Maksim Maksimovitš Litvinov (syntyään Meir Henoch Mojszewicz Wallach-Finkelstein) (ven. Макси́м Макси́мович Литви́нов, 17. heinäkuuta (J: 5. heinäkuuta) 1876 – 31. joulukuuta 1951) oli neuvostoliittolainen valtiomies ja diplomaatti, joka toimi Neuvostoliiton ulkoministerinä vuosina 1930–1939.[1] Hänet muistetaan pyrkimyksistään kollektiivisen turvallisuuden rakentamiseen Euroopassa valtioiden välisillä sopimuksilla.
Varakkaaseen puolanjuutalaiseen pankkiiri perheeseen Białystokissa syntynyt Meir Henoch Mojszewicz Wallach-Finkelstein lopetti koulun 17-vuotiaana ja liittyi Venäjän armeijaan. Lähdettyään armeijasta hän liittyi laittomaan Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen (RSDRP), vuonna 1898 mutta joutui pian Ohranan vangitsemaksi. Samaan aikaan hän muutti nimensä Maksim Litvinoviksi.
Litvinov pakeni Sveitsiin vuonna 1902 ja ryhtyi puolueen sanomalehden Iskran toimittajaksi. Litvinov palasi Venäjälle 1903 ja vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen toimi RSDRP:n ensimmäisen laillisen sanomalehden, Novaja Žiznin (Uusi elämä) toimittajana. Kun tsaarin hallinto alkoi vangita bolševikkeja vuonna 1906, Litvinov jätti maansa ja vietti seuraavat kymmenen vuotta asuen Lontoossa, jossa hän aktiivisesti toimi kansainvälisessä sosialistijärjestössä.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin valitsi Litvinovin Neuvostoliiton hallituksen edustajaksi Britanniaan. Kuitenkin vuonna 1918 Britannian hallitus vangitsi Litvinovin ja häntä pidettiin vankina siihen asti kun vankien vaihtokaupassa hänet vaihdettiin Bruce Lockhartiin, brittiläiseen diplomaattiin, joka oli ollut vangittuna Venäjällä. Litvinov toimi Neuvostoliiton hallituksen virallisena lähettiläänä. Hänen toimintansa vaikutuksesta Britannia suostui lopettamaan Neuvostoliiton taloudellisen saarron. Litvinov neuvotteli myös muutamia kauppasopimuksia Euroopan maiden kanssa.
Vuonna 1929 Litvinovin johdolla allekirjoitettiin Litvinovin pöytäkirjana tunnettu sodan kieltävä sopimus Neuvostoliiton ja sen useiden läntisten naapurimaiden välillä. Asiakirja oli tarkoitettu Kellogg-Briand-sopimusta täydentäväksi lisäpöytäkirjaksi, jolla sopimuksen sisältö saataisiin välittömästi voimaan Neuvostoliiton ja sen naapurien välillä. Romania, Puola, Latvia ja Viro allekirjoittivat sopimuksen helmikuussa 1929, mutta Suomi ei.[2]
Josif Stalin nimitti Litvinovin Neuvostoliiton ulkoasiain komissaariksi eli ulkoministeriksi vuonna 1930. Toiminnassaan Litvinov tavoitteli yhteistä kansainvälistä turvallisuusratkaisua natsi-Saksan nousun vastavoimaksi. Tässä hän kuitenkin epäonnistui Ranskan ja Britannian vastahakoisuuden vuoksi.[1] Hän toimi menestyksekkäästi saaden Yhdysvaltain tunnustamaan Neuvostoliiton hallituksen vuonna 1933.
Saksan Moskovan lähettiläs Rudolf Nadolny tapasi Litvinovin 28.3.1934. Litvinov halusi parantaa Neuvostoliiton ja Saksan välisiä suhteita ja antoi Nadolnylle luonnoksen sopimukseksi. Se tunnetaan nimellä Baltian pöytäkirja. Sopimusluonnoksen mukaan molemmat maat ryhtyisivät yhteistyöhön rauhan lujittamiseksi Itä-Euroopassa. Rauhan säilymisen olennainen edellytys oli aikaisemmin Venäjän valtakuntaan kuuluneiden Baltian valtioiden täydellisen poliittisen ja taloudellisen riippumattomuuden voimassa pitäminen. Neuvostoliiton ja Saksan hallitukset sitoutuisivat välttämään kaikkia toimenpiteitä, jotka välittömästi tai välillisesti saattaisivat vahingoittaa tätä riippumattomuutta. Saksa hylkäsi Baltian pöytäkirjan.[3]
Stalin teki kuitenkin täyskäännöksen Neuvostoliiton ulkopolitiikassa vuonna 1939. Hän erotti Litvinovin ja korvasi hänet Vjatšeslav Molotovilla juuri ennen kuin solmi Saksan kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Litvinov palasi takaisin ulkoministeriön palvelukseen. Hän toimi suurlähettiläänä Yhdysvalloissa vuosina 1941–1943. Maksim Litvinov kuoli vuonna 1951 Moskovassa[1]
Lähteet
- Townley, Edward: Dictionary of 20th Century European History. Lontoo, Chicago: Fitzroy Dearborn Publishers, 1997. ISBN 1-57958-127-7 (englanniksi)
Viitteet
- ↑ a b c Townleylähde tarkemmin?
- ↑ Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi: Finlands politiska historia 1809–2009, s. 217. Schildts, Helsingfors 2009.
- ↑ Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940, s. 29-30. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
.svg)
