Kiinan kommunistinen puolue (yksink.: 中国共产党; perint.: 中國共產黨; pinyin: Zhōnggúo Gòngchǎndǎng, lyh. KKP) on Kiinan kansantasavaltaa hallitseva poliittinen puolue. Vuonna 1921 perustettu KKP on 98 miljoonalla jäsenellään maailman toiseksi suurin poliittinen puolue. Vuoden 1949 kommunistisessa vallankumouksessa Mao Zedongin johtama KKP nousi Kiinan johtoon voitettuaan nationalistipuolue Kuomintangin Kiinan sisällissodassa ja perusti Kiinan kansantasavallan.

Kiinan yksipuoluejärjestelmässä KKP:llä ei ole kilpailijoita. Kiinan kansantasavallan perustamisesta lähtien vallassa ollutta puoluetta ei voi täysin toiminnallisesti erottaa Kiinan kansantasavallan hallinnosta tai valtiorakenteesta. KKP muodostaa maan hallinnon kanssa puoluevaltion, jossa puolueella katsotaan olevan valtionhallintoa enemmän painoarvoa.

Marxilais-leninistisen puolueen ideologia on muovautunut vuosikymmenten varrella. Alkuvuosikymmenten maolaisuuden jälkeen KKP:n virallinen pääideologia on ollut 1980-luvulta asti sosialismia ja markkinavoimia yhdistelevä sosialismi kiinalaisin erityispiirtein. Viimeisimpänä 2010-luvulla pääsihteeri Xi Jinpingin valtakaudella puolueen viralliseen aatelinjaan on lisätty Xi Jinping -aate.

Osa artikkelisarjaa
Kiinan kansantasavallan politiikka
Johtajat Pääsihteeri: Xi Jinping Presidentti: Xi Jinping Varapresidentti: Han Zheng Pääministeri: Li Qiang Kansankongressin johtaja: Zhao Leji Konferenssin johtaja: Wang Huning Keskussotilaskomission johtaja: Xi Jinping
Kommunistinen puolue Organisaatio Kansalliskongressi Keskuskomitea Pääsihteeri Politbyroo Pysyvä komitea Sihteeristö Keskussotilaskomissio Kansallinen turvallisuuskomissio Jatkuvasti syventävien uudistusten komissio Talous- ja raha-asioiden komissio Yleisesikunta Organisaatio-osasto Kurinpitokomissio Viestintäosasto Alueellinen hallinto
Ideologia Marxismi-leninismi Mao Zedongin ajatukset Sosialistinen markkinatalous Deng Xiaopingin teoria Kolme edustusta (Jiang Zemin) Tieteellisen kehityksen konsepti (Hu Jintao) Ajatus uuden aikakauden sosialismista kiinalaisin erityispiirtein Kiinalainen unelma
Laki ja valvonta Peruskirja Perustuslaki Laki Kansankongressi Pysyvä komitea Neuvoa-antava konferenssi Kurinpitokomissio Korkein oikeus ·
Toimeenpano Valtioneuvosto Pääministeri: Li Qiang Kansanpankki Omaisuuden valvonta- ja hallintokomissio
Asevoimat Keskussotilaskomissio Kansan vapautusarmeija
Hongkong ja Macao Yksi maa, kaksi järjestelmää Hongkongin hallintojohtaja: Carrie Lam Hallitus Macaon hallintojohtaja: Ho Iat-seng
Ulkopolitiikka Kiinan kehityspankki Vyö ja tie Aasian infrastruktuuri-investointipankki Brics Pandapolitiikka Shanghain yhteistyöjärjestö Afrikan ja Kiinan suhteet
Lisää aiheesta Hallinto Aluehallinto Hukou Ihmisoikeudet Internet-sensuuri Korruptio Poliittinen vaikuttaminen
n k m

Li Dazhaon ja Chen Duxiun kaltaiset vallankumoukselliset perustivat KKP:n vuonna 1921 sekä poliittiseksi puolueeksi että vallankumoukselliseksi liikkeeksi. Perustajat tulivat toukokuun neljännen päivän liikkeestä (1919) ja kääntyivät marxilaisuuden puoleen sen jälkeen, kun bolševikit olivat voittaneet Venäjän vallankumouksen vuonna 1917. 1920-luvun Kiinan myllerrykssä KKP:n jäsenet Mao Zedong, Liu Shaoqi ja Li Lisan alkoivat järjestää työväenliittoja kaupungeissa.^[2]

KKP liittoutui kansallismielisen Kuomintangin kanssa vuonna 1924. Aluksi liitto osoittautui menestyksekkäästi. Vuonna 1927 kansallismieliset Tšiang Kai-šekin johdolla kääntyivät väkivaltaisesti kommunisteja vastaan. KKP ajettiin pois Shanghaista ja puolue ajautui maan alle.^[2]

Monet KKP:n johtohenkilöt jättivät vallankumouksellisen toiminnan Kiinan kaupunkien työväestössä ja siirtyivät maaseudulle. KKP sai niin hyvin talonpoikien tuen, että vuonna 1931 Etelä-Kiinaan perustettiin Kiinan neuvostotasavalta. Kuomintang tuhosi kuitenkin tämän kokonaisuuden ja Mao Zedong joukkoineen pakeni pitkällä marssilla Pohjois-Kiinassa sijaitsevaan Yan'aniin, Shaanxiin. Pitkän marssin aikana Mao saavutti KKP:n johtoaseman, jota hän piti hallussaan kuolemaansa saakka 1976. Muita aikakuden tärkeitä johtajia olivat Zhou Enlai ja Zhu De.^[2]

Vuonna 1936 kansallismielisten oli lopetettava sotiminen KKP:tä vastaan ja puolueet yhdistyivät rintamaan Japanin voimistunutta hyökkäystä vastaan. Kansallismielisten joukot ajautuivat sodan aikana Chongqingissa ja vastaavasti KKP kasvatti voimiaan taistelemalla japanilaisia vastaan. Sodan päättyessä, vuonna 1945, puolue hallitsi noin 100 miljoonan asukkaan alueita. Lisäksi puoleella oli kokenut armeija sekä toimiva poliittinen ohjelma, joka perustui talonpoikien, työläisten, keskiluokan ja pienkapitalistien liittoutumiseen.^[2]

Pääartikkeli: Kiinan kansantasavallan historia

Kiinan sisällissota alkoi uudelleen vuonna 1946. KKP:n maareformiohjelma lisäsi puolueen kannatusta talonpoikien keskuudessa. Vastaavasti kansallismielisten kannatus putosi. Vuonna 1949 Kuomintang koki ratkaisevan tappion ja vetäytyi Taiwaniin. Samalla KKP ja sen liittolaiset perustivat Kiinan kansantasavallan.^[2] Valtaanpääsynsä jälkeen kommunistit tekivät lukuisia uudistuksia, ensimmäisinä lakeina hyväksyttiin maauudistus ja avioliittolaki.^lähde?

Vallankumousta seuraavina vuosina KKP:n piirissä oli suuria erimielisyyksiä maan kehityksen suunnasta. Aluksi puolue omaksui Neuvostoliiton kehitysmallin ja liittoutui tiiviisti tämän kanssa. Raskaan teollisuuden tukemiseen perustuva hallintomalli todettiin kuitenkin epäonnistuneeksi ^lähde?. KKP ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue (NKP) jautuivat kuitenkin yhä useammin ulkopoliittisiin ja ideologisiin erimielisyyksiin. 1950-luvun lopulla KKP ja NKP katkaisivat läheiset suhteensa. Sisäpolitiikassa KKP yritti vauhdittaa Kiinan teollista kehitystä kunnianhimoisilla, mutta tuhoisilla ohjelmilla joista haitallisin oli Suuri harppaus vuosina 1958–1960.^[2]

Vuonna 1966 Mao käynnisti kulttuurivallankumouksen. Taustalla oli suuret näkemyserot muiden KKP:n johtajien kanssa Kiinan tulevasta taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Kulttuurivallankumous irroitti Kiinan lopullisesti Neuvostoliitosta ja eristi sen käytännössä koko muusta maailmasta 1970-luvulle saakka^lähde?. Kulttuurivallankumousta seurasi kiihkeät taistelut Maon johtaman radikaalisiiven ja Liu Shaoqin ja Deng Xiaopingin johtaman pragmaattisemman siiven välillä. Liu Deng ja muut pragmatististen johtajat putosivat vallasta kulttuurivallankumouksen aikana. Radikaalien ja pragmatistien välillä oli rauhaton aselepo vuosina 1971–1976, jolloin Zhou Enlai ja Mao kuolivat.^[2]

Lähes välittömästi Maon kuoleman jälkeen radikaaliryhmä Neljän kopla pidätettiin. Aikaisemmin asemistaan syrjäytetty Deng Xiaoping otti ylimmän vallan ja kulttuurivallankumous lopetettiin virallisesti.^[2]

Deng Xiaopingin aikana hyväksyttiin neljän modernisaation ohjelma, joka koski teollisuutta, maataloutta, tiedettä ja teknologiaa sekä puolustusta. Taiteen ja koulutuksen alalla rajoituksia lievennettiin ja vallankumouksellista ideologiaa vähennettiin. Maon kuoleman jälkeen Hua Guofeng toimi puolueen puheenjohtaja vuoteen 1981, jolloin Dengin suojatti Hu Yaobang otti tehtävän vastaan. Puoluejohtajan tehtävä lakkautettiin vuonna 1982 ja Hu Yaobangin puolueen pääsihteerinä korvasi vuonna 1987 toinen Dengin suojatti Zhao Ziyang.^[2]

Dengin kaudella puolueen piirissä toteutettiin myös uudistus, jolla puoluesihteerin virka muutettiin tosiasiallisesti määraikaiseksi. Käytännön tasolla puoluesihteerille myönnettiin vain kaksi viisivuotiskuatta. Uudistuksen tavoitteena oli, että maalle ei tulisi enää Maon kaltaista diktaattoria.^[3]

Syrjäytetyn ja suositun entisen puoluesihteerin Hu Yaobangin kuolema sai opiskelijat ja työläiset kaduille osoittamaan mieltään. Kuukausien mielenosoitukset päättyivät Kansan vapautusarmeijan sotilaalliseen väliintuloon. Tapahtumalla oli suuret vaikutukset Kiinan maineeseen ja puolue on pyrkinyt siivoamaan tapahtumaa kansallisesta historiankerronnasta.^[3]

Vuonna 1989 Jiang Zemin seurasi Zhaoa pääsihteerinä ja toimi tehtävässä vuoteen 2002. Jiang tunnisti yrittäjien arvon, jotka alkoivat kukoistaa 1980-luvulla. Vuonna 2001 Jiang ajoi läpi uudistuksen, jolla "punaiset kapitalistit" toivotettiin tervetulleeksi puolueen arvostetuiksi jäseniksi. Jiangin pääministeri Zhu Rongji neuvotteli samaan aikaan Kiinan liittymisen Maailman kauppajärjestöön.^[3] Vuonna 2002 Hu Jintao valittiin KKP:n pääsihteeriksi.^[2]

Dengin johtokaudella muotoiltiin Deng Xiaopingin teoria, joka määritteli Kiinan kansantasavallan saavuttaneen sosialismin esiasteen. Vuodesta 2002 alkaen puoluetta alettiin kuvailla virallisissa yhteyksissä valtaapitävänä puolueena (执政党) Maon ajan vallankumouksellisen puolueen (革命政党) sijaan. Deng pyrki lisäämään järjestelmän ennakoitavuutta erottelemalla puolueen ja valtion rooleja selkeämmin.^[4]

Vuonna 1996 Kiina pommitti lähivesiä osoittaen raivonsa Taiwanin ensimmäisistä demokraattisista presidentinvaaleissa. Puolue joutui kuitenkin nöyryytetetyksi, koska ei pystynyt vaikuttamaan prosessiin. Tämän jälkeen puolueen piirissä vannottiin, että vastaavaa ei tapahdu uudelleen. Vuoden 2008 maailmanlaajuisen finanssikriisin jälkeen Kiina käynnisti massiiviset elvytystoimet, joilla maan talous palautettiin nopeasti kasvuun. Tätä on pidetty ratkaisevana hetkenä kilpailussa lännen kanssa.^[3]

Vuonna 2012 Xi Jinping valittiin KKP:n pääsihteeriksi.^[2] 2013 Kiina rakensi saaria kiistanalaisille vesille muuttaen ne sittemmin sotilastukikohdiksi. Yhdysvaltain reagoimattomuus osoitti, että puolue oli saavuttanut maalle uuden aseman.^[3]

Vuonna 2018 Xi Jinping poisti presidenttikausien aikarajoitukset ja teki itsestään käytännössä elinikäisen johtajan.^[3] Xin tavoitteena on Kiina-keskeinen maailmanjärjestys ja puolueen tiukka ote arjesta ja taloudesta. Vapaa markkinatalous, kansalaisvapaudet ja ihmisoikeudet tulee nujertaa. Xi on kuitenkin harkitseva ja pitkäjänteinen, toisin kuin Mao. Hän välttänee sotia. Vyö ja tie -investointiohjelma ("uusi silkkitie") kattaa yli 150 valtiota.^[5]

KKP:llä on monopolistinen asema ja se hallitsee Kiinan poliittista elämää. Puolue on Kiinan tärkein poliittinen päätöksentekoelin ja se huolehtii siitä, että keskushallinnon, maakuntien ja paikallishallinnon toimielimet toteuttavat puolueen politiikkaa.^[2]

Kiinan kommunistista puoluetta ei voi täysin toiminnallisesti erottaa Kiinan kansantasavallan hallinnosta tai valtiorakenteesta. Puolue ja valtio muodostavat puoluevaltion, jossa puolueella on enemmän määrittelyvaltaa. Kaikilla hallinnon tasoilla on sekä valtion että puolueen edustama taho, joista puolueen taho on ylempiarvoinen. KKP ei kuitenkaan virallisesti hyväksy puoluevaltion käsitettä, joka viittaa vallan olevan kansan sijaan puolueella.^[4]

KKP on ollut puolueen perustamisesta lähtien leninistinen puolue, jonka valta on keskitetty demokraattisen sentralismin periaatteen mukaisesti. KKP levittäytyy laajemmalle kuin maan valtionhallinto. Puolueen sisäinen valtahierarkia on moniportainen. Käytännön tasolla valta kulkee puolueessa ylhäältä alaspäin.^[2]

Virallisesti puolueen korkein päättävä elin on puoluekokous. Toiminnallisesti keskuskomitean politbyroon pysyvää komiteaa voi pitää Kiinan kansantasavallan tosiasiallisena hallituksena.^[4]

Noin 2 000 valtuutetun valtakunnallinen puoluekokous kokoontuu noin joka viides vuosi. Puoluekokous valitsee noin 200-jäsenisen varsinaisen keskuskomitean, joka kokoontuu vuosittain. Puoluekeskuksella viitataan juuri keskuskomiteaan ja sen alaisiin puolue-elimiin.

Keskuskomitea taas valitsee 20–25 jäsenen politbyroon, joka johtaa KKP:n toimintaa. KKP:n politbyroo valitsee itselleen vielä pienemmän politbyroon pysyvän komitean (PPK), johon kuuluu kuudesta yhdeksään puolueen arvovaltaisinta jäsentä.

PPK:n jäsenet ovat vuodesta 2022 lähtien:^[6]

• Xi Jinping - Kiinan kansantasavallan presidentti
• Li Qiang - Kiinan kansantasavallan pääministeri
• Zhao Leji
• Wang Huning
• Cai Qi
• Ding Xuexiang
• Li Xi

KKP:n keskuskomitean sihteeristö vastaa puolueen päivittäisistä hallinnollisista asioista ja valmistelee esimerkiksi politbyroon ja PPK:n asialistat. Sihteeristön johtaja, vuodesta 2022 Cai Qi^[7], on yksi pysyvän komitean jäsenistä.^[4]

Keskusjohdon toimintaat kuuluvat keskeisesti vaihteleva määrä pysyväisluonteisia komiteoita tai komissioita ja väliaikaisia, tiettyä tarkoitusta varten luotuja johtoryhmiä. Pitkäaikaisia johtoryhmiä saatetaan myös muuttaa pysyviksi komissioiksi. KKP:llä on esimerkiksi keskussotilaskomissio, jonka kautta se pitää Kiinan asevoimat valvonnassaan. Xin valtakaudella useimpia komissioita on johtanut puolueen pääsihteeri.^[4]

Lisäksi puolueen keskushallinnossa toimii työelimiksi kutsuttuja osastoja, jotka koordinoivat hallinnonalojaan. Näihin kuuluvat yleisasioiden toimisto, organisatorinen osasto, propagandaosasto, kansainvälinen yhteysosasto, yhteisrintaman työosasto ja politiikkalinjausten tutkintatoimisto.^[4]

Puolueella on perustason puolueorganisaatioita kaupungeissa, kylissä, naapurustoissa, tärkeimmillä työpaikoilla, kouluissa ja niin edelleen.^[2][4] 2010-luvun lopussa KKP:llä oli yhteensä noin 4,5 miljoonaa paikallisorganisaatiota.^[4]

KKP on 98 miljoonalla jäsenellään^[1] maailman toiseksi suurin poliittinen puolue Intian BJP-puolueen jälkeen. Varsinaisen puoluejäsenyyden lisäksi Kiinan kommunistiseen nuorisoliittoon kuuluu noin 90 miljoonaa jäsentä ja nuorisoliiton johtamiin Kiinan nuoriin pioneereihin noin 140 miljoonaa jäsentä.^[4]

KKP on jäsenpohjaltaan suppea kaaderipuolue,^[4] ja lähes sata miljoonaa puolueen jäsentä kattaa alle kymmenen prosenttia Kiinan aikuisväestöstä.^[8] Puolueen jäseneksi päästäkseen tulee käydä läpi monivaiheinen hakemusprosessi, johon kuuluu koeaika. Jäsenyydestä on hyötyä esimerkiksi urakehityksen kannalta, joten se on tavoiteltua. Jäsenyys on myös käytännössä ainut tapa päästä johtoasemiin hallinnossa ja politiikassa.^[4]

Kansantasavallan alkuaikoina suuri osa jäsenistöstä oli viljelijöitä ja maattomia, mutta 2000-luvun puolella jäseniksi alettiin hyväksyä myös yrittäjiä. Vuonna 2019 puolueen jäsenistä 60 prosentilla oli muu kuin työläis- tai maalaistausta. Jäsenistä noin 28 prosenttia on naisia.^[4]

Puolueen tärkeimmät julkaisut ovat päivälehti Kansan päivälehti ja kahdesti kuussa ilmestyvä teoreettinen lehti Totuutta etsimässä. Jälkimmäinen korvasi vuonna 1988 aikaisemmin ilmestyneen kuukausilehti Punalipun.^[2]

KKP:n peruskirja kieltää fraktiot tai puolueen sisäiset siivet ja korostaa puolueen yhtenäisyyttä. Puoluesiivet ovat siis Kiinassa epävirallista politiikkaa, ja ne määritellään ja niitä analysoidaan useimmiten puolueen ulkopuolelta asiantuntijoiden toimesta. Näin ollen siipiin ja niiden nimeämiseen liittyy paljon spekulaatiota.^[4]

Uudistuskaudella puolueen sisäisen kamppailun hävinneen poliitikon verkosto on usein pidätetty korruptiosta epäiltynä. Esimerkiksi Xi Jinpingin kilpailijana pidetylle Bo Xilaille kävi näin vuonna 2013.^[4] Puolueen nykyisen pääsihteerin Xi Jinpingin on katsottu johtavan omaa voimakasta fraktiotaan.

Aiemmin puolueen sisäiset rakentuivat Xin kahden edeltäjän Jiang Zeminin ja Hu Jintaon ympärille, joista Kiinan eliittipolitiikan tutkija Cheng Li on käyttänyt nimityksiä eliitin edustajat ja populistit. Jiangin katsottiin johtaneen Xihin kohdistuvaa kritiikkiä^[5], mutta tämä kuoli 96-vuotiaana vuonna 2022.^[9] Jiangin siipeä on kutsuttu "Shangain siiveksi", joka ajaa markkinataloutta, puolue-eliitin etuja, itärannikon talouskasvua ja vahvaa keskushallintoa. Hun johtama "tuanpai"-siipi taas on koostunut lähinnä puolueen nuorisojärjestön kasvateista. Tuanpai-siiven on katsottu ajavan alueiden ja yhteiskunnan tasaista kehitystä ja poliittisia toimintavapauksia ja talouskasvun edistämistä alikehittyneillä seuduilla.^[5]

Deng rakensi 1980-luvulla vallanjakomallin Maon itsevaltaisten käytäntöjen tilalle. Esimerkiksi keskeisiin tehtäviin sai valita enintään 67-vuotiaita. Xin katsotaan rikkoneen Dengin vallanjakomallin.^[5]

Ennen vuotta 1982 puheenjohtaja oli korkein valtataho puolueessa ja pääsihteeri toimi byrokraattisemmassa tehtävässä puheenjohtajan alaisuudessa. Sittemmin pääsihteeri on ollut puolueen korkein vallanpitäjä.

• Kansan päivälehti

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kiinan kommunistinen puolue.

• Virallinen sanomalehti (kiinaksi, englanniksi, japaniksi, ranskaksi, espanjaksi, venäjäksi ja arabiaksi)
• Kriittinen näkökulma KKP:n historiaan: Nine Commentaries on the Chinese Communist Party