päätti paikallisista asioista. Paikallishallinnossa ylimmät hallintoelimet olivat alueoikeus ja toimeenpaneva neuvosto. Hallinnossa oli myös kansanoikeus, jolla oli kolmen vuoden toimikausi. Paikallishallinnon piiriin kuului myös työläisten ja talonpoikien neuvosto. Kansanoikeuden ja työläisten ja talonpoikien neuvoston valitsivat äänestäjät. Työläisten ja talonpoikien neuvostolla oli valtuudet valita Alueoikeuden ja toimeenpanevan neuvoston jäsenet.^[39] Useita ehdokaslistoja ei sallittu, mutta salaisessa vaalissa oli mahdollisuus äänestää myös ehdokasta vastaan, ja siksi sopivan ehdokkaan valinta oli suoritettava huolellisesti. Esimerkiksi 1960-luvulla piirineuvostojen jäsenistä 55 % oli kommunistisen puolueen jäseniä.^[40][41]

Äänestäminen vaaleissa oli kansalaisvelvollisuus, ja äänestäneen kansalaisen passiin tehtiin velvollisuuden täyttämisestä merkintä. Jos merkintä puuttui passista, oli elintarvikekortin, lääkärikäynnin tai asunnon saaminen mahdotonta. Paikallishallinnon vaalien korkeat äänestysprosentit, usein yli 99 %, herättivät ulkomailla epäluuloa vaalien rehellisyyttä kohtaan.^[36]

Pääartikkelit: Varsovan liitto ja Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ulkopolitiikka pyrki varmistamaan sisäisen turvallisuuden, erityisesti ylläpitämällä etupiirijärjestelmää Itä-Euroopassa, ja kasvattamaan vaikutusvaltaa kehitysmaissa. Neuvostoliitto pyrki myös rauhanomaiseen rinnakkaiseloon länsimaiden kanssa. Se ylläpiti diplomaattisia suhteita useimpiin maailman valtioihin ja oli YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. YK:n perustajajäseniä olivat myös Valko-Venäjä ja Ukraina, vaikkakaan tosiasiallista omaa ulkopolitiikkaa näillä ei ollut.^[42]

Neuvostoliitto perusti vuonna 1955 Naton vastaisen Varsovan liiton, johon liittyivät kaikki itäblokin maat Jugoslaviaa lukuun ottamatta. Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta, ja sitä tukivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan sijoitetut neuvostojoukot.^[43]

Vuosina 1949–1991 Neuvostoliitto oli Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston (SEV) jäsen. SEV oli sosialististen valtioiden talousyhteisö ja kilpailija Euroopan talousyhteisölle.^[44]

Alun perin SEV oli lähinnä Neuvostoliiton vastaveto Marshall-avulle, mutta se sai myöhemmin vastakkaisia piirteitä. Itäisen Keski-Euroopan kehittyneet teollisuusmaat, ennen muuta Tšekkoslovakia ja Saksan demokraattinen tasavalta, olivat taloudellisesti nettomaksajan roolissa. Erityisen tärkeä SEV oli Kuuballe, joka onnistui sen avulla vuosikymmenien ajan korvaamaan Yhdysvaltojen taloussaarrosta johtuvan länsimarkkinoiden puutteen.^[45]

SEV:n organisaatio pyrki saavuttamaan kaikki päätökset yksimielisesti. Erillistä veto-oikeutta jäsenillä ei ollut, vaan erimielisyyden ilmetessä ne saattoivat jättäytyä pois projekteista, joihin eivät halunneet osallistua. Näin tehdyt päätökset tyydyttivät kaikkia, mutta kaikki eivät sitoutuneet niihin. Tämä oli yksi SEV:n pääheikkouksista, jäsenmaiden huomattavan erilaisten teollisten kehitysasteiden ohella. SEV:tä pidettiinkin lännessä yleisesti heikohkona talousliittona, eikä sen toimivuus ollut Euroopan talousyhteisön tasoa.^[46]

1980-luvulla SEV:n täysjäsenet olivat Saksan demokraattinen tasavalta, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Unkari, Puola, Kuuba, Neuvostoliitto, Vietnam, Mongolia ja Romania.^[47] Liitto lakkautettiin 1991 jäsenmaiden enemmistön luovuttua sosialistisesta suunnitelmataloudesta kylmän sodan päättymisen myötä.^[44]

Pääartikkeli: KGB

Neuvostoliiton sisäistä turvallisuutta varten oli sisäministeriön NKVD alainen komissio, vuonna 1922 lakkautetun pahamaineisen vapaaehtoisjoukkoihin nojautuvan Tšekan (ВЧК) perillinen. Vuodesta 1954 alkaen toimi ministeriöstä ainakin näennäisesti riippumaton KGB.^lähde?

KGB oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuosina 1954–1991. Sen tehtävä oli hoitaa ulkoista turvallisuutta ja tiedustelua, paitsi sotilastiedustelua, joka kuului GRU:lle. KGB:n toimialue vastasi karkeasti ottaen Yhdysvaltojen CIA:ta ja FBI:n vastavakoiluosastoa, mutta KGB:n alaisuuteen kuului myös esimerkiksi Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Neuvostoliiton purkautuessa 1991 Neuvostoliiton KGB:n seuraajaksi perustettiin Venäjällä FSB. Valko-Venäjällä turvallisuuspoliisi toimii edelleen KGB:n nimellä.^[48]

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Rummelin luvut eivät vastaa historiantutkijoiden konsensusta.

Politiikantutkija Radolph Rummelin laskelmien mukaan Neuvostoliiton ja sen edeltäjän Neuvosto-Venäjän aikaansaattamisessa sekä valta-aikana vuosina 1917–1991 kuoli yhteensä 62 miljoonaa ihmistä. Rummel on laskenut tuon sisältävän noin 39,5 miljoonaa keskitysleireillä kuollutta, noin 8,3 miljoonaa terroriteoissa kuollutta, noin 7,8 miljoonaa pakotetuissa nälänhädissä kuollutta ja noin 4,3 miljoonaa kyydityksissä kuollutta. Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan kuolemantapauksista ajoittuu vain noin 15,6 miljoonaa, ja Stalinin jälkeiseen aikaan kuolemantapauksista ajoittuu vain noin 6,9 miljoonaa. Luvut eivät sisällä toisen maailmansodan taisteluissa kuolleita.^[49] Historian professori Norman Naimarkin mukaan Stalin teloitutti lähes miljoona Neuvostoliiton kansalaista.^[50]

• Sisällissota (1917–1922) yht. 3 284 000
  • terrori 750 000
  • keskitysleirit 34 000
  • pakotettu nälänhätä 2 500 000

• ”Uusi talouspolitiikka” NEP (1923) yht. 2 200 000

• Kollektivisointi (1929) yht. 11 440 000
  • terrori 1 733 000
  • kyydityskuolemat 1 400 000
  • keskitysleirit 3 306 000
  • pakotettu nälänhätä 5 000 000

• Suuri terrori (1936) yht. 4 345 000
  • terrori 1 000 000
  • kyydityskuolemat 65 000
  • keskitysleirit 3 280 000

• Ennen toista maailmansotaa (1939) yht. 5 104 000
  • terrori 1 932 000
  • kyydityskuolemat 283 000
  • keskitysleirit 2 889 000

• Toinen maailmansota (1941) yht. 13 053 000
  • terrori 1 257 000
  • kyydityskuolemat 1 036 000
  • keskitysleirit 10 761 000

• Toisen maailmansodan jälkeen (1946) yht. 15 613 000
  • terrori 1 376 000
  • kyydityskuolemat 1 557 000
  • keskitysleirit 12 348 000

• Stalinin jälkeen (1954) yht. 6 872 000
  • terrori 250 000
  • kyydityskuolemat 8 000
  • keskitysleirit 6 613 000

^[49]

Tämä osio pitäisi jakaa uudeksi artikkeliksi nimeltä Neuvostoliiton maantiede. Lisätietoja saattaa olla artikkelin keskustelusivulla.

Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio, ja se käsitti alueita sekä Euroopasta että Aasiasta. Neuvostoliiton läntinen osa kuului Itä-Eurooppaan, mutta kolme neljäsosaa pinta-alasta sijaitsi Aasiassa. Kaikkiaan Neuvostoliittoon kuului noin kuudesosa koko maailman pinta-alasta, tarkalleen 22 400 000 neliökilometriä. Neuvostoliitossa oli 11 aikavyöhykettä. Suurimmat asuinalueet olivat keskittyneet pääasiassa Eurooppaan, mutta myös Lounais-Aasiaan. Harvin asutus oli Siperiassa ja muualla Koillis- ja Pohjois-Neuvostoliitossa.^[51][52]

Neuvostoliiton pohjoisin alue oli Tšeljuskininniemi, jonka pohjoisin kohta oli 77° 45' pohjoista leveyttä. Jos saaret lasketaan mukaan, pohjoisin kolkka oli Fligellin niemellä Rudolfin saarella (81° 50' pohjoista leveyttä). Eteläisin kärki löytyi Turkmenian sosialistisesta neuvostotasavallasta, Tšilduhterin kylästä Kuškan läheltä. Itäisin kohta oli Ratmanovin saarella Beringinsalmessa (169° 02' läntistä pituutta) ja läntisin Gdańskinlahdella Itämerellä (16° 08' itäistä pituutta). Pohjoisimmalla ja eteläisimmällä pisteellä oli etäisyyttä liki 5 000 kilometriä, ja itäisimmän ja läntisimmän pisteen välillä oli etäisyyttä melkein 10 000 kilometriä.^[52][53]

Neuvostoliitolla oli yhteensä 12 rajanaapuria: Norja, Suomi, Puola, Tšekkoslovakia, Unkari, Romania, Turkki, Iran, Afganistan, Kiinan kansantasavalta, Mongolia ja Korean demokraattinen kansantasavalta. Rajojen pituus oli yhteensä yli 60 000 kilometriä. 3/4 rajoista oli yhteisiä tuonaikaisten sosialististen valtioiden kanssa. Merirajoja oli 13 meren rannalla, jotka kuuluivat Pohjoiseen jäämereen, Atlantin valtamereen ja Tyyneen valtamereen. 2/3 Neuvostoliiton rajoista oli merirajaa.^[52][54]

Neuvostoliiton korkein kohta oli Pamir-vuoristossa sijainnut Pik Kommunizma, jonka korkeus oli 7 495 m. Neuvostoliiton suurin joki oli Jenisei, joka on suurin Pohjoiseen jäämereen laskeva joki. Sen pituus on 5 539 km. Euroopan puolella Neuvostoliiton suurin joki oli Volga, joka on Euroopan pisin ja runsasvetisin joki. Volgan pituus on 3 685 kilometriä. Muita merkittäviä jokia olivat Ob, Lena, Ural ja Amur. Nykyisin Pik Kommunizma on nimeltään Ismail Samani, ja sijaitsee Tadžikistanissa; edellä mainitut joet sijaitsevat pääosin Venäjän alueella. Korkeussuhteet Neuvostoliitossa vaihtelivat vuoristoista tasaisiin alankoihin. Eniten vuoristoja oli Neuvostoliiton pohjois- ja itäosissa, kun etelä- ja länsiosissa oli enemmän tasankoja. Suurimpia Neuvostoliiton alueella olevia järviä olivat muun muassa Araljärvi, Laatokka, Kaspianmeri ja Baikaljärvi.^[52][54]

Neuvostoliitto ulottui kolmelle ilmastovyöhykkeelle: kylmälle, lauhkealle ja subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kylmimmät lämpötilat talvella olivat tavallisesti alle −30 °C ja lämpimimmät kesäisin yli +30 °C. Alimmat lämpötilat mitattiin Siperian pohjoisosissa, joissa kylmyysennätys alitti jopa −70 °C. Lämpimimmät alueet olivat Uzbekistanissa, jossa lämpötilat olivat yli +50 °C.^[52][55] Kaikkein matalin lämpötila (−71,1 °C) mitattiin vuonna 1964 Oimjakonissa Jakutiassa. Lämpimin arvo Neuvostoliiton alueella taas saatiin 29. heinäkuuta 1983 Turkmenistanin alueella – +51,7 °C.^lähde?

Neuvostoliitto oli jo syntyessäänkin huomattavan laaja pinta-alaltaan ja luonnonvaroiltaan. Venäjän suurimmat kaupungit 1800-luvulla olivat Pietari, Moskova, Varsova ja Harkova.^[56] Myöhemmin Varsovasta tuli itsenäisen Puolan pääkaupunki, ja Ukrainassa sijaitseva venäjänkielinen Harkova jäi kasvavan talouskeskuksen Kiovan varjoon. Leningradiksi muuttunut Pietari säilytti omaleimaisuutensa, mutta muuttui teollisuusvaltaiseksi, ja suuri määrä sivistyneistöä muutti ulkomaille. Moskovasta tuli Neuvostoliiton pääkaupunki. Toinen maailmansota siirsi talouden painopistettä muutenkin kohti itää, missä resurssit tuntuivat ehtymättömiltä. Kaupunkirakenteen erityispiirteeksi Neuvostoliitossa tulivat, osittain runsaan energiatarjonnan vuoksi, pitkät etäisyydet ja kaukana toisistaan sijaitsevien alueiden taloudellinen keskinäinen riippuvuus. Monet kaupungit syntyivät jopa ilman ympäröivää maaseutumaista asutusta, joka turvaisi kaupungille riittävän ruokahuollon. Tämä piti alueet tiukemmin keskusjohdosta riippuvaisena, mutta oli jopa kohtalokasta Neuvostoliiton hajotessa, kun välttämättömyystarvikkeet pitikin yhtäkkiä tuoda ulkomailta.^[57]

Neuvostoliitossa oli vuonna 1989 kaikkiaan 23 miljoonakaupunkia, joista noin puolet Venäjän SFNT:n alueella. Kolme suurinta kaupunkia olivat Moskova 8,8 miljoonalla, Leningrad 4,4 miljoonalla sekä Kiova 2,6 miljoonalla asukkaalla. Muita miljoonakaupunkeja olivat Alma-Ata, Baku, Dnepropetrovsk, Donetsk, Gorki, Harkova, Jerevan, Kazan, Kuibyšev, Minsk, Novosibirsk, Odessa, Omsk, Perm, Rostov, Sverdlovsk, Taškent, Tbilisi, Tšeljabinsk ja Ufa. Alle miljoonan asukkaan merkittäviä kaupunkeja olivat muun muassa Chișinău, Kaliningrad, Murmansk, Riika, Tallinna, Vilna, Vladivostok ja Volgograd.^[58][59]

Alkuperäinen Neuvostoliitto käsitti Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat. Myöhemmin Venäjän SFNT:stä irrotettiin Kazahstanin ja Kirgiisien autonomiset neuvostotasavallat, joista tuli omia tasavaltojansa Neuvostoliiton sisällä. Vuonna 1925 Neuvostoliittoon liittyivät rauhanomaisesti Turkmenistan ja Uzbekistan, josta vuonna 1929 erotettiin Tadžikistan. Vuonna 1936 Transkaukasia jaettiin Armenian, Azerbaidžanin ja Gruusian tasavaltojen kesken. Vuonna 1940 perustettiin Itä-Karjalaan Karjalais-Suomalainen SNT, johon liitettiin osa Suomelta talvisodassa valloitetuista alueista. Se oli alkuun oma tasavaltansa, mutta se liitettiin 1956 Venäjän SFNT:aan ja alennettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.^[60]

Neuvostoliitto laajentui etenkin 1940-luvulla Stalinin hallintokauden aikana. Vuonna 1940 Neuvostoliittoon liitettiin Baltian tasavallat Viro, Latvia ja Liettua. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto miehitti muun muassa alueita Suomelta ja Japanilta, Kaliningradin alueen Saksalta, Moldavian ja Länsi-Ukrainan alueet Romanialta ja itäisen Puolan. Nämä alueet liitettiin Neuvostoliittoon toisen maailmansodan loputtua. Tannu-Tuvan kansantasavalta Keski-Aasiasta liittyi Neuvostoliittoon 11. lokakuuta 1944.^[61][62]

Neuvostoliiton rajat pysyivät samoina aina 1990-luvulle saakka, jolloin valtio alkoi hajota. Hajoaminen alkoi vuonna 1990, jolloin osa neuvostotasavalloista itsenäistyi. Vuoden 1991 aikana suurin osa neuvostotasavalloista erosi liitosta ja muodosti omat itsenäiset valtionsa. Loputkin neuvostotasavallat itsenäistyivät joulukuussa 1991, jolloin Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.

Neuvostoliitto koostui 15 eri tasavallasta eli neuvostotasavallasta. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma kommunistinen puolue ja sisäiset hallintoelimet lukuun ottamatta suurinta neuvostotasavaltaa Venäjää, jolla ei ollut omaa hallintoa. Valtion hallinnon keskus sijaitsi Venäjän SFNT:n pääkaupungissa Moskovassa, joka oli myös koko valtion pääkaupunki. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma pääkaupunkinsa, joissa sijaitsivat sisäisen hallinnon rakennukset.^[63]

Neuvostotasavalloilla oli osittainen itsehallinto-oikeus. Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta, ja lakia sovellettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa. Osalla neuvostotasavalloista oli oma hallinnollinen jakonsa, joka koostui autonomisista neuvostotasavalloista. Eniten autonomisia neuvostotasavaltoja oli Venäjällä. Autonomiset neuvostotasavallat eivät saaneet itsenäisyyttä Neuvostoliiton hajotessa.^[39]

Alue	Pinta-ala km²	Asukasluku v. 1971	Pääkaupunki
1. Venäjän federatiivinen sosialistinen neuvostotasavalta	17 075 400	130 700 000	Moskova
Baškiirien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	143 600	3 800 000	Ufa
Burjaattien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	351 300	800 000	Ulan-Ude
Dagestanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	50 300	1 400 000	Mahatškala
Jakuuttien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	3 103 200	600 000	Jakutsk
Kabardiinien ja balkaarien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	12 500	600 000	Naltšik
Kalmukkien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	75 900	300 000	Elst
Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	172 000	700 000	Petroskoi
Komin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	415 900	960 000	Syktyvkar
Marin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	23 200	700 000	Joškar-Ola
Mordvalaisten autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	26 200	1 000 000	Saransk
Pohjois-Ossetian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	8 000	550 000	Ordžonikidze
Tataarien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	68 000	3 100 000	Kazan
Tšetšenien ja ingušien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	19 300	1 100 000	Groznyi
Tšuvassien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	18 300	1 200 000	Tšeboksary
Tuvan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	170 500	200 000	Kyzyl
Udmurtian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	42 100	1 400 000	Iževsk
Adygein autonominen alue	7 600	400 000	Maikop
Hakassien autonominen alue	61 900	450 000	Abakan
Juutalaisten autonominen alue	36 000	170 000	Birobidžan
Karatšaiden ja tšerkessien autonominen alue	14 100	350 000	Tšerkessk
Vuoristo-Altain autonominen alue	92 600	170 000	Gorno-Altaisk
Burjaattien Aginskin kansallinen piiri	19 900	60 000	Aginskoje
Burjaattien Ust-Ordynskin kansallinen piiri	22 100	150 000	Ust-Ordynsk
Hanti-Mansin kansallinen piiri	523 100	270 000	Hanti-Mansijsk
Jamalo-nenetsien kansallinen piiri	750 300	75 000	Salehard
Komi-permjakkien kansallinen piiri	32 900	220 000	Kudymkar
Korjakkien kansallinen piiri	301 500	40 000	Palana
Nenetsien kansallinen piiri	176 700	37 000	Narjan-Mar
Taimyrin kansallinen piiri	862 100	37 000	Dudinka
Tšuktsien kansallinen piiri	737 700	97 000	Anadyr
2. Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta	604 000	47 500 000	Kiova
3. Kazahstanin sosialistinen neuvostotasavalta	2 715 000	13 100 000	Alma-Ata
4. Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta	450 000	12 300 000	Taškent
Karakalpakkien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	165 600	700 000	Nukus
5. Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta	207 600	9 100 000	Minsk
6. Azerbaidžanin sosialistinen neuvostotasavalta	87 000	5 200 000	Baku
Nahitševanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	5 500	299 000	Nahitševan
7. Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta	69 700	4 700 000	Tbilisi
Abhasian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	8 600	500 000	Suhumi
Adžarian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta	3 000	300 000	Batumi
Etelä-Ossetian autonominen alue	3 900	100 000	Tshinvali
8. Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta	33 700	3 600 000	Kišinjov
9. Liettuan sosialistinen neuvostotasavalta	65 200	3 200 000	Vilna
10. Kirgiisien sosialistinen neuvostotasavalta	198 500	3 000 000	Frunze
11. Tadžikistanin sosialistinen neuvostotasavalta	142 500	3 000 000	Dušanbe
Vuoristo-Badahšanin autonominen alue	63 700	100 000	Horok
12. Armenian sosialistinen neuvostotasavalta	29 899	2 500 000	Jerevan
13. Latvian sosialistinen neuvostotasavalta	63 700	2 400 000	Riika
14. Turkmenistanin sosialistinen neuvostotasavalta	488 700	2 200 000	Ašgabat
15. Viron sosialistinen neuvostotasavalta	45 100	1 400 000	Tallinna

Pääartikkelit: Puna-armeija ja Neuvostoliiton asevoimat

Ensimmäinen neuvostovaltion armeija oli Työläisten ja talonpoikien punainen armeija, jota kutsuttiin puna-armeijaksi. Puna-armeija perustettiin 23. helmikuuta 1918 Venäjän sisällissodassa punakaartilaisten armeijaksi. Punaisten voitettua sisällissodan vuonna 1921 siitä tuli Neuvostoliiton armeija. 23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä puna-armeijan päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918–1924.^[64]

Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Jotta suuri värväysoperaatio voitaisiin toteuttaa, perustettiin alueelliset, kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; vojenkomat). Ne toimivat tässä tehtävässä ja tällä nimellä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sotilaskomissariaatteja ei tule sekoittaa armeijan poliittisiin komissaareihin (politrukkeihin).^[65]

Jokaiseen puna-armeijan yksikköön sijoitettiin poliittinen komissaari, jolla oli valta kumota yksikön komentajien päätökset, jos ne olivat ristiriidassa kommunistisen puolueen periaatteiden kanssa. Vaikka tämä teki väistämättä komentojärjestelmän tehottomaksi, puolueen johto piti tärkeänä kontrolloida upseeristoa, johon kuului sisällissodan edetessä yhä enemmän entisen keisarillisen armeijan upseereita.^[66]

Venäjän sisällissodassa 1918–1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita ja Puolaa vastaan, ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes viisi miljoonaa miestä. Ennen suurta isänmaallista sotaa puna-armeija soti muun muassa Japania ja Suomea vastaan. Näistä etenkin Suomea vastaan käyty talvisota herätti paljon huomiota länsimaissa.^[67]

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 1,5 miljoonaa miestä. Se oli poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten sotaviikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.^[68]

Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 15–20 miljoonaa upseeria ja sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli.^[69] Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi, teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Niiden vankien osa, jotka vapautettiin sodan lopussa, ei ollut kovinkaan paljon parempi, sillä antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai vuosikausien pakkotyöllä Siperiassa. Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin: ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin.^[70]

Voitetun sodan ja Berliinin sortumisen jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel tiellä vallankumouksellisesta asejoukosta valtion vakinaiseksi armeijaksi otettiin 1946, kun ”voittamaton puna-armeija” muutettiin Neuvostoliiton asevoimiksi.^[71]

Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta, jäivät maihin miehitysjoukoiksi. Se johti siihen, että näistä maista tuli sosialistisen blokin jäseniä ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioita. Eniten neuvostoarmeijan joukkoja oli sijoitettu Saksan demokraattiseen tasavaltaan torjumaan Nato-joukkojen uhkaa.^[72]

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto käytti paljon voimavaroja armeijansa ydinaseiden, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden kehittelyyn. Konflikteja ratkaistiin ainoastaan niin sanottujen sijaissotien kautta, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.^[25]

Vuonna 1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea sille ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimisissit. Yhdysvallat ja Pakistan tukivat sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, muun muassa toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988.^lähde?

Puna-armeija hajotettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja sen varat jaettiin seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän federaation armeijaan. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994.^lähde?

Pääartikkeli: Neuvostoliiton avaruusohjelma

Neuvostoliiton avaruusohjelma pohjautui venäläisen opettajan Konstantin Tsiolkovskin 1900-luvun alusta alkaen yksin tekemään tutkimustyöhön. Hän tutki ensimmäisenä avaruuslennon mahdollisuutta matemaattisesti. Hän teki suhteellisen vähän kokeellista tutkimusta, mutta silti kehitti muun muassa rakettien ohjausmenetelmiä, nestemäisiä ajoaineita ja monivaiheisen raketin periaatteen. Neuvostovaltio alkoi jo vuonna 1921 rahoittaa rakettitutkimusta asevoimien budjetista. GIRD-tutkimusryhmät kehittivät raketteja 1920-luvun puolivälistä alkaen. 1930-luvulla Sergei Koroljov nousi rakettitutkimuksen johtoon, mutta hän joutui asevoimien puhdistusten vuoksi vankeuteen. Toisen maailmansodan aikana rakettialan tutkimus keskittyi maavoimien raketteihin ja lentokoneiden rakettipropulsioon.^[73]

Koroljovin johdolla Neuvostoliitto kehitti 1950-luvulla ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen, joka olisi pystynyt kantamaan ydinaseen Yhdysvaltoihin. R-7-ohjus laukaistiin ensi kertaa 21. elokuuta 1957. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ilmoittivat vuonna 1955 aikovansa laukaista satelliitin kansainvälisen geofyysisen vuoden (1957–1958) aikana. Ohjuksen onnistuneen koelaukaisun jälkeen ensimmäinen satelliitti Sputnik 1 rakennettiin nopeasti ja laukaistiin 4. lokakuuta 1957. Rakettiohjelman yhteydessä rakennettiin Tiuratamin alueelle Baikonurin kosmodromi.^[73]

Pääartikkeli: Neuvostoliiton talous

Neuvostoliiton talous oli suunnitelmatalous, jossa toteutettiin marxismi-leninismin sosialismia. Neuvostoliiton perustuslaissa talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan tavoitteeksi sanottiin kommunismi eli luokaton, sosiaalisesti tasa-arvoinen, tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuva yhteiskunta. Kommunismia ei katsottu saavutetun Neuvostoliitossa, vaan ideologisesti vallitsevaa tilannetta pidettiin eräänlaisena siirtymävaiheena uuteen yhteiskuntaan. Virallisesti Neuvostoliitto eli proletariaatin diktatuurin vaihetta siirtymisessä kommunismiin. Laajalle levinneen käsityksen mukaan kysymyksessä oli kuitenkin pikemmin puolue-eliitin diktatuuri, millä saattoi olla merkitystä koko järjestelmän romahdukseen.^lähde?

Perustuslain mukaan kommunismin periaatteena oli ”kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeittensa mukaan”, mutta niin kauan kuin kommunismi oli saavuttamatta, periaatteena oli ”kultakin kykyjensä mukaan, kullekin panoksensa mukaan”, millä viitattiin pyrkimykseen maksaa palkkaa työpanoksen mukaan.^[74]

Neuvostoliitto teollistettiin nopeasti pian perustamisensa jälkeen, mihin liittyi voimakas kaupungistuminen. Elinkeinot muuttuivat maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavassa asemassa oli Neuvostoliiton Euroopan-puoleisen osan jälleenrakentaminen. Neuvostoliiton teollisuustuotannon määrä kasvoi Euroopan suurimmaksi ja maailman toiseksi suurimmaksi, mutta keskimääräinen elintaso jäi silti jälkeen länsimaisesta, sillä Neuvostoliitto oli myös maailman kolmanneksi runsasväkisin maa.^lähde?

Neuvostoliitossa tuotantovälineiden, maan ja luonnonvarojen yksityisomistus oli lakkautettu. Hyväksyttyjä omistusmuotoja olivat valtionomistus eli ns. yleiskansallinen omistus sekä osuuskunnallinen omistus. Lisäksi ihmisillä oli oikeus yksityisomaisuuteen: he omistivat ostamansa, lahjaksi saamansa tai perimänsä kulutustavarat. Maalaisilla oli yksityisomistuksessa myös eläimiä ja pieniä vihannestarhoja. 1970-luvulle mennessä yleiskansalliseen omistukseen kuului lähes kaikki teollisuus ja rahoitustoiminta, ja osuutta pyrittiin edelleen kasvattamaan, sillä yleiskansallista omistusta pidettiin neuvostoideologiassa kehittyneimpänä yhteisomistuksen muotona. Osuuskuntia oli lähinnä maataloudessa kolhoosin nimellä tunnettuina yhteistiloina sekä eräillä käsityöaloilla.^[75]

Pääosa Neuvostoliiton tuotannosta syntyi kollektiivisessa tuotannossa, mutta pienimuotoisesti myös yksityisesti. Neuvostovaltion ensimmäisen 10 vuoden aikana yksityiset talonpojat ja käsityöläiset muodostivat väestön pääosan. Neuvostoliiton tuotantoa ohjattiin kuitenkin systemaattisesti kollektiiviseen suuntaan, etenkin Stalinin kaudella myös väkivaltaisin pakkotoimin. Silti Neuvostoliitossa sallittiin pienimuotoinen yksityinen tuotanto koko sen olemassaolon ajan, kuten kellosepät, suutarit, maalarit ja muut vastaavat ammatinharjoittajat. Myös lääkärit pitivät yksityisvastaanottoja. Yksityishenkilöt eivät kuitenkaan saaneet palkata työntekijöitä, sillä sitä pidettiin Marxin oppien mukaan vieraan työn riistona.^[76]

Talouselämää johdettiin keskitetyn suunnitelman mukaan, joka jätti yksittäisille tuotantoyksiköille hieman itsenäistä päätäntävaltaa. Suunnitelmia oli kolmella tasolla: tehtiin pitkän aikavälin, viisivuotis- ja vuosisuunnitelmia. Neuvostoliiton liittotasavaltojen suunnitteluelin, Gosplan, määritteli kansantalouden määrälliset ja laadulliset tavoitteet eli normit. Tavoitteet jaettiin sekä alueellisesti että toimialoittain ja aina kullekin tehtaalle tai muulle tuotantoyksikölle saakka. Tuotantolaitosten tekemä voitto jaettiin useille tahoille. Pääosan valtio käytti omaan budjettiinsa, mutta osa voitosta jäi tuotantolaitoksille. Tuotantolaitokset käyttivät oman osuutensa korjauksiin, tuotannon kehittämiseen, kannustusrahastoihin ja alueellisen talouden kehittämisen rahastoihin.^[77] Neuvostoliittoa vastustaneen Albanian mukaan Neuvostoliiton yritysten toiminta muistutti käytännössä erittäin paljon kapitalistisia yhtiöitä.^[78] Myös lännen sosialistit kritisoivat järjestelmää ja nimittivät sitä valtiokapitalismiksi.^[59]

Neuvostoliiton rahayksikkö oli Venäjän keisarikunnassakin käytössä ollut rupla ja sen alayksikkö kopeekka. Yksi rupla vastasi arvoltaan sataa kopeekkaa. Neuvostoliiton hajottua ruplaa rahayksikkönään ovat käyttäneet Valko-Venäjä ja Venäjä. Muut neuvostotasavallat ovat itsenäistymisen jälkeen ottaneet käyttöön erinimiset rahayksiköt.^[76]

Kun neuvosto-Venäjä oli voittanut sisällissodan ja intervention, se pyrki uuteen talouspolitiikkaan, NEP:iin (Новая экономическая политика, Novaja ekonomitšeskaja politika), mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliitto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 neuvostovenäläistä ruplaa, sovznakia (совзнак) yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi ajoittui toiseen maailmansotaan. Vuonna 1947 rahaolot vakautettiin talletuksia leikkaamalla.^[79]

Neuvostoliiton rupla ei ollut kansainvälisesti vaihdettava valuutta eikä sitä saanut viedä maasta. Sen arvo pyrittiin pitämään vakaana, mutta käytännössä maan velkaantuminen länteen aiheutti mustan pörssin kasvun.^[80]

Pääartikkeli: GOELRO

Sähköistämisohjelmasta vastasi GOELRO (Gosudarstvennaja komissija po elektrifikatsii Rossii), Venäjän sähköistämisen valtionkomitea. Se liittyy neuvosto-Venäjän pyrkimykseen aloittaa mittava teollistamisohjelma, jotta se kuroisi kiinni eron länsimaihin verrattuna.^[81]

GOELRO:n tavoitteena ei ollut niinkään luoda raskasta teollisuutta, vaan parantaa työn tuottavuutta sähköistämisen avulla. Monilla kansantalouden aloilla ihmis- ja eläintyövoima voitiin korvata sähköllä. Lämpöarvoltaan vähäisiä kivihiililaatuja, turvetta, puuta ja kaasua pyrittiin hyödyntämään laajemmin, paikallisesti myös öljyliusketta.^[81]

Suunnitelma käsitti sekä toimiala- että aluekohtaisen toimeenpanosuunnitelman. Tätä varten valtakunnallinen suunnitelma jaettiin seitsemään alueelliseen perussuunnitelmaan: pohjoiseen, keskis-teolliseen, eteläiseen, Volgan varren, Uralin, Kaukasian sekä Länsi-Siperian ja Turkestanin suunnitelmaan.^[81]

GOELRO suunniteltiin jo alusta lakisääteiselle pohjalle, joten sen toimeenpanon takaisi keskitetty taloussuunnitelma. GOELRO:sta tuli neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton ensimmäinen kattava valtionsuunnitelma, ja se toimi esikuvana valtionsuunnitelmalle (GOSPLAN), joka järjesti koko kansantalouden viisivuotissuunnittelun. GOELRO valtionkomiteana lakkautettiin jo kesäkuussa 1921, minkä jälkeen sen työtä jatkoi GOSPLAN.^[82]

GOELRO:n ensimmäinen osa A tuli suoritetuksi 1926 mennessä. Tavoitteena oli palauttaa sisällissodassa pienentynyt tuotanto. Vuoteen 1935 mennessä oli suoritettu rakentamiseen liittyvät tavoitteet. Myös raskas sähkötekninen tuontia korvaava teollisuus kehittyi. 1923 Elektrosila toimitti Volhoviin Leningradin alueelle neljä ensimmäistä 7,5 MW:n turbiinia. 1930-luvun puoleen väliin mennessä oli jo perustettu Elektrozavod (Электрозавод) ja Dinamo (Динамо) Moskovaan, Krasnyi kotelštšik (Красный котельщик) ja Taganrogiin, Turbogeneratornyi zavod imeni S. M. Kirova (Турбогенераторный завод имени С. М. Кирова) Harkovaan. Vuodesta 1934 lähtien Neuvostoliitto oli voimalaitteiden rakentamisessa omavarainen. Mittavaan teollistumiseen käytettiin myös vankityövoimaa, ja tuotantohyödykkeitä hankittiin viemällä viljaa ulkomaille. Viljan vienti johti 1930-luvun puolivälissä Volgan varrella ja varsinkin Ukrainassa nälänhätään, missä kuoli miljoonia ihmisiä.^[82]

Koska ulkomaankauppa oli verrattain pientä, raskaalla teollisuudella oli suuri rooli Neuvostoliiton talouselämässä. Loppuvaiheessaan maa vastasi noin 20 %:sta maailman teollisuustuotannosta.^[83] Suuria lentokonevalmistajia olivat muun muassa Tupolev, Iljušin ja Antonov, autonvalmistajia olivat VAZ (Lada), GAZ (Volga) ja AZLK (Moskvitš). Teollisuus organisoitiin suuriksi kombinaateiksi, joiden tehtävänä oli jalostaa tietty raaka-aine lopputuotteiksi saakka. Yleensä kombinaatit olivat oman alueensa tärkeimpiä työnantajia, jotka leimasivat koko aluetta.^[79]

Neuvostoliitolla oli suuret luonnonvarat, mutta ne olivat enimmäkseen vaikeasti saavutettavissa Siperian pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla. Suuri osa teollisuudesta palveli sotilastuotantoa eikä juuri osallistunut siviilituotantoon. Tämä haittasi sotilastekniikassa tehtyjen edistysaskelien siirtämistä muuhun tuotantoelämään. Lisäksi Neuvostoliiton tiedeakatemian ympärille keskittynyt, sinänsä erittäin korkealaatuinen tieteellinen tutkimus ei ollut juuri kosketuksissa tekniikkaan, mikä hidasti tekniikan kehittymistä.^[84]

Neuvostoteollisuuden eräänä ongelmana oli keskittyminen määrään. Tuotantolaitoksia arvioitiin lähinnä tuotantolukujen perusteella, mikä haittasi laadun kehittämistä. Lisäksi suunnittelijoilla oli tapana nostaa suoritusvaatimuksia aikaisempien suoritusten perusteella, minkä vuoksi läpimurto tuottavuudessa olisi lähinnä vain nostanut seuraavan vuoden suoritusnormia. Lisäksi on arveltu, että ideologinen näkökanta esti tuottavuuden nostamisen. Työvoiman erottaminen ei ollut todellinen mahdollisuus, vaikka automaatio olisi vähentänyt työn tarvetta. Lisäksi vaikutusvaltaisella sotilasteollisella sektorilla pyrittiin tuottamaan käteviä, yksinkertaisia laitteita, mikä saattoi luoda henkistä vastarintaa kehittynyttä automaatiota ja tietotekniikkaa kohtaan.^[85]

Luonnonvaroiltaan Neuvostoliitto oli yksi maailman rikkaimmista maista. Tärkeimpiä luonnonvaroja olivat öljy, maakaasu, kivihiili, timantit, useat mineraalit ja puu. Luonnonvarojen hyödyntämistä vaikeutti osaltaan niiden sijainti vaikeasti saavutettavissa alueilla Siperiassa ja Kuolan niemimaalla. Neuvostoliittoa myös kritisoitiin siitä, että se tuhlasi uusiutumattomia luonnonvaroja.^[86] Merkittävimmät vientituotteet olivat öljy, maakaasu ja puutavara.

Taloudessa saavutettiin erityisesti öljyn viennin avulla kansalaisillekin kohtuullinen elintaso. Sotateollisuuden suuri osuus jätti joidenkin kulutushyödykkeiden kehittämisen taka-alalle, ja kehittyneihin länsimaihin verrattuna esimerkiksi monet läntiset automerkit, mutta myös sukkahousut ja purukumi saivat järjestelmien vertailussa peräti kulttiaseman^selvennä.^[46]

Pääartikkeli: Neuvostoliiton maatalous

Neuvostoliiton viljavimmat maa-alueet sijaitsivat maan länsiosassa Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Näiden alueiden pohjoispuolella alkoi havumetsävyöhyke, jonka pohjoispuolella oli hedelmätöntä jänkää. Idässä maasto muuttui vähitellen arosta puoliaavikoksi ja lopulta aavikoksi. Nämä alueet vaativat kastelua maanviljelyn mahdollistamiseksi. Parhaat maatalousmaat sijaitsivat siis lehtimetsävyöhykkeellä ja erityisesti entisillä aroilla, joiden mustamulta oli viljavuudeltaan samaa luokkaa kuin Yhdysvaltojen Keskilännessä. Kaspianmeren ja Mustanmeren rannikoilla oli pieniä nahkealehtisten kasvien alueita, jotka soveltuivat hedelmänviljelyyn.^[87][88]

Neuvostoliiton maatalous toteutui yhteisomisteisilla tiloilla, jotka olivat joko osuuskuntamuotoisia kolhooseja tai valtio-omisteisia sovhooseja. Sovhooseissa maatyöläiset saivat teollisuustyöläisten tapaan palkkaa ja nauttivat samantapaisia sosiaalietuja. Yleensä sovhoosit olivat erikoistuneet tiettyyn tuotantoalaan, ja niiden koneet ja lannoitteet olivat parempilaatuisia kuin kolhooseissa. Kolhoosit olivat muodollisesti maatyöläisten omistuksessa, ja niillä oli oikeus myydä tuotantokiintiöt ylittävä osuus elintarvikemarkkinoilla. Maatyöläisten elintason kolhoosissa määräsi kolhoosin taloudellinen tilanne. Lisäksi jokaisella maatyöläisellä oli yleensä noin puolen hehtaarin alue omaa henkilökohtaista viljelyään ja pienkarjaansa varten. Vaikka näiden alueiden pinta-ala oli kokonaisuuteen verrattuna vähäinen, ne tuottivat erittäin suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta.^[89][59] Osittain tämä johtui työvoiman suuresta määrästä yksityisessä tuotannossa ja valtiontilojen yksityisten käyttöön antamasta rehusta ja laidunmaasta.^[90]

Neuvostoliitto kykeni kasvattamaan viljaa oman väestönsä tarpeisiin, mutta ennen Hruštšovin aikaa kadot aiheuttivat massateurastuksia, kun rehuvilja jouduttiin käyttämään ihmisravinnoksi. Hruštšovin kaudella tarvittava vilja alettiin ostaa ulkomailta, lähinnä lännestä, mikä jatkuvasti rasitti kansantaloutta. Tärkein vilja oli vehnä, mutta myös ohraa, ruista, kauraa ja riisiä viljeltiin. Maissin viljely-yritykset Hruštšovin kaudella epäonnistuivat.^[91]

Juuresten ja vihannesten viljely oli tavallista Neuvostoliiton Euroopan-puoleisissa osissa. Tärkeitä kasveja olivat peruna, kaali, lanttu, nauris ja sipuli. Maan loppuaikoina kasvihuoneiden laajamittainen rakennustyö mahdollisti sen, että asutuskeskuksissa oli useimmiten saatavilla myös tomaattia ja kurkkua ympäri vuoden. Sokerijuurikasta, puuvillaa, auringonkukkaa ja muita teollisia raaka-ainekasveja viljeltiin puoliaavikoilla keinokastelun turvin. Toisen maailmansodan jälkeen hampun ja pellavan viljely taantui hiljalleen näiden kasvien viljelyalueilla Kaukasuksella ja Baltiassa.^[92] Gruusia oli teenviljelyn keskus, kun taas Moldova vastasi suurimmaksi osaksi yleisliittolaisesta hedelmätuotannosta. Tupakkaa kasvatettiin pääosin Etelä-Venäjällä ja Kaukasuksella, mutta Neuvostoliitto joutui silti tuomaan suuren osan kulutetusta tupakasta.^[93]

Karjatalouteen kiinnitettiin Neuvostoliitossa paljon huomiota, sillä lihan, munien ja maidon tuotanto oli näkyvä tapa nostaa väestön elintasoa. Osaksi tuotannosta vastasivat teollisuusmaiset erityislaitokset, jotka eivät olleet sovhooseja eivätkä kolhooseja, ja ne tuottivat suurimman osan munista ja kananlihasta. Karjatalous oli myös varsinaisen maatalousalueen ulkopuolella tärkein maatalouden muoto. Se ei kuitenkaan ollut erityisen tuottavaa. Esimerkiksi Suomessa lypsykarjan tuottavuus oli noin kaksinkertainen verrattuna Neuvostoliiton keskiarvoon. Eräs ongelma oli väkirehun puute, jota puuvillan- ja auringonkukansiementen syöttäminen ei riittänyt korvaamaan.^[94][59]

Kalastus oli merkittävä osa Neuvostoliiton ruoantuotantoa, ja maalla oli 1970–1980-luvuilla Japanin jälkeen maailman toiseksi suurin kalastuslaivasto. Suurin osa saaliista pyydettiin Atlantilta ja Tyyneltämereltä. Erityisesti Tyynenmeren kalastusta pyrittiin kehittämään, sillä Atlantin parhaat kalavedet jäivät eri valtioiden julistamien kalastusvyöhykkeiden sisäpuolelle. Ongelmaa yritettiin ratkaista 1980-luvulla laajentamalla kalanviljelyä ja sisävesikalastusta.^[95] Monet Neuvostoliitolle tärkeät kalalajit kärsivät saasteista, kuivumisesta ja ylikalastuksesta.^[96]

Neuvostoliitossa sijaitsi neljännes maailman metsävaroista ja 60 % havupuuvaroista. Metsäpinta-ala oli 747 miljoonaa hehtaaria ja puusto 80 miljardia m³, josta havupuita 84 %. Metsät peittivät maa-alasta 38 %. Vuotuinen kasvu oli 800 miljoonaa m³, hakkuutoiminnan piirissä olevissa metsissä noin 500 miljoonaa m³. Metsätalouden tukialue oli taigavyöhyke. Uralilla ja siitä länteen olivat pääpuulajeina mänty, kuusi ja koivu, idässä lehtikuusi, mänty, sembramänty, kuusi, pihtakuusi ja koivu. Yleisin puulaji oli lehtikuusi (yhteensä 28 miljardia m³). Metsävaroista 83 % sijaitsi Uralilta itään olevilla alueilla, mutta hakkuista vain 35 % tapahtui siellä.^[97] Hakkuiden painopiste oli siirtymässä koko ajan Uralilta itään. Kokonaishakkuut olivat 390 miljoonaa m³. Maan Euroopan-puoleisessa osassa oli tehty kauan liikahakkuita, joten siellä puun hankintaa jouduttiin vähentämään 1960-luvulta lähtien. Lehtipuut muodostivat vielä reservin, jota voitiin hyödyntää yhä enemmän. Hakkuut tehtiin valtaosin avohakkuina, ja metsänhoito oli vähäistä puunkäyttöön verrattuna.^[59]

Pääartikkeli: Neuvostoliiton talousongelmat

Neuvostoliitto painiskeli kaikenkattavan suunnitelmatalouden mukanaan tuomien tuotannollisten ongelmien kanssa. Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan niistä päätti Neuvostoliiton mammuttimaisten mittasuhteiden taloussuunnittelubyrokratia. Byrokratian huipulla oli korkein talousneuvosto. Sen alaisuudessa toimi osin päällekkäisellä toimivallalla varustetut liittovaltion, osatasavaltojen ja paikallisen tason lukuisat eri neuvostot, komiteat ja virastot.^[98]

Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Esimerkiksi valtion keskustaloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 1980-luvun lopulla jo 200 000 eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle.^[98] Toisaalta esimerkiksi Ižoran tehdas otti vuodessa vastaan 70 virallista toimintaohjetta yhdeksältä eri valtion komitealta, kahdelta talouskomitealta ja neljältä talousneuvostolta.^[99] Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat alitarjontaan yksissä ja ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan.^[98] Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia.^[100]

Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti.^lähde?

Suunnittelijoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliittolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä. Metalliteollisuudessa mitattiin tuotantotonneja, minkä seurauksena koneisiin käytettiin tarpeettoman järeitä osia. Nikita Hruštšovin kerrotaan voihkaisseen ”Raskas konepajateollisuutemme tuottaa maailman raskaimmat koneet”. Eräs moskovalainen kynttelikkötehdas taas rupesi tuottamaan jatkuvasti raskaampia kynttelikköjä, kunnes ne alkoivat repiä painollaan kattoja rikki. Vaateteollisuudessa eräs käytetty mittari oli vaatekappaleiden määrä. Kun muuan villavaatetehdas määrättiin tuottamaan 80 000 lakkia ja villapaitaa, se tuotti vain lakkeja, koska ne olivat pienempiä ja siten halvempia ja nopeampia valmistaa.^[101][99]

Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ym., ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs kuibyševiläinen televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen kuin kukaan puuttui asiaan.^[98]

Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita.^[98] Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi.^lähde?

Maatalous oli yksi neuvostotalouden painopisteistä, sillä maa painiskeli pitkään jatkuvan alituotannon kanssa. Huolimatta siitä että jopa kolmasosa työvoimasta työskenteli maanviljelyssä, Neuvostoliitto joutui tuomaan suuria määriä viljaa ja muita elintarvikkeita ulkomailta, myös Yhdysvalloista, joka puolestaan tarvitsi kipeästi ostajia massiiviselle ylituotannolleen.^[102] Neuvostoliiton maatalous tuotti vain 80 % Yhdysvaltojen tuotannosta, vaikka Neuvostoliiton maatalous työllisti kahdeksan kertaa suuremman työvoiman ja vastaanotti neljäsosan maan kaikista pääomainvestoinneista eli viisi kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa. Berkeleyn neuvostotalouden asiantuntija Gregory Grossman arvioi vuonna 1980 Neuvostoliiton maataloutta seuraavasti: ”Organisaatio on väärin, hinnat ovat väärät, työkalut ovat vääriä. Oikeastaan kaikki on väärin”. Erityisesti tehottomuus vaivasi maan suunnatonta kollektivisoitua maatalousteollisuutta. Pieni yksityinen viljelys oli olosuhteet huomioon ottaen hyvinkin tehokasta: 2–3 % Neuvostoliiton viljelyalasta oli yksityisen pienviljelyn käytössä, mutta riitti tuottamaan 25 % koko maan maataloustuotteista, lähinnä vihanneksia, hedelmiä, lihaa ja maitoa.^[103].

Pahimpia ympäristöongelmia ovat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seuraukset, Murmanskin arktisen alueen ydinkäyttöisen laivaston romu, Tšeljabinskin ydinjätteiden loppusijoitukseen liittyvät laiminlyönnit, Novaja Zemljan arktisen alueen ydinasekokeiden jälkiseuraukset, Norilskin ja Petsamon nikkelintuotanto arktisella alueella, maaöljyn ja maakaasun poraukseen ja kuljetukseen liittyvät ongelmat esimerkiksi Komin tasavallassa ja Kaspianmeren alueella, Araljärven kuivuminen siihen laskevien jokien veden keinokasteluun siirtämisen vuoksi, puuvillankasvatusalueilla Keski-Aasiassa käytetyt kasvimyrkyt, ja yleisesti ottaen sotateknologiaan käytetyt resurssit sekä energian hinnan alhaisuus.^[57]

Ennen kuin Neuvostoliitto hajosi, siellä asui lähes 300 miljoonaa ihmistä ja se oli väkiluvultaan maailman kolmanneksi suurin valtio. Tiheimmin asutettuja olivat etenkin länsi- ja eteläosat. Suurimman väestöryhmän muodostivat venäläiset; muita suuria kansanryhmiä olivat ukrainalaiset, uzbekit, valkovenäläiset, kazakit, azerit, armenialaiset, tadžikit, georgialaiset, moldovalaiset, liettualaiset, turkmeenit, kirgiisit, latvialaiset ja virolaiset.^[104]

Neuvostoliitossa kaikki kielet olivat liittovaltion perustuslain mukaan tasa-arvoisia ja eri tasavalloissa ja alueilla paikallinen kieli oli virallinen kieli. Joidenkin neuvostotasavaltojen (kuten Georgian SNT:n) omat perustuslait tunnustivat paikallisen kielen ainoaksi viralliseksi. Venäjän kieli oli kuitenkin käytännössä virallinen kieli koko maassa paikalliskielten rinnalla, ja sitä opetettiin kouluissa pakollisena oppiaineena kaikille.^[105]

Neuvostoliitossa jokaisella kansalaisella oli oikeus valtion järjestämiin terveys- ja sosiaalipalveluihin. Sosiaaliturvan perustana olivat valtion omistamat yritykset, jotka järjestivät työntekijöilleen lasten päivähoitoa, maksuttomia virkistyslomia ja edullisia elintarvikkeita ja huolehtivat työsuhteen päätyttyä eläkkeiden maksamisesta. Työttömyys oli käytännöllisesti katsoen tuntematon käsite. Neuvostoliiton hajottua terveys- ja sosiaaliturva heikkeni kaikissa neuvostotasavalloissa, jotka olivat itsenäistyneet.^[106]

Pääartikkeli: Uskonto Neuvostoliitossa

Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen V. I. Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslailla säädettiin, että maassa vallitsee uskonnon ja ateistisen propagandan vapaus.^[107]

Neuvostoliitossa uskontokuntien kannattajamääriä ei tilastoitu, mutta ylivoimaisesti suurin uskonto oli ortodoksinen kirkko. Suurin osa isovenäläisistä oli ortodokseja, mutta aivan maan länsiosissa asui myös katolisia, etenkin Liettuassa ja Ukrainassa. Toiseksi suurin uskontokunta oli islam, jonka kannattajia oli varsinkin Turkestanin alueen neuvostotasavalloissa, Kaukasiassa ja myös Tatarstanin autonomisessa tasavallassa. Neuvostoliiton alueella oli myös muihin kristillisiin kirkkoihin kuuluvia henkilöitä kuten luterilaisia, joita oli lähinnä Virossa ja Latviassa sekä Suomen rajan lähellä Inkerinmaalla.^[107]

Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja. Taistelevien jumalattomien liitto suoritti ateismin levitystyötä.^[108]

Vuodesta 1926 vuoteen 1932 järjestön jäsenmäärä kasvoi tasaisesti 87 000:sta 5,6 miljoonaan jäseneen.^[108]

Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vuonna 1943 toimintansa lopettaneen Taistelevien jumalattomien liiton työn jatkajaksi perustettiin vuonna 1947 Poliittisen ja tieteellisen tiedon levittämisyhdistys eli Znanie (ven. Знание, suom. Tieto).^[108]

Pääartikkeli: Neuvostoliiton urheilu

Neuvostoliiton urheilijat menestyivät erittäin hyvin monissa lajeissa, ja esimerkiksi jääkiekossa, lentopallossa, painissa, voimistelussa ja painonnostossa maa oli vuosikymmenet lähes täysin ylivoimainen.^[109]

Neuvostoliitto osallistui ensi kertaa olympialaisiin vuonna 1952 Helsingissä, ja yhteensä Neuvostoliitto keräsi olympialaisista 473 kultaa, 376 hopeaa ja 355 pronssia.^[110] Vuoden 1980 kesäolympialaiset järjestettiin Moskovassa, mutta suurin osa länsimaista boikotoi kilpailuja vastalauseena Neuvostoliiton toimille Afganistanissa.^[111] Vastaavasti Neuvostoliitto liittolaismaineen boikotoi seuraavaksi järjestettyjä Los Angelesin kisoja vuonna 1984.^[112]

Kun Neuvostoliitto hajosi, 12 siitä eronneen maiden urheilijat kilpailivat vuoden 1992 Barcelonan kesäolympialaisissa yhdistyneenä joukkueena, jota usein nimitetään Itsenäisten valtioiden yhteisön joukkueeksi, vaikkei Georgia tuolloin ollutkaan osa IVY:tä (maa oli kuitenkin jäsenenä 1993–2008). Kyseinen joukkue kilpaili myös sen vuoden talviolympialaisissa Albertvillessä. Siinä missä kesäkisoissa urheilijat tulivat kaikista 11 silloisesta IVY:n jäsenvaltiosta ja Georgiasta, niin talvikisoissa joukkueen urheilijat tulivat vain kuudesta entisestä neuvostotasavallasta, jotka olivat Armenia, Kazakstan, Ukraina, Uzbekistan, Valko-Venäjä ja Venäjä. Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua eivät kuuluneet IVY:hyn ja kilpailivat heti vuoden 1992 olympialaisissa omina joukkueinaan. Useimmat kansainväliset liitot laskevat Neuvostoliiton seuraajavaltioksi Venäjän, mutta myös monet muut entiset neuvostotasavallat ovat menestyneet edelleen omissa vahvoissa lajeissaan, kuten esimerkiksi Liettua koripallossa. Etenkin joukkueurheilussa tämä on tarkoittanut kilpailun kiristymistä: esimerkiksi jääkiekon vuoden 2006 MM-kilpailuihin osallistui Venäjän lisäksi peräti neljä entistä neuvostotasavaltaa: Latvia, Valko-Venäjä, Ukraina ja Kazakstan.^lähde?

Vaikkakaan Neuvostoliitto ei yltänyt jalkapallon MM-kilpailuissa vuoden 1966 neljättä sijaa parempaan tulokseen, voitti maa kuitenkin 1960 Euroopan-mestaruuden, ja myöhempinä vuosina se sai kolme hopeaa kahden olympiakullan ja kahden olympiapronssin lisäksi. Seuratasolla Dynamo Kiova voitti Euroopan Cup-voittajien cupin kahdesti ja Dynamo Tbilisi kerran. Myös Dynamo Moskova pääsi saman cupin loppuotteluun. Dynamo Kiovan menestyksen ja Neuvostoliiton vuoden 1988 EM-hopean taustalla oli ukrainalaisvalmentaja Valeri Lobanovski ja hänen kehittämänsä pelitapa.^lähde?

Kansainvälisessä koripallossa Neuvostoliitto oli lajia hallinneen Yhdysvaltojen takana lähes yhtä selvä kakkonen, joka voitti kaksi olympiakultaa ja sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan. Koripallon MM-kilpailuissa menestys oli yhtä hyvä, ja Neuvostoliitto oli kolminkertainen maailmanmestari. Euroopan mestaruuksia maa keräsi kaikkiaan peräti 14.^[113]

Neuvostoliitto hallitsi kansainvälistä jääkiekkoa vuosikaudet ylivoimaisesti voittaen kahdeksan olympiakultaa (joista viimeisen tosin olympialipun alla) ja 22 maailmanmestaruutta. Niin olympialaisissa kuin MM-kilpailuissakin maa sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan ja sai yhteensä 10 olympia- ja 34 MM-mitalia. Maajoukkueen punaisten peliasujen mukaan Suomessa alettiin kutsua Neuvostoliiton edustusjoukkuetta ”Punakoneeksi”. Seurajoukkuetasolla usein aikansa parhaaksi joukkueeksi arvostettu TsSKA Moskova voitti Euroopan Cupin 20 kertaa ja saman kaupungin Krylja Sovetov kerran.^[114]

Neuvostoliiton miesten lentopallomaajoukkue on edelleen maailman menestynein lentopallomaajoukkue. Se voitti peräti kolme olympiakultaa, kuusi MM-kultaa, sekä kaksitoista kertaa EM-kultaa ja neljä kertaa maailmancupin. Lisäksi joukkue saavutti yksitoista muuta mitalia arvokilpailuista. Joukkueen kuuluisimpia pelaajia olivat muun muassa Viljar Loor, Oleg Moliboga ja Juri Sapega. Joukkuetta valmensi muun muassa Vjatšeslav Platonov, joka valmensi myöhemmin urallaan myös Suomessa.^[115]

Valtavat etäisyydet ja tärkeiden luonnonvarojen sijainti vaikeakulkuisilla, tiettömillä seuduilla asettivat suuria vaatimuksia liikenneverkolle. Rahtikustannukset muodostivatkin 20 % Neuvostoliiton kansantulosta. Maan tasaisuus helpotti liikenneyhteyksien rakentamista, mutta ilmasto ja maaperä aiheuttivat hankaluuksia: pakkaset, lumen määrä, kevään ja syksyn kelirikkoaika, tulvat, ikirouta, Siperian suot ja aavikkoseutujen hiekka tekivät yhteyksien rakentamisen kalliiksi. Soran puute laajoilla tasangoilla vaikeutti tienrakennusta.^[116]

Neuvostoliitossa oli vuonna 1987 henkilöliikenteessä rautateitä kaikkiaan 146 100 kilometriä (toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltojen jälkeen), josta oli sähköistettyjä 51 700 kilometriä, ja maanteitä noin 1,6 miljoonaa kilometriä, josta kestopäällystettyjä noin 1,2 miljoonaa kilometriä.^[117] Maan läntiset osat olivat liikenteellisesti kehittyneimpiä, rautatieverkko oli tihein ja tiestö korkeatasoisinta, mutta joki- ja putkijohtokuljetukset vähäisiä. Itään ja pohjoiseen mentäessä lisääntyivät muun muassa öljyn ja kaasun putkikuljetus, rautateitä rakennettiin jatkuvasti ja tiestöä parannettiin. Siperian, Kazakstanin, Keski-Aasian ja Kaukoidän liikenneverkko oli pitkään vajavainen; Siperian rata oli ylikuormitettu sekä maantie- ja jokiliikenne olivat kehittymättömiä. Pohjoisimmat seudut olivat lentoyhteyksien varassa. Autoja maassa oli suhteellisen vähän, ja suurin osa niistä oli kuorma-autoja. Metrot oli rakennettu Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan, Harkovaan, Minskiin, Gorkiin, Kuibyševiin, Sverdlovskiin, Novosibirskiin, Tbilisiin, Jerevaniin, Bakuun ja Taškentiin.^[73]

Neuvostoliitto oli maailman johtavia merenkulkumaita. Maassa oli 60 huomattavaa satamaa, joista suurimmat olivat Mustalla- ja Asovanmerellä tankkilaivojen tukikohta Novorossijsk sekä Odessa (20 miljoonaa tonnia) ja Batumi, Kaspianmerellä (pääasiassa öljykuljetuksia) Astrahan ja Baku, Itämerellä Leningrad (14 miljoonaa tonnia), Riika, Ventspils ja Klaipėda, Tyynellä valtamerellä Vladivostok ja Nahodka sekä Pohjoisella jäämerellä Arkangeli ja ainoa jäätymätön suursatama Murmansk. Neuvostoliiton kauppalaivasto koostui 1980-luvulla 1 600–1 700:sta neuvostolipun alla purjehtivasta aluksesta.^[118][73]

Lentoliikenteessä Neuvostoliitto oli yksi tärkeimmistä vaikuttajista. Neuvostoliittolainen Aeroflot oli maailman suurin lentoyhtiö. Aeroflotin katsotaan saaneen alkunsa 9. helmikuuta 1923, kun Neuvostoliiton siviili-ilmailuneuvosto perustettiin. Nimi otettiin käyttöön 25. helmikuuta 1932. Lentoyhtiö oli valtion omistuksessa, ja sen tunnuksessa oli Neuvostoliitolle ominainen tunnus sirppi ja vasara, siivin varustettuna. Neuvostoliiton hajottua 1991 Venäjällä organisoitiin matkustajaliikenne uudelleen 28. heinäkuuta 1992, ja Aeroflotista tuli 51 %:sti valtion ja 49 %:sti työntekijöiden omistama venäläinen lentoyhtiö. Samana vuonna alettiin kehittää palvelua ja hankittiin Airbusilta Airbus A310-300 -koneita. Vuonna 1994 Aeroflot hankki käyttöönsä Boeing 767-300ER- ja Iljušin Il-96-300 -lentokoneita pitkien matkojen lentoja varten. Nykyisin Aeroflot on edelleen maailman johtavia lentoyhtiöitä, ja muistona neuvostoajoista yhtiöllä on logossaan edelleen käytössä sirppi ja vasara.^[73]

Neuvostoliiton matkailun kehityksessä erotetaan kolme vaihetta: sisällissodan päättymisestä vuonna 1922 toiseen maailmansotaan asti matkailu oli maan sisälläkin vähäistä, mutta sitä yritettiin jo käyttää uutta kommunismi-ideologiaa tukemaan muun muassa Lenin-matkailun ja tehdasvierailujen muodossa. Toisen maailmansodan jälkeen matkailu elpyi nopeasti erityisesti suojasään vuosina, mutta vasta 1960-luvun puolivälistä alettiin panostaa massamatkailuun rakentamalla isoja hotelleja ja lomakeskuksia.^[119]

Matkailu oli Neuvostoliitossa suosittua.^[120] Valtaosa oli kuitenkin kotimaan matkailua, vaikka myös ulkomaalaisia erityisesti Neuvostoliiton liittolaismaista kävi vuosittain Inturistin järjestämillä ryhmämatkoilla. Matkustajajunaliikenteen yhteydet olivat laajat ja junalla matkustaminen edullista. Suosituimmat turistikohteet olivat Mustanmeren rannikon Sotši, Krim, Batumi, Odessa ynnä muut sekä suurkaupungit Moskova ja Leningrad.^[121]

Neuvostoliitosta ei voinut muuttaa toiseen valtioon ilman viranomaisten lupaa. Maahan ja maasta sai matkustaa viisumilla, jonka sai viranomaisilta. Neuvostoliitto valvoi tarkasti maahan- ja maastamuuttoa, eikä sallinut matkustamista ilman viranomaisten virallista lupaa. Avioituminen ulkomaalaisen kanssa antoi kuitenkin viimeistään 1970-luvulta alkaen useimmissa tapauksissa oikeuden muuttaa puolison kotimaahan, mutta samalla muuttaja menetti Neuvostoliiton kansalaisuuden.^[76]

Maahan muuttaminen oli lähes yhtä hankalaa kuin maasta muuttaminen. Muuttoon tarvittiin viranomaisten lupa, jota sai anoa suurlähetystöstä. SEV-maiden asukkaat pääsivät maahan muita helpommin. Muiden valtioiden kansalaisille luvan saaminen saattoi kestää jopa useita vuosia.^[76]

Pääartikkeli: Neuvostoliiton kulttuuri ja Sosialistinen realismi

1900-luvun alussa Venäjän kulttuuri oli kiihkeässä, kaikki kulttuurin alat läpäisseessä luomistilassa. Kautta kutsutaan Venäjän ja Neuvostoliiton avantgardeksi tai Hopeakaudeksi. Vallankumouksen jälkeen taiteilijat osallistuivat innokkaasti uuden sosialistisen yhteiskunnan uudistustyöhön. Kommunististen päämäärien puolesta toimivat muun muassa Vladimir Majakovski ja Maksim Gorki. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet modernistista avantgarde-taidetta. Avantgarden aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus, jota sovellettiin kaikkiin taiteisiin. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö. Samalla kommunistipuolueen ohjaamat eri alojen taiteilijaliitot määrättiin sääntelemään taide-elämää.^[122]

Sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin arkkityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi Peredvižnikien (”Vaeltajien”), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.^[5]

Kirjallisuus ja teatteri olivat Neuvostoliitossa suosittuja. Neuvostoliittolainen musiikki menestyi maan rajojen ulkopuolellakin, eikä pelkästään sosialistisissa maissa, vaan myös lännessä. Tunnettuja neuvostoliittolaisia säveltäjiä olivat muun muassa Dmitri Šostakovitš ja Sergei Prokofjev. Etenkin Josif Stalinin hallintokaudella säveltäjien ilmaisunvapautta rajoitettiin ja teosten piti olla kommunistipuolueen virallisen linjan mukaisia.^[109]

Taiteilijoita kannustettiin suosimaan positiivisia sävyjä taiteessaan. Kritiikkiä sosialistista yhteiskuntaa kohtaan oli kielletty. Myös taidekritiikin tuli suosia sosialistisen realismin aatteita. Jos esimerkiksi taiteilijan luomat hahmot todettiin kommunistien mielestä liian ”pessimistisiksi”, seurauksena oli ojennuskuuri ja mahdollisesti ongelmia taiteilijan uralla.^[109]

Maksim Gorki, Nobel-palkittu Mihail Šolohov, Aleksei Tolstoi ja Vladimir Majakovski nousivat suuriksi nimiksi neuvostokirjallisuudessa. Vaikka sosialistinen realismi tuli liki ainoaksi virallisesti hyväksytyksi suuntaukseksi, jatkoivat jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak ja Andrei Platonov perinteistä venäläistä kirjallisuustraditiota. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa Nobel-palkittu Ivan Aleksejevitš Bunin ja Vladimir Nabokov. Aleksandr Solženitsyn kirjoitti kokemuksistaan vankileirillä ja joutui sen vuoksi vaikeuksiin.^[123]

Sosialistisen realismin periaatteita määrättiin noudatettavaksi myös Neuvostoliiton liittolaismaissa. Niissä taidepolitiikka oli kuitenkin vapaampaa kuin Neuvostoliitossa. Itä-Euroopan sosialististen maiden taiteessa henkilöpalvonta ja kapea puoluesidonnaisuus näkyi voimakkaimmillaan vuosina 1945–1953.^[113]

Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä ”positiivisia” finaaleja. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.^[109]

Bolševikkijohtaja Andrei Ždanovin vaikutus Neuvostoliiton kulttuurielämään oli suuri. Hänen nimensä mukaan tunnettu suuntaus, ždanovismi vaati kaikilta taiteilijoilta kapea-alaisen puolueuskollisuuden noudattamista. Se määritteli vielä 1950-luvun lopulle asti hyväksyttävän kulttuurituotannon rajat Neuvostoliitossa.^[5]

Stalinin kuoleman jälkeen kulttuurielämä koki lyhyen vapaamman jakson suojasään aikana, kunnes Nikita Hruštšovin valtakauden lopulla se alkoi taas jähmettyä. Kun länsimainen taide oli kiellettyä, Neuvostoliitossa syntyi varsin laajalle levinneitä, vaikkakin epäyhtenäisiä niin sanotun epävirallisen taiteen suuntauksia. Niillä ei ollut kuitenkaan menestymisen mahdollisuuksia, koska toisinajattelijat eivät saaneet julkaista taidettaan.^[109]

Neuvostoliitossa julkaisutoimintaa valvottiin tarkasti opposition tukahduttamiseksi. Tämän vuoksi monet kielletyt kirjat kopioitiin käsin ja levitettiin kädestä käteen vaha- tai valokopioina, niin sanottuina samizdat-julkaisuina. Joistakin toisinajattelijoista, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynistä ja taiteilija Ilja Kabakovista, tuli maailmankuuluja. Mihail Gorbatšovin hallintoaikana 1980-luvulla puolue myönsi enemmän vapauksia taiteilijoille. Sosialistinen realismi kesti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 asti kulttuurin virallisena sääntelyjärjestelmänä.^[124]

Nykyisin Neuvostoliiton taiteen ja kulttuurin perintöä arvioidaan uudella tavalla, kun myös kielletyt kulttuurin alat otetaan huomioon. Sosialistisen ajan taideperintöön voi tutustua esimerkiksi neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa.^lähde?

Pääartikkeli: Propaganda: Neuvostoliitto

Neuvostoliitto harjoitti propagandaksi laskettavaa tiedotustoimintaa koko olemassaolonsa ajan, mutta propagandan sisältö ja tyyli vaihtelivat voimakkaasti kohteiden ja ajankohdan mukaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan epädemokraattisuus ja tiedonvälityksen keskittyminen. Tiedotusvälineiden vapaus puuttui, eikä valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ollut olemassa luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, toisin kuin lännessä.^[125] Ylhäältä tulevan tiedon kyseenalaistaminen oli jopa rikollista. Neuvostoliiton propagandassa kaikki länsimaat, mukaan lukien porvarilliset liberaalidemokratiat, leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja epädemokraattisiksi.^[126]

Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan synnyttämää maailmanlaajuista natsismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin väittämällä, että länsimaat muistuttavat fasistisia järjestelmiä, mutta Neuvostoliitto on eri kansojen tasa-arvoinen ja rauhanomainen koti, vastakohta kaikelle, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet. Tämä propaganda vaikutti myös lännessä moniin ihmisiin, jotka usein uskoivat osittain propagandistiset väitteet Neuvostoliitosta onnelana ja pitivät länttä turmeltuneena.^[127]

Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelana ja kehityksen huippuna, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.^lähde?

Neuvostoliitossa sallittiin kuitenkin myös rajoitetusti humoristista kriittistä tiedonvälitystä omasta maasta ja sen ongelmista. Tästä tärkeinä esimerkkeinä olivat pilalehti Krokodil ja Radio Jerevan.^lähde?

Neuvostoliitossa yleisesti käytettyjä tunnuksia olivat vallankumouksen punainen tähti sekä sirppi ja vasara. Neuvostoliiton lipussa oli edistystä kuvaava keltainen tähti, vallankumouksellisuutta ja sosialismia kuvaavalla punaisella taustalla, sekä maatyöläisten sirppi ja teollisuustyöläisten vasara yhteen liitettynä. Se oli myös aikoinaan kansainvälisen sosialismin tunnus, mutta se muistetaan lähinnä Neuvostoliiton tunnuksena.^[128]

Pääartikkeli: Neuvostoliiton elokuva

Neuvostoliitto oli myös suurimpia elokuvamaita – Lenin sanoikin aikoinaan elokuvan olevan Neuvostoliiton tärkein taiteenlaji. Elokuvailmaisu kukoisti taiteellisesti erityisesti mykkäelokuva-aikana, ennen kuin stalinistinen kulttuuripolitiikka nousi valta-asemaan. Stalinin kuoleman jälkeen elokuvateollisuus alkoi tuottaa pikkuhiljaa myös muita kuin propaganda-elokuvia, ja se kukoisti erityisesti 1970-luvulla.^[129]

Neuvostoliiton ”kansalliselokuvaksi” nimetään usein Sergei Eisensteinin ohjaama elokuva Panssarilaiva Potemkin, joka oli paitsi onnistunutta propagandaa, myös teknisesti ja taiteellisesti edistyksellinen. Elokuvan piti olla vain osa vuoden 1905 tapahtumista kertovaa elokuvasarjaa, mutta se muistetaan parhaiten itsenäisenä elokuvana. Muita Eisensteinin klassikkoja ovat muun muassa Lakko, Lokakuun vallankumouksen kymmenvuosipäivän kunniaksi tehty Lokakuu sekä erityisesti Stalinin diktatuuriin viittaava ja sen vuoksi kosolti tekijälle harmeja aiheuttanut Iivana Julma -sarja. Varhaisen neuvostoelokuvan mestareita olivat lisäksi Dziga Vertov, Oleksandr Dovženko, Mihail Romm ja Vsevolod Pudovkin.^[129]

Neuvostoliittolainen elokuva menestyi hyvin myös ulkomailla, sekä itä- että länsimaissa. Kansainvälisesti menestyksekkäin, joskin kotimaassaan vaille virallista tunnustusta jäänyt elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski, joka voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Tarkovski itse kertoi rakastavansa maataan, mikä näkyi myös hänen elokuvissaan.^[130]

Neuvostoliitossa tuotettiin verrattain paljon elokuvia, ja määrärahat olivat mittavat. 1970-luvulla ainoastaan Hollywoodissa elokuvantekijöillä oli mahdollisuus yhtä suuriin budjetteihin kuin Neuvostoliitossa. Käytännössä valtio huolehti siitä, että tekijät saivat kaiken, mitä tarvitsivat, mikäli kulttuurilautakunta oli sitä mieltä. Elokuvatekijöiden koulutuksessa ominaista oli se, että kuka tahansa elokuvallisesti lahjakas voitiin ottaa mukaan valtiollisiin elokuvakouluihin ja kouluttaa ammattiin valtion tuella. Neuvostoliiton suurin elokuvatuotantoyhtiö oli Mosfilm.^[129]

Neuvostoelokuvan kestävin osa on taiteenharrastajien piirissä arvostettu laji, joskin mahdollisuudet nähdä näitä filmejä ovat heikentyneet Neuvostoliiton valtion lakattua. Helsingissä oli sodan jälkeen yli 40 vuoden ajan neuvosto-omisteinen, paljon sikäläisiä elokuvia esittänyt, Saksalta sotakorvauksena saatu elokuvateatteri Capitol.^[131][130] Neuvostoelokuvia Suomeen toi Kosmos-Filmi, jolla oli myös oma teatteri Hotelli Presidentin talossa.

Pääartikkeli: Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin

Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää ”hyvänä tsaarina”, joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään sen, että tämä kansan keskuudessa syntynyt kultti olisi päätynyt osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin otettiin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä. Ensimmäinen askel tässä Leninin kanonisoinnissa oli päätös balsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Jo vuonna 1924 Pietarin nimi muutettiin Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926.

Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 1940-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi muita Stalinista johdettuja kaupunginnimiä. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen voittoisan suuren isänmaallisen sodan jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa ”Berliinin kukistuminen” Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja ja suunnittelemassa Hitlerin tappiota. Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle, että Stalin oli käyttänyt valtaansa väärin ja alistanut tarpeettomasti neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin.^lähde?

Neuvostoliitossa kirjastoihin ja julkaisemiseen liittyvä sensuuri oli systemaattista. Esimerkiksi länsimaiset lehdet ja lähes kaikki lännen nykykulttuuria koskeva kirjallisuus oli kiellettyä. Länsimaista aineistoa siirtyi kuitenkin Neuvostoliittoon yksityisteitse ja muun muassa Tallinnaan Suomen television kautta. Lännen valtiopropaganda kylmän sodan aikana ja myöhemmin myös suuryritysten mainokset loivat käsitystä länsimaista vapaina ja onnellisina yhteiskuntina.^[113]

Jo tsaarinajan Venäjällä oli eräs kulttuurinen muotisuuntaus orientalismi eli itämaisuuden ihailu. Sen vastasuuntauksena Neuvostoliitossa kehittyi sosialistisen virallisuuden ohella länsimaisuuden ihailu, oksidentalismi. Tämä näkyi haluna hankkia länsimaisia kulutustavaroita, joita pidettiin parempilaatuisena kuin kotimaisia tuotteita. Oksidentalismi ilmeni myös länsimaisten taidesuuntien ja populaarikulttuurin, esimerkiksi englantilaisen The Beatles -yhtyeen ihailuna. Länsimaisuuden ihailu oli osa Neuvostoliiton epävirallisen kulttuurin arkea pääsihteeriä myöten: tavalliset kansalaiset keräsivät merkkitavaroiden muovikasseja, mutta Brežnev länsiautoja.^[113] Kiinnostus länsimaita kohtaan laajeni Beatlesistä myös muuhun kulttuuriin. Monia länsimaisia elokuvia kiersi Komsomolissa videokopiona.^lähde?

1960-luvulla länsimaisten popmusiikkilevyjen kuuntelu ja hallussapito oli Neuvostoliitossa laitonta. Niitä kuitenkin tuli maahan länsimaisten turistien mukana, eikä tiettävästi ketään neuvostokansalaista rangaistu niiden ostamisesta tai omistamisesta. 1970-luvulla Neuvostoliiton valtion levy-yhtiö Melodija alkoi julkaista omia painoksiaan länsimaisista poplevyistä. Ne saattoivat joskus olla sensuroituja, esimerkiksi LP-levyn neuvostoversiosta saattoi puuttua kappale, joka ei miellyttänyt neuvostoviranomaisia.^[132]

Neuvostoliitossa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä niiden aikaansaamaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Lapsilla oli velvollisuus käydä kahdeksan lukuvuoden pituinen keskikoulu. Korkeakouluihin ja yliopistoihin pyrkivät kävivät keskikoulua kaksi vuotta lisää, jolloin keskikoulun pituus kasvoi kymmenvuotiseksi. Tämä vastasi käytännössä lukiota, kimnaasia, joita maassa ei tasa-arvoiseen sosialistiseen ideologiaan sopimattomana ollut. Lukutaitoisuus muuttui vuosien mittaan. 1930-luvun alkuun saakka se oli noin 70 %^[133], mutta Stalinin aikana lukutaito yleistyi. Ennen hajoamista Neuvostoliitossa lukutaitoisuus oli erittäin lähellä sataa prosenttia.^[134]

Neuvostoliiton korkeakoulut jakautuivat yliopistoihin ja instituutteihin, jotka olivat yhden alan korkeakouluja. Maassa oli useita suuria yliopistoja, kuten Moskovan yliopisto, mutta suurin osa korkeakoulutuksesta tapahtui ministeriöiden omissa erikoisinstituuteissa. Tästä huolimatta juuri yliopistot olivat kaikkein arvostetuimpia oppilaitoksia, joihin pääsystä käytiin tiukkaa kilpailua. Opiskelu Neuvostoliiton yliopistoissa oli ilmaista, ja opiskelijoille maksettiin opintotukea. Erityisesti luonnontieteiden ja matematiikan tutkimuksen taso oli korkea ja monilla aloilla maailman ehdotonta kärkeä. Tämä ei kuitenkaan heijastunut täysin soveltavaan tekniikkaan.^[135]

Päivämäärä	Suomalainen nimi	Paikallinen nimi
1. tammikuuta	Uudenvuodenpäivä	Новый год
23. helmikuuta	Puna-armeijan päivä	День Советской Армии и Военно-морского флота
8. maaliskuuta	Kansainvälinen naistenpäivä	Международный женский день
Huhtikuu (siirtyvä)	Pääsiäinen	Пасха
1. toukokuuta	Vappu (tai kevään ja työn juhla)	Праздник весны и труда
9. toukokuuta	Voitonpäivä	День Победы
12. toukokuuta	Kosmonauttien päivä	День космонавтики
7. lokakuuta	Perustuslain päivä	День конституции
7. marraskuuta	Lokakuun vallankumouksen päivä	Годовщина Великой октябрьской социалистической революции

• Venäjän historia
• Luettelo Neuvostoliiton sodista
• Varsovan liitto
• Itsenäisten valtioiden yhteisö
• Euraasian talousunioni

• Birnbaum, Immanuel: Neuvostoliiton historia. Suomentanut Markku Mannila. Jyväskylä: Gummerus, 1966.
• Hakala, Matti ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9. Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0
• Helanterä, Antti ja Tynkkynen, Veli-Pekka: Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Ajatus Kirjat, 2002. ISBN 951-20-6228-3
• Niitemaa, Vilho & Hovi Kalervo: Baltian historia. Helsinki Tammi, 1991 ISBN 951-30-9112-0
• Kapuscinski, Ryszard: Imperiumi. suomentanut Tapani Kärkkäinen. Helsinki : Like, 2004 ISBN 952-471-075-7
• Kirkinen, Heikki: Venäjän ja Neuvostoliiton historia, Helsinki: Otava 1986 ISBN 951-1-08450-X
• Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia, Otava, 2000 ISBN 951-1-15799-X
• Leitzinger, Antero: Entinen Neuvostoliitto. Helsinki: A. Leitzinger (omakustanne), 1992 ISBN 952-9752-00-8
• Lewin, Moshe: Neuvostoliiton vuosisata. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like ja Suomen Rauhanpuolustajat, 2006. ISBN 952-471-808-1
• Luntinen, Pertti: Venäjän valtakunnan muotoutuminen. Helsinki, Lahti: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1995 ISBN 951-45-6947-4
• Moynahan, Brian: Venäjän vuosisata. us. suomentajia. Helsinki : Tammi, 1994 ISBN 951-31-0423-0
• Neuvostoliitto suomalaisten silmin, Suomi–Neuvostoliitto-seura, 1978, ISBN 951-95467-0-7.
• Neuvostoliitto 80-luvulla. Suomi–Neuvostoliitto-seura, Uutistoimisto Novosti (APN), 1981, ISBN 951-95467-2-3.
• Pernaa, Ville: Tehtävänä Neuvostoliitto. Helsinki: Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti, 2002, ISBN 951-707-099-3
• Pykälä, M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin, Suomi–Neuvostoliitto-seura 1973.
• Nicholas V. Riasanovsky: A history of Russia. Oxford University Press 1993 ISBN 0195074629
• Roos, Jeja-Pekka: Sosiaalipolitiikka ja hyvinvointisuunnittelu Neuvostoliitossa. Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-094-9

• Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi. Otava, 2012 ISBN 978-951-1-26521-4
• Luukkanen, Arto: Neuvostojen maa. Neuvostoliiton historia 1917–1991. Edita, 2004 ISBN 951-37-3889-2

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Neuvostoliitto Wikimedia Commonsissa

• Neuvostoliiton perustuslaki 1936
• Neuvostoliitto.ekinet.com Osittain humoristisessa mielessä tehty Neuvostoliitto-aiheinen sivusto.
• Neuvostoliitto – Stragedia ilman harhakuvitelmia Edellisen sivuston tekijäryhmän tekemä samankaltainen sivusto
• Venäjän historia kronologisena luettelona 800-luvulta nykypäivään. Luettelosta on linkkejä aihetta tarkemmin käsitteleville Internet-sivustoille sekä Venäjän aluemuutoksia kuvaaviin karttoihin.
• Stalingradin taistelu (englanniksi)
• The Soviet History (englanniksi)
• Neuvostoliiton tasavaltojen karttoja (englanniksi)
• Soviet Union Factbook (englanniksi) ja (ruotsiksi)
• The Soviet Military Awards Page (englanniksi)
• Russia / Soviet Nuclear Forces (englanniksi)
• Soviet Missions to the Moon (englanniksi)
• Neuvostoliittolaisia koiria avaruudessa (englanniksi)
• Sounds of the Soviet Union (englanniksi)
• Museum of Soviet Calculators (englanniksi)
• Soviet Calculators History (englanniksi)
• Neuvostoliittolaisia musiikkikappaleita, videoita, automainoksia, sarjakuvia, ym. Harvinaista webissä. (englanniksi)
• Neuvostoliiton kartta, rajat, tasavallat ja Neuvostoliiton alue.(venäjäksi)