Nikolai I
Puolan kuningas Suomen suuriruhtinas
Franz Krügerin muotokuva 1851
Venäjän keisari
Valtakausi	1. joulukuuta 1825 – 2. maaliskuuta 1855
Kruunajaiset	3. syyskuuta 1826 Uspenskin katedraali, Moskovan Kreml
Edeltäjä	Aleksanteri I
Seuraaja	Aleksanteri II
Syntynyt	6. heinäkuuta (J: 25. kesäkuuta) 1796 Tsarskoje Selo, Venäjän keisarikunta
Kuollut	2. maaliskuuta 1855 (58 vuotta) Pietari, Venäjän keisarikunta
Hautapaikka	Pietari-Paavalin linnoituksen katedraali
Puoliso	Aleksandra Fjodorovna
Lapset	Aleksanteri II Maria Nikolajevna Olga Nikolajevna Aleksandra Nikolajevna Konstantin Nikolajevitš Nikolai Nikolajevitš Mihail Nikolajevitš
Suku	Romanov
Isä	Paavali I
Äiti	Maria Fjodorovna
Uskonto	ortodoksisuus

Nikolai I (Nikolai Pavlovitš Romanov, ven. Николай Павлович Романов; 6. heinäkuuta (J: 25. kesäkuuta) 1796 Tsarskoje Selo Venäjän keisarikunta – 2. maaliskuuta (J: 18. helmikuuta) 1855 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli Romanov-hallitsijasukuun kuulunut Venäjän keisari vuosina 1825–1855. Hän nousi valtaistuimelle isoveljensä Aleksanteri I:n jälkeen ja laajensi Venäjän imperiumia Turkestanin alueelle. Nikolai I:n kaudella Venäjä oli jatkuvasti sodassa. Sotaisa valtakausi huipentui Krimin sotaan, joka päättyi Venäjän keisarikunnan tappioon.

Nikolai oli keisari Paavali I:n ja Maria Fjodorovnan (prinsessa Sofia Dorotea von Württemberg) toiseksi nuorin poika. Hänellä oli nuorempi veli Mihail ja kaksi vanhempaa veljeä, Aleksanteri ja Konstantin, jotka olivat ennen häntä kruununperimysjärjestyksessä. Vanhemmat veljet olivat häntä 19 ja 17 vuotta vanhempia. Yhteensä lapsia oli kymmenen, joista ajalle poikkeuksellisesti vain yksi kuoli lapsena.^[1] Vanhin veli Aleksanteri I nousi valtaistuimelle Paavali I:n surmanneen salaliiton jälkeen Nikolain ollessa viisivuotias. Nikolain sisar Anna Pavlovna avioitui Oranian prinssi Vilhelmin (myöh. Alankomaiden kuningas Vilhelm II) kanssa ja sisar Jekaterina Pavlovnasta tuli Württemburgin kuningatar.

Aleksanteri I ja Preussin Fredrik Vilhelm III ilmoittivat Nikolain ja Preussin prinsessa Charlotten kihlauksesta illallisilla Berliinissä vuonna 1815. Liitosta heidän välillään oli sovittu jo helmikuussa 1814, koska Preussin kuningashuoneen ja Venäjän keisariperheen välistä sidettä haluttiin vahvistaa. Heitä yhdisti kiinnostus armeijaan ja he pitivät heti toisistaan. Nuoret kulkivat käsi kädessä maaseudulla Potsdamissa ja kävivät yhdessä Berliinin hovioopperassa. He olivat keskenään pikkuserkun serkkuja Preussin kuninkaan Fredrik I Suuren kautta. Häät järjestettiin 13. heinäkuuta 1817. Tuleva keisarinna otti nimen Aleksandra Fjodorovna käännyttyään ortodoksiksi. Nikolain sanotaan rakastaneen vaimoaan, ja tämä piti yllä läheisiä välejä sukulaisiinsa Preussissa.^[1]

Nuoripari vietti rauhallista perhe-elämää. Nikolai palveli armeijassa. Vapaa-aikana he viihtyivät keskenään tai matkustivat Eurooppaan sukulaisia tapaamaan. Kesäisin he viettivät aikaa Aleksanterin palatsissa ja keisariparina keväisin ja syksyisin Katariinan palatsissa Tsarskoje Selossa.^[2] Pariskunnan ensimmäinen lapsi, tuleva keisari Aleksanteri II syntyi Moskovan Kremlissä vuonna 1818. Yhteensä he saivat kymmenen lasta, joista kolme kuoli jo pienenä:

• suuriruhtinas Aleksandr Nikolajevitš Romanov, tuleva keisari Aleksanteri II (1818–1881), avioitui vuonna 1841 Hesse-Darmstadtin prinsessa Marien kanssa; toinen morganaattinen avioliitto ruhtinatar Jekaterina Dolgorukovan kanssa vuonna 1880; molemmista liitoista oli jälkeläisiä
• suuriruhtinatar Maria Nikolajevna Romanova (1819–1876), avioitui Leuchtenbergin herttua Maksimilianin kanssa (1817–1852), joka oli Eugène de Beauharnais'n poika; toinen morganaattinen avioliitto aiemman rakastajan kreivi Grigori Aleksandrovitš Stroganovin (1823–1878) kanssa solmittiin salaa Nikolai I:ltä; ensimmäisestä liitosta oli kuusi lasta ja toisesta yksi lapsi. Maria Nikolajevna oli isänsä lempitytär, vahvatahtoinen ja vapaasti käyttäytyvä taidetta keräävä ja itsekin maalaava nainen, josta juoruttiin seurapiireissä.
• suuriruhtinatar Olga Nikolajevna Romanova (1822–1892), avioitui Württembergin kuningas Kaarle I:n kanssa, ei jälkeläisiä koska aviomies oli homoseksuaali eikä ollut kiinnostunut vaimostaan. Hän adoptoi veljensä Konstantinin tyttären Vera Konstantinovna Romanovan (1854–1912), joka avioitui vuonna 1874 Württenbergin herttuan Eugenen (1846–1877), Kaarle I:n kaukaisen sukulaisen kanssa. Heille syntyivät kaksoistyttäret, joilla oli jälkeläisiä.
• suuriruhtinatar Aleksandra Nikolajevna Romanova (1825–1844), avioitui Hesse-Kasselin maakreivi Friedrich Wilhelmin (1820–1884) kanssa (maakreivi Friedrich Karlin isä), kuoli heikkokuntoisena synnytyksen jälkeen 19-vuotiaana, ei jälkeläisiä.
• suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš Romanov (1827–1892), avioitui Saksi-Altenburgin prinsessa Aleksandran kanssa, heillä oli kuusi lasta. Heidän tyttärensä on Kreikan kuningatar Olga Konstantinovna Romanova, joka on Edinburgin herttuan prinssi Philipin isoäiti.
• suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanov (1831–1891), avioitui Oldenburgin herttuatar Aleksandran kanssa, heillä oli kaksi poikaa.
• suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš Romanov (1832–1909), avioiutui Badenin prinsessa Cäcilian kanssa, heillä oli seitsemän lasta.

Nikolai I oli esimerkillinen perheenisä. Hän lahjoitti puolisolleen mielellään jalokiviä ja järjesti keisarinnalle tilaisuuksia tanssia masurkkaa, missä tämä oli taitava. Vuonna 1844 perheen onnea järkytti 19-vuotiaan tyttären Aleksandran kuolema ensimmäiseen synnytykseensä. Pietariin perustettiin hänen muistokseen naisten sairaala.

Yli 25 vuoden aviollisen uskollisuuden jälkeen Nikolai I otti vuonna 1832 rakastajattarekseen Varvara Arkadievna Nelidovan (1814–1897), yhden aviovaimonsa hovinaisista; suhde kesti 17 vuotta. Lääkärit olivat kieltäneet keisarinnalta seksuaalisen kanssakäymisen aviomiehen kanssa eli uudet raskaudet tämän huonon terveydentilan ja toistuvien sydänkohtausten vuoksi.

Todellisuudessa Nikolailla oli jo ainakin kolme tiedossa olevaa aviotonta lasta, jotka olivat syntyneet ennen vuotta 1832 mm. tytär nimeltä Joséphine Youzia Koberwein (1825–1893) ruotsalaissyntyisen Elisabet Aleksejevan hovinaisen Anna Maria "Marianne" Charlotta Rutensköld Koberweinin (1791–1856) kanssa, jonka vanhemmat olivat Gustav Adolf Rutensköld (1758–1802) ja Ulrika Charlotta Stenborg (s. 1772).^[3] Varvara Sergejevna Jakovlevan (1803-1831) kanssa hänellä oli tytär Olga Karlovna Albrecht (1828–1898) ja Varvara Arkadijevna Nelidovan (1814–1897) kanssa hänellä oli kaksi poikaa, paroni Aleksei Andrejevitš Pašin (1831–1863) ja Konstantin Petrovitš Kleinmihel (1840–1912). Muita aviottomia lapsia oli Sofia Sergejevna Trubestskaja (1838–1896) hovineiti Jekaterina Petrovna Musina-Puškinan (1816–1897) kanssa.^[4]

Kun Aleksanteri I kuoli lapsettomana vuonna 1825, vuoden 1797 kruununperimysjärjestyksen mukaan Nikolain vanhempi veli Konstantin Pavlovitš olisi ollut laillinen perijä. Hän oli kieltäytynyt ottamasta kruunua naituaan aatelittoman puolalaisen naisen, joten Aleksanteri I oli antanut salaisen manifestin, jolla nuorempi veli Nikolai määrättiin perilliseksi.^[5] Konstantin kuitenkin julistettiin keisariksi ja hänelle vannottiin uskollisuudenvala. Konstantin kieltäytyi edelleen kruunusta ja kesti kaksi viikkoa ennen kuin hän sai hallituksen vakuutettua. Kun Nikolai julisti ottavansa kruunun, hän näytti vallankaappaajalta ja häntä vastaan puhkesi dekabristikapinana tunnettu upseerien kapina.^[1]

Nikolai ei ollut saanut kasvatusta keisariksi ja hänen koulutuksensa oli lähinnä sotilaallinen. Hän ihaili armeijan järjestystä ja sotilaselämää. Itseään hän piti lähinnä valtakunnan komentajana. Itsevaltaista hallitusmuotoa hän piti parhaana ja itsestään selvänä asiana. Rajattoman valtansa hän käsitti niin, että hänen piti päättää kaikesta.^lähde? Valtionhallinto oli kokonaan keisarin henkilökohtaisessa vallassa ja se militarisoitui. Suurin osa Nikolain ministereistä oli korkea-arvoisia sotilaita, jotka olivat kunnostautuneet taistelukentillä. Poliittinen ja hallinnollinen työ siirrettiin ministeriöiltä ja virastoilta salaisille toimikunnille. Jokaista eteen tulevaa tärkeää kysymystä varten perustettiin uusi toimikunta, ja valtionhallinto paisui.^[6] Keisarin omasta kansliasta kasvoi suuri laitos, joka ohitti ministerit ja senaatin. Valtakuntaansa Nikolai I kiersi jatkuvasti erilaisilla tarkastusmatkoilla.

Dekabristikapinan vuoksi järjestettiin keisarin kanslian III osasto, salainen poliisi, jonka tehtävä oli paljastaa valtiota vastaan suunnatut salaliitot. Sen toimeenpanevana elimenä toimi santarmisto, jonka jäsenet olivat univormupukuisia salaisia poliiseja. 1820-luvun jälkipuoliskolla kirjailijoita, kustantajia ja journalisteja alettiin valvoa tiukemmin ja vuodesta 1826 lähtien heitä pidätettiin, kuulusteltiin, karkotettiin ja tarkkailtiin.^[7] Vuosina 1848–1855 vallinnutta sensuuriterroria kutsuttiin Venäjällä nimellä "synkät seitsemän vuotta", (ven. Мрачное семилетие, mratšnoje semiletije).^[8]

Nikolain hallintokauden merkittävin sisäpoliittinen saavutus oli Mihail Speranskin johtaman keisarin kanslian toisen osaston lakikodifikaatio. Kolmessa vuodessa koottiin kaikki Venäjällä koskaan säädetyt lait 45 kirjaan.^[1][9] Edellinen lakikirja oli vuodelta 1649.

Koulutusjärjestelmä uudistettiin ”yhteiskuntaa säilyttävässä hengessä”, koska keisarin mielestä dekabristikapina oli johtunut ”virheellisestä opetusjärjestelmästä”. Jo hänen ensimmäisessä manifestissaan 1. heinäkuuta 1826 varoitettiin nuorisoa ”omavaltaisesta ajattelusta” ja ”puolittaisen sivistyksen tuhoisasta ylellisyydestä”. Etusijalle tuli asettaa yhteiskuntaa suoraan hyödyttävät käytännölliset aineet, kuten lääketiede ja tekniikka. Tehtävä koulutusuudistuksesta annettiin Sergei Uvaroville.^[10]

Maaorjuuteen, suurimpaan yhteiskunnalliseen ongelmaan ei uskallettu puuttua, vaikka se tiedostettiinkin. Nikolai pelkäsi käytännön vaikeuksia ja maanomistajien vastustusta.^[6] Paikallisia talonpoikaiskapinoita tapahtuikin koko Nikolain hallitusajan 20–30 vuodessa.

Suomessa Nikolai I muistetaan melko suopeana hallitsijana, konservatiivisuudestaan huolimatta; hän ei muun muassa kutsunut säätyvaltiopäiviä kokoon kertaakaan kautensa aikana, vaan hallitsi yksinomaan asetuksilla. Tähän oli tosin jo totuttu, koska edelliset valtiopäivät oli pidetty vuonna 1809. Hänen kaudellaan Suomi sai hiljalleen kasvaa ja kehittyä. Nikolai vieraili Suomessa vuosina 1830, 1833 ja 1854. Hänen hallituskaudellaan perustettiin neljä kaupunkia (Jyväskylä 1837, Mikkeli 1838, Heinola 1839 ja Joensuu 1848) sekä rakennettiin Saimaan kanava. Suomea vahvistettiin sotilaallisesti, suomalaiskansallisia pyrkimyksiä edistettiin ja virkamiesten venäjän kielen taidon vaatimuksia lievennettiin. Ortodoksit saivat vuonna 1827 oikeuden päästä virkoihin, mutta tätä toimenpidettä ei silti ollut suunnattu luterilaista kirkkoa vastaan. Lisäksi Nikolai I antoi luvan Valtion hienomekaanisen konepajan perustamiseen vuonna 1841.^[11]

Valtiollisten huolien painaessa Nikolai etsi edelleen lohdutusta vaimonsa Aleksandran seurasta. "Onnea, iloa ja lepoa – sitä etsin ja löydän vanhasta Mouffystäni", hän kirjoitti. Vuonna 1845 Nikolai itki kuullessaan että hovin lääkärit kehottivat keisarinnaa oleskelemaan useita kuukausia Palermossa tämän huonon terveydentilan vuoksi. "Antakaa vaimoni minulle!", hän pyysi tämän lääkäreiltä, ja saatuaan tietää, ettei tällä ollut vaihtoehtoja, hän suunnitteli liittyvänsä vaimonsa seuraan joksikin aikaa.^[12] Rakastajatar Varvara Nelidova lähti heidän mukaansa, ja vaikka keisarinna Aleksandra oli alussa mustasukkainen, hän hyväksyi pian suhteen ja pysyi hyvissä väleissä aviomiehensä rakastajattaren kanssa.

Puolan perustuslaillisen kuninkaan asemaansa Nikolai piti viheliäisenä. Puola oli Wienin kongressissa Napoleonin sotien päätteeksi vuonna 1815 Venäjään liitetty kuningaskunta eli ns. Kongressi-Puola. Puolalaiset eivät koskaan hyväksyneet Wienin kongressin järjestelyä ja tavoittelivat entisen itsenäisen suurvalta-Puolan rajojen palauttamista. Puolalaisilla oli myös harhakuvitelmia, että länsivallat auttaisivat heitä Venäjää vastaan.

Euroopan vallankumousvuodet 1830 ja 1848 tuntuivat myös Venäjällä. Vuonna 1830 puolalaiset pyrkivät marraskuun kansannousussa irrottautumaan Venäjästä ja rahvas liittyi kadettien kapinaan huonon sadon seurauksena nousseen oluen ja viinan hinnan vuoksi. Sotaväen päällikkö Varsovassa, suuriruhtinas Konstantin luovutti kaupungin kapinallisille ilman taistelua. Nikolai koki Venäjän kunniaa loukatun kapinallisten neuvotteluyrityksellä ja lähetti maahan joukkoja, jotka kukistivat kapinan säälimättömästi. Puola menetti parlamenttinsa ja sotaväkensä, yliopistoja suljettiin ja tuhansia puolalaisia vietiin Siperiaan tai ajettiin maanpakoon.^[13] Puolalle jäi kuitenkin autonominen itsehallinto.

Vuoden 1848 vallankumous uhkasi hajottaa Itävallan, kun unkarilaiset nousivat kapinaan. Nikolai lähetti armeijansa nuoren keisari Frans Joosef I:n avuksi ja murskasi unkarilaiset. Tätä ennen Venäjän joukot rauhoittivat Turkkia vastaan nousseet romanialaiset Moldoviassa ja Valakiassa^lähde?.

Korostaakseen Venäjän mahtia Nikolai sanoi vuonna 1850: ”Siellä, missä Venäjän lippu on kerran nostettu salkoon, sitä ei enää vedetä alas.”^[14] Toisaalta suomalaisten pysyttyä Puolan kapinan aikana lojaaleina hallitsijaansa kohtaan hän oli sanonut Suomen olevan hänen valtakuntansa ainoa provinssi, joka ei ollut aiheuttanut hänelle ”minuutinkaan huolta tai tyytymättömyyttä”.^[15]

Nikolai I kuoli 2. maaliskuuta 1855 Krimin sodan ollessa vielä kesken. Hän oli sairastunut influenssaan oltuaan katsastamassa Krimin sotaan lähteviä joukkojaan hyisessä talvisäässä ja poti 25. helmikuuta lähtien. Tauti kehittyi keuhkokuumeeksi, johon hän sitten kuoli Talvipalatsissa.^[1]

Vuosina 1855–1917 Vaasan kaupungin virallinen nimi oli Nikolaistad (Nikolainkaupunki) edesmenneen Suomen suuriruhtinaan mukaan.^[16]

Vuonna 1852 valmistunutta Helsingin Suurkirkkoa nimitettiin alun perin Nikolainkirkoksi.

• Matti Klinge: Nikolai I (1796–1855) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.9.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai I Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Aleksanteri I

Venäjän keisari 1825–1855

Seuraaja: Aleksanteri II

Edeltäjä: Aleksanteri I 1809–1825

Suomen suuriruhtinas Nikolai I 1825–1855

Seuraaja: Aleksanteri II 1855–1881

Edeltäjä: Aleksanteri I 1815–1825

Puolan kuningas 1825–1855

Seuraaja: Aleksanteri II