Helsinki oli alkujaan saanut järjestettäväkseen kesäolympialaiset 1940, jotka kuitenkin peruttiin talvisodan takia. Helsingille myönnettiin sitten sodan jälkeen vuoden 1952 kesäolympialaisten järjestäminen. Kisojen avajaiset olivat 19. heinäkuuta, ja Paavo Nurmi sytytti olympiatulen.
Vuoden 1940 olympialaisia varten oli vuonna 1938 järjestetty kisajulisteen suunnittelukilpailu, jonka oli voittanut mainospiirtäjä Ilmari Sysimetsä. Kun uusista kisoista tehtiin päätös 1947, julisteeseen ainoastaan muutettiin kisojen järjestysluku[1] sekä päivämäärät ja karttaan päivitettiin Suomen raja. Samoin olympiafanfaarina päätettiin käyttää Aarre Merikannonfanfaaria, joka oli voittanut sävellyskilpailun vuonna 1939.
Kisoihin osallistui 4 932 urheilijaa, joista naisia oli 521,[3][4] ja yhteensä 69 maata, joista 43 pääsi mitaleille 149 lajissa. Yhdysvallat oli menestynein osanottajamaa. Toiseksi suurimman mitalisaaliin sai ensimmäistä kertaa kisoihin osallistunut Neuvostoliitto. Isäntämaa Suomi oli mitalitilaston kahdeksas 22 mitalilla, joista kuusi oli kultaa.
Vuoden 1940 olympialaisia varten oli vuonna 1938 järjestetty kisajulisteen suunnittelukilpailu, jonka oli voittanut mainospiirtäjä Ilmari Sysimetsä. Kun uusista kisoista tehtiin päätös 1947, julisteeseen ainoastaan muutettiin kisojen järjestysluku ja päivämäärät sekä korjattiin takana näkyvä Suomen kartta.
Vuoden 1912 olympiakisojen suomalaismenestyksen innoittamana suomalaiset urheiluystävät alkoivat herätellä ajatusta omista olympiakisoista: esimerkiksi Erik von Frenckell esitti 1915 Töölön pallokentän avajaisissa julkisesti unelmansa suomalaisista olympiakisoista.[5]
Olympiamenestyksen jatkuessa 1920-luvulla innostus omiin olympialaisiin kasvoi, ja suomalaiset urheilujohtajat alkoivat Antwerpenin olympialaisten jälkeen vuonna 1920 suunnitella stadionin rakentamista Helsinkiin. Suomen keskeiset urheilujärjestöt ja Helsingin kaupunki perustivat vuonna 1927 Stadion-säätiön stadionin saamiseksi Helsinkiin. Samana vuonna Kansainvälisessä olympiakomiteassa (KOK) Suomen edustajana toiminut Ernst Edvard Krogius ilmoitti Suomen halukkuuden kisaisännäksi.[6]
Vuonna 1930 ryhdyttiin valmistelemaan vuoden 1936 kisojen hakua, jota vauhditti Olympiastadionin suunnitteluprojektin käynnistyminen. Helsinki ei ollut kuitenkaan ehdolla ensimmäisellä kierroksella vuonna 1931,[7] ja kisaisännyyden sai Berliini, mutta Helsinki ilmoittautui välittömästi ehdokkaaksi vuoden 1940 kisoihin.[6] Ne kisat sai Tokio vuonna 1936, eikä Helsinki ollut nytkään virallisesti ehdolla[7]. Kiinan–Japanin sodan takia Tokio ilmoitti vuonna 1938 luopuvansa kisojen järjestämisestä, ja neljä päivää myöhemmin KOK tarjosi kisoja Helsingille, joka suostui ottamaan tehtävän hoidettavakseen, vaikka kisavalmisteluihin jäi vain vähän aikaa.[8]
Toinen maailmansota syttyi 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökkäyksellä Puolaan, mikä veti myös Britannian ja Ranskan mukaan sotaan. Olympiakisojen järjestelytoimikunta jatkoi kuitenkin optimistisesti kisoihin valmistautumista. Neuvostoliiton 30. marraskuuta 1939 aloittama talvisota kuitenkin pysäytti toiminnan. Talvisodan jälkeen järjestelytoimikunta päätti luopua kisojen järjestämisestä 20. maaliskuuta 1940 Euroopassa vallinneiden sotatoimien, talvisodan aiheuttaman valmistelujen keskeytyksen ja kurjistuneen taloustilanteen vuoksi. Suomen Olympiakomitean kokouksessa 20. huhtikuuta 1940 ensimmäiset olympiakisat Suomessa ilmoitettiin virallisesti peruutetuiksi. Tällä välin maailmansota oli jo laajentunut, kun Saksa oli miehittänyt Tanskan ja taisteli Norjassa.[8] Kisojen sijasta alkuperäisenä ajankohtana pidettiin talvisodassa kaatuneiden urheilijoiden muistokilpailut, jonka avajaisissa näyttelijä Eino Kaipainen lausui Yrjö Jylhän kirjoittaman runon ”Vaienneet voittajat”. Muistokilpailut pidettiin urheilutoimittaja Sulo Kolkan aloitteesta.[9]
Toisen maailmansodan päätyttyä Lontoo sai eräänlaiseksi hyvitykseksi järjestettäväkseen kesäolympialaiset 1948, kun kaupungille oli alun perin myönnetty sodan vuoksi peruuntuneet vuoden 1944 kisat. Helsinki jatkoi yritystä saada kisat järjestettäväkseen ja ilmoittautui hakijaksi seuraaviin eli vuoden 1952 kisoihin. Tukholmassa 21. kesäkuuta 1947 pidetyssä KOK:n kongressissa Helsinki valittiin isäntäkaupungiksi, Alankomaiden Amsterdam sekä Yhdysvaltain Los Angeles, Minneapolis, Detroit, Chicago ja Philadelphia jäivät Helsingin taakse.[10] Helsingin valtteihin kuuluivat varsin valmiit kilpailujen suorituspaikat, jotka oli rakennettu vuoden 1940 kisoja varten.
Isännyyden vahvistumisen jälkeen perustettiin kisojen järjestelytoimikunnaksi 8. syyskuuta 1947 yhdistys nimeltä XV Olympia Helsinki 1952. Sen jäseninä olivat Suomen Olympiakomitea, Suomen valtio, Helsingin kaupunki sekä 26 eri urheilujärjestöä. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckell, joka tuolloin toimi myös Suomen Palloliiton puheenjohtajana. Varapuheenjohtajiksi valittiin Akseli Kaskela, Olavi Suvanto ja A. E. Martola.[11] Heistä Kaskela ja Suvanto valittiin poliittisin perustein porvarillisen Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) ja vasemmistolaisen Suomen Työväen Urheiluliiton (TUL) edustajina, Martola puolestaan sai entisenä upseerina johtaakseen käytännön järjestelyjen organisoinnin.[12]
Järjestelytoimikunnan alaisen työvaliokunnan johtajana toimi Erik von Frenckell, ja sen muut jäsenet olivat A. E. Martola (kisojen johtaja), Yrjö Valkama (urheilujohtaja), Olavi Suvanto (huoltojohtaja), Akseli Kaskela, Aarne K. Leskinen ja Niilo Koskinen. Lisäksi kisaorganisaatiossa olivat mukana keskuskanslian päällikkö Kallio Kotkas ja tiedotuspäällikkö Eero Petäjäniemi.[11]
Poliittinen tilanne
Poliittinen ilmapiiri oli Helsingin olympialaisia järjestettäessä jännittynyt. KOK:n pitäessä kokoustaan Wienissä vuonna 1951 asialistalla oli monta vaikeaa aihetta. Kylmä sota oli käynnissä, ja lisäksi piti käsitellä Israelin ja arabimaiden välinen tilanne, kahtia jakautuneen Saksan mahdollinen osallistuminen yhtenä joukkueena sekä Kiinan sisällissodan voittaneiden kommunistien muodostaman Kiinan kansantasavallan ja Taiwanille ja sen lähisaarille paenneen hävinneen Kiinan tasavallan hallinnon välinen tilanne.[13]
Neljä vuotta aiemmin Lontoon olympialaisiin ei toisen maailmansodan häviäjävaltioista kutsuttu Japania. Israelin olympiakomiteaa ei ollut vielä tunnustettu, eikä maailmansodan myötä purkautuneen Saksan olympiakomitean seuraajaa ollut vielä perustettu, mutta Helsingin kisoihin nämä kaikki maat jo osallistuivat, kuten myös Ranskan valvonnassa ollut Saarin protektoraatti.[14]
Kylmä sota vaikutti sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton osallistumiseen kisoihin. Yhdysvaltojen osallistuminen kisoihin ratkesi vasta, kun maa oli saanut Helsingin-lähetystöltään arvion Suomen poliittisesta tilanteesta. Neuvostoliitto hyväksyttiin KOK:n jäseneksi toukokuussa 1951, ja saman vuoden joulukuussa maa hyväksyi kisakutsun, sillä maan urheilijat olivat mitalikunnossa.[15] Vaikka Neuvostoliiton johto oli pitänyt aiemmin kisoja porvarillisena tapahtumana, niin maan johdossa ymmärrettiin ennen Helsingin kisoja olympialaisten propaganda-arvo.[16] Neuvostoliitossa käytettiinkin urheilijoiden valmentamiseen pelkästään yhden vuoden aikana miljardeja ruplia.[17] Neuvostoliitto suunnitteli, että se lennättäisi urheilijansa joka päivä Leningradin ja Helsingin väliä. Toisena vaihtoehtona oli, että neuvostoliittolaisurheilijat majoittuisivat Neuvostoliiton Porkkalanniemen varuskuntaan. Suomesta vaadittiin kuitenkin, että kaikki kilpailijat majoittuisivat kisakylään. Kompromissiratkaisuna itäblokin urheilijoille perustettiin toinen kisakylä Espoon Otaniemeen.[18]
Itäblokin joukkueet majoittuivat Otaniemeen, jossa majapaikan seinässä olivat Neuvostoliiton tunnukset ja kuva sen aikaisesta Neuvostoliiton johtajasta Josef Stalinista.
Myös vuoden 1952 kisoja uhkasi peruuttaminen maailmantilanteen vuoksi. Korean sota oli alkanut vuonna 1950, mikä aiheutti huolta myös järjestelytoimikunnassa. Von Frenckellin ehdotuksesta järjestelytoimikunta päätyi ottamaan brittiläiseltä vakuutusyhtiöltä Lloyd’s of Londonilta vakuutuksen sodan varalta.[19]
Kilpailujen suorituspaikoista suurin osa oli jo vuoden 1940 väliin jääneiden olympiakisojen peruja, mutta joitakin laajennus- ja uudistustöitä jouduttiin tekemään, muun muassa rakentamaan lisäkatsomot olympia- ja uimastadionille.[20] Kisavieraiden majoittamiseksi rakennettiin Käpylän Koskelantien eteläpuolelle asuntoalue, Kisakylä. Vuoden 1940 olympialaisia varten lähelle rakennettu alue oli jo tuolloin helsinkiläisten asuintaloina.[21] Juuri avajaisten alla saatiin vielä asuinalueen taakse valmiiksi kisavieraiden käyttöön Kumpulan maauimala. Naiset saivat oman kisakylän Meilahteen valmistuneesta Sairaanhoitajataropistosta.[22] Neuvostoliiton johtaman itäblokin urheilijat majoittuivat Otaniemen Teekkarikylään.[21] Suomen joukkue asui Santahaminan Maasotakoulun (sittemmin Kadettikoulu, nyk. Maanpuolustuskorkeakoulu) tiloissa.[23]
Helsingin kaupunki laittautui kisakuntoon rakentamalla uuden lentoaseman Seutulaan (nyk. Helsinki-Vantaa),[24] Olympialaiturin Eteläsatamaan[25] ja päällystämällä asfalttilla kymmeniä kilometrejä teitä. Kaupungin ensimmäiset liikennevalot asennettiin lokakuussa 1951 Aleksanterinkadun ja Mikonkadun risteykseen.[26] Kisavieraiden tarpeisiin valmistuivat muun muassa Palace- ja Vaakuna-hotellit. Koska kaupungissa oli kuitenkin melko vähän hotelleja, turisteille rakennettiin lisäksi telttakyliä muun muassa Lauttasaareen ja Seurasaareen.[27] Majoitusvalmistelut osoittautuivat kuitenkin lopulta huomattavan ylimitoitetuiksi: esimerkiksi Lauttasaaren 6 000 -paikkaisen telttakylän täyttöaste jäi parhaimmillaankin vain vaivaiseen kahdeksaan prosenttiin. Olympia 1952 -toimikunnan tukemana valmistuivat Suomen ensimmäiset minigolfradat viihdyttämään kisavieraita.[28]
Hymnikilpailu
Kansainvälinen olympiakomitea oli 1950 julistanut, ettei sillä ole virallista olympiahymniä, vaan järjestäjät voivat itse päättää hymneistään. Suomessa järjestettiin hymnikilpailu. Keväällä 1951 julistettiin runokilpailu, jonka voitti yllättäen tuntematon opettajakokelas Niilo Partanen. Toiseksi ja kolmanneksi tulivat tunnetut runoilijat Toivo Lyy ja Heikki Asunta. Sävellyskilpailuun sai käyttää näitä voittajarunoja. Jouko Tolosen johtaman palkintolautakunnan valinta 51 sävellyksen joukosta oli sekin yllätys. Kun voittaja 17. maaliskuuta 1952 julkistettiin, nimimerkin takaa paljastui tuntematon opettaja Jaakko Linjama, joka oli käyttänyt Olympiahymnissään Lyyn sanoitusta.[29]
Kilpailun muiden osallistujien nimimerkkikuoria ei avattu. Tästä nousi kohu, ja muun muassa pakinoitsija Arijoutsi epäili, että tuntemattoman voitto käy tunnettujen säveltäjien kunnialle. Kilpailussa oli nimekkäitä jäseniä. Valitsijat olivat tunnistaneet muiden muassa Uuno Klamin ja Aarre Merikannon sävellystyylin. Ainoa Linjamaa onnitellut suomalainen säveltäjä oli Jean Sibelius, joka ei osallistunut hymnikilpaan.[29]
Olympiatuli
Helsingin olympialaisten soihtu.Olympiasoihtuviestiviiri.Metsäneuvos Jarl Sundqvist yrittää sytyttää olympiatulta peilin avulla keskiyön auringosta Pallastunturilla 6. heinäkuuta 1952.
Tanskasta soihtuviesti jatkui juosten, pyöräillen, ratsastaen, soutaen ja meloen Kööpenhaminaan, josta tuli kuljetettiin lautalla RuotsiinMalmöhön. Ruotsin halki soihdun matka kulki 700 viestinviejän voimin Haaparannalle, josta se jatkoi Suomen puolelle Tornioon. Suomen ja Ruotsin rajasillalla soihdun otti vastaan Ville Pörhölä, joka saattoi sen Tornion urheilukentälle.[30] Torniossa Kreikasta lähteneeseen olympiasoihtuun yhdistettiin Pallastunturilla 6. heinäkuuta 1952 sytytetty ”keskiyön auringon tuli”. Todellisuudessa Pallastunturin tuli sytytettiin nestekaasun avulla, sillä heinäkuinen yö oli tuolloin pilvinen eikä aurinkoa ollut mahdollisuutta käyttää sytyttäjänä.[32] Torniosta soihtu matkasi Suomen halki Helsinkiin. Sitä kuljetti matkalla yli 1 200 henkilöä.[33]
Alun perin pyrkimyksenä oli ollut kuljettaa tuli Helsinkiin Neuvostoliiton kautta, mutta asia ei järjestynyt diplomaattiteitse määräaikaan mennessä.[30] Matkaa taittui 25. kesäkuuta alkaneella ja 19. heinäkuuta 1952 päättyneellä matkalla yhteensä 7 870 kilometriä.[34] Varsinainen olympiatuli sytytettiin Olympiastadionille.[35]
Helsingin olympialaisten avajaiset järjestettiin 19. heinäkuuta. Vaikka sää oli sateinen ja kolea eikä Olympiastadionilla ollut katosta kuin pääkatsomon päällä, stadion oli täynnä – paikan päällä avajaisia seurasi 70 435 katsojaa.[40] Avajaismarssilla oli ennätykselliset 5 469 henkilöä 67 maasta.[41] Marssin jälkeen maat järjestäytyivät keskusnurmelle, ja järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell lausui tervetuliaissanat suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi ja englanniksi. Tasavallan presidenttiJ. K. Paasikivi piti tervetuliaistoivotusten jälkeen avajaispuheen, joka oli olympiahistorian lyhin ja sisälsi virheen: kyseessä eivät olleet "nykyajan viidennettoista olympiakisat", vaan XV olympiadin kisat ja 12. järjestetyt kesäolympiakisat, koska maailmansotien vuoksi vuosien 1916, 1940 ja 1944 kisat oli peruttu. Puhetta seurasi olympialipun nostaminen salkoon ja Aarre Merikannon jo vuoden 1940 kisoihin säveltämä[29] ”Olympiafanfaari”.[42]
Olympiatulen sytyttivät juoksijasankarit Paavo Nurmi (stadionille) ja Hannes Kolehmainen (stadionin torniin). Kun Paavo Nurmen ilmoitettiin saapuvan stadionille, osallistujamaiden urheilijat poikkesivat muodostelmasta nähdäkseen legendan paremmin. Vain Neuvostoliiton ja Suomen rivit pysyivät ruodussa.[42]
Olympiatulen sytyttämisen jälkeen arkkipiispa Ilmari Salomiehen oli määrä lausua kisarukous, mutta täysin odottamatta C-katsomosta ryntäsi kentälle pitkään valkoiseen hameeseen pukeutunut, ”kisojen valkeaksi enkeliksi” ristitty nuori nainen, joka juoksi kohti puhujakoroketta. Avajaisia suoraan radioon selostanut Leo Meller häkeltyi: ”Tässä on kysymyksessä jonkinlainen yllätys ohjelman järjestelyssä...” Nainen ehti lausua mikrofoniin sanat ”ladies and gentlemen”, kunnes järjestäjät saattoivat hänet takaisin katsomoon. Kuulusteluissa Töölön poliisiasemalla kävi ilmi, että nainen oli saksalainen 23-vuotias ylioppilas Barbara Rotbraut-Pleyer. Tekonsa motiiviksi Rotbraut-Pleyer sanoi halunneensa julistaa rauhansanomaa ja katsoneensa Helsingin olympiakisat sopivaksi näyttämöksi. Hänet lennätettiin takaisin Saksaan jo seuraavana aamuna.[43]
Urheilijoiden puolesta olympiavalan vannoi viidensissä olympialaisissa kilpaillut mestarivoimistelija 44-vuotias Heikki Savolainen.[44]
Urheilutapahtumat
Kisoihin osallistui 4 932 urheilijaa 69 eri maasta,[3] joista Neuvostoliitto osallistui ensimmäistä kertaa olympialaisiin ja Saksa ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan. Kilpailuja järjestettiin 22:ssä eri urheilulajissa yhteensä 149.[45][46][47]
Kisojen suurimmiksi sankareiksi kohosivat NeuvostoliitonViktor Tšukarin, joka voitti neljä voimistelun olympiakultaa, sekä TšekkoslovakianEmil Zátopek, joka voitti kolme juoksukultaa. Eniten mitaleita saavutti Yhdysvallat; 40 kultaa, 19 hopeaa, 17 pronssia. Isäntämaa Suomen tulos oli 6 kultaa, 3 hopeaa ja 13 pronssia.[48][49][50]
Ammunnassa kilpailtiin seitsemässä lajissa, joista kuusi (kiväärilajit) käytiin Malmin ampumaradalla kohtalaisen vaikeissa tuuliolosuhteissa. Helsingissä ammuttiin silti kovia tuloksia, sillä hirviammunnan neljä parasta rikkoivat maailmanennätykset. Myös vapaa- ja pienoiskiväärissä sivuttiin polviasennon maailmanennätyksiä. Haulikkoammunta käytiin Huopalahden ampumaradalla.[51]
Kymmenen maata otti ammunnasta mitaleita. Ainoana maana Norja ylsi kahteen kultamitaliin, ja Neuvostoliitto voitti eniten mitaleita. Neuvostoliiton Boris Andrejev voitti ainoana ampujana kaksi mitalia.[52] Pienoiskiväärissä juhlittiin jo suomalaisvoittajaa, kun Vilho Ylösen voiton kunniaksi ehdittiin soittaa radiossa ”Porilaisten marssi”. Tunnin kestäneessä tarkastuslaskennassa kilpailun voittajaksi julistettiin kuitenkin norjalainen Erling Asbjørn Kongshaug.[53]
Jalkapalloturnaus alkoi jo ennen virallisia avajaisia, sillä yksiosaiset karsintapelit järjestettiin 15.–16. heinäkuuta Kotkassa, Lahdessa, Tampereella, Turussa ja Helsingissä. Turnaukseen oli ilmoittautunut 27 maata, joista kuitenkin Saar ja Meksiko jättäytyivät ennen kisoja pois.[54]
Unkari voitti kultaa, kun se kaatoi loppuottelussa Jugoslavian maalein 2–0. Ruotsi voitti pronssia.[55] Loppuottelussa Olympiastadionilla oli 58 533 maksanutta katsojaa, mikä on suurin yleisömäärä, joka on Suomessa ollut katsomassa jalkapallo-ottelua.[56]
Koripallo
Suomen ja Meksikon välistä alkusarjanottelua koripallossa.
Koripalloon ilmoittautui 23 joukkuetta, joista kymmenen pääsi suoraan varsinaiseen kisaturnaukseen. Loput 13 maata kävivät ennen olympiakilpailujen virallista avausta karsintaturnauksen viimeisistä kuudesta paikasta olympiaturnauksessa.[57]
Koripallossa kultaa voitti Yhdysvallat, joka kukisti Neuvostoliiton loppuottelussa pistein 36–25. Loppuottelu oli suhteellisen hidastempoinen, sillä Neuvostoliitto yritti pelin jäädyttämällä pysyä Yhdysvaltain vauhdissa. Yhdysvallat oli aiemmin turnauksessa voittanut Neuvostoliiton jo selvästi 86–58. Pronssia voitti Uruguay, joka järjesti turnauksessa myös joukkotappelun oltuaan tyytymätön tuomaritoimintaan.[58]
Maahockey otettiin Helsingin olympialaistein lajivalikoimaan sillä ehdolla, että korkeintaan 12 joukkuetta ilmoittautuisi kisoihin. Kisoihin haki lopulta 16 joukkuetta, joista Kansainvälinen maahockeyliitto valitsi 12 maata, jotka saivat kisapaikan. Lopulta neljä maata jättäytyi pois kisoista, joten kaikki halukkaat pystyivät osallistumaan olympiaturnaukseen.[59]
Turnaus käynnistyi kahdella pelikierroksella jo ennen kisojen avajaisia.[59] Loppuottelu käytiin 24. heinäkuuta.[60]Velodromilla pelatussa finaalissa kohtasivat Intia ja Alankomaat. Intia voitti mestaruuden maalein 6–1.[58]
Melontakilpailut käytiin Taivallahdella 27.–28. heinäkuuta. Osallistujia oli miesten kahdeksassa ja naisten ainoassa kilpamatkassa yhteensä 159, jotka tulivat 21 valtiosta.[61]
Melonta oli Suomen juhlaa, sillä yhdeksästä lajista neljän voitto meni isäntämaahan. Lisäksi suomalaiset ottivat yhden hopean ja pronssin. Tuplakultamitalisteja olivat kajakkikaksikon 1 000 ja 10 000 metrin voittaneet Kurt Wires ja Yrjö Hietanen. Ainoassa naisten lajissa, 500 metrin kajakkiyksikössä, kultaa vei Sylvi Saimo, joka oli ensimmäinen suomalainen naiskultamitalisti kesäkisoissa. Melonnan toiseksi menestynein maa oli Ruotsi, joka voitti yhden kullan ja kolme hopeaa.[62]
Italia, Unkari ja Ranska olivat totutusti parhaat miekkailumaat ja veivät kaikki kultamitalit. Kaikkiaan kuusi maata ylsi mitaleille. Mangiarottin veljekset Edoardo ja Dario ottivat kaksoisvoiton kalvasta. Unkarilaismiekkailijat saivat kolmoisvoiton säilästä.[65]
HämeenlinnanAhveniston maastossa käytiin nykyaikaisen viisiottelun olympiakilpailut. Lajiin ilmoittautui 51 kilpailijaa 19 maasta. Kisoissa oli ensimmäistä kertaa olympiahistorian aikana mukana myös joukkuekilpailu.[66]
Ruotsi, Unkari ja Suomi jakoivat mitalit. Ruotsin Lars Hall voitti henkilökohtaisen kilpailun, ja Unkari oli paras joukkuekilpailussa. Hallia ennen kaikki lajin olympiavoittajat ovat olleet upseereita. Hall oli kuitenkin ammatiltaan kirvesmies.[67]
Messuhallissa ratkaistiin 28. heinäkuuta–2. elokuuta nyrkkeilymitalit kymmenessä painoluokassa. Osallistujia oli yhteensä 240.[68] Kaikkiaan 17 maata pääsi mitaleille. Menestynein nyrkkeilymaa oli Yhdysvallat, joka voitti viisi kultaa. Eniten mitaleita sai Neuvostoliitto, jonka nyrkkeilijät eivät kuitenkaan voittaneet ainoatakaan mestaruutta. Suomalaisnyrkkeilijät ylsivät viiteen mitaliin.[69]
Keskisarjassa Yhdysvaltain Floyd Patterson tyrmäsi finaalissa Romanian Vasile Tițăn ennätyksellisesti 42 sekunnissa. Raskaan keskisarjan voittanut Yhdysvaltain Norvel Lee palkittiin kisojen teknisimpänä nyrkkeilijänä. Raskaassa sarjassa Ed Sanders sai kultaa, kun Ruotsin Ingemar Johansson hylättiin passiivisuutensa takia. Johansson sai hopeamitalinsa vasta vuonna 1982.[70]
Painissa kilpailtiin Helsingissä kahdeksassa painoluokassa sekä kreikkalais-roomalaisessa painissa että vapaapainissa. Kaikki loppukamppailut käytiin isommassa Messuhalli I:ssä, mutta vapaapainin alkuottelut pienemmässä Messuhalli II:ssa. Vapaapainikilpailut oteltiin 20.–23. heinäkuuta, ja kreikkalais-roomalaisessa painin ottelut käytiin 24.–27. heinäkuuta.[71]
Menestynein painimaa oli Neuvostoliitto, jonka urheilijat voittivat lajissa kuusi kultaa ja yhteensä kymmenen mitalia. Ruotsi hallitsi vapaapainia ja sai painissa kaiken kaikkiaan toiseksi eniten mitaleita.[72] Painien ylivoimaisin urheilija oli kreikkalais-roomalaisen painimuodon raskaassa sarjassa otellut neuvostoliittolainen Johannes Kotkas. Hän onnistui selättämään kaikki vastustajansa alle viidessä minuutissa.[73]
Olympialaisten painonnostossa kilpailtiin seitsemässä painoluokassa, joihin osallistui 141 kilpailijaa. Alkujaan painoluokkia piti olla vain kuusi, mutta ohjelmaan lisättiin myös kevyt raskassarja, minkä johdosta raskaansarjan painoraja nousi 82,5 kilogrammasta 90 kilogrammaan. Uuden painoluokan lisäys tapahtui niin myöhään, ettei kisaohjelmaa ehditty muuttamaan. Painonnosto käytiin suunnitelmien mukaisesti Messuhallissa 25.–27. heinäkuuta.[74]
Kaikki seitsemän kultamitalia jaettiin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton urheilijoiden kesken. Neuvostoliittolaiset voittivat yhteensä seitsemän mitalia, mutta yhdysvaltalaiset ottivat neljä mestaruutta, kun neuvostoliittolaiset vain kolme. Painonnostossa tehtiin yhteensä viisi maailmanennätystä.[69] Raskaassa sarjassa John Davis jatkoi ylivoimaansa. Hän ei ollut hävinnyt yhtäkään kilpailua sitten vuoden 1938 ja jatkoi voittokulkuaan myös Helsingissä.[70]
Purjehdus
5.5m-luokan kilpailua. Toinen vene vasemmalta on mestaruuden voittanut Complex II.
Helsingin vesillä kilpailtiin 20.–28. heinäkuuta viidessä eri luokassa. Isommat veneet purjehtivat Harmajan majakkasaaren edustalla, ja finnjolla-kilpailu käytiin Liuskasaaren lähistöllä. Kilpailuihin osallistui 93 venekuntaa 29 maasta.[75]
Yhdysvallat, Norja ja Ruotsi ottivat kolme mitalia. Yhdysvallat oli ainoa maa, joka ylsi kahteen kultamitaliin purjehduksessa. Firefly-luokasta kehittyneessä Finnjollassa Tanskan Paul Elvstrøm voitti ylivoimaisen mestaruuden.[76] Kultamitali oli Elvstrømin uran toinen. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen urheilija, joka voitti saman lajin neljä kertaa peräkkäin.[77]
Pyöräilyssä jaettiin mitaleita kuudessa lajissa, joista neljä ratapyöräilyssä ja kaksi maantieajosta. Kilpailijoita pyöräilyyn osallistui 214, jotka tulivat 36 maasta. Ratapyöräilykilpailut käytiin 29.–31. heinäkuuta ja maantieajo 2. elokuuta.
Yhteensä seitsemän maata keräsi mitaleita ja kultamitalit menivät Italiaan, Australiaan ja Belgiaan. Italia oli menestynein maa viidellä mitalillaan. Kahteen kultamitaliin ylsivät australialainen Russell Mockridge, joka voitti mestaruuden kilometrin aika-ajossa ja parinsa kanssa tandem-ajossa, sekä belgialainen André Noyelle, joka voitti 190 kilometrin mittaisen maantieajon henkilökohtaisen kilpailun ja joukkuekilpailun.[78]
Ratsastuksessa kilpailtiin koulu-, kenttä- ja esteratsastuksessa henkilökohtaisesti ja joukkuekilpailussa yhteensä kuudessa lajissa. Kahdeksan maata pääsi ratsastuksessa mitaleille, ja Ruotsi oli selvästi menestynein maa. Ruotsalaiset voittivat molemmat lajit sekä koulu- että kenttäratsastuksessa.[67]
Naiset saivat Helsingissä ottaa osaa ensimmäistä kertaa kouluratsastustapahtumiin. Henkilökohtaisessa kisassa tanskalainen polvistaan alaspäin halvaantunut Lis Hartel voitti ensimmäisenä naisena ratsastusmitalin olympialaisista tultuaan kisassa toiseksi.[67]
Soutajat kilpailivat seitsemässä lajissa 20.–23. heinäkuuta.[79] Kisat käytiin Meilahdella, sillä Taivallahti, jossa käytiin melontakilpailut, oli liian avoin merituulelle.[80] Osallistujia oli yhteensä 409, jotka tulivat 33 maasta.[79]
Neljäntoista maan edustajat pääsivät mitaleille, ja vain yhdysvaltalaisille soutajille meni kaksi kultamitalia.[78] Soudussa nähtiin kisojen nuorin olympiavoittaja. Perämiehellisessä kaksikossa Ranskan voittajajoukkueen perämiehenä oli vasta 14-vuotias Bernard Malivoire.[81]
Uimahypyissä kisailtiin yhteensä neljässä miesten ja naisten lajissa. Yhdysvallat hallitsi, sillä 12:sta jaossa olleesta mitalista yhdeksän meni maahan. Yhdysvaltojen lisäksi vain Ranska, Meksiko ja Saksa pääsivät lajissa mitaleille. Patricia McCormick voitti olympiakultaa naisissa sekä kolmen metrin ponnahduslaudalta että kymmenen metrin kerroshypystä.[82]
Helsingin Uimastadionin altaassa miehet kilpailivat kuudessa ja naiset viidessä lajissa. Kovatasoiset kilpailut käytiin 25. heinäkuuta–2. elokuuta. Lontoon kisoista oli menty uinnissa selvästi eteenpäin, sillä jokaisessa lajissa rikottiin vanha olympiaennätys.[83]
Yhdysvaltalaiset hallitsivat miesten matkoja ja unkarilaiset naisten. Molemmat maat saivat neljä kultamitalia.[82]Ford Konno oli menestynein uimari kahdella kultamitalillaan ja yhdellä hopeallaan. Naisissa Katalin Szőke voitti kaksi kultamitalia ja Éva Novák viestikullan lisäksi kaksi hopeaa. Kisojen ainoan maailmanennätyksen ui Unkarin naisten 4×100 metrin vapaauintiviestijoukkue. Helsingin olympialaisissa rintauintiin sai osallistua halutessaan viimeisen kerran vielä perhostyylillä. Miehissä ei yksikään rintauintityylillä uinut urheilija päässyt finaaliin. Naisissa Novák ylsi hopealle.[82]
Vesipalloturnaukseen osallistui 21 maata. Kisojen alkusarja oli tarkoitus pelata avomerialtaissa, mutta veden viileyden takia Kansainvälinen uimaliitto määräsi kaikki ottelut pelattavaksi Uimastadionilla. Tämän takia osa alkusarjan otteluista jouduttiin pelaamaan jo kuudelta aamulla.[84]
Vesipallomestaruus ratkesi finaalilohkossa, jossa neljä joukkuetta kohtasivat kaikki kertaalleen toisensa. Unkari ja Jugoslavia päätyivät tasapisteisiin voitettuaan kaksi muuta ottelua ja pelattuaan keskenään tasan 2–2. Unkari voitti kultaa paremman maalieron turvin.[84]
Vuoden 1952 olympiavoimistelua hallitsi ensimmäistä kertaa kisoihin osallistunut Neuvostoliitto, jonka urheilijat voittivat yhdeksän kultamitalia ja ottivat kaikkiaan 22 palkintosijaa. Aiemmin olympialaisissa voimistelua hallinneet Suomi, Saksa ja Sveitsi saivat tyytyä vaatimattomampaan menestykseen.[85] Yhteensä mitaleita jaettiin kahdeksassa miesten ja seitsemässä naisten lajissa.[86]
Voimistelusta eniten henkilökohtaisia mitaleita otti miehissä Viktor Tšukarin ja naisissa Marija Gorohovskaja. Tšukarin voitti neljä kultaa ja kaksi hopeaa. Gorohovskaja ylsi mitaleille jokaisessa naisten lajissa. Hänen seitsemän mitalin saaliinsa (kaksi kultaa ja viisi hopeaa) on naisten yksien olympiakisojen ennätys.[86]
Yleisurheilussa kilpailtiin 33 lajissa, joista 24 oli miehille ja 9 naisille. Ylivoimaisesti menestynein valtio oli Yhdysvallat, joka voitti 31 mitalia, joista yhdeksän oli kultaista. Neuvostoliitto ylsi 17 mitaliin, mutta sai vain kaksi mestaruutta, ja kahdeksan mitalin maa Saksa jäi ilman ykkössijoja. Mitalitilaston toinen oli Tšekkoslovakia, jonka viidestä mitalista neljä oli kirkkainta.[87]
Emil Zátopek voitti 5 000 ja 10 000 metrin sekä maratonin, jolle osallistui urallaan ensimmäistä kertaa. Naisten puolella australialainen Marjorie Jackson voitti 100 ja 200 metrin juoksumatkat. Maailmanennätyksiä tehtiin seitsemässä lajissa. Kolmiloikassa Adhemar Ferreira da Silva ylitti vanhan maailmanennätyksen neljä kertaa. Kymmenottelussa Bob Mathias teki uuden ME:n ja otti voiton yli 900 pisteen erolla seuraavaan.[87]
Olympialaissääntöjen mukaan kisojen järjestäjä sai valita mukaan kaksi näytöslajia, joista toinen oli ulkomailta ja toinen kotimaasta. Helsingin kisojen yhteydessä järjestettiin käsipallo- ja pesäpallo-ottelu. Kisojen käsipallo-ottelussa kohtasivat Ruotsi ja Tanska Olympiastadionilla. Ulkona pelatun ottelun taso jäi rankkasateen takia vaatimattomaksi. Ruotsi voitti maalein 19–11.[88]
Pesäpallo-ottelu käytiin myös Olympiastadionilla. Kamppailussa kohtasivat Suomen Pesäpalloliiton ja Työväen Urheiluliiton joukkueet. Pesäpalloliitto voitti ottelun 8–4. Molempien näytösotteluiden tauoilla yleisöä viihdyttivät suomalaisten mies- ja naisvoimistelijoiden esitykset.[89]
Osanottajamaat
Kisojen osanottajamaat vihreällä ja sinisellä värillä. Vihreällä on merkitty aiemminkin mukana olleet maat ja sinisellä ensimmäistä kertaa osallistuvat.
Helsingin olympialaisissa oli mukana 69 eri maata.[45][46] Kisakutsuun vastasi kaikkiaan 70 kansakuntaa, mutta Haiti osallistui vain kisojen yhteydessä pidettyyn taidenäyttelyyn. Kisoihin ilmoittautui kaikkiaan, varamiehet mukaan lukien, 5 859 urheilijaa, joista 4 925 nähtiin kilpailuissa mukana.[4] Suurimmat osanottajamaat olivat olympiakisojen ensikertalainen Neuvostoliitto sekä Yhdysvallat, Suomi, Iso-Britannia, Ranska, Italia, Saksa ja Ruotsi – kaikilla yli 200-henkiset urheilijaryhmät mukanaan. Kisojen pienimmät osanottajamaat olivat Kiinan kansantasavalta ja Brittiläinen Guyana yksimiehisine joukkueineen.[90] Saksa ja Japani olivat myös vapautuneet ”sotaboikotista” ja palasivat näin olympiakilpailuihin. Itä-Saksakin oli hakenut paikkaa, mutta sen osallistuminen oli evätty.[91]
Britannian siirtomaat olivat epätietoisia siitä, voisivatko ne käyttää omaa lippuaan vai pitääkö niiden käyttää Union Jackia. Kun Britannian ulkoministeriö oli ilmoittanut, että maat voivat käyttää omaa lippuaan, Helsingissä oli haasteena saada näiden lippujen tarkkoja malleja. Alankomaiden Antillit marssi Alankomaiden lipun alla. Puerto Rico käytti aluksi Yhdysvaltain lippua, mutta siirtyi myöhemmin käyttämään omaa lippuaan, johon maan uusi autonomia (25. heinäkuuta) oikeutti. Tietyt ryhmät halusivat marssia kansallisen olympiakomitean lipun alla. Tätä ei kuitenkaan voitu sallia, sillä KOK:n protokolla määräsi, että kansallislippuja on käytettävä.[92]
Mitalitaulukon ykkönen oli Yhdysvallat ennen ensimmäistä kertaa kesäolympialaisiin osallistunutta Neuvostoliittoa.[93][49]
Seuraavassa taulukossa on vuoden 1952 kesäolympialaisten 12 parhaiten menestynyttä maata.
Pääareena oli Olympiastadion, jossa järjestettiin avajaiset ja päättäjäiset, yleisurheilukilpailut, jalkapallon välierät ja loppuottelu sekä esteratsastuskilpailu ”Prix des Nations”.[95] Stadion oli rakennettu vuoden 1940 olympialaisia varten ja avattu jo vuonna 1938, mutta se oli kärsinyt toisen maailmansodan pommituksissa.[20] Siihen jouduttiin tekemään laajennus- ja kunnostustöitä. Betonista katsomonosaa laajennettiin ja uusi tilapäinen puinen katsomo rakennettiin etelä- ja pohjoiskaarteeseen sekä itäsivulle, minkä ansiosta Stadionin yleisökapasiteetti nousi noin 70 000:een.[96]
Helsingin Velodromilla pyöräiltiin olympialaisten lähtöjä. Kuvassa pyöräilijöitä vuoden 2006 polkupyörälähettien kisoista.
Uintikilpailut pidettiin Uimastadionilla, joka sijaitsee vain muutamia satoja metrejä Olympiastadionilta itään ja jossa on kolme allasta: kilpa-, sukellus- ja lastenallas.[97] Uimastadionille mahtui noin 9 500 katsojaa, kun kisoja varten puusta rakennettuihin itäkatsomoon ja seisomakatsomoon mahtui yhteensä noin 6 000 ihmistä.[98] Stadionien läheisyydessä sijaitsevan Messuhallin (nykyinen Töölön kisahalli) kahdessa erillisessä hallissa järjestettiin monet sisälajeista. Isommassa hallissa kilpailtiin miesten voimistelussa, painissa ja nyrkkeilyssä. Pienempi halli isännöi naisten voimistelua, vapaapainin alkuotteluita, painonnostoa ja koripallon loppuottelua.[99] Noin kaksi kilometriä Olympiastadionista pohjoiseen sijaitsee Helsingin Velodromi, jossa pidettiin ratapyöräily ja jonka keskellä olevalla ruoholla pelattiin maahockeyottelut.[100] Koripallon alkusarjan ottelut pelattiin Tennispalatsissa ja miekkailukilpailut käytiin Espoossa, Westendin tenniskeskuksessa.[101]
Ammuntatapahtumat käytiin savikiekkoammuntaa lukuun ottamatta Malmin ampumaradalla 11 kilometriä Helsingin keskustasta. Suomen Metsästäjäliiton radalla Huopalahdessa käytiin savikiekkoammunta.[101]Ruskeasuolla kilpailtiin kouluratsastuksessa sekä Talissa ja Laaksossa kenttäratsastuksessa.[102]
Taivallahteen kilometrin päähän Stadionista rakennettiin Soutustadion soutu- ja melontatapahtumia varten. Paikkaa ei kuitenkaan hyväksytty soutukisojen paikaksi, sillä se oli avoin merituulelle.[103] Soutu käytiinkin Meilahdessa noin kolmen kilometrin päässä Stadionista. Paikka oli huomattavasti suojaisampi kuin Taivallahti.[80]Harmajan majakkasaarella parin kilometrin päässä Helsingin rannikosta sijaitsi isompien purjehdusluokkien lähtö- ja maalialue. Finnjollakilpailun lähtö- ja maalipaikka oli Liuskasaari lähellä rannikkoa.[102]
Hämeenlinnaan Ahvenistolle rakennettiin uimastadion viisiottelua varten. Muutkin neljä viisiottelun lajeista käytiin Ahveniston lähimaastossa.[106]
Pääsyliput
Jalkapallon pronssiottelun Ruotsi-Saksa pääsylippu.
Helsingin kisoihin painettiin 2 394 099 pääsylippua. Niistä noin kaksi miljoonaa tehtiin Suomen Pankin setelipainossa.[107] Väärentämisen estämiseksi liput painettiin vesileimalla varustetulle setelipaperille. Painotyöt aloitettiin heinäkuussa 1951, ja ne kestivät neljä kuukautta.[108]
Vuoden 1952 alussa kisajärjestäjät avasivat koti- ja ulkomaille suuntautuvaa myyntiä varten omat lipputoimistot. Ulkomailla niitä oli myynnissä 52 eri maassa. Puolet yli kahdesta miljoonasta pääsylipuista asetettiin myytäväksi ulkomaille. Lippuja saatiin kaupaksi kuitenkin vain noin 250 000 kappaletta. Ulkomaalaiset kisaturistit ostivat kuitenkin lippuja runsaasti myös Suomesta. Pääsylippuja eri kilpailutapahtumiin myytiin yhteensä 1 376 512 kappaletta. Lippuja oli neljää eri hintaluokkaa. Hinnat vaihtelivat 300 ja 2 100 markan välillä, joka nykyrahassa vastaa noin 9–65 euroa. Lipputulot olivat yhteensä noin 965 miljoonaa markkaa eli 29,7 miljoonaa euroa.[109][110]
Pääsylippuja painettiin kymmentä eri väriä, väri riippui kisapaikasta sekä katsomonosasta. Väriä lukuun ottamatta liput olivat kaikki ulkoasultaan samanlaisia. Niihin oli painettu suomen-, ruotsin-, englannin- ja ranskankieliset tekstit, ja lisäksi urheilumuoto ilmoitettiin vasemmassa yläkulmassa olleella symbolilla. Pääsylippujen takapuolelle oli painettu katsomokartta. Suomeen myytyihin lippuihin oli merkitty vain niiden hintaluokka, ulkomaisissa lipuissa oli merkittynä myös hinta Yhdysvaltain dollareina.[108]
Kisajärjestäjien valmistamien lippujen lisäksi Hämeenlinnan kaupunki painatti omia pääsylippujaan paikkakunnalla järjestettyjä nykyaikaisen viisiottelun kilpailuja varten. Ne olivat malliltaan yksinkertaisempia kuin muut liput.[108]
Vaikutukset ja perintö
Helsingin olympialaisten kunniaksi lyötiin maailman ensimmäinen olympiaraha.[111]
Olympialaiset vaikuttivat suomalaisiin, Helsingin kaupunkiin ja ulkomaalaisten kuvaan suomalaisista. Olympialaisia voidaan pitää jopa symbolisena päätöksenä sodanjälkeisille vuosille Suomessa. Maan jälleenrakentaminen saatiin käytännössä päätökseen vuonna 1952, vaikka vielä vuosikymmenen alussa monet olivat asuneet tilapäisasunnoissa. Viimeiset sotakorvaukset maksettiin syyskuussa 1952, ja säännöstelypolitiikasta päästiin eroon samoihin aikoihin.[112]
Presidentti J. K. Paasikivi kirjoitti kisojen päättäjäispäivänä 3. elokuuta 1952 päiväkirjaansa: "Olympialaiset onnistuivat hyvin. Ulkomaalaiset, myös lehdet, ovat antaneet tunnustuksensa hyvästä järjestelystä. Tämä on kyllä meille hyvä asia ja reklaamia."[113]
Helsingin kaupunkikuva sai selvästi uutta piristystä olympialaisista. Helsingin kehittäminen oli aloitettu jo 1930-luvun lopulla, ja tuolloin rakennettiin muun muassa Eduskuntatalo, Lasipalatsi ja Pääposti. Olympiahaaveet motivoivat monia rakennusurakoita.[114] Helsingin huvi- ja yöelämä oli vaatimatonta aiempiin kisaisäntiin verrattuna. Kisoja varten kaupunkiin perustettiin monia tilapäisiä ravintoloita ja viihdykkeitä.[112] Kaupunkiin oli suunniteltu tivolia jo vuosikymmenien ajan, mutta tällekin hankkeelle olympiaisännyys antoi viimeisen sysäyksen. Kisaisännyyden varmistuttua Helsingin kaupunki alkoi etsiä Alppilasta paikkaa huvipuistolle. Joulukuussa 1949 vuokratulle tontille avattiin 27. toukokuuta 1950 Linnanmäen huvipuisto.[115] Kisojen alla avattiin myös esimerkiksi Suomenlinnaan kunnollinen lauttayhteys.[116] Olympialaiset kehittivät lisäksi Helsingin infrastruktuuria, kun kaupunkiin rakennettiin muun muassa uusi lentoasema, Olympialaituri, uutta asfalttia ja kaupungin ensimmäiset liikennevalot.[117]
Olympialaisten vaikutusta suomalaisille on vaikea määritellä. Suomalaisten itseluottamukselle teki varmasti hyvää luoda yhdessä onnistunutta suurtapahtumaa ja samalla saada uudenlaista kosketusta kansojen väliseen vuorovaikutukseen.[118] Monet suomalaiset olivat kisoissa ensimmäistä kertaa tekemisissä muiden kuin valkoihoisten ulkomaalaisten kanssa.[119] Samalla olympialaiset yhdistivät suomalaisia riidoissaan. Esimerkiksi Suomen Työväen Urheiluliiton ja Suomen Valtakunnan Urheiluliiton väliset voimakkaat riidat olivat tauolla olympialaisten aikana, vaikka ne jatkuivatkin vielä kisojen jälkeen.[118]
Kansainvälistymisen myötä myös uusia tuotteita saapui Suomeen. Tunnetuin näistä on Coca-Cola.[118] Lisäksi maahan tuotiin ensimmäisen kerran purukumia, ja Alko lanseerasi uusia juomia, joiden joukossa oli Gin Long Drink.[120]
Suomen suhteet Yhdistyneeseen kuningaskuntaan lämpenivät selvästi olympialaisten ansiosta. Tähän vaikutti erityisesti se, että kisoihin vierailulle tullut prinssi Philip sai Suomessa lämpimän vastaanoton. Toisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannia oli suhtautunut tylysti Suomeen, mutta olympialaiset osoittivat, että Suomi kuului läntiseen maailmaan.[121]
”Viimeiset oikeat olympialaiset”
Suomessa Helsingin olympialaisia kutsutaan joskus viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi,[122][123] kun yritetään korostaa kisojen luonnetta viimeisinä oikean olympiahengen kisoina, urheilullisena ja ei-kaupallisena tapahtumana.[124] Esimerkiksi Antero Raevuoren kirjoittama kirja kisoista on nimetty tämän lausahduksen mukaan. Lause on kuitenkin keksitty Suomessa, eikä sitä käytetä muualla maailmassa. Se kehitettiin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun dopingia alkoi esiintyä laajemmin urheilussa, vuoden 1972 kisoissa tapahtui verilöyly ja vuosien 1976, 1980 sekä 1984 kesäolympialaisia boikotoitiin laajasti.[124]
Helsingin olympialaiset olivat tietyllä tavalla paluu aiempaa pienimuotoisempiin kilpailuihin resurssien takia, sillä Suomi on pienin maa, jossa kesäolympialaiset on pidetty. Melbournessa 1956 urheilijoita oli kuitenkin vähemmän kuin Helsingissä, ja käytännössä vasta 1970-luvulla kisat alkoivat selvästi laajentua. Helsingin olympialaiset olivat vielä suhteellisen epäkaupalliset, vaikka esimerkiksi Puolan lehdistössä Helsingin olympialaisia haukuttiin ”vastenmielisten kauppiaiden kilpailuiksi”. Helsingin kisat eivät myöskään olleet markkinoinniltaan paljoakaan seuraavia kisoja pienemmät, ja jo Ateenassa 1896Kodak oli tukenut kisoja.[124]
Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan. Porvoo: WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2
Kolkka, Sulo: The Official Report of the Organizing Committee for the Games of the XV Olympiad. Porvoo: WSOY, 1955. Official Olympic Reports (pdf). (englanniksi)
Pukkila, Hanna & Linnilä, Kai: Hyvä Suomi 1952. Somero: Amanita, 2012. ISBN 952-5330-48-6
Raevuori, Antero: Viimeiset oikeat olympialaiset: Helsinki 1952. Helsinki: Ajatus, 2002. ISBN 951-20-6108-2
Wickström, Mika: Helsinki 1952. Helsinki: Suomen Urheilumuseosäätiö, 2002. ISBN 951-97773-8-5
Viitteet
↑ abcSuomessa oli vielä vuonna 1952 olympiadi-sana suhteellisen vieras, josta on osoituksena sen täysi rinnastaminen olympia-sanaan kisojen logossa ja postimerkeissä. Kisojen julisteessa puolestaan on virheellisesti XVth Olympic Games, "XV:nnet olympiakisat", vaikka ne olivat XV olympiadin kisat, mutta järjestyksessään vasta 12. (XII) kesäolympialaiset. Lisäksi englanninkielisessä versiossa oli järjestystä osoittava pääte, vaikka roomalaiset numerot ilmaisevat järjestyksen jo sellaisinaan.
↑ abcNygrén, Helge & Siukonen, Markku (toim.): Suuri olympiateos 2, s. 268–269. Jyväskylä: Scandia Kirjat, 1978. ISBN 951-9466-05-3
↑Findling, John E. & Pelle, Kimberly (toim.): Encyclopedia of the Modern Olympic Movement, s. 117. Westport, Connecticut: Greenwood Press, 2004. ISBN 978-031-33227-8-5
.jpg)
