Kuomintang ja kommunistipuolue, jotka olivat Kiinan suurimmat poliittiset puolueet 1920-luvun lopulla, ajautuivat sisällissotaan sen jälkeen kun Tšiang Kai-šek määräsi tuhansia kommunisteja tapettavaksi. Kuomintangin armeija oli paremmin varusteltu, minkä takia kommunistit joutuivat perääntymään.[3]
Vuosina 1930–1934 kuomintangin teki viisi suurhyökkäystä kommunisteja vastaan. Tarkoituksena oli tuhota näiden tukikohta Jiangxissa. Neljä ensimmäistä hyökkäystä epäonnistuivat, mutta viidennellä kerralla Tšiang lähettämien 700 000 sotilaan onnistui lopulta piirittää kommunistit. Aikaisempien yritysten epäonnistuminen johtui kommunistien käymästä sissisodasta. Lokakuussa 1934 kommunistien onnistui puskea kuomintangin linjan läpi ja paeta kohti pohjoista. Tästä alkoi pitkä marssi, joka päättyi vuotta myöhemmin Maon johdolla Shaanxihin.[4]
Aselepo ja Japanin vastustaminen
Sisällissota taukosi vuosina 1937−1945 käydyn Kiinan ja Japanin välisen sodan ajaksi, koska kommunistit ja Kuomintang perustivat Toinen yhteisrintama -nimisen liiton torjuakseen Japanin hyökkäyksen. Sekä kommunistit että kuomintang tiesivät kuitenkin, että yhteisrintama on toiminnassa vai siihen saakka, kunnes sota Japania vastaan olisi ohi.[5]
Japanin antautumisen jälkeen puolueet kisasivat erityisesti Pohjois-Kiinan luonnonvarojen ja isojen kaupunkien hallinnasta.[5]
Toinen vaihe (1946–1950)
Tšiang harkitsi aluksi sisällissodan lopettamista neuvottelemalla. Hän oli Japanin vielä sotiessa Kiinassa lähestynyt Maota ja pyytänyt tätä neuvottelemaan useaan otteeseen. Tšiang, Mao ja yhdysvaltalainen diplomaatti Patrick Hurleytapasivat Chongqingissa 28. elokuuta 1945. Osapuolet pääsivät yhteisymmärrykseen 10. lokakuuta ja päättivät perustaa komiteoita yksityiskohtien tarkentamiseksi. Taistelut kommunistien ja kuomintangin välillä kuitenkin puhkesivat uudelleen, minkä vuoksi Yhdysvallat lähetti George C. Marshallin sovittelemaan. Sopuun päästiin tammikuussa 1946. Kahakointi osapuolten välillä kuitenkin jatkui ja yltyi entisestään. Kesäkuussa 1946 sisällissota palasi ja ison kokoluokan sotatoimet alkoivat kuomintangin ja kommunistien välillä. Amerikkalaiset yrittivät vielä tuoda kommunisteja ja nationalisteja neuvottelupöytään tässä kuitenkaan onnistumatta.[5][6]
Sotatoimet kiihtyivät vuodesta 1947 alkaen, ja kommunistit menestyivät hyvin huolimatta siitä, etteivät pitäneet hallussaan suuria kaupunkeja. Maaseudulla tuki sen sijaan oli vankkaa ja taistelutahto korkea.[7] Kommunistit tekivät kolme onnistunutta sotaretkeä kuomintangia vastaan:[6]
Liaoshenin sotaretki (12. syyskuuta – 2. marraskuuta 1948): kommunistit voittavat kuomintangin Mantšuriassa ja ottavat haltuunsa Kiinan tärkeimpiä teollisuusalueita.
Huaihain sotaretki (6. marraskuuta 1948 – 10. tammikuuta 1949): kommunistit ottavat haltuunsa Jangtsejoen pohjoispuolen sekä tärkeitä rautatielinkkejä.
sellaisten kansainvälisten sopimusten lakkauttaminen, jotka ovat "maanpetoksellisia"
demokraattisen hallituskoalition muodostaminen ilman kuomintangin "taantumuksellisia" toimijoita
Alkuvuodesta 1949 kuomintangin hallitus oli paennut Kantoniin, jonne Mao lähetti Zhou Enlain neuvottelemaan antautumisesta. Mao oli tässä vaiheessa kasvattanut vaatimuslistaansa 24 kohtaan ja antoi 17. huhtikuuta kuomintangille kolme päivää aikaa hyväksyä ehdot. Kuomintang hylkäsi tarjouksen kaksi päivää myöhemmin. Kommunistit valtasivat Nanjingin 24. huhtikuuta, mikä ajoi kuomintangin sekasortoon.[5]
Kuomintangin kannattajat vetäytyivät Taiwanin saarelle, josta käsin alettiin suunnitella Manner-Kiinan valloittamista takaisin. Kuomintang oli alkanut suunnitella Taiwaniin vetäytymistä jo vuonna 1947.[7] Tšiang itse vetäytyi Taiwaniin joulukuussa 1949, johon mennessä suurin osa sotilaista, siviileistä ja valtion omaisuudesta oli jo siirretty saarelle.[8] Ihmisiä Taiwaniin saapui tässä yhteydessä 1,2 miljoonaa.[9] Kiinan tasavalta on toiminut Taiwanista käsin vetäytymisestä lähtien.[10]
Pienempiä kuomintangille uskollisia ryhmiä oli vielä Taiwaniin vetäytymisen jälkeen mm. Yunnanissa ja Xinjiangissa, mutta nämä loikkasivat kommunistien puolelle, ja vuoden 1949 loppuun mennessä Manner-Kiina oli käytännössä kokonaan kommunistien vallassa.[5]
Tšiang julisti Taiwaniin poikkeustilan, jota kesti aina vuoteen 1987 asti.[9] Kuitenkin jo välittömästi sisällissodan jälkeen tilanne Taiwaninsalmella kiristyi ja vuonna 1954 koettiin ensimmäinen Taiwaninsalmen kriisi, kun kommunistit alkoivat pommittaa Jinmenin ja Mazun saaria.[12]
Kiinan kommunistinen puolue puhuu vielä 2020-luvulla Kiinan jälleenyhdistymisestä joko rauhanomaisesti tai väkipakolla, koska Kiina katsoo Taiwanin kuuluvan itselleen. Kommunistinen puolue ei kuitenkaan ole koskaan hallinnut Taiwania millään muotoa.[10]
Sodan päättyminen kommunistien voittoon johtui osittain siitä, että kuomintangin armeija oli korruptoitunut ja näyttäytyi Pohjois-Kiinan asukkaille tehottomalta, koska sitä johdettiin kaukaa Chongqingista käsin. Kuomintang myös rahoitti toimintaansa laskemalla liikkeelle koko ajan vain lisää rahaa, mikä johti ostovoiman tuhoutumiseen ja elinkustannusten käsistä karkaamiseen.[5] Rintamalla kuomintang oli kahdesta puolueesta se, joka taisteli enemmissä määrin Japania vastaan vuosina 1937–1945. Näiden vuosien aikana käydyssä 23 taistelussa Japania vastaan kuomintangin joukot muodostivat aina selkeän enemmistön kiinalaissotilaista. Pienempiä kahakoita oli 40 000, joista kommunistit osallistuivat vain pariinsataan. Kommunistinen puolue vetäytyi vuoristoiselle maaseudulle, vältteli taiteluita ja kasvatti ooppiumia rahoittaakseen toimintaansa.[13]
Sisällissodan aikana kuoli arviolta 7,5 miljoonaa ihmistä.[2]
