Vuoristo-Karabahin konflikti oli aluekiista Armenian ja Azerbaidžanin välillä. Kiista laajeni konfliktiksi vuonna 1988 ja johti Vuoristo-Karabahin miehitykseen armenialaisten toimesta. Vuonna 2023 Azerbaidžan valloitti Vuoristo-Karabahin itselleen, mikä käytännössä päätti konfliktin. Maat ovat sen jälkeen luvanneet päämääräkseen suhteiden normalisoinnin, mutta rauhansopimusta ei ollut vielä tehty maaliskuussa 2024.
Kansainvälinen yhteisö ei ole tunnustanut Vuoristo-Karabahia Azerbaidžanista irtautuneeksi, ja konflikti on sittemmin jäähtynyt ajoittaisiksi kahakoiksi maiden välillä. Vuonna 2020 Azerbaidžan aloitti kuitenkin aseellisen hyökkäyksen valloittaakseen alueen takaisin itselleen. Se saikin vallattua suuren osan alueesta.[1] Azerbaidžanin armeija valtasi alueen vuoden 2023 operaatiossaan. Separatistit laskivat aseensa ja alue liitettiin Azerbaidžanin hallintaan 1. tammikuuta 2024 alkaen.[2][3] Valtaosa alueen väestöstä muutti Armeniaan.[4]
Osmanien valtakunnassa ei ollut selkeitä alueita Kaukasuksen kansoille. Armenialaisten ja azereiden välinen viha juontaa juurensa tuolta ajalta ja uskontojen erilaisuudesta. Osmanien valtakunnan sulttaani Abd-ul-Hamid II luultavasti hyväksyi kurdisissien armenialaisia kohtaan kohdistamat suuret, jopa 300 000 henkeä vaatineet vainot 1894–1896, koska pelkäsi näiden hajottavan jo kutistuvaa valtakuntaa.
Vuonna 1905–1907 käytiin ”armenialaisten ja tataarien sota”. Azereita kutsuttiin tuohon aikaan tataareiksi. Sota alkoi, kun armenialaiset surmasivat azereihin kuuluvan koulupojan ja kauppiaan.[5] Joukkomurhat alkoivat, kun Venäjällä alkoi vuoden 1905 vallankumous. Niitä tehtiin puolin ja toisin.
Alueelle syntyi vuonna 1918 Transkaukasian federaatio, joka hajosi Georgiaksi, Armeniaksi ja Azerbaidžaniksi jo samana vuonna. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alueelle jäi valtatyhjiö Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan romahdettua. Valtioiden rajat eivät olleet selkeitä, ja Armenia ja Azerbaidžan ajautuivat vuonna 1919 sotaan, joka päättyi Neuvostoliiton miehittäessä Kaukasuksen 1920.[6][7]
Näiden levottomuuksien aikana bolševikkien tukemat armenialaiset Dashnak-nationalistit surmasivat tuhansia azereita muun muassa Bakussa. Kun bolševikkien tukema Bakun kommuuni romahti, azerit kostivat tämän armenialaisiin kohdistuvalla joukkomurhalla. Azerit tekivät vastaavanlaisia joukkomurhia myöhemmin 1919 Vuoristo-Karabahissakin. Azerien armeija tuhosi Şuşan ja teki siellä joukkomurhan 1920.
Ensimmäisen kerran armenialaiset vaativat Vuoristo-Karabahin liittämistä Armeniaan heti toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945.[lähde? ]
Vuonna 1960 kansojen välinen viha oli selvää.[10] Vuonna 1963 oli yhteenotto armenialaisten ja azerien välillä Stepanakertissa. Armenialaiset vetosivat monia kertoja 1960-luvulta lähtien alueen Vuoristo-Karabahin liittämiseksi Armeniaan ilman tuloksia. Samaan aikaan Vuoristo-Karabahiin muutti yhä enemmän azereita. Vuoristo-Karabahin armenialaiset näkivät, että Azerbaidžan azeristaa Vuoristo-Karabahia kulttuurisesti ja kansallisesti, eikä piittaa armenialaisten taloudellisista tarpeista.[11] Myös azerit valittivat siitä, että Vuoristo-Karabahin armenialaiset syrjivät heitä.[12]
Jo vuonna 1967 Armenian kansallinen yhdistynyt puolue alkoi toimia maan alla. Vuonna 1977 Neuvostoliiton ministerikokous vahvisti, että Vuoristo-Karabah oli liitetty keinotekoisesti Azerbaidžaniin unohtaen alueen historiallisen taustan.[8]
Konfliktin alku
Neuvostoliiton loppuaikoina etniset jännitteet nousivat näkyvämmin pintaan. Merkkejä kasvavasta armenialaisten nationalismista näkyi jo vuonna 1983. Tuolloin armenialaisväkijoukko hyökkäsi heihin kohdistuneen joukkomurhan muistopäivänä erään azerin häihin. Muistopäivän 24. huhtikuuta vietosta tuli vakiintunut tapa. Joidenkin tietojen mukaan jo 1986–1987 armenialaiset alkoivat ajaa pois azereita lähinnä Maghrista ja Kapanista.[lähde? ]
Armenialainen geologi ja historioitsija Suren Ajvazjan lähetti 3. maaliskuuta 1987 silloiselle Neuvostoliiton johtajalle Mihail Gorbatšoville muistion, jossa hän kertoi Armenian kansan historiallisesta oikeudesta Vuoristo-Karabahiin ja Nahitševaniin.[13] Elokuussa 75 000 armenialaista kirjoitti Gorbatšoville vetoomuksen. Lokakuun 17–18. päivinä protestoitiin ensin ympäristöasioiden puolesta, sitten Armenian ja muiden alueiden yhdistämisestä.[14] Poliisi hajotti protestin.[13]
Vuonna 1987 Azerbaidžanin viranomaiset erottivat siellä sijaitsevan armenialaisalueen Chaldakhin kolhoosin johtajan. Turvallisuusjoukot murskasivat seuranneen mielenosoituksen väkivalloin joulukuussa 1987. Armenialaiset kokivat, että azerit koettivat ajaa heitä pois Azerbaidžanin armenialaisalueilta. Vuoden 1988 alussa nousi Armeniassa ja Vuoristo-Karabahissa suuria protesteja.[15] Armenialaiset alkoivat paikoin karkottaa azereita ehkä jo vuoden 1987 marraskuussa, varmemmin 1988 tammikuussa, vastauksena Chardakhlin tapahtumiin.[16] Azerit vastasivat tähän helmikuussa 1988 kostolla, jossa azerinationalistit surmasivat Sumgaitissa kymmeniä armenialaissiviilejä väkivaltaisessa pogromissa. Vuoristo-Karabahissa äänestettiin liittymisestä Armeniaan vuonna 1988. Neuvostoliiton johto ei suostunut Armenian kommunistipuolueen johdon kannattamaan alueliitokseen.
Väkivaltaisuudet kiihtyivät sissisodaksi armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välillä syksyllä 1988. Vuosina 1987–1989 yli 25 000 azeria pakeni tai ajettiin pois Armeniasta ja Vuoristo-Karabahista. Neuvostoliitto ei hyväksynyt taisteluita rajojensa sisällä, ja sen armeija pyrki estämään osapuolten yhteenotot väkivaltaisesti 1990. Tähän liittyi Neuvostoliiton armeijan tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia.
Armenian azerbaidžanilaiset pakenivat Azerbaidžaniin ja päinvastoin, mutta Vuoristo-Karabahin armenialaiset pysyivät alueella. Neuvostoliiton romahdettua 1991 kiistelevät osapuolet itsenäistyivät ja jatkoivat sotimista. Myös Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi, muttei saanut kansainvälistä tunnustusta.[6][17]
Täysimittainen sota alkoi 1992 ja Armenia miehitti Vuoristo-Karabahin ja seitsemän sen ympärillä olevaa piirikuntaa, jotka eivät kuulu Karabahin (Aghdam, Dzabrail, Zangilan, Gubadli, Fuzuli, Lachin, Kelbadzar), joissa asukkaiden enemmistö ei ollut azerbaidžanilainen. Samana vuonna armenialaiset surmasivat Xocalıssa ainakin 161 siviiliä. Sodan seurauksena Azerbaidžaniin siirtyi 700 000 evakkoa Karabahista ja seitsemältä viereiseltä alueelta ja 200 000 pakolaista Armeniasta.
Tappiot taisteluissa aiheuttivat Azerbaidžanissa sisäpoliittisen kriisin, joka johti useamman hallituksen kaatumiseen. Kiivaimmillaan taistelut olivat vuonna 1993, jolloin Armenia saavutti pieniä voittoja.[6][17] Armenia onnistui valtaamaan noin viidenneksen Azerbaidžanin pinta-alasta ja ottamaan Vuoristo-Karabahin hallintaansa.[9]
Osapuolet olivat valmiita neuvottelemaan rauhasta, ja tulitaukosopimus allekirjoitettiin 1994.[6][17] Venäjän välittämä tulitauko tunnetaan nimellä Biškekin protokolla.[9] Sopimuksessa Vuoristo-Karabah sekä sen ja Armenian väliset alueet jäivät armenialaisten haltuun, mutteivät tulleet osaksi Armeniaa.[6][17] Vuoristo-Karabah jäi de facto -itsenäiseksi, ja sen itsehallinnon keskus sijoittui Stepanakertiin.[9]
Jäätynyt konflikti
Vuoristo-Karabahin rajoilla on käyty useita rajakahakoita sodan jälkeen. Kahakoissa on kuollut vuosittain kymmeniä sotilaita, mutta ajoittain on ollut vakavampia yhteenottoja.
Keväällä 2011 uutisoitiin tilanteen olevan epävakaa, ja yhdeksän kilometriä Stepanakertin pohjoispuolelle on rakenteilla lentokenttä. Azerbaidžan uhkasi ampua alas tälle suunnitelmien mukaan toukokuussa 2011 avautuvalle Stepanakertin kansainväliselle lentokentälle lentävät siviililentokoneet.[18]
Elokuussa 2014 levottomuudet roihahtivat uudelleen, ja Armenia ja Azerbaidžan syyttelivät toisiaan niiden aloittamisesta.[19]Vuoden 2014 konflikti oli vakavin yhteenotto maiden välillä sodan jälkeen siihen asti.[20]
Huhtikuun alussa 2016 konflikti kiihtyi jälleen hetkellisesti, kun Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahiin vastauksena ammuskelulle. Kolmen päivän mittaisessa konfliktissa sai surmansa ainakin 30 henkeä, minkä päätteeksi Azerbaidžan ilmoitti aloittavansa tulitauon mutta myös vahvistavansa asemiaan vapautetuilla Vuoristo-Karabahin alueilla.[21]
Vuoristo-Karabahin tasavalta vaihtoi nimekseen Artsakhin tasavallaksi vuonna 2017 samalla kun se hyväksyi kansanäänestyksellä perustuslain. Azerbaidžan piti äänestystä laittomana.[22]
Kesäkuussa 2020 väkivaltaisuudet leimahtivat jälleen,[23] mutta rauhoittuivat heinäkuussa.
Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahin alueelle syyskuussa 2020.[24] Turkki antoi tukeaan Azerbaidžanille, jonka tavoite oli vallata Vuoristo-Karabah takaisin tai saada Armenia antautumaan ja luovuttamaan alue.[25]
Azerien armeija eteni Vuoristo-Karabahin eteläosissa jonkin matkaa kahden ensimmäisen sotaviikon aikana. Armeija oli voimakas: sillä oli muun muassa muualta hankittuja taistelulennokkeja, ja syyrialaisia kapinallistaistelijoita tuli azerien avuksi. Vuoristo-Karabahista pakeni paljon siviilejä. Myös azereita pakeni rajan toisella puolella. Sekä armenialaiset että azerit ampuivat raketteja toistensa siviilikohteisiin, muun muassa Stepanakertiin ja Gəncəan.[26] Neuvotellut tulitauot kumoutuivat heti, kumpikin osapuoli syytti toistaan tulitauon rikkomisista.[27][28] Lokakuun loppuun mennessä azerit olivat vallanneet noin viidesosan Vuoristo-Karabahin alueesta.[29]Koronaviruspandemia vaikeutti osaltaan ihmisten elämää tulituksen alla olevassa Stepanakertissa.[30] Marraskuun alussa Azerbaidžanin armeija eteni lähelle Şuşaa.[31] Se voitti taistelun kaupungista ja valtasi sen.[32] Nyt azerien joukot olivat lähellä pääkaupunki Stepanakertia.
Armenialaiset taipuivat rauhaan. Armenia säilytti rauhassa valtaosan Vuoristo-Karabahista, mutta menetti aluetta naapuroivat maakunnat.[33][1] Stepanakertin ja Armenian yhdisti venäläisten rauhanturvaajien vartioima Laçınin käytäväksi kutsuttu laakso. Rauhansopimus aiheutti Armeniassa suuria mielenosoituksia ja sisäpoliittisen kriisin.[34]
Armenian miehittämiltä alueilta vuonna 1993 paenneet azerit saivat palata kotiseudulleen, josta sinne muuttaneiden armenialaisten oli poistuttava lyhyellä varoitusajalla. Monin paikon armenialaiset polttivat rakennukset lähtiessään.[35]
Rajakahakat jatkuvat
Azerbaidžanilaiset sotilaat ylittivät 12. toukokuuta 2021 Armenian rajan useista kohdista ja jäivät miehittämään pieniä raja-alueita.[36] Syksyllä azerit tunkeutuivat useita kertoja Armenian eteläosaan Nahitševanista ja pystyttivät tarkastuspisteitä keskeisille kulkuväylille. Tapahtumat johtivat useisiin pieniin yhteenottoihin.[37][38]
Azerbaidžan otti vuoden 2022 aikana haltuunsa rajakyliä ja rajanylityspaikkoja Armenian puolelta ja armenialaisten keskuudessa alkoi kasvaa pelko täysimittaisesta hyökkäyksestä.[39] 13. syyskuuta 2022 puhkesi taisteluja Armenian ja Azerbaidžanin välillä. Molemmat syyttivät toisiaan niiden aloittamisesta.[40][41] Taistelut jatkuivat seuraavana päivänä, vaikka Venäjä neuvotteli tulitauon.[41][42]
Joulukuussa 2022 Azerbaidžanin joukot sulkivat Laçınin käytävän venäläisten rauhanturvaajien läsnäolosta ja vastustuksesta huolimatta.[43] Huhtikuussa 2023 Azerbaidžan avasi käytävään tarkistuspisteen ja salli avustuskuljetukset Vuoristo-Karabahiin. Käytävä suljettiin uudelleen heinäkuussa, sillä Azerbaidžan väitti armenialaisten käyttävän Punaisen ristin ajoneuvoja salakuljetukseen.[44][45]
Vuoden 2023 sota
Azerbaidžanin joukot aloittivat 19. syyskuuta 2023 ”terrorisminvastaisen operaation” Vuoristo-Karabahin separatisteja vastaan. Azerien tarkoituksena oli ratkaista kiista alueesta lopullisesti. Ainakin 200 henkilöä kuoli azerien tulituksessa.[46] Azerien operaatio menestyi.[47] Armenian hallitus ilmoitti, ettei se ole taistelujen osapuoli.[2] Operaatio loppui noin vuorokauden sisään siihen, että separatistit laskivat aseensa.[2] Separatistit ja azerit aloittivat neuvottelut Vuoristo-Karabahin liittämiseksi Azerbaidžaniin. Näin konflikti näytti päättyvän Azerbaidžanin voittoon.[2] Armenialaiset pelkäsivät etnistä puhdistusta. Armenia kehotti YK:ta varmistamaan etnisten armenialaisten turvallisuuden.[48]
Lähes kaikki Vuoristo-Karabahin armenialaiset pakenivat noin viikon kuluessa tulitauosta.[49][50][51][52] Armenia valmistautui vastaanottamaan koko Vuoristo-Karabahin armenialaisväestön.[53] Armeniassa mielenosoittajat katsoivat maansa hallituksen myöntyneen liikaa azerien vaatimuksiin.[54]
Neuvotteluyritykset
Tilanteen ratkaisemiseksi on käyty useita kansainvälisiä neuvotteluita. Ne eivät ole johtaneet pysyviin tuloksiin. Sopimus oli lähellä vuonna 1998, mutta se ei saanut Armenian kansan suosiota ja neuvottelut johtivat ainoastaan maan presidentin eroon. Osapuolet yrittivät neuvotella Yhdysvaltojen johdolla 2001 ja 2009 tuloksettomasti. Venäjän johdolla konflikti lientyi 2010 ja 2011, mutta rajakahakat kiristivät jälleen seuraavana vuonna maiden välit.[17] Armenia ja Azerbaidžan neuvottelivat tuloksetta Vuoristo-Karabahin kysymyksestä marraskuusta 2008 marraskuuhun 2009.[19]
Vuoden 2008 maaliskuun rajakonfliktissa sai surmansa toistakymmentä sotilasta.[55] Armenia ja Azerbaidžan syyttelivät toisiaan sen aloittamisesta.[19]YK:n yleiskokous antoi päätöslauselman, jonka mukaan alue kuuluu Azerbaidžaniin. Lauselmassa vaadittiin Armenian miehitysjoukkoja vetäytymään alueelta ja päästämään azerbaidžanilaiset palaamaan koteihinsa. [56]
Venäjän yritys rauhoittaa vuoden 2020 konfliktia syys-lokakuussa epäonnistuivat, koska kumpikin osapuoli rikkoi tulitaukoa.[57] Armenia taipui rauhaan, vasta kun azerit olivat vallanneet Susan kaupungin ja uhkasivat pääkaupunki Stepanakertia.[33][1]
Rauhansopimus
Armenian ja Azerbaidžanin välinen rauha alkoi selkeästi lähestyä vuoden 2023 aikana, jolloin käytiin useampia keskusteluja aiheesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja välitti muun muassa Armenian pääministerin Nikol Pašinjanin ja Azerbaidžanin presidentin İlham Əliyevin välisiä neuvotteluita, joissa tehtiin ”selvää edistystä” rauhan suuntaan. Sen jälkeen Vladimir Putin johti trilateraalista tapaamista Pašinjanin ja Əliyevin välillä, ja kesäkuussa Yhdysvaltain ulkoministeri Antony Blinken kertoi, että osapuolet olivat valmiina todellisiin keskusteluihin.[9]
Vuoristo-Karabahin konflikti käytännössä päättyi vuoden 2023 lopulla, kun Azerbaidžan valtasi Vuoristo-Karabah ja lopetti Artsakhin tasavallan olemassaolon. Osapuolet eivät kuitenkaan ole tehneet vielä rauhansopimusta, vaikka joulukuussa 2023 maat julkaisivat yhteisen julistuksen, jossa ne vakuutti haluavansa suhteiden normalisointiin ja rauhansopimukseen. Armenia lupasi hyvän tahdon eleenä tukea Azerbaidžanin hakemusta vuoden 2024 ilmastokokouksen järjestämiseen ja Azerbaidžan puolestaan Armenian jäsenyyttä Itä-Euroopan ryhmän johtoryhmään.[9][58][59]