Polangenin kurssilaisia räjäytysharjoituksessa. Etuoikealla saksalainen kouluttaja luutnantti Mellis
Aliupseerikoulutuksen jälkeen Laakso yleni helmikuussa 1916 hilfsgruppenführeriksi. Elokuussa 1917 tuli komennus Polangenin erikoiskoulutukseen ja ylennys gruppenführeriksi. Kurssin vielä jatkuessa Laakso valittiin kahdeksanmiehiseen erikoisosastoon, joka kuljetti Danzigista Suomeen ensimmäisen ison aselähetyksen. Aselaiva S/S Equityn komennuskunta oli ensimmäinen Suomeen taisteluosastona lähetetty jääkärijoukko. Sitä johtivat Juho Heiskanen ja Lauri Tiainen, muut jäsenet olivat Arvid Kokko, Juho Komonen, Kalle Kuokkanen, Einar Mäkinen ja Reino Vuolle.
Equity rantautui 31. lokakuuta1917Vaasan pohjoispuolelle, jossa aselasti purettiin kahteen eri paikkaan. Aluksen ensimmäisen matkan piti olla koeluontoinen, mutta se jäi ainoaksi merkittäväksi aselähetykseksi, jonka Mannerheimin armeija sai ennen kuin sotatoimet Pohjanmaalla alkoivat.[1][2]
Aselaiva S/S Equity
Maihinnousun jälkeen Equityn jääkärit organisoivat aseiden jakelun eteläisen Pohjanmaan suojeluskunnille ja muodostivat koulutusrenkaan, Juho Heiskasen mukaan nimetyn ns. Heiskasen staabin. Sen toiminnan tuloksena Etelä-Pohjanmaalla oli jo vuoden 1918 alkaessa 2 500–3 000 jääkäreiden peruskouluttamaa miestä. Tämä toimintavalmis iskujoukko antoi Mannerheimille etulyöntiaseman, jonka turvin valkoinen armeija sai keväällä aikaan nopean sotilaallisen ratkaisun.
Staabin jäsenenä Laakso koulutti suojeluskuntalaista Lapualla, Ylistarossa, Vaasassa ja Laihialla. Kun toiminta venäläisiä joukkoja vastaan alkoi 27. tammikuuta 1918, Laakso johti toimintaa LaihianHulmilla. Se oli entinen vanhan väen 10. reservikomppanian kasarmi, jossa oli pieni venäläinen ratsuväkiosasto. Hulmin taistelu oli merkityksellinen sikäli, että se oli tammisunnuntain ensimmäinen sotilaallinen operaatio. Laihian suojeluskuntaosaston piti osallistua Vaasan haltuunottoon varustettuna Hulmilta saatavilla aseilla. Siksi päämaja määräsi laihialaisille muutaman tunnin ennakon yleiseen H–hetkeen nähden. Lisäksi juuri Hulmilla koettiin sodan ensimmäiset taistelutappiot, viisi kaatunutta miestä.
Laakso haki ensin, Vaasan päämajan ohjeen mukaisesti, neuvotteluratkaisua vaatien rakuunoita antautumaan. Neuvottelun vastapuolena oli suomea auttavasti puhunut venäläinen vääpeli, jota ylempiä ei paikalla ollutkaan. Jo hyvältä vaikuttanut neuvottelu kuitenkin epäonnistui, kun jokitörmään asetetussa laihialaisten ampumaketjussa jonkun hermo petti. Yksittäisen laukauksen jälkeen koko ketju alkoi tulittaa kasarmia. Rakuunoiden vastahyökkäys hajotti heikosti aseistetun ja vajavaisesti koulutetun joukon. Mukana oli paljon myös aivan aseettomia, sillä juuri Hulmilta aseita piti saada lisää. Samanaikaisesti neuvottelun kanssa suojeluskuntalaisten iskuosasto ehti murtautua venäläisten asevarastoon ja kantaa sieltä ulos jonkin verran kiväärejä. Tämä toimi ei kuitenkaan ehtinyt vaikuttaa käsistä karanneen tilanteen kehitykseen.
Laakso pyrki muodostamaan puolustuslinjan joen ylittävän tien ja sillan kohtaan, mutta rakuunat kiersivät sen vasemmalta. Tällöin sillan alle jäälle jäi muutamia miehiä saarroksiin ja heidät surmattiin pistimillä.
Noin kolme tuntia myöhemmin Hulmille hyökättiin uudestaan. Nyt asialla oli vain suojeluskuntalaisten aseistettu ja koulutettu ydinjoukko vahvistettuna Isonkyrön suojeluskuntalaisten apujoukolla. Mitään varsinaista taistelua ei kuitenkaan enää syntynyt, sillä muutaman laukauksen jälkeen rakuunat nousivat ratsaille ja lähtivät kohti Vaasaa. Laihialaisten osallistuminen Vaasan valtaukseen peruttiin.
Kun jääkärit 11. helmikuuta 1918 kirjattiin Suomen armeijan sotilasarvoihin, Viljo Laaksosta tuli vänrikki ja hänet määrättiin 14. helmikuuta opettajaksi Vöyrin sotakouluun. Vöyrillä oli jo tammikuun lopulla alkanut vakituisen väen alipäällystön muodostamiseen tähtäävä koulutus.
Laakso perusti Vöyrin koulun 5. komppanian ja johti sitä taistelussa, kunnes koulupataljoona Tampereen valtauksen jälkeen hajotettiin. Laakso ylennettiin luutnantiksi ja erikoisesti Uudenkylän valloittajana kunnostautuneena hän sai vapaudenristin. Laakso toimi sodan loppuun saakka 1. komppanian päällikkönä N:o 6. Vaasan jalkaväkirykmenttiin Pohjanmaan pataljoonassa.
Viljo Laakso jäi sotilasuralle ja siirtyi syksyllä 1919 suojeluskuntajärjestön puolelle. Hän toimi paikallispäällikkönä Humppilassa, Hattulassa ja Leppävirralla ja 1. helmikuuta 1922 alkaen aluepäällikkönä Turun suojeluskuntapiirissä. Laakson viimeinen tämän vaiheen tehtävä vapaaehtoisen maanpuolustuksen parissa oli kaksi ja puoli vuotta kestänyt päällikkyys Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin yhdeksännellä alueella, johon kuuluivat Lahti ja Nastola. Tänä aikana Laakso suoritti Viipurissa keskikoulun oppimäärän, jonka jälkeen hänet ylennettiin kapteeniksi v. 1928. Laakso palasi vakinaisen armeijan virkaan ensin komppanianpäälliköksi Tampereen rykmenttiin.
Laakson toinen kausi suojeluskuntajärjestön palveluksessa osuu välirauhan aikaan, jolloin hän toimi Loimaan-Mellilän-Metsämaan aluepäällikkönä.
Vakinaisessa väessä
Jos talvisotaa ei olisi syttynyt, Laakso olisi melko varmasti siirtynyt reserviin kapteenina Porin rykmentin konekiväärikomppanian päällikön paikalta. Tämän tehtävän hän otti vastaan kesällä 1933 ja tuli pian tunnetuksi erinomaisena kouluttajana.
Loimaan seudun reserviläisistä muodostettiin vuonna 1939 pataljoona, joka koulutettiin Laakson komentamana kertausharjoituksissa Niinisalossa kesällä 1939. Siitä tuli 5. divisioonaan kuuluvan Jalkaväkirykmentti 13:n III pataljoona (III/JR 13), jonka päällikkönä Laakso lähti sotaan.
Talvisodassa Laakso toimi ensin Summan rintamalla Lumpeistenojan eli ns. Merkin lohkon komentajana. Lohko oli alistettu suoraan divisioonalle. Komentajan peitenimi "Kissa" kääntyi muotoon "Isäkissa" ja sai nopeasti legendan piirteitä, sillä komentaja liikkui alituiseen etulinjassa ja osallistui jopa partioihin vihollisen alueelle. Loimaan pataljoona torjui lohkollaan joulukuun suurhyökkäyksen ja Laakso palkittiin toisen luokan Vapaudenristillä. Tammikuun alussa Vaalan rykmentti vaihdettiin rintamavastuusta Näykkijärvelle rakentamaan väliasemaa. Pääaseman puhkeamisen jälkeen JR 13 taisteli ankarasti Lähteen lohkon takamaastossa yrittäen rajoittaa murtoaluetta ja voittaa aikaa väliaseman miehitystä varten.
Vaikka muitakin ansioita on aivan riittämiin, Laakson palkitseminen viimeisenä Mannerheim-ristin ritarina pohjautuu viime kädessä hänen toimintaansa väliaseman taisteluissa 20. - 27. helmikuuta 1940. Hänen pataljoonansa määrättiin ensin vastahyökkäykseen, jolla yritettiin palauttaa väliasemaan edellisenä päivänä tullut painauma Selänmäessä lähellä Honkaniemen huvilataajamaa. Se onnistui vain osittain ja vihollisen todettiin asettaneen panssarihyökkäyksensä painopisteen juuri Näykkijärven itäpuolelle. Tilanne vaikeutui nopeasti ja väliasema oli vaarassa kokonaan murtua. Tässä tilanteessa Laaksolle alistettiin pataljoona toisensa jälkeen niin, että hän 26. helmikuuta johti kuusi pataljoonaa käsittävää erikoisosastoa.
Viljo Laakson talvisota päättyi 3. maaliskuuta 1940 tapahtuneeseen haavoittumiseen taka-asemassa Viipurin pohjoispuolella Kärstilässä. Pikakiväärin luoti lävisti lantion.
Jatkosotaan Laakso lähti Laatokan pohjoispuolella edelleen Loimaan pataljoonan komentajana. Se oli nyt Jalkaväkirykmentti 35:n III Pataljoona. Laakson toiminta pataljoonatasolla päättyi 22. heinäkuuta 1941, jolloin hän sai oman rykmentin. Tehtävä Jalkaväkirykmentti 60:n komentajana jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo 3. elokuuta 1941 hän astui polkumiinaan Lustjärvellä. Räjähdys vei hänen oikean jalkansa puolisääreen saakka.
Laakso kuului niihin, joille oli jo talvisodan ansioiden perusteella esitetty Mannerheim-ristiä.[3] Hänen haavoittuessaan oli jälleen vetämässä esimiehen ritariesitys hyökkäysvaiheen toiminnan johdosta. Päätös ristin myöntämisestä tehtiin ja tieto siitä ehti Karjalan armeijan esikuntaan. Vajaan tunnin kuluttua päätös kuitenkin peruttiin, sillä Laakson ei uskottu selviävän hengissä. Sen sijaan hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja myönnettiin ensimmäisen luokan Vapaudenristi.
Puujalkaritari
Jalan menetyksestä huolimatta Laakso halusi jatkaa aktiivipalveluksessa. Hän toimi syksyyn 1942 saakka Järjestelykeskus 2:n päällikkönä Keuruulla ja oli sen jälkeen Turun sotilaspiirin komentajan käytössä. Sota kuitenkin jatkui ja kesäkuun 1944 kriittisessä vaiheessa korkeat esimiehet muistivat talvisodan väliaseman lujan kenttäjohtajan. Laakso kutsuttiin rintamalle ja hän otti 22. heinäkuuta 1944 Loimolassa komentoonsa Ukko-rykmentin, Jalkaväkirykmentti 8:n (JR 8).
Kaarlo "Kylmä-Kalle" Heiskasen divisioona ja siihen kuuluva "Tuntemattoman sotilaan rykmentti" joutui jatkamaan sotaansa vielä Lapissa. JR 8 asetettiin kärkeen Ylitorniolla, josta se eteni taistellen ylös jokivartta Lätäsenoon saakka. Laaksolle esitettiin taas Mannerheim-ristiä; kolmannen kerran ja kolmannen esimiehen aloitteesta.
Ritarinimitysten putki ehdittiin kuitenkin katkaista kahteenkin kertaan, joten Laakso oli monen muun tavoin jäämässä lopullisesti jonoon. Nyt asiaan puuttui kenraaliluutnantti Paavo Talvela kirjeellä 30. tammikuuta 1945 päämajan komentoesikunnan päällikölle. Hän puolsi voimakkaasti Laaksoa ja vaati kantansa esittämistä ylipäällikölle. Vetoomus vaikutti ja 7. toukokuuta 1945 Viljo Laaksosta tuli ritari numero 191.[4]
Palkitsemista alleviivasi vielä huomattavan hyvä rauhanaikaisen armeijan virka, sillä Laakso nimitettiin Seinäjoen sotilaspiirin komentajaksi. Hän erosi armeijasta helmikuussa 1948. Siviilissä hän toimi ensin sahanjohtajana Rengossa ja siirtyi sitten vakuutusalalle. Hän kuoli verenmyrkytykseen 30. syyskuuta1950 55-vuotiaana.
.svg){kind=small}
