Useimmista muista merkittävistä kiinalaisista kommunistijohtajista poiketen Chen ei osallistunut vuosien 1934–1935 pitkään marssiin, vaan jäi Etelä-Kiinaan pitämään kommunistien sissitoimintaa elossa. Kiinan–Japanin sodan puhjettua vuonna 1937 Chenin joukot yhdistettiin uuteen neljänteen armeijaan, joka oli kommunistien merkittävä sotavoima Keski-Kiinassa ja taisteli koko sodan aja Jangtsen alajuoksulla. Chenistä tuli vuonna 1941 uuden neljännen armeijan vt. komentaja ja myöhemmin virallinen komentaja.[1] Hän siirtyi vuonna 1944 kommunistien päämajaan Yan’aniin, jossa hänet valittiin seuraavana vuonna puolueen keskuskomiteaan. Kiinan sisällissodan ratkaisuvaiheessa Chen komensi joukkoja, jotka valtasivat Kiinan tärkeät rannikkokaupungit Zhejiangin ja Shandongin välillä, mukaan lukien Shanghain ja Nanjingin.[2]
Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen Chenistä tuli vuonna 1949 Shanghain pormestari ja merkittävä poliittinen vaikuttaja. Hänet ylennettiin vuonna 1955 yhdeksi Kansan vapautusarmeijan kymmenestä marsalkasta ja nimitettiin seuraavana vuonna politbyroon jäseneksi.[1] Hän oli myös vuodesta 1954 valtioneuvoston varapuheenjohtaja ja kansallisen puolustusneuvoston varapuhemies. Vuonna 1958 hänestä tuli ulkoministeri Zhou Enlain seuraajana. Chenin ulkoministerikauden merkittävin tapahtuma oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko.[2] Chen joutui voimakkaiden hyökkäysten kohteeksi kulttuurivallankumouksen vuosina. Vuoden 1969 puoluekokouksessa hänet pudotettiin politbyroosta, mutta hän säilytti jäsenyytensä keskuskomiteassa ja useimmat muut virkansa.[1]
Lähteet
↑ abcdefgChen Yi(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 24.1.2015.