Venäjän keisarikunta katsotaan perustetuksi Suuren Pohjan sodan jälkeen vuonna 1721, jolloin Venäjän tsaari Pietari Suuri otti itselleen keisarin arvonimen.^[1][2] Keisarinvalta päättyi Helmikuun vallankumoukseen vuonna 1917, mikä päätti samalla Venäjää yli 300 vuotta hallinneen Romanov-dynastian valtakauden.^[3][2] Venäjä kohosi keisarivallan aikana merkittäväksi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Sen hallitsema alue ulottui laajimmillaan Itämereltä Tyynellemerelle ja Alaskaan sekä Jäämereltä Kaspianmerelle.^[1]

Tsaari Fjodor kuoli 20-vuotiaana vuonna 1682, ja valtakunta ajautui perimyskriisiin, sillä hänen lähin seuraajansa oli hänen heikkolahjaisena pidetty nuorempi veljensä Iivana. He olivat molemmat edesmenneen tsaari Aleksei Mihailovitšin ja hänen vaimonsa Maria Miloslavskajan jälkeläisiä. Sen sijaan Aleksein toisen vaimonsa Natalja Naryškinan kanssa solmimasta liitosta syntynyt poika Pietari, oli terve ja fyysisesti roteva ja näytti varteenotettavammalta vaihtoehdolta uudeksi tsaariksi.^[4]

Pajarit ja patriarkka kääntyivät Punaiselle torille kokoontuneen kansan puoleen ja kansan suostumuksella julistivat Pietarin tsaariksi. Miloslavskit ryhtyivät vastarintaan, sillä he katsoivat, että vaali oli tapahtunut ilman zemski sobor -neuvoston kokoontumista, ja he kiihottivat streltsijoukkoja kapinaan vallananastajia vastaan.^[4] Streltsit olivat huonoissa väleissä Naryškinien kanssa, ja joukot oli helppo suostutella marssimaan Kremliin. Streltsijoukot riehuivat toukokuussa 1682 Moskovassa kolme päivää murhaten useita johtavia Naryškineja. Streltsien vaatimuksesta valtaistuimelle asetettiin Iivana ja Pietari yhdessä, mutta todellista valtaa heidän alaikäisyytensä vuoksi käytti Iivanan täyssisar ja Pietarin puolisisar Sofia.^[4][5][2]

Sofia ja Iivana palasivat Moskovan hoviin, mutta Pietari jäi äitinsä kanssa kesäpalatsiin maaseudulle maan hovipiirejä aiheellisesti pelätessään.^[4] Sofia oli ensimmäinen Venäjää hallinnut nainen, ja hänen epäiltiin suunnittelevan kahden veljensä syrjäyttämistä ja valtaistuimen ottamista virallisestikin haltuunsa. Sofia oli kuitenkin aikaansa edellä, eikä Venäjä ollut vielä valmis hyväksymään keisarinnaa.^[6] Vuonna 1689 Pietari täytti 17 vuotta ja hänen alaikäisyytensä päättyi. Sofian taustajoukot yllyttivät jälleen streltsejä kapinaan Pietaria vastaan, mutta streltsijoukot epäröivät, ja osa siirtyi Pietarin tukijoiksi. Pietari pystyi omien joukkojensa ja puolelleen siirtyneiden streltsien tuella kukistamaan salaliittolaiset.^[4] Pietari pelkäsi siinä määrin Sofian yrittävän paluuta valtaan, että lähetti hänet loppuelämäksi luostariin.^[6]

Vuonna 1696 Pietarin sairaalloinen velipuoli ja kanssahallitsija Iivana kuoli, jolloin Pietarista tuli yksinvaltias.^[7] Rasitteena hänellä oli Sofian valtakaudella alkanut sota osmaneja vastaan.^[7] Hän perusti laivasto-osaston ja lähetti sen sotaretkelle Asovaan, ja Asovanmeri saatiin vallatuksi venäläisvaltaan.^[2] Lisäksi hän perusti jalkaväkirykmentit, joiden uskollisuudesta tuli hänen hallintonsa kivijalka, toisin kuin streltsit, joiden joukossa esiintyi usein levottomuuksia.^[8] Sota oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Pietari alkoi määrätietoisesti kehittää niitä aloja, joita hän ajatteli valtakunnan tarvitsevan. Erityisesti hän panosti maan laivaston kehittämiseen ja laivanrakennustaitoon, johon hän kävi henkilökohtaisesti tutustumassa Englannissa ja Hollannissa vuonna 1697. Hänen matkansa keskeytyi streltsien aloittaman kapinan vuoksi.^[4][7]

Strelsirykmentit olivat tyytymättömiä Asovan komennukseensa ja halusivat palata takaisin Moskovaan ja nostaa Sofian jälleen valtaistuimelle. Talven 1698–1699 tapahtumat toivat esiin Pietarin julmemman puolen. Streltsejä vastaan lähetettiin Pietarin omia rykmenttejä ja kapina kukistettiin. Pietari aloitti ankarat puhdistustoimet, jossa kapinaan ryhtyneitä vainottiin ja tunnustuksia puristettiin kidutuksin. Kaikkiaan noin 1 200 streltsiä kuoli, ja heidän ruumiitaan nostettiin pelotteeksi esille eri puolille Moskovaa.^[8][7][2] Taustalla Pietarin toimille olivat varmasti myös hänen traumansa vuoden 1682 tapahtumista.^[6] Streltsijoukot hajotettiin ja sotaväkeä uudistettiin siten, että aatelisnuorukaiset velvoitettiin sotapalvelukseen, ja vuonna 1699 velvollisuus ulotettiin myös verovelvolliseen väestöön.^[8]

Pietarin ensimmäinen Asovan sotaretki epäonnistui vuonna 1695, mutta seuraavana vuonna venäläiset piirittivät osmanien hallitsemaa linnoitusta kolmen kuukauden ajan sekä maalta että mereltä, kunnes linnoitus lopulta antautui. Konstantinopolin rauhassa vuonna 1700 vahvistettiin Venäjän valta Asovanmerellä.^[9]

Pääartikkeli: Suuri Pohjan sota

Pietari Suuren hallituskauden merkittävin tapahtuma oli Suuri Pohjan sota vuosina 1700–1721.^[10] Ruotsin kuningasta Kaarle XII:ta vastaan suunnattu liittouma sai alkusysäyksensä 1699, kun hän peruutti aatelin läänitykset. Liivinmaalainen aatelismies Johann Reinhold Patkul halusi vapaammat olot Puolan yhteydessä, ja alkoi valmistella salaliittoa Ruotsia vastaan. Ruotsin vastaiseen liittoumaan yhtyivät Tanskan kuningas Fredrik IV ja Saksin vaaliruhtinas August II Väkevä, joka oli myös Puolan kuningas, sekä keisari Pietari I, joka lupautui liittymään sotaan heti, kun sota osmaneja vastaan oli ohi.^[1]

Tanska ja Saksi aloittivat Ruotsin vastaiset sotatoimet helmikuussa vuonna 1700. Ruotsin armeija oli kuitenkin vahvempi ja pakotti Tanskan ja Saksin vetäytymään sodasta. Pietari Suuren joukot liittyivät sotaan saman vuoden syyskuussa, hyökäten Inkerinmaalle. Pietari kykeni näin hyödyntämään sitä, että ruotsalaisjoukot olivat menossa Liivinmaalle hyökätäkseen Puolaan. Kaarle joutui marssittamaan joukot Pärnusta Narvaan puolustaakseen Inkeriä.^[1] Seuranneessa Narvan taistelussa 10 000 ruotsalaissotilaan armeija kykeni tykistönsä tukemana kukistamaan Narvaa piirittäneen 32 000 hengen venäläisarmeijan.^[1][10]

Kaarle XII kuvitteli Venäjän jo lyödyksi ja lähti jatkamaan Puolan ahdistamista, jättäen Baltian ja Suomen puolustamisen suomalaisjoukoille. Kaarle onnistui kukistamaan Puolan joukot ja saamaan August II:n luopumaan maan kruunusta, mutta sota sitoi Ruotsin joukot Puolaan vuoteen 1706 saakka.^[1] Tänä aikana Pietari kykeni kokoamaan venäläisjoukot uudelleen.^[2] Jo vuonna 1701 Novgorodin ja Pihkovan alueella oli 70 000 miehen vahvuinen venäläisarmeija, joka hyökkäsi Liivinmaalle ja pakotti sitä puolustaneen armeijan vetäytymään Pärnuun. Seuraavana vuonna venäläiset valtasivat Pähkinälinnan ja 1703 Nevajoen suulla sijainneen pienen Nevanlinnan. Valloitusten myötä Venäjällä oli jälleen yhteys Itämerelle.^[1]

Nevanlinnan valloituksesta tuli merkittävä askel maan historiassa. Pietari alkoi rakennuttaa alueelle Pietarin kaupunkia. Suuri Pohjan sota jatkui edelleen ja Pietari lähetti joukkoja Puolan avuksi. Kaarle XII sai itselleen liittolaisen Ukrainan Kasakkahetmanaatin hetmanista Ivan Mazepasta.^[1] Keväällä 1709 Kaarlen joukot piirittivät strategiselta merkitykseltään vähäistä Pultavan kaupunkia. Pietari lähetti oman armeijansa Pultavaan ja seuranneessa Pultavan taistelussa venäläiset olivat ylivoimaisia. Heillä oli 42 000 miehen vahvuinen armeija, kun taas kylmä edellistalvi oli kutistanut Ruotsin armeijan 30 000 sotilaasta 23 000:een. Pultavan taistelu muodostui suuren Pohjan sodan käännekohdaksi. Kaarle XII pelastautui Turkin alueelle, missä hän yritti koota liittoumaa Venäjää vastaan ja sai aikaan Venäjän ja Turkin välisen sodan.^[1][11]

Pietarin joukot miehittivät vuonna 1710 koko Baltian, mutta Turkkia vastaan syttynyt sota hidasti venäläisjoukkojen etenemistä pohjoisessa. Vuonna 1713 Pietarin laivasto pääsi etenemään Suomenlahdella ja miehitti Helsingin. Venäläiset kykenivät miesylivoimallaan etenemään ja suomalaisvastarinta murtui Napuen taistelun jälkeen vuonna 1714. Samana vuonna käydyssä Riilahden meritaistelussa Venäjän laivasto kukisti Ruotsin laivasto-osaston, minkä myötä Venäjällä oli tie myös Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle, jolloin koko Suomi jäi Pietarin käsiin. Pietari yritti koota liittoumaa hyökätäkseen Ruotsiin, mutta Englanti ei suostunut tukemaan Pietarin aikeita. Ruotsi ja Venäjä aloittivat rauhanneuvottelut vuonna 1718, jossa Pietari vaati Baltiaa ja Karjalaa liitettäväksi omaan valtakuntaansa. Kaarle ei tähän suostunut. Rauhanneuvottelut keskeytyivät kun Kaarle XII menehtyi Norjan sotaretkellään vuonna 1718.^[1] Vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsin oli pakko taipua Pietarin vaatimuksiin, ja se joutui luovuttamaan Venäjälle sen sata vuotta sitten menettämät Inkerin ja Laatokan Karjalan. Uusina alueina Venäjä sai Liivinmaan, Viron ja Viipurin seudut. Merkittävintä Venäjälle oli se, että sillä oli jälleen pääsy Itämerelle. Suuren Pohjan sodan voittojen myötä Pietari otti itselleen keisarin arvonimen ja Moskovan Venäjästä tuli Venäjän keisarikunta.^[1][2] Venäjä kohosi Ruotsin tilalle Pohjolan merkittävimmäksi mahdiksi, mutta se ei ollut pelkästään eurooppalainen suurvalta, sillä sen alue ulottui Itämereltä Tyynellemerelle ja Jäämereltä Kaspianmerelle.^[1]

Yksi Pietarin kauaskantoisimmista teoista oli maan uuden pääkaupungin Pietarin rakennuttaminen. On esitetty, että mikäli Pietari olisi onnistunut valloittamaan Riian, joka oli jäätön kuusi kuukautta vuodessa, ei Pietaria olisi koskaan tarvinnut rakentaa. Urakka oli suunnaton ja töihin komennetun työväestön olosuhteet olivat epäinhimilliset ja taudit verottivat väestöä. Rakennustyöt maksoivat kymmenien tuhansien ihmisten hengen.^[12]

Pietari halusi tehdä Venäjästä eurooppalaisen suurvallan, ja tähän tavoitteeseen päästäkseen hän aloitti maan hallinnon uudistustoimet. Pajariduuma lakkautettiin ja koko pajari-nimitys lakkasi olemasta. Maahan muodostettiin 11-jäsenisiä kollegioita, jotka kukin hoitivat oman alansa asioita. Hallinnon kaikkia tasoja valvomaan perustettiin prokuraattorinvirasto. Myös aluehallintoa uudistettiin ja niiden perusyksiköiksi tuli 15 provinssia.^[13] Paikallishallintojen velvollisuuksiin kuului veronkanto ja järjestyksen ylläpito.^[2]

Pietari ryhtyi kehittämään maan teollisuutta, erityisesti aseteollisuuden vaatima raudan- ja kuparintuotanto kasvoi, kuten myös tekstiiliteollisuus armeijan tarvitsemien varusteiden myötä. Metalliteollisuuden keskus muodostui Uralin alueelle.^[14] Pietarin hallituskauden loppuun mennessä Venäjästä oli tullut maailman suurin raudantuottaja.^[15] Teollisuuden kasvua seurasi kaupankäynnin vilkastuminen. Kauppareitteinä toimivat vesireitit ja kotimaiseksi kauppakeskukseksi muodostui monien vesireittien yhtymäkohdassa sijainnut Nižni Novgorod. Venäjän laajentuminen Itämeren rannalle edisti ulkomaan kauppaa. Vanha Arkangelin merireitti voitiin nyt korvata Itämeren satamilla, ja Pietarista muodostui tärkeä satamakaupunki. Pietari yhdistettiin sisämaan vesireitteihin Vyšni Volotšokin kanavalla, jonka rakennustyöt maksoivat kymmenien tuhansien työläisten hengen.^[14] Pietarin uudistukset ja sodankäynti vaativat runsaasti varoja, minkä vuoksi verotusastetta oli nostettava ja määrättävä uusia veroja. Tilanne rasitti etenkin talonpoikaisväestöä, joilta vaadittiin myös työsuorituksia valtion hyväksi.^[16]

Uudistukset ulottuivat myös kulttuurin alalle, ja Pietari vaati kaikilta miespuolisilta aatelisilta länsimaista koulutusta ja omaksumaan länsimaiset tavat. Tuloksena oli syventyvä kulttuuriero aateliston ja rahvaan välillä. Koulutusuudistuksilla tähdättiin ennen muuta kehittämään Venäjän teknillistä ja tieteellistä osaamista.^[17][2] Pietarin länsimaistamispyrkimyksistä näkyvin oli arkkitehtonisesti länsimaisen Pietarin kaupungin rakennuttaminen. Kulttuurin länsimaistaminen tapahtui kuitenkin pakolla, eikä se herättänyt laajaa kannatusta kansan keskuudessa.^[2]

Pietarin uudistuksille löytyi myös vastustajansa, ja selvimmin häntä vastustivat papisto ja aatelisto, joiden vaikutusvalta väheni. Nämä eivät kuitenkaan pystyneet nousemaan vakavaan avoimeen vastarintaan. Sen sijaan papiston ja pajareiden salainen liitto syntyi Pietarin pojan ja odotetun seuraajan Aleksein ympärille.^[18] Aleksei vastusti myös isänsä uudistuksia ja heidän välinsä ajautuivat kriisiin.^[2] Aleksei pakeni 1716 Itävaltaan Habsburgien ja Kaarle VI:n suojiin. Pietari antoi määräyksen siepata Aleksei takaisin Venäjälle. Aleksein palattua häntä syytettiin maanpetoksesta ja hänet tuomittiin kuolemaan.^[19] Hän ehti kuitenkin kuolla hämärissä olosuhteissa ennen tuomion täytäntöönpanoa, vuonna 1718. Järkyttävät tapahtumat olivat vain yksi esimerkki siitä, että Pietari ei kaihtanut keinoja edistääkseen toimeenpanemiensa uudistusten edistymistä.^[18]

Pietari Suuri kuoli vuonna 1725. Jälkeensä hän jätti Venäjän, joka oli paljon suurempi kuin ennen hänen valtaannousuaan. Se oli sotalaitokseltaan ja tekniikaltaan edistynyt ja noussut merkittäväksi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Tämä kaikki oli tapahtunut monien ihmishenkien kustannuksella, joten hänen jälkipolville jättämänsä perintö on kiistanalainen.^[18][20] Väestötiede osoittaa hyvin hänen aiheuttamansa rasituksen Venäjän kansalle. Kun väestö oli suureksi osaksi toipunut 1600-luvun lopussa sekasorron ajasta, oli maan väkiluku vuonna 1678 noin 16 miljoonaa. Vuonna 1724 maan väkiluku oli laskenut 13 miljoonaan.^[20]

Aleksein kuoleman jälkeen Pietari Suuri muutti kruununperimyssääntöä siten, että keisari sai itse päättää seuraajansa.^[2] Pietari ei kuitenkaan ehtinyt ennen vuonna 1725 tapahtunutta kuolemaansa määrätä seuraajaansa, vaan Venäjä jäi ilman hallitsijaa. Tilanne oli ongelmallinen, sillä mahdollisia seuraajaehdokkaita oli useita, mistä syntyi seuraavina vuosikymmeninä erilaisia hovijuonitteluja.^[2][21] Perimyskiistan ratkaisijaksi nousi Pietari Suuren vanha ratsuväen komentaja Aleksandr Menšikov, jonka toimesta valtaan nostettiin Pietarin leski Katariina. Uusi hallitsija ei osallistunut hallintotoimiin ja Menšikov keskitti käytännössä kaiken vallan itselleen. Katariina kuoli lyhyen valtakautensa jälkeen vuonna 1727, ja hallitsijaksi asetettiin Pietari Suuren kuolleen pojan Aleksein poika, Pietari II, joka oli valtaan noustessaan vasta 12-vuotias.^[21] Valta pysyi Menšikovilla, joka yritti parantaa asemiaan kihlaamalla tyttärensä Pietarille. Hän täytti myös salaisen korkean neuvoston liittolaisillaan Golitsynin ja Dolgorukien ruhtinassukujen jäsenillä. Hovissa ei kuitenkaan enää katsottu hyvällä Menšikovin toimia ja myös Dolgorukit käänsivät hänelle selkänsä. Menšikov karkotettiin Siperiaan, missä hän pian kuoli. Nyt Dolgorukit solmivat Pietari II:n kanssa avioliittoallianssin,^[22] mutta nuori hallitsija sairastui isorokkoon, mihin hän kuoli vuonna 1730.^[21][2]

Pietari II ei ollut nimennyt perijäänsä ennen kuolemaansa, ja uuden hallitsijan nimittäminen jäi korkeimman neuvoston tehtäväksi.^[22] Uudeksi hallitsijaksi nimettiin Pietari Suuren veljentytär, Kuurinmaan herttuatar Anna Ivanovna, ohi Pietari Suuren tyttären Elisabetin.^[21][22] Neuvostossa katsottiin, että keski-ikäinen leskiherttuatar Anna olisi helpommin aateliston kontrolloitavissa kuin Elisabet. Annan valtaannousun ehdoksi asetettiin, että hän suostuisi aatelin suunnittelemiin vallan rajoituksiin, joihin kuului muun muassa se, että hän jättäisi päätökset sodasta ja veronperintäoikeudesta salaiselle korkealle neuvostolle. Anna hyväksyi ehdot, mutta valtaan päästyään hän tukeutui alempaan aateliin, vapautti itsensä rajoituksista, lakkautti neuvoston ja sen jäsenet vangittiin.^[23][21] Annaa tukeneelle alemmalle aatelistolle suotiin etuisuuksia, mutta valta alkoi siirtyä Annan kuurinmaalaisille suosikeille, joista merkittävin oli Ernst Johann von Biron. Biron oli Annan rakastaja, ja Annan päästyä valtaan Bironista tuli ylikamariherra, joka nimitti virkoihin saksalaisperäisiä uskottujaan. Ulkoasiain johtoon nimettiin Andrei Osterman ja sotakollegion päälliköksi Burkhard Christoph von Münnich.^[21] Annan toimesta Venäjän pääkaupunki siirrettiin takaisin Pietariin, kun hänen edeltäjänsä Pietari II oli siirtänyt sen lyhytaikaisesti Moskovaan.^[23]

Bironin nimittämät virkamiehet olivat epäpäteviä ja korruptoituneita, ja tyytymättömyys ulkomaisiin virkamiehiin levisi kansan keskuudessa. Tyytymättömyys levisi myös maan armeijan keskuuteen. Turvatakseen valtansa jatkumisen Biron sai Annan nimeämään seuraajakseen tämän^selvennä alaikäisen sukulaispojan. Anna kuoli vuonna 1740, ja valtaan nostettiin vasta yksivuotias Iivana, sijaishallitsijaksi tuli Biron itse. Armeija ei hyväksynyt järjestelyä, ja sotakollegion päällikön Münnichin johdolla kaartin upseerit vangitsivat Bironin ja asettivat lapsikeisarin sijaishallitsijaksi tämän äidin Anna Leopoldovnan. Todellinen valta liukui kuitenkin pian Münnichin johtamille saksalaisille uskotuille.^[21] Saksalaisvetoinen sijaishallituskausi jäi vain vuoden mittaiseksi. Suuriruhtinatar Elisabet, joka oli syrjäytetty 1730, oli kaartinrykmenttien suosiossa ja onnistui heidän tuellaan kaappaamaan vallan. Iivana VI perheineen vangittiin ja Münnich ja Östermann karkotettiin Siperiaan.^[24][21]

Vuonna 1741 valtaan noussut Elisabet oli Pietari Suuren viimeinen elossa ollut lapsi. Hallitsijana hän ei ollut kiinnostunut valtion asioista, vaan käytännön toimista vastasivat hänen uskottunsa. Ulkopolitiikka oli Aleksei Bestužev-Rjuminin vastuulla ja sisäisistä asioista huolehtivat aatelisveljekset Ivan Šuvalov ja Pjotr Šuvalov. He olivat kuitenkin venäläisiä, mikä takasi kansan suosion.^[21] Elisabetin aikakaudella käytiin Britannian ja Ranskan välinen seitsenvuotinen sota, jossa Venäjä tuki Ranskan liittolaista Itävaltaa.^[2] Ruotsia vastaan taas alkoi Elisabetin valtaannousun jälkeen hattujen sota. Ruotsi aloitti sodan yrittäen vallata takaisin itselleen Uudenkaupungin rauhassa menettämänsä alueet. Ruotsi oli kuitenkin huonosti valmistautunut sotaan ja Venäjä miehitti koko Suomen vuonna 1742. Seuraavana vuonna solmitussa Turun rauhassa Ruotsin ja Venäjän raja siirtyi länteen Kymijoelle.^[25]

Elisabet oli lapseton, mutta hän halusi turvata Pietari Suuren sukulinjan jatkumisen maan hallitsijana. Ainoa jälkeläinen, joka täytti tämän kriteerin, oli Elisabetin sisaren Annan ja hänen miehensä Holstein-Gottorpin herttua Kaarle Fredrikin poika Karl Peter Ulrich. Poika oli jäänyt orvoksi, ja hänet kutsuttiin 14-vuotiaana Pietariin Venäjän hovin suojiin, missä hänestä yritettiin kasvattaa seuraavaa hallitsijaa. Hän kuitenkin halveksi avoimesti Venäjää ja sen armeijaa. Hän oli kiinnostunut vain sotilasasioista ja oli enemmän kiinnostunut preussilaisesta sotilasjärjestelmästä. Elisabet kuoli vuonna 1761 ja Karl Peter Ulrich julistettiin hallitsijaksi nimellä Pietari III.^[21]

Vaikka Pietari III oli Pietari Suuren pojanpoika, oli hän epäsuosittu hallitsija. Hänen isänsä oli Holstein-Gottorpin herttua, joten hän oli kasvanut saksalaisessa ympäristössä.^[2] Seitsenvuotisessa sodassa Venäjä oli joutunut Preussin vastustajaksi, missä sodassa Preussi oli Venäjää vastaan kärsimiensä tappioiden vuoksi perikadon partaalla. Pietari III lopetti sodan Preussia ja sen hallitsijaa Fredrik II:ta vastaan luopuen samalla kaikista valloituksista. Venäjän asevoimille tätä oli vaikea sulattaa. Armeijan tyytymättömyys vain lisääntyi, kun Pietari III nimitti johtaviin sotilasvirkoihin saksalaisia. Pietari III:n vastaisen opposition johtohahmoiksi nousivat kaartin upseerit Aleksei ja Grigori Orlov.^[21]

Keisarinna Elisabet oli valinnut Pietari III:n puolisoksi Anhalt-Zerbstin ruhtinaan tyttären, joka nimettiin ortodoksiksi käännyttyään venäläisittäin Katariinaksi.^[21] Heidän avioliittonsa ei ollut onnistunut ja Pietari III suosi enemmän rakastajatartaan. Rakkaussuhteen Katariina loi miehensä sijaan kaartinupseeri Grigori Orloviin.^[26] Orlovin veljekset lupasivat Katariinalle kaartin tuen, mikäli hän suostuisi syrjäyttämään miehensä vallasta.^[21] Katariinakaan ei ollut taustaltaan venäläinen, mutta toisin kuin miehensä, hän oli kiinnostunut maan asioista ja omaksunut venäjän kielen, siinä missä Pietari III puhui vain saksaa.^[21]

Kaartin upseerit vangitsivat kesällä 1762 Pietari III:n hänen ollessaan maatilallaan Inkerinmaalla. Pietari pakotettiin luopumaan kruunusta, ja hänet suljettiin arestiin taloonsa Ropsunhoviin. Samalla Katariina julistettiin uudeksi hallitsijaksi. Viikkoa myöhemmin Pietari III kuoli epämääräisissä olosuhteissa, virallisen selityksen mukaan peräpukamakoliikkiin, mutta sitä vain harva uskoi. Sekä Venäjällä että ulkomailla uskottiin Katariinan murhauttaneen miehensä.^[27][28]

Heti valtaan päästyään Katariina peruutti Pietari III:n tekemät päätökset, joita maan armeija oli vastustanut. Preussilaiset upseerit erotettiin ja korvattiin venäläisillä. Tukijansa hän palkitsi avokätisesti lahjoittamalla näille maata, rahaa ja maaorjia. Katariina palautti kirkolle sen omaisuuden, jonka Pietari oli takavarikoinut valtiolle, mikä takasi hänelle papiston tuen. Mahdollinen uhkaaja Katariinan vallalle oli Pähkinälinnassa vankeudessa elänyt Iivana VI, mutta Katariina murhautti hänet. Myös poikansa, jonka piti olla Pietarin jälkeen laillinen hallitsija, hän piti pois hallintotoimista.^[29]

Toisin kuin edeltäjänsä, Katariina ei turvautunut sijaishallitsijoihin, vaan piti ohjat tiukasti käsissään.^[29] Hän teki maan hallintoon vuonna 1763 uudistuksia, joissa maan senaatti jaettiin kuuteen departementtiin. Näistä tärkein oli 1. departementti, joka käsitteli yleisiä hallintoasioita yliprokuraattorin johtamana. Muut departementit hoitivat omien erikoisalojensa tehtäviä. Departementtien päälliköt olivat henkilökohtaisesti vastuussa keisarinnalle.^[30]

Katariina ihaili eurooppalaisia valistusfilosofeja ja hän halusi näiden aatteiden vaikuttavan myös Venäjän yhteiskuntaan. Preussissa ja Itävallassa oltiin uudistamassa lakeja valistusfilosofien aatteiden mukaan, ja Katariina piti tätä välttämättömänä myös Venäjällä. Hän laati ehdotuksen uusista laeista, joita käsittelemään hän halusi kaikki alamaisensa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kansa saattoi valita omat edustajansa lakeja laativaan suureen valiokuntaan. Teko oli Venäjällä ennennäkemätön, mutta vaalit sujuivat laimeasti. Valiokuntaan saivat edustajansa keskushallinto 28 paikalla, aateli 165, kaupunkilaiset 207 ja itsenäiset talonpojat noin 100. Maaorjat jäivät ilman edustusta. Valiokunta osoittautui liian suureksi ja hajanaiseksi, jotta se olisi voinut toimia järjestyneesti ja määrätietoisesti. Edustajat eivät olleet valmiita ottamaan itse vastuuta, vaan he turvautuivat keisarinnaan. Katariina kyllästyi lopulta valiokunnan saamattomuuteen ja hajotti sen 1768. Yrityksen epäonnistuminen osoitti Katariinalle, ettei Venäjä ollut vielä valmis demokratiaan.^[30]

Merkittävin suuren valiokunnan aloitteista oli paikallishallinnon uudistaminen, jossa maa jaettiin 51 kuvernementtiin, jotka jaettiin 20 000 – 30 000 asukasta käsittäviin piirikuntiin. Piirikunnan hallinnollisena johtajana toimi seudun aatelin valitsema poliisipäällikkö. Tällä pyrittiin kehittämään myös alueellista itsehallintoa. Uuden paikallisen hallinnon avulla keisarinna sai alaisensa osallistumaan valtakunnan hallintoon. Säädyt valitsivat vaaleilla edustajansa virkoihin, mutta koska maakunnissa ei ollut hallintotyöhön päteviä henkilöitä, uudistukset lähtivät liikkeelle tahmeasti.^[30] Hallintouudistuksen vaatimista virkamiehistä suurin osa tuli aateliston joukosta, jotka usein olivat epäpäteviä työhönsä.^[31]

Aatelisista ei muodostunut Venäjällä varteenotettavaa hallitsijan vallan rajoittajaa. Aatelisto oli jakaantunut alueellisesti epätasaisesti. Pietarin ja Moskovan seuduilla, Baltiassa ja Länsi-Venäjällä aatelistoa oli runsaammin, kun taas pohjoisessa aatelisia oli vähän ja Siperiassa ei juuri lainkaan. Aateliston varallisuus jakaantui myös epätasaisesti. Omaisuutta mitattiin etenkin maaorjien määrällä. Varakkaimmilla aatelisilla oli sadasta tuhanteen maaorjaa.^[31]

1700-luvulla Venäjän 18 miljoonasta asukkaasta noin 96 prosenttia oli talonpoikia. Heidän suurin rasitteensa olivat sosiaaliset olot, jotka heikentyivät jatkuvasti sitä mukaa, kuin aateliston olot paranivat. Maaorjuus oli merkittävintä siellä, missä aatelisia oli paljon. Ainoastaan pohjoiset ja Uralin takaiset seudut olivat vapaiden talonpoikien asuttamia. Maaorjia saatettiin ostaa ja vaihtaa, kuten karjaa.^[32]

Maaorjat eivät tietenkään hyväksyneet elinolojensa jatkuvaa huonontumista. 1750-luvulta lähtien eri puolilla maata puhkesi talonpoikaiskapinoita, mutta paikalliset kapinat tukahdutettiin nopeasti. Vakavimmaksi kapinaksi kehittyi vuonna 1773 donilaisen kasakan Jemeljan Pugatšovin johtama kapinaliike. Kapinan ajankohta oli edullinen, sillä suuri osa Venäjän armeijasta oli kiinni sodassa Turkkia vastaan. Kapinan ydinjoukon muodostivat Jaikin varrella asuneet kasakat ja talonpojat. Kapinallisten määrä kasvoi nopeasti ja he saivat pian valtaansa kaikki Volgan alajuoksun seudut Kazaniin asti. Kapina huipentui vuonna 1774, kun Pugatšov yritti 20 000 miehen vahvuisen armeijansa kanssa vallata Kazanin. Kaupungin avuksi tulleet Venäjän hallinnon joukot löivät kapinalliset, mutta kapina jatkui.^[32] Pugatšovin vangitsemisesta luvattiin suuri palkkio, ja muutamien kärsittyjen tappioiden jälkeen hänen omat apulaisensa vangitsivat hänet ja luovuttivat hallinnon edustajille. Pugatšov vietiin Moskovaan, missä hänet teloitettiin.^[32][33] Kapina kukistettiin, mutta sen jälkeenkään Katariina Suuri ei tehnyt uudistuksia maaorjien tilanteen parantamiseksi ehkäistäkseen vastaavan toistumisen. Maan johdossa ei ymmärretty kapinan olleen seurausta hirvittävistä sosiaalisista oloista.^[34]

Kapina ei juuri vaikuttanut siihen, että Katariinan valtakausi jäi historiaan vallan vakauttamisen ja myös valtakunnan laajenemisen vuoksi.^[2] Kun Venäjä oli vakiinnuttanut asemansa Itämeren rannikolla, sen laajentumispyrkimykset suuntautuivat Puolan ja Turkin suuntaan. Puola ajautui perimyssotaan vuonna 1733 kuningas August II:n kuoltua. Venäjä sai liittolaistensa Itävallan ja Saksin tuella nostettua Puolan kuninkaaksi oman suosikkinsa August III:n. Hänen kautensa merkitsi Puolalle ulkopoliittista heikkoutta ja seitsenvuotisen sodan aikana muut pystyivät käyttämään Puolan aluetta hyväkseen.^[35] August III:n kuoltua Venäjä pystyi jälleen vaikuttamaan hallitsijan valintaan, ja uudeksi kuninkaaksi valittiin keisarinna Katariina II:n entinen rakastaja ja Puolan Pietarin lähettiläs Stanislaus Poniatowski. Hänen oletettiin olevan Venäjän ohjailtavissa, mutta hän ryhtyi kuitenkin toteuttamaan maan hallintoa vahvistavia uudistuksia. Venäjä ei voinut hyväksyä tällaisia Puolaa vahvistavia pyrkimyksiä ja alkoi tukea Stanislauksen oppositiovoimia. Puolassa ei siedetty toistuvia oikeuksien polkemista ja maan ylhäisö perusti Ranskan ja Itävallan tuella Barin konfederaation 1768, jonka tavoite oli vastustaa venäläisvaltaa Puolassa. Liittouma muodosti 6 000 miehen vahvuisen armeijan.^[35][36] Samanaikaisesti oli alkanut Venäjän ja Turkin välinen sota, minkä ansiosta liittokunta onnistui saamaan laajoja alueita hallintaansa. Tämä vei Puolan kuitenkin vain sisällisiin levottomuuksiin, kun Puolan Ukrainan kasakat eivät hyväksyneet liittokunnan katolista kirkkoa suosivaa linjaa. Tällöin Preussi ja Itävalta ryhtyivät rauhoittamaan niihin rajoittuvia Puolan alueita, ja myös Venäjän Turkin sodasta vapautunut joukko-osasto löi puolalaiset. Tuloksena oli Puolan ensimmäinen jako vuonna 1772, kun Preussi, Itävalta ja Venäjä erottivat itselleen palan Puolaa. Venäjään liitettiin kaikki Väinäjoen ja Dneprin itäpuoliset valkovenäläisalueet.^[35]

Vuonna 1768 syttyi sota Turkin osmaneja vastaan. Venäjää kiinnosti vapaa kauppayhteys Mustanmeren kautta Välimerelle, mitä reittiä Turkki hallitsi. Turkki taas oli huolestunut Venäjän kasvavasta vaikutusvallasta Puolassa ja vaati Venäjää vetäytymään. Kun Venäjä ei vetäytynyt, maiden välille puhkesi sota. Venäjä oli varautunut Turkin hyökkäykseen ja turkkilaiset kukistettiin Azovin edustalla.^[35] Seuraavana vuonna Venäjä valloitti Moldavian ja Valakian alueet nykyisessä Romaniassa. Myös Itämereltä Aigeianmerelle purjehtinut Venäjän laivasto oli Turkin laivastoa vahvempi.^[37] Venäjä eteni syvemmälle Balkanille, mutta merkittävintä oli Asovanmeren rantojen ja Krimin valtaus.^[35] Pugatšovin kapinan rauhoittaminen söi Venäjän voimavaroja, joten Turkki pääsi sodassa suhteellisen vähällä.^[37] Sodan päättäneen, vuoden 1774 Kutšuk Kainardžin rauhanehtojen mukaan Venäjä sai hallintaansa Dnepr ja Bugjokien välisen alueen ja Kertšin ja Jenikalen linnoitukset, joilta saatettiin valvoa purjehdusta Asovanmeren ja Mustanmeren välillä. Lisäksi Venäjän laivoilla oli määrä olla vapaa kulku Mustallemerelle Bosporinsalmen ja Dardanellien läpi.^[35][37]

Rauhansopimus vahvisti myös Krimin kaanikunnan aseman. Sen mukaan alueesta tuli Turkista riippumaton, ja sen oli määrä tulla Venäjän suojelukseen. Asema oli lyhytaikainen, sillä alueen kristityt halusivat vapautua islamilaisesta sorrosta, mutta kaani Şahin Giray ei suostunut vaatimuksiin. Tämän Venäjä tulkitsi kapinoinniksi ja miehitti maan vuonna 1783 ja kaanikunta liitettiin Venäjään. Turkki ei tätä hyväksynyt ja vaati Venäjää vetämään joukkonsa Krimiltä. Kun Venäjä ei tähän suostunut, maiden välillä alkoi jälleen sota vuonna 1787. Turkilla ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia tässäkään sodassa Venäjän modernimmalle armeijalle ja Jassyn rauhassa vuonna 1792 Venäjän valta Krimin niemimaalla vahvistettiin.^[35]

Kun Venäjä joutui sotaan Turkkia vastaan ja myös Ruotsia vastaan 1788, tilanne huomioitiin Puolassa, joka yritti käyttää tilaisuutta hyväkseen irtaantuakseen venäläisten ylivallasta ja maassa laadittiin uusi perustuslaki. Puola teki Preussin kanssa sotilasliiton suojautuakseen Itävaltaa ja Venäjää vastaan, mutta Venäjä vapautui nopeasti kahden rintaman sodasta, ja kun Preussi ja Itävalta ajautuivat sotaan Ranskaa vastaan, saattoi Venäjä kasvattaa vaikutusvaltaansa Puolassa edelleen.^[38] Venäjä ryhtyi voimatoimin palauttamaan tilannetta Puolassa ennalleen ja vuonna 1793 Puolan toisessa jaossa Venäjä ja Preussi laajensivat alueitaan Puolan kustannuksella. Venäjä sai suuren osan aiempaa Liettuan suuriruhtinaskuntaa.^[38][36] Puolassa jakoa ei hyväksytty, ja Tadeusz Kościuszkon johdolla puolalaiset nousivat kapinaan vuonna 1794, mutta venäläiset tukahduttivat kapinan ylivoimallaan. Tuloksena oli Puolan kolmas jako, jossa Preussi, Itävalta ja Venäjä jakoivat loput Puolan alueet, ja Puolan valtio lakkasi olemasta.^[38][36] Keisarinna Katariinan osuus Puolan jaossa oli häikäilemätön, mutta lopullisesti puolalaisia ei ollut alistettu.^[36]

Katariina Suuri kuoli vuonna 1796.^[39] Hänen aikanaan Venäjän keisarikunta laajeni ja maan eliitti länsimaistui ja kulttuuri ja koulutus kehittyivät. Maassa alettiin julkaista kirjoja ja aikakauslehtiä, jotka lisäsivät yhteiskunnallista keskustelua ja kritiikkiä. Vuonna 1790 Katariina pelästyi liian äänekästä kritiikkiä itseään kohtaan ja kirjailija ja kriitikko Aleksandr Radištšev karkotettiin Siperiaan. Katariinan aikakaudella luotiin perusta Venäjän 1800-luvun imperiumille. Venäjästä tuli valta, joka pystyi kilpailemaan eurooppalaisten valtioiden kanssa sotilaallisesti, poliittisesti ja diplomaattisesti. Merkittävistä saavutuksista huolimatta Venäjän keisarikunta kärsi perustavanlaatuisista ongelmista. Maata hallitsi pieni eurooppalainen eliitti, joka oli vieraantunut tavallisten venäläisten elämästä, mikä herätti kysymyksiä maan kulttuurin ja identiteetin olemuksesta.^[2]

Ranskan suuri vallankumous tuli yllätyksenä Katariinalle, ja vastaavan tapahtuman estämiseksi Venäjällä sensuuria kiristettiin ja kaikkeen vapaamielisyyteen alettiin suhtautua kielteisesti.^[40] Venäjästä tuli aktiivinen vastustaja Länsi-Euroopassa kasvavalle liberalismille. Kasvaneen ulkopoliittisen valtansa ansiosta Venäjällä oli mahdollisuus entistä merkittävämpään asemaan Euroopan valtioiden keskuudessa, ja se vei Venäjän mukaan Napoleonin sotiin.^[39]

Katariina Suuren jälkeen hallitsijaksi nousi hänen poikansa Paavali I. Paavali liittyi Britannian ja Itävallan kanssa Ranskan vastaiseen toiseen liittokuntaan. Venäjä liittoutui myös vanhan vihollisensa Turkin kanssa ja sai oikeuden purjehtia vapaasti Turkin salmien läpi.^[40] Venäläisjoukot saavuttivat merkittäviä voittoja ranskalaisista Italiassa ja Sveitsissä.^[40][39] Venäläisjoukkojen vetäydyttyä Itävalta liitti Britannian tuella venäläisten jättämät alueet itseensä. Paavali katsoi Itävallan toimineen petollisesti ja katkaisi diplomaattisuhteet Itävaltaan. Myös suhteet Britanniaan alkoivat heiketä, sillä britit olivat miehittäneet Napoleonin Egyptin sotaretken aikana Joonianmeren saaria, jotka Venäjä oli aiemmin miehittänyt.^[40]

Napoleon hyödynsi Venäjän ja Britannian suhteiden heikentymisen ja lähestyi Paavalia, joka suostui Ranskan neuvottelutarjoukseen ja Napoleonin ehdottamaan Britannian vastaiseen liittoumaan. Uusi ulkopoliittinen suuntaus oli kuitenkin liikaa maan eliitille, joka ei hyväksynyt liittoa Ranskan kanssa. Lisäksi Venäjän taloutta vahingoitti suuresti Englannin kaupan keskeytyminen ja maan sotilasjohtajat myös katsoivat, että Venäjä ei kestäisi taistelua merellä ylivoimaista brittilaivastoa vastaan.^[40] Äkillinen suunnanmuutos sinetöi Paavalin kohtalon. Maaliskuussa 1801 ryhmä kaartinupseereita murhasi hänet. Uudeksi keisariksi nimettiin Paavalin poika Aleksanteri I.^[40][41] Aleksanteri rauhoitti välit Britannian kanssa heti valtaan noustuaan.^[40]

Ranskan vastaiset sotatoimet keskeytyivät Amiensin ja Lúnevillen rauhoihin, mutta tilanne pysyi levottomana Napoleonin jatkaessa liikehdintäänsä Saksassa ja Italiassa. Vuonna 1805 Venäjä, Iso-Britannia ja Itävalta solmivat Napoleonin vastaisen kolmannen liitokunnan. Liittoumaa tuki Turkki, joka salli venäläisten purjehtia Turkin salmien läpi. Liittokunta ei kuitenkaan mahtanut mitään Ranskan sotilaalliselle ylivoimalle. Austerlitzin taistelu joulukuussa 1805 ratkaisi tapahtumat Napoleonin eduksi. Raskaita menetyksiä kokenut Itävalta joutui taipumaan rauhaan Napoleonin kanssa. Ranskan lisättyä valtaansa Keski-Euroopassa, liittyivät nyt myös Ruotsi ja Preussi Ranskan vastaiseen neljänteen liittokuntaan. Ranska kuitenkin eteni voitosta voittoon ja Friedlandin taistelun jälkeen vuonna 1807 Venäjä jäi käytännössä yksin sotaan Ranskaa vastaan, sillä britit eivät kyenneet osallistumaan maataisteluihin. Napoleon taivutteli Turkin sotaan Venäjää vastaan ja kun Venäjä oli vuodesta 1804 alkaen ollut sodassa Persiaa vastaan, oli Ranskan tukena pitkä itäinen rintama. Kun Napoleon yllytti myös puolalaisia kapinoimaan Venäjää vastaan, Aleksanteri katsoi parhaaksi pyrkiä rauhaan.^[40] Ranskan ja Venäjän välillä solmittiin Tilsitin sopimus 1807. Sen mukaan Venäjästä tuli Ranskan liittolainen ja kaikkien eurooppalaisten tuli liittyä brittiläisvastaiseen mannermaansulkuun.^[40][39]

Ruotsin hallitsija Kustaa IV Aadolf ei suostunut liittoutumaan Napoleonin kanssa ja liittymään brittiläisvastaiseen rintamaan. Tilsitin sopimuksen mukaan Venäjän oli painostettava Ruotsi liittymään yhteiseen rintamaan, mikä käynnisti Suomen sodan vuonna 1808. Puolen vuoden taistelujen jälkeen Venäjä sai Suomen haltuunsa, mutta Ruotsi ei ollut halukas rauhanneuvotteluihin. Vasta kun venäläiset uhkasivat Ahvenanmaalta Tukholmaa ja Kustaa IV Aadolf oli vallankaappauksella syrjäytetty, oli Ruotsi valmis rauhanneuvotteluihin. Haminan rauhassa vuonna 1809 Ruotsin ja Venäjän välinen raja määritettiin Tornionjokeen ja Venäjän valloittamasta alueesta tehtiin Suomen suuriruhtinaskunta. Suomen liittämisellä Venäjään oli strategisesti suuri merkitys, sillä Venäjä sai helpommin puolustettavan rajan.^[40]

Venäjä oli täyttänyt Tilsitin sopimuksen velvoitteensa, mutta sen kannalta tilanne ei ollut kestävä, Ranskan vastainen asenne oli Venäjällä voimakasta, ja brittivastainen mannermaansulku vahingoitti tärkeitä kauppasuhteita saarivaltakuntaan.^[42] Vuonna 1810 Aleksanteri hylkäsi velvoitteen.^[39] Venäjän suhteet Ruotsiin taas parantuivat, kun vallankumouksen jälkeen Jean-Baptiste Bernadotte tuli Ruotsin hallitsijaksi.^[40] Ranskan ja Venäjän suhteet alkoivat jälleen heiketä, kun Napoleon keräsi Varsovan suurherttuakunnasta puolalaisarmeijaa, joka oli avoimen venäläisvastainen.^[42] Tammikuussa 1812 Napoleon miehitti Saksan rannikkomaakunnat, joiden joukossa oli Ruotsin Pommeri, josta käsin harjoitettiin salakuljetusta Britanniaan. Pommerin menetyksen jälkeen Bernadotte ehdotti Aleksanterille puolustussopimusta. Maat solmivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä antoi suostumuksensa siihen, että Ruotsi saa liittää Norjan alueisiinsa hyvityksenä Suomen menetyksestä. Ruotsi taas lupautui liittymään Napoleonin vastaiseen kuudenteen liittokuntaan. Napoleonin hyökkäyksen varalta Aleksanteri halusi lopettaa Venäjän käymän sodan turkkilaisia vastaan. Rauhan solmimiseksi Venäjä oli valmis vetäytymään laajoilta miehittämiltään alueilta, ja se tyytyi vain siihen, että Bessarabia liitettiin Venäjään. Lisäksi Turkki suostui siihen, että myös Georgia, joka oli jo vapaaehtoisesti liittymässä Venäjään välttyäkseen Turkin ja Persian painostukselta, otettiin Venäjän suojelukseen.^[40]

Venäjä sai solmittua rauhan itärintamalla juuri ennen Napoleonin hyökkäystä Venäjälle. Yli 600 000 miehen vahvuinen Grande Armée hyökkäsi Venäjälle kesäkuussa 1812. Venäjän miesvahvuus oli vain puolet tästä.^{[40] [39]} Venäläiset eivät katsoneet mahdolliseksi ryhtyä avoimeen taisteluun Ranskaa vastaan, vaan Mihail Kutuzovin johtamat venäläiset turvautuivat perääntymiseen ja laajan alueen hyväksikäyttöön.^[40] Moskovan lähellä käytiin syyskuussa 1812 Borodinon taistelu, jossa molemmat kärsivät suuria tappioita, mutta taistelu päättyi ratkaisemattomana. Valtaamalla Moskovan Napoleon arveli pystyvänsä täydentämään varastojaan ja pääsevänsä neuvottelemaan Aleksanterin kanssa, mutta arvio osoittautui vääräksi. Venäjän entisen pääkaupungin hallinta ei ollut venäläisille korvaamatonta.^[40][43]

Napoleon joutui pian huomaamaan retkensä epäonnistuneen. Kaiken lisäksi talvi oli tulossa ja huolto alkoi vaikeutua. Napoleon joutui vetäytymään Moskovasta lokakuussa 1812. Lumi tuli aikaisin talvella, ja Napoleonin armeija kärsi kylmästä ja nälästä, ja lisäksi vetäytymismatkalla Venäjän armeija teki yllätyshyökkäyksiä Grande Arméen kimppuun. Suuresta armeijasta vain noin 30 000 miestä palasi Niemenjoen länsipuolelle joulukuussa 1812.^[40][44] Napoleonin ahdinko herätti Euroopan ruhtinaat ja he liittoutuivat Aleksanterin kanssa. Itävalta ja Preussi taistelivat Venäjän rinnalla Napoleonia vastaan Leipzigin lähellä käydyssä kansojen taistelussa lokakuussa 1813, joka päättyi Napoleonin tappioon. Venäjän johtama liittokunta marssi Pariisiin maaliskuussa 1814 ja viikkoa myöhemmin Napoleon oli pakon edessä luopunut kruunusta.^[40] Sotamenestys ja Napoleonin vallasta syrjäyttäminen toivat suurta kunniaa Aleksanterille ja hän esiintyi Euroopan vapauttajana. Hänellä tuli olemaan suuri rooli, kun Euroopan rajoja piirrettiin uudelleen Wienin kongressissa vuonna 1815. Aleksanterin aloitteesta Venäjä, Itävalta, Preussi ja Iso-Britannia solmivat pyhän allianssin, jossa maiden kristityt hallitsijat lupasivat säilyttää rauhan. Sopimus oli kuitenkin vain sanahelinää, eikä sisältänyt mitään konkreettisia keinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Venäjä jatkoi myös laajenemistaan ja Puolalle annettiin perustuslaki ja siitä muodostettiin kuningaskunta, jonka johdossa oli Venäjän keisari.^[39][45]

Sisäpoliittisesti Aleksanteri harkitsi muutoksia maan keskushallintoon. Neuvonantajanaan hänellä oli Mihail Speranski, joka arvosteli maan hallintojärjestelmää.^[39][46] Ranskaa vastaan käydyn sodan vuoksi ajankohta ei ollut otollinen suurille uudistuksille.^[47] Speranski laati Aleksanterille hallinnon uudistussuunnitelman, joista mullistavin oli valtakunnan lainsäädäntöelimen duuman perustaminen. Speranski esitti teorioitaan kuitenkin vääränä ajankohtana ja hän joutui epäsuosioon, etunenässä häntä syyllisti sotaministeri Aleksei Araktšejev. Speranski leimattiin ranskalaismieliseksi ja karkotettiin Siperiaan 1812.^[46] Venäjällä oli kuitenkin jo heräämässä henkinen länsimaistuminen, jota itsevaltainen hallinto oli vahvistanut. Maan virkamiehet myöskään eivät olleet mielissään siitä, että Aleksanteri oli myöntänyt Puolalle perustuslain, kun Venäjällä sitä ei ollut. Useat salaiset järjestöt valmistautuivat kansannousuun, mutta kesken kaiken Aleksanteri I yllättäen kuoli vuonna 1825.^[39]

Aleksanterin kuoltua seurasi hämmennys siitä, kuka on hänen seuraajansa, sillä hänen veljensä Konstantin, josta oli määrä tulla seuraava keisari, oli luopunut kruunusta.^[39] Aleksanteri oli laatinut ennen kuolemaansa salaisen manifestin, jolla kruununperilliseksi nimettiin kolmas veljes Nikolai. Manifestin laillisuutta ei kuitenkaan valtakunnanneuvosto tunnustanut vaan julisti Pietarissa Konstantinin keisariksi. Hän ei kuitenkaan edelleenkään suostunut ottamaan kruunua vastaan, ja Nikolai ilmoitti ottavansa kruunun vastaan.^[48] Sekava tilanne kehittyi dekabristien vallankaappausyritykseksi joulukuussa 1825. Tilanne sai Nikolain näyttämään vallankaappaajalta ja dekabristit lain ja oikean kruununperijän puolustajilta.^[48] Useimmat dekabristit olivat armeijan upseereita, jotka kieltäytyivät tukemasta Nikolaita valtaistuimelle ja vaativat Konstantinin julistamista keisariksi. Nikolain joukot kuitenkin kukistivat dekabristikapinan ja siitä vastussa olleet teloitettiin.^[48][49]

Dekabristikapinan jälkeen Nikolai tukeutui hallitsemisessa sotilaalliseen järjestelmään ja ympäröi itsensä sotilailla ja käytti heitä myös siviilihallinnossa. Yhteiskunnassa nousevia aatteita pyrittiin hillitsemään, ja sensuuri otettiin hallinnon välineeksi.^[50][39] Santarmisto, joka oli eräänlainen valtiollinen poliisi, ryhtyi valvomaan mahdollisten vallankumouksellisten liikkeiden syntyä.^[51] Myös koulutus otettiin valvonnan välikappaleeksi ja ulkomailla opiskelua ei enää sallittu. Tässä Nikolain apuna oli kreivi Sergei Uvarov, jonka aatteiden mukaan maan hallinnon pääperiaatteiden tuli olla ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallismielisyys.^[52][39] Nämä periaatteet eivät saaneet väestön kannatusta, vaan johtivat yleensä tukahduttamiseen ja erityisesti muiden kuin venäläisten kansallisuuksien ja uskontojen tukahduttamiseen. Esimerkiksi uniaattikirkkojen toiminta Ukrainassa ja Valko-Venäjällä tukahdutettiin.^[39]

Venäjän suurin yhteiskunnallinen ongelma oli kuitenkin maaorjuus. Ongelman vakavuudesta oltiin maan hallinnossa tietoisia, mutta Nikolai pelkäsi maan aateliston reaktiota mahdolliseen maaorjuuden poistamiseen. Maassa syntyi toistuvasti useita paikallisia talonpoikaiskapinoita, joiden leviämisen riski oli suuri. Merkittäviä uudistuksia maaorjuuden poistamiseksi ei Nikolain aikana tehty.^[53] Maan väestö kasvoi vuosina 1815–1851 noin 45 miljoonasta 67 miljoonaan, ja samalla muuttui väestön sosiaalinen rakenne. Samalla laski maaorjien suhteellinen osuus väestöstä. Heitä oli vuonna 44,5 %, kun vuonna 1811 osuus oli ollut 58 %. Myös kaupunkilaisten osuus väestöstä kasvoi. Aatelisto pysyi johtavassa asemassaan yhteiskunnassa, mutta se alkoi jakaantua selvemmin rikkaaseen ja köyhään aatelistoon. Nikolain aikana maassa alettiin kehittää teollisuutta ja rakennettiin uusia tehtaita. Erityisesti suosittiin sotilaallisia tarpeita palvelevaa teollisuutta. Sotilaallisia tarpeita palvelemaan rakennettiin myös Pietarin ja Moskovan välinen rautatie.^[54]

Ulkopolitiikassa Nikolai noudatti samaa linjaa kuin sisäpolitiikassakin. Kaikki lähialueilla tapahtuneet vallankumoukselliset liikkeet oli tukahdutettava alkuunsa, jotta aatteet eivät pääsisi leviämään Venäjälle. Näin Nikolain Venäjästä tuli eräänlainen “Euroopan santarmi”.^[55] Puolassa puhkesi venäläisvastaisia levottomuuksia vuonna 1830, kun puolalaiset kadettiupseerit pakottivat suuriruhtinas Konstantinin pakenemaan.^[56] Tukea kadetit saivat Varsovan rahvaalta, joka oli tyytymätön huonon viljasadon aiheuttamaan elintarvikkeiden hintojen nousuun.^[55] Venäjällä tilanne katsottiin keisarinvallan vastaiseksi kapinaksi ja Nikolai lähetti joukkonsa kapinallisia vastaan.^[56][55] Tämän jälkeen kapinallisiin liittyi Puolan armeija, jolloin tilanne muodostui valtioiden väliseksi sotatilaksi, jossa Venäjällä oli selvä ylivoima.^[55][56] Ivan Paskevitšin johtamat venäläisjoukot kukistivat kapinan ja satoja teloitettiin ja 180 000 vietiin Siperiaan.^[56] Kapinan seurauksena Puolan armeija lakkautettiin, mutta laajan itsehallinnon se sai edelleen pitää. Nikolain harjoittama politiikka oli samankaltaista myös Suomessa, mutta toisin kuin Puolassa, suomalaiset pysyivät rauhallisina ja olivat lojaaleja keisarille.^[55]

Nikolain noustua valtaan, hän peri edeltäjiltään Georgiaa koskeneen kiistan Persian kanssa. Maiden välillä käytiin sota vuosina 1826–1828. Sota oli Venäjälle voitokas ja myöhemmin kapinan Puolassa kukistanut Ivan Paskevitš oli sodan merkittävin venäläissankari. Sodan lopputuloksena Venäjä sai hallintaansa osan Armeniaa ja muun muassa Jerevanin kaupungin ja oikeuden Kaspianmeren laivastoon.^[55] Persian vastaisen sodan päätyttyä alkoi sota Turkkia vastaan. Sodassa oli kyse kreikkalaisten kapinoinnista turkkilaisvaltaa vastaan, ja Venäjä katsoi asiakseen puolustaa kreikkalaisia. Venäjälle tämäkin sota oli voitokas, ja se sai rauhanteossa Tonavan suun ja alueita Kaukasukselta, Moldova ja Valakia saivat autonomian Venäjän suojeluksessa. Kreikkalaisten vapaussodalle tämä tiesi menestyksekästä päätöstä.^[55] Turkin valta alkoi taantua myös muualla Välimeren rannikolla, mikä ei jäänyt Venäjältä huomaamatta. Osmanisulttaanien liian voimakas vasalli, Egyptiä hallinnut Mehmet Ali, nousi kapinaan turkkilaisvaltaa vastaan. Venäjä tarjosi Turkille apuaan kapinan kukistamisessa, minkä johdosta Venäjä sai mahdollisuuden puuttua Turkin sisäisiin asioihin.^[55][57]

Kun Ranskan helmikuun vallankumous vuonna 1848 aiheutti jälleen uuden levottomuuksien aallon Euroopassa. Venäjä auttoi Itävallan Habsburgeja tukahduttamaan Unkarin vallankumouksen, sekä myös Turkkia kukistamaan Valakian levottomuudet. Tukemalla Habsburgeja Nikolai myös ajatteli, että näin Venäjä saisi Itävallan tuen Turkkia koskevassa kysymyksessä.^[55]

Turkin taantuvan valtakunnan tilanne huolestutti Isoa-Britanniaa siitä, että Venäjä yrittää laajentaa valtaansa Turkin kustannuksella. Nikolai matkusti Lontooseen keskustelemaan Turkin tilanteesta, ja valtakunnat sopivat, että Turkin valtio pyritään säilyttämään, mutta jos se uhkaisi hajota, niin Venäjä ja Iso-Britannia sopisivat etukäteen sen jaosta. Siitä seurasi kuitenkin, että Turkkia toisaalta yritettiin säilyttää, mutta samalla sitä jaettiin. Lopullinen sodan sytyke oli Turkin sisäinen kiista katolisten ja ortodoksien välillä vuonna 1850. Nikolain lähettiläs Aleksandr Menšikov vaati ratkaisemaan kiistan ortodoksien hyväksi ja esitti Turkille uhkavaatimuksensa.^[55] Kun sopuun ei päästy, Venäjä miehitti Moldovan ja Valakian turkkilaismaakunnat ja maiden välille syttyi sota, jossa Sinopen taistelussa Venäjä tuhosi turkkilaislaivaston vuonna 1853. Tilanne johti siihen, että Iso-Britannia ja Ranska tulivat Turkin avuksi ja Krimin sota syttyi.^[55][58]

Krimin sota oli pohjimmiltaan Venäjän ja Britannian välisen, Turkkia koskevan kiistan kärjistyminen sodaksi. Niin kauan kuin Venäjä soti ainoastaan Turkkia vastaan, se menestyi sodassa, mutta Britannian ja Ranskan tultua mukaan sotaan ja tehden intervention Krimille, Venäjän sotaonni alkoi kääntyä. Liittoutuneet valtasivat Venäjän laivastotukikohdan Sevastopolissa vuonna 1855. Samana vuonna keisari Nikolai I kuoli.^[55][58] Hänen seuraajansa Aleksanteri II oli valmis solmimaan rauhan, joka solmittiin Pariisissa 1856. Rauhanehtojen mukaan Venäjä joutui luovuttamaan Tonavan suun takaisin Turkille ja osan Bessarabiasta. Venäjän sotatappion syyksi on esitetty sen teknistä jälkeenjääneisyyttä Ranskaan ja Britanniaan verrattuna. Venäläisillä oli käytössään musketit, jotka eivät olleet yhtä tehokkaita lukkokivääreihin nähden. Myöskään Venäjällä ei ollut joukkojen liikuttamiseen rautateitä. Lisäksi sen sotilasjohto epäonnistui Krimin sodassa pahoin.^[55]

Nikolai I:n valtakautta on jälkikäteen arvioitu taantumuksen ajaksi ja Suomen suuriruhtinaskunnassa valtioyöksi. Aikakauden venäläisnäkemys on toisenlainen, sillä kansalaisten elämä oli vakaata ja maalla oli vahva hallitsija.^[59] Krimin sodassa koettiin kansallinen nöyryytys, mutta Nikolain aikana Venäjällä saavutettiin huomattavia taiteellisia ja kulttuurisia saavutuksia. Aikakauden merkittäviä kulttuurisen kukoistuksen henkilöitymiä olivat muun muassa runoilija Aleksandr Puškin, kirjailija Nikolai Gogol, filosofi Pjotr Tšaadajev, sekä kirjailija ja filosofi Fjodor Dostojevski.^[60][61]

Aleksanteri II peri valtaan noustuaan vuonna 1855 vanhan vakavan ongelman, maaorjien talonpoikaiskapinat. Talonpoikaiskapinat olivat merkittävästi lisääntyneet Krimin sodan aikana.^[62][63] Tilanne pakotti osaltaan keisarin päättämään nopeasti Krimin sodan.^[63] Aleksanteri totesi jo kruunajaispuheessaan, että maaorjien vapautus on syytä aloittaa ylhäältäpäin, eikä odottaa aikaa, että se tapahtuu hallitsemattomasti alhaaltapäin. Yleinen mielipide alkoi myös kääntyä maaorjuutta vastaan. Nikolain aikana merkittäviin uudistuksiin ei ryhdytty, sillä pelättiin, että uudistukset eivät olisi hallittavissa. Nyt tilanne oli muuttunut ratkaisevasti ja maaorjuuden poistamista tutkimaan asetettiin uudistuskomitea. Komitea kohtasi vastarintaa maanomistajien taholta, mutta heidän mielipidettään ei otettu huomioon. Aleksanteri halusi vapauttaa orjat siten, että heille annettaisiin myös maata, mutta tässä hänen pyrkimyksensä joutui tulemaan vastaan, ja maata ei jaettu ilmaiseksi.^[62][63]

Maaorjien vapauttamismanifesti julkaistiin 1861. Sen mukaan maaorjat eivät enää olleet maanomistajien omaisuutta. Heidän oli kuitenkin maksettava kaikesta saamastaan maasta. Täydellinen vapaus ei kuitenkaan vielä toteutunut, sillä talonpojat eivät mitenkään kyenneet lunastamaan maataan yhdellä kertaa. Valtio tuli väliin lainalla, jonka maksuajaksi määrättiin 49 vuotta. Tästä lainasta tuli maaorjuuden sijaan talonpoikaisväestölle suuri rasite.^[62][63] Vapautetuille maaorjille ei kaikille myöskään ollut riittävästi jaettavaa maata. Maapulaa pahensi vielä nopea väestönkasvu. Maaorjien vapauttamisvuotena 1861 väestöä oli noin 73 miljoonaa, kun vuonna 1897 väestö oli kasvanut 126 miljoonaan.^[62] Päällisin puolin näytti, että reformista hyötyivät eniten tilanomistajat, jotka saivat maistaan senhetkistä markkina-arvoa suuremman korvauksen. Lisäksi lunastusmaksujen suuruus pakotti usein talonpojat jatkamaan työskentelyä heille palkkatyöläisinä.^[64]

Maaorjien vapautus teki välttämättömäksi myös paikallishallinnon uudistamisen. Maaseudulle luotiin paikallisneuvostot eli semstvot vuonna 1864.^[65] Näiden tehtävänä oli terveydenhoito, koulutus, teiden ylläpito ja viljavarastojen rakentaminen.^[65][66] Semstvot koostuivat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajista,^[66] mutta aatelistolla oli suurin valta, sillä äänioikeus oli suhteessa maanomistukseen.^[65] Puutteistaan huolimatta semstvojen aikaansaannokset olivat merkittäviä erityisesti terveydenhuollossa, sillä järjestelmään kuului ilmainen lääke- ja kirurginen hoito. Samojen periaatteiden mukaan järjestettiin myös kaupunkien itsehallinto vuonna 1879.^[65] Näiden perustaminen herätti ajatuksia myös kansalliskokouksen eli duuman perustamisesta. Moskovan semstvo ehdotti kansallisen yleiskokouksen koollekutsumista, mutta Aleksanteri näki tässä pyrkimyksen perustaa parlamentti ja ehdotus hylättiin.^[67]

Merkittävä Aleksanteri II:n aikainen uudistus oli myös oikeuslaitoksen uudistaminen. Oikeusistuimet irrotettiin toimeenpanovallasta ja väestö julistettiin tasa-arvoiseksi lain edessä.^[65] Koulutuksen ja kulttuurin alalle suotiin myös vapautuksia. Opiskelijoiden sallittiin matkustaa ulkomaille ja filosofiselta pohdinnalta poistettiin rajoituksia.^[67] Sensuuri palautettiin keisarin salamurhayrityksen jälkeen 1866, mutta ei Nikolain ajan tiukkuudella.^[66]

Maan armeijassa toteutettiin merkittävä uudistus vuonna 1874. Maahan säädettiin yleinen asevelvollisuus, joka ulotettiin koko miespuoliseen väestöön. Palvelusaikaa lyhennettiin 25 vuodesta kuuteen vuoteen. Samalla luotiin reservi, jonka puute oli ollut aiemmin suuri heikkous.^[65] Uudistuksen mahdollisti maaorjien vapauttaminen, sillä aiemmin maaorjat eivät voineet saada sotilaskoulutusta ja palata sen jälkeen isäntiensä palvelukseen. Teknisellä tasolla Venäjän armeija oli kuitenkin jäänyt jälkeen länsimaiden sotatekniikan kehityksessä.^[66]

Uudistusten ansiosta Aleksanteri II on tunnettu myös vapauttajakeisarina. Hän sai kuitenkin huomata, että uudistukset lisäävät vaatimuksia lisäuudistuksista, ja ensin tilanne lähti käsistä valtakunnan ei-venäläisillä alueilla Puolassa. Puolaan palautettiin autonomia ja valtakunnanneuvosto vuonna 1861. Se ei tyydyttänyt radikaaleja nationalisteja, jotka vaativat Suur-Puolan palauttamista. He nousivat kapinaan vuonna 1863. Puolalla ei ollut enää omaa armeijaa, kuten vuoden 1830 kapinan aikaan, joten taistelua kävivät pienet sissijoukot. Venäjä kukisti kapinan sotilaallisesti ja Puolan autonomia poistettiin jälleen. Toisin kuin Puolassa, valtakunnan luoteiskolkassa suomalaiset pysyivät rauhallisina ja uskollisina, ja heidän autonomiaansa vahvistettiin ja laajennettiin.^[68]

Vastarintaliikkeitä, jotka vastustivat Venäjän autoritaarisia arvoja, alkoi samaan aikaan syntyä myös Venäjän sisällä. Näiden alullepanijana oli kulttuurinen kehitys. Kirjailija Ivan Turgenevin kuuluisasta teoksesta Isät ja pojat omaksuttiin nihilismin käsite, joka antoi nimensä 1860-luvun nihilistiliikkeelle. Aktiivisimpia hallinnon vastustajia olivat opiskelijat.^[68][69] Populistista liikettä provosoivat monet kirjailijat, joiden ajatuksista liike sai vaikutteita. Yksi merkittävimmistä oli Nikolai Tšernyševski, joka esitti että Venäjä voisi siirtyä sosialismiin.^[66] Muita tunnettuja vallankumouksellisia kirjailijoita olivat suoraa toimintaa kannattanut Sergei Netšajev ja rauhallisempaa linjaa kannattanut Pjotr Tkatšev.^[68][66] Juuri Tkatševin aatteita seuraten radikaaleimmat perustivat vuonna 1876 Zemlja i volja (”maa ja vapaus”) -nimisen propagandistisen järjestön. Sen propagandaan kuuluivat lakot, mielenosoitukset ja terrorismi. Terrorismi sai kuitenkin järjestön lopulta hajoamaan keisarin murhayrityksen jälkeen. Vuonna 1879 Aleksanteri II:een kohdistuneen murhayrityksen takana ei ollut Zemlja i volja, vaan yksittäinen tekijä. Mutta tapaus herätti aiheesta laajan keskustelun, ja järjestö hajosi väkivallatonta linjaa kannattavaan Tšornyi peredel (”maan uusjako”) -järjestöön ja terroristiseen Narodnaja volja (”kansan vapaus”) -järjestöön.^[68] Narodnaja volja -järjestö teki useita murhayrityksiä Aleksanteri II:ta kohtaan, kunnes se viimein onnistui tavoitteessaan ja tsaari sai surmansa pommi-iskussa vuonna 1881.^[68][69] Järjestö hajosi murhaa seuranneihin pidätyksiin ja tuomioihin, mutta sen vaikutus säilyi vielä bolševikkien valtaannousuun asti.^[68]

Krimin sodan menetysten jälkeen Venäjän keskeisimpänä ulkopoliittisena tavoitteena oli palauttaa arvovaltansa Euroopassa ja palauttaa laivasto Mustalle merelle.^[68][66] Laajentumispolitiikkaansa Venäjä alkoi suunnata etelään ja itään.^[66] Kaukasuksen alue oli joutunut Venäjän valtaan jo 1800-luvun alussa, mutta alueella jatkuivat edelleen heimokapinat. Kaukasuksen alueen muslimiheimot, tšetšeenit, tšerkessit ja dagestanilaiset kapinoivat venäläisvaltaa vastaan, ja alueen lopullinen rauhoittaminen onnistui vasta 1859.^[70][66]

Keski-Aasiassa Venäjä valloitti Buharan, Hivan ja Kokandin kaanikunnat 1860–1870-luvuilla. Venäjän laajentuminen Keski-Aasiassa ei ollut täysin maan hallinnon kontrollissa, sillä omapäiset kenraalit tekivät rauhoitusretkiä yli rajojen, joiden tuloksena perustettiin yleensä kauppa- tai sotilastukikohtia, mikä johti alueiden vähittäiseen liittämiseen Venäjään.^[70] Keski-Aasian valloitus jatkui aina vuosisadan lopulle asti ja Pamiriin asti edettiin 1895. Kauimmaisia seutuja valloitettiin sillä niiden ei haluttu joutuvan Britannian haltuun. Venäjän laajentuminen painosti näin Brittiläisen Intian rajoja, mutta Intian valloitukseen Venäjän sotavoimat eivät koskaan riittäneet. Venäjän ja Britannian välinen, suureksi peliksi kutsuttu kilpailu Keski-Aasian hallinnasta, ei koskaan johtanut avoimeen konfliktiin ja Afganistan jätettiin puskuriksi imperiumien väliin.^[71]

Venäjä seurasi Yhdysvaltojen ja muiden Euroopan suurvaltojen perässä yrittäessään luoda suhteita Japaniin. Vuosina 1856–1860 käydyn toisen oopiumisodan seurauksena Venäjä sai yhdessä Ranskan ja Britannian kanssa Kiinalta myönnytyksiä. Kiina luovutti Aigunin sopimuksen perusteella Venäjälle alueet Amur- ja Ussurijokien varrella. Venäjän Tyynenmeren rannikon asutus alkoi laajeta, ja vuosina 1858 ja 1860 perustettiin Habarovskin ja Vladivostokin kaupungit.^[70][66] Aivan kaukaisimmasta alueestaan Alaskasta Venäjä vetäytyi myymällä sen Yhdysvalloille vuonna 1867.^[70]

Krimin sodan jälkeen Venäjällä oltiin katkeria siitä, että sen vanha liittolainen Itävalta, oli tukenut sodassa Venäjän vihollisia, ja siksi Venäjä haki liittolaisia muualta. Kun Preussia johtanut Otto von Bismarck tuki Venäjää Puolan kysymyksessä, Venäjä tuki Preussia vastavuoroisesti Saksan yhdistymisessä. Tätä tukea on myöhemmin luonnehdittu Venäjän suurimmaksi ulkopoliittisesti virheeksi, sillä yhdistyneestä Saksasta tuli myöhemmin Venäjän vaarallisin vihollinen.^[68]

Itävallan heikennyttyä Venäjän katkeruus Habsburgeja kohtaan väheni, mikä mahdollisti kolmen keisarin liiton, jonka Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarit solmivat 1873.^[68] Liiton katkaisi kuitenkin pian syntymisensä jälkeen Balkanin kriisi, jossa Venäjän ja Itävalta-Unkarin tavoitteet törmäsivät.^[68][66] Balkanin kriisi johti sotaan Venäjän ja Turkin välillä. Sodassa oli kyse siitä, että vuonna 1875 Bosniassa ja Hertsegovinassa kapinoitiin turkkilaisten valtaa vastaan ja kapina levisi sieltä koko Balkanille. Venäjällä tapahtumat vahvistivat panslavismiksi kutsuttua aatetta ja Balkanille lähetettiin taisteluihin vapaaehtoisia. Venäjän hallintoa panslavismi ei ohjannut, mutta vapaaehtoisten myötä se ajautui sotaan yhä tiukemmin. Lopulta Venäjä julisti sodan Turkille 1877, mutta sen todellisena vaikuttimena oli korjata vuonna 1856 Pariisin rauhassa koetut tappiot. Sota oli raskas, mutta Venäjälle voitollinen. San Stefanon rauhassa 1878 Venäjä sai alueita Kaukasukselta ja Bessarabiasta. Lisäksi Venäjän rinnalla sotineiden Romanian, Serbian ja Montenegron itsenäisyys tunnustettiin. Lisäksi Bulgarialle myönnettiin autonomia ja luotiin laaja Venäjän tukema Suur-Bulgaria. Myös Bosnialle ja Hertsegovinalle taattiin autonomia.^[68] Itävalta-Unkari ja Iso-Britannia eivät kuitenkaan voineet sallia Venäjän liian suurta laajentumista ja erityisesti liian suuren Venäjän suojeluksessa olevan Bulgarian luomista. Berliinin kongressissa Balkan jaettiin uudelleen 1878 ja Venäjä joutui sopimaan pienemmän Bulgarian perustamisesta. Itävalta-Unkari taas sai oikeuden miehittää Bosnian ja Hertsegovinan.^[70][66]

1870-luvulta lähtien Venäjän ulkopolitiikkaa ohjasi se tieto, että Manner-Euroopan suurvallaksi oli kohonnut Saksa ja että Itävalta-Unkari oli epäluotettava liittolainen.^[72] Venäjällä pelättiin Saksan ja Itävalta-Unkarin mahdollista liittoa kolmen keisarin sopimuksen rauettua Balkanin kriisiin. Näitä pelkoja lievittääkseen Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarck solmi Venäjän keisarin kanssa vuonna 1887 jälleenvakuutussopimuksen, mutta tätä ei voitu pitää maiden välisen ystävyyden takeena, sillä Venäjällä tiedostettiin, että Saksalle Itävalta-Unkari oli sitä itseään todennäköisempi liittolainen.^[72][73] Saksan ja Venäjän välit viilenivät heti seuraavana vuonna 1888, kun Venäjä kääntyi lainaa saadakseen Saksan valtiopankin puoleen, mutta Bismarck määräsi pyynnön torjuttavaksi. Sitten keisarin rahaministerit kääntyivät lainaa saadakseen Ranskan puoleen, mistä laina saatiin. Seurauksena oli Ranskan ja Venäjän välinen liitto.^[72][66]

Aleksanteri II:n murha ei saanut maan hallitusta suomaan minkäänlaisia myönnytyksiä. Valtaan noussut Aleksanteri III jatkoi itsevaltaisena hallitsijana, eikä hän hyväksynyt neuvoa-antavaa edustuslaitosta.^[74] Hänen isänsä surmanneen Narodnaja voljan salamurhaajia jahdattiin säälimättä ja heidän johtohenkilönsä teloitettiin.^[75] Aleksanteri III:n aikana maahan muodostettiin salainen poliisiosasto, ohrana, joka valvoi alamaisten ajatuksia. Apunaan sillä oli valtiollinen poliisi, eli santarmisto. Näiden urkkijat pyrkivät saamaan selville mahdolliset vallankumoukselliset aatteet.^[76] Vallankumoukselliset liikkeet tukahdutettiin. Tsaarin neuvonantaja Konstantin Pobedonostsev halusi pelastaa tsaarin valtaistuimen ja oikeaoppisen kirkon. Hän kannatti sensuuria, yliopistojen valvontaa ja poliisin valtuuksien laajentamista. Pobedonostsev aloitti venäläistämispolitiikan tunnuslauseella "yksi uskonto, yksi kieli, yksi laki". Tsaarin vastustajat joutuivat Siperian karkotuspaikkoihin tai pakenivat länteen. Venäläisiä vallankumouksellisia asui Aleksanteri III:n valtakaudella suurkaupungeissa eri puolilla Eurooppaa. Uudessa tsaarin murhayrityksessä vuonna 1887 yksi salaliittolaisena hirtetyistä oli Aleksandr Uljanov, jonka veli Vladimir Lenin tuli myöhemmin vaikuttamaan Venäjän historiaan.^[76][75][77]

Aleksanteri III:n valtakauden toinen merkittävä piirre oli Venäjän teollistuminen. Kehityksen takana oli rahaministeri Sergei Witte, joka oli hallinnon ainoa kyvykäs mies. Venäjältä puuttui teollistumista edistävä keskiluokka, mutta se korvattiin valtionkapitalismilla, mikä tarkoitti sitä, että valtio järjesti nykyaikaistamiseen tarvittavat varat ja suunnittelun. Siihen tarvittiin ulkomaista pääomaa, ja suuria lainoja saatiin Ranskasta.^[78] Witten ansiosta maan infrastruktuuria kehitettiin teollisuuden tarpeita varten, ja parantuneet yhteydet hyödyttivät myös asevoimia. 1900-luvulle tultaessa rataverkko kattoi koko Euroopan puoleisen Venäjän. Parantuneita yhteyksiä pitkin vilja ja raaka-aineet saatiin nopeammin perille maan eteläosista tuotantolaitoksiin. Merkittävin ratahanke oli Siperian rata, joka edesauttoi myös Siperian uudisasutusta.^[79] Teollisuuden kehityksen ansiosta Moskovasta tuli tekstiiliteollisuuden, Pietarista koneteollisuuden, Bakusta öljyteollisuuden ja Uralista kaivosteollisuuden keskus.^[78]

Teollisuus kasvoi nopeasti, mutta valtaosaltaan Venäjä oli maatalousmaa. Maatalous kasvoi paljon teollisuutta hitaammin. Maanviljelijät pitäytyivät edelleen vanhoissa käytännöissään. Maatalouden kehitystä hidasti raskas verotus ja koneiden kalleus. Vilja oli maan merkittävin vientitavara, josta saatiin tarpeeksi tuloja lainojen maksuun. Viljaa oli myytävä huonoinakin vuosina, maatalous siis kustansi Venäjän teollistumisen.^[80] Teollisuuden kasvu oli merkittävää, mutta talouskasvua rajoitti nopea väestönkasvu, sillä lisätuotos syötiin.^[81][66]

Teollistuminen vaikutti osaltaan vanhojen säätyrajojen murtumiseen, eivätkä vanhat vallanpitäjät halunneet luopua vaikutusvallastaan tai varallisuudestaan alempisäätyisten vuoksi. Talonpojat taas olivat edelleen sidoksissa kyläyhteisöihinsä, jotka säätelivät maiden jakoa. Heidän näkökulmansa ei kuitenkaan riittänyt vaatimaan valtiollisia uudistuksia. Osa aatelisista mukautui tilanteeseen, mutta osa vajosi yhteiskunnan pohjalle. Tyytymättömyys kasvoi koko 1890-luvun ajan. Väki vaati parempia työoloja, mikä näkyi lakkoina, mutta kun alkoi näyttää siltä, että vanha järjestelmä ei saa muutosta aikaan, valveutuneimmat alkoivat jo vaatia muutoksia valtiotasolta.^[82] 1900-luvun taitteessa alkoi syntyä organisoituja oppositioliikkeitä. Ensimmäisten poliittisten puolueiden perustajat olivat työläisiä, sillä aatelisto ja varakas porvaristo olivat poliittisesti arkoja.^[66]

Uuden marxilaisen vallankumousaatteen toi Venäjälle Georgi Plehanov. Aatteen mukaan Venäjän tuli siirtyä ensin kapitalismiin, jotta syntyisi vallankumouksellinen proletariaatti perustaksi sosialistiselle järjestelmälle. Marxilainen sosiaalidemokraattinen työväenpuolue perustettiin 1898, mutta vuonna 1903 se hajosi kahtia V. I. Leninin johtamiin bolševikkeihin ja Plehanovin menševikkeihin. Bolševikkien näkemyksen mukaan oli ryhdyttävä vallankumoukseen teollisuuden proletariaatin ja talonpoikaisväestön voimin. Menševikit kannattivat maltillisempaa linjaa ja suurten joukkojen työväenpuoluetta, joka ajan kypsyttyä ottaisi vallan käsiinsä.^[82]

Sosialistit pyrkivät yhteistoimintaan yli kansallisrajojen, mutta eivät kuitenkaan porvariopposition kanssa. Muut kansallisuudet taas saattoivat pyrkiä omiin kansallisiin tavoitteisiinsa yhteistoiminnassa Venäjän sosialistien kanssa. Maan vähemmistökansallisuuksien keskuudessa virisi loputon kirjo erilaisia liikkeitä, jotka pyrkivät toimimaan sosialistisin, liberaalein tai vallankumouksellisin keinoin. Myös venäläiset olivat omaksuneet nationalismin aatteen. Joidenkin nationalistien mielestä vähemmistökansallisuuksia suosittiin liikaa, ja heidän iskulauseensa oli “Venäjä venäläisille". Tämä huolestutti vallanpitäjiä, sillä he pelkäsivät valtakunnallisen yhteenkuuluvuuden kärsivän.^[82]

Vuoden 1897 väestönlaskennassa todettiin, että valtakunnassa asui toistasataa muuta kansallisuutta kuin venäläisiä, ja heidän sulauttamisensa yhdeksi kansakunnaksi oli vaikeaa. Maan keskiosissa suomalais-ugrilaiset, tataarit ja baškiirit elivät omissa oloissaan, mutta valtakunnan länsiosissa Puolan, Suomen ja Baltian asukkaat olivat teollisuuden ja maatalouden kehityksen kärjessä. Ukrainan ja Valko-Venäjän asukkaita kutsuttiin virallisesti vähävenäläisiksi ja valkovenäläisiksi, jotka mukaan lukien venäläisiä oli kaksi kolmasosaa valtakunnan väestöstä. Vastahakoisempia venäläisvallan vastustajia olivat puolalaiset ja heitä tukeneet liettualaiset. Venäjä oli huolissaan Saksan vaikutusvallasta Baltiassa, mutta liian radikaalit venäläistämistoimet saivat baltiansaksalaiset, virolaiset ja latvialaiset kääntymään venäläisyyttä vastaan. Parhaiten venäläisten valta hyväksyttiin Kaukasian kristittyjen armenialaisten ja georgialaisten keskuudessa, sillä Venäjä antoi turvaa islamilaista Persiaa vastaan. Seudun islamilaiset azerit taas toivoivat muslimivalloilta tukea venäläisvaltaa vastaan. Tyytymättömiä olivat myös monet vuoristokansat, tšetšeenit, osseetit ja dagestanilaiset, jotka oli väkisin alistettu venäläisvaltaan. Viimeisimpinä oli Venäjän vallan alle alistettu Turkestanin keskiaasialaiset kansat. Alueen turkkilaissukuiset kansat eivät arkielämässään joutuneet venäläisen kulttuurin vaikutusvaltaan, vaan pääosin he jatkoivat omaa perinteistä elämäntapaansa, kuten tekivät myös Siperian harvalukuiset alkuperäisasukkaat.^[83] Kun vain puolet valtakunnan asukkaista oli venäläisiä, ei nationalismista tullut kansakuntaa yhdistävää tekijää, vaan se oli omiaan hajottamaan keisarikuntaa.^[82] Vuosisadan vaihteeseen tultaessa tyytymättömyys oli kasvanut jo kriittiseksi, mutta maan hallinnossa ei ymmärretty tyytymättömyyden syitä, vaan kuviteltiin poliisitoimien riittävän tilanteen ratkaisemiseksi.^[82]

Aleksanteri III kuoli vuonna 1894. Hänen jälkeensä keisariksi tuli hänen poikansa Nikolai II. Nikolai piti tiukasti kiinni itsevaltaisesta hallintotavasta. Nikolai ei ollut voimakas hallitsija ja hänen pyrkimystään rajattoman itsevaltiuden säilyttämisestä tuki keisarin ympärillä ollut hännystelijäjoukko, sekä hänen puolisonsa Aleksandra. Liian pätevät ministerit erotettiin, sillä ne saivat Nikolain tuntemaan oman kyvyttömyytensä, sen sijaan keisaria myötäilevät ministerit pääsivät etenemään urallaan ja vaikuttamaan politiikkaan. Yksi keisarin suosikeista oli häntä puoltanut Vjatšeslav von Plehwe, joka eteni poliisidepartementin päälliköstä valtiosihteeriksi ja sisäministeriksi.^[84]

1900-luvun taitteessa Venäjän laajentumispyrkimykset suuntautuivat Kaukoitään, kun Euroopassa, Turkin salmilla ja Keski-Aasiassa olivat vastassa muut suurvallat. Kiina sen sijaan oli heikko ja Kaukoitä näytti helpolta valloitettavalta. Siperian rata oli kasvattanut Venäjän vaikutusta Kaukoidässä. Kun Kiina oli kärsinyt tappion sodassa Japania vastaan 1894–1895, Venäjä oli Ranskan ja Saksan ohella pakottanut Japanin luopumaan liioista valloituksistaan. Tämän johdosta Sergei Witte onnistui saamaan Kiinan suostumuksen sille, että Siperian radan viimeinen osuus rakennettiin Kiinan alueiden kautta Vladivostokiin. Witten mielestä Venäjän olisi vain pitänyt tyytyä Kaukoidän taloudelliseen valtaukseen, mutta keisari halusi laajentaa Venäjän sotilaallista ja alueellista mahtia.^[85]

Venäjän tavoitteena oli saada haltuunsa satama ympäri vuoden sulana pysyvän veden ääreltä, josta olisi esteetön pääsy valtamerelle. Japani oli tyhjentänyt sodassa Liaotungin niemimaan, ja Venäjän katseet kohdistuivat Port Arthuriin, joka miehitettiin vuonna 1898. Samaan aikaan Saksa ja Iso-Britannia perustivat Kiinaan omat tukikohtansa. Kiinalaiset nousivat kapinaan vastalauseena eurooppalaisten kasvaneeseen vaikutusvaltaan alueella. Venäjä, Saksa, Iso-Britannia ja Ranska kukistivat kapinan. Sen leviäminen Mantšuriaan antoi Venäjälle tekosyyn miehittää koko alueen. Mantšurian miehityksen jälkeen Venäjällä alettiin haaveilla myös Korean niemimaan valtauksesta.^[85] Korean niemimaalla oli myös Japanilla omat intressinsä, ja Japani ei myöskään hyväksynyt Venäjän Port Arthurin valtausta, sillä Japani oli sen miehittänyt Kiinan ja Japanin välisessä sodassa.^[86] Aasian sotaretken jatkamiseen Nikolaita yllytti myös hänen serkkunsa Saksan keisari Vilhelm II. Japanin uhmaamisessa ei katsottu olevan suuria riskejä, sillä oman rodun ylemmyyteen aasialaisiin nähden uskottiin vahvasti. Witte vastusti ankarasti Venäjän laajentumispolitiikkaa idässä, mutta sisäministeri Plehwe taas katsoi pienen voittoisan sodan olevan tarpeen vallankumouksen tukahduttamiseksi.^[85][86]

Vuoteen 1903 tultaessa Japanille oli tullut selväksi, ettei Venäjä aio luovuttaa heille Port Arthuria ja Koreaa, ja tiedostettiin, että Venäjästä oli tulossa Kaukoidässä yhä merkittävämpi mahti. Japanin sotilasjohto halusi tehdä nopean hyökkäyksen Venäjän Tyynenmeren laivastoa vastaan, ennen kuin venäläiset pystyisivät hyödyntämään lukumääräistä ylivoimaansa. Venäjän ainoa maayhteys Kaukoitään oli suunnattoman pitkä Siperian rata.^[86] Helmikuussa 1904 alkoi Venäjän–Japanin sota, kun Japani hyökkäsi Port Arthurin satamaan ja torpedoveneet tuhosivat Venäjän Tyynenmeren laivaston toimintakyvyttömäksi. Sen jälkeen Japani pystyi viemään joukkonsa mantereelle, kun Venäjän joukkojen kokoaminen Siperian rataa pitkin oli hidasta. Venäjän Itämeren laivastolla taas kesti kahdeksan kuukautta purjehtia Afrikan ympäri Kaukoidän joukkojen avuksi.^[87] Pitkän piirityksen jälkeen Port Arthur kukistui tammikuussa 1905. Joitakin viikkoja myöhemmin Mantšuriassa käydyssä Mukdenin taistelussa Venäjä koki tappion ja joukot joutuivat vetäytymään pohjoiseen.^[86] Toukokuussa 1905 Venäjän Itämeren laivasto pääsi perille, vain hävitäkseen Tsushiman meritaistelun. Sota oli Venäjälle hyvin epäonninen ja se oli maksanut 254 700 kaatunutta. Japaninkin tappiot olivat 217 900 sotilasta. Intoa sodan jatkamiseen Venäjällä ei enää ollut. Maiden välillä solmittiin rauha syyskuussa 1905.^[87]

Pääartikkeli: Venäjän vuoden 1905 vallankumous

Port Arthurin kukistuminen tammikuussa 1905 aiheutti valtakunnan toisella laidalla Pietarissa sen kipinän, joka sai maan yhteiskunnalliset ongelmat purkautumaan. Suuri joukko mielenosoittajia marssi osoittamaan mieltään Pietarin talvipalatsiin, jossa he luulivat Nikolain olevan. Vartijat avasivat tulen, ja suuri joukko mielenosoittajia ammuttiin. Verisunnuntain tapahtumat ovat osin edelleen hämärän peitossa.^[86] Tapaus aiheutti sen, että kansan luottamus keisariin järkkyi ja mellakat ja lakot levisivät ympäri maan vallankumouksellisiksi liikkeiksi. Elokuussa 1905 keisari ilmoitti tilanteen rauhoittamiseksi perustavansa neuvoa-antavan duuman (niin sanottu Bulyginin duuma), mutta se ei riittänyt rauhoittamaan kansaa, jonka mielestä itsevaltiuden aika oli ohi. Maan työväestö alkoi perustaa neuvostoja johtamaan lakkoa. Lokakuussa lakkoon meni koko Pietari.^[88]

Kun tilanne Venäjällä oli sisäpoliittisesti räjähdysherkkä, käytiin samaan aikaan rauhanneuvotteluja Japanin vastaisen sodan päättämiseksi. Venäjän edustajana rauhanneuvotteluissa oli Sergei Witte. Neuvottelujen välittäjänä oli Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt. Japani vaati Venäjältä sotakorvauksia ja alueluovutuksia, mutta Witte ei taipunut näihin vaatimuksiin. Myös Yhdysvallat oli huolestunut Japanin liiasta voimistumisesta, Japani joutui tulemaan vastaan vaatimuksissaan. Venäjä luovutti Japanille Sahalinin saaren eteläpuoliskon ja maksoi vain sotavankien ylläpitokulut. Japanin haltuun jäi myös Port Arthur. Venäjä selvisi näin ollen sodan tappioista suhteellisen vähällä.^[89]

Pietariin palattuaan Witte suostui maan hallituksen johtoon sillä ehdolla, että keisari lupaisi maalle perustuslain ja pääministerin johtaman hallituksen. Näiden vaatimusten johdosta keisari taipui lokakuun manifestiin, jossa julistettiin kansalaisvapaudet ja luvattiin, että duuma osallistuisi lakien säätämiseen. Ulkopolitiikka jäi keisarin valtaan ja maasta muodostui osittain perustuslaillinen monarkia. Ajan myötä ilmeni, että Nikolai II ei vilpittömästi halunnut alistua valtansa rajoittamiseen. Lokakuun manifesti rauhoitti tilanteen hetkeksi ja se salli poliittisten puolueiden muodostumisen.^[89] Keisari ei suinkaan osoittanut Wittelle kiitollisuuttaan tilanteen rauhoittamisesta, vaan erotti hänet. Witte oli yksinkertaisesti toimessaan liian pätevä.^[90][89]

Ensimmäiset vaalit pidettiin keväällä 1906. Varhaisten puolueiden rajat olivat epämääräiset. Oikeisto ei vielä järjestäytynyt puolueiksi, vasemmiston monet ryhmät taas toimivat vain harvoin lain sallimissa rajoissa. Liberaalit jakaantuivat konstitutionaalisiksi demokraateiksi eli kadeteiksi ja lokakuulaisiksi. Oppositio voitti vaalit, ja kadetit saivat eniten paikkoja.^[89] Ensimmäinen duuma pysyi koossa vain 73 päivää. Se esitti hallitukselle liian radikaaleja uudistuksia, kuten poliittisen armahduksen ja yleisen äänioikeuden. Nikolai julisti nämä uudistukset mahdottomiksi hyväksyä.^[91]

Nikolai nimitti vuonna 1906 pääministeriksi Pjotr Stolypinin.^[92] Stolypinin hallituksen ja duuman välit olivat alun perinkin vihamieliset. Duuman ehdottamat uudistukset olivat umpikujassa, mikä johti duuman hajoamiseen, vasemmistoterrorin lisääntymiseen ja opposition jäsenten vainoamiseen.^[93][94] Levottomimmat seudut rauhoitettiin rangaistusretkikunnilla ja kenttäoikeudella. Pelkästään Baltiassa ammuttiin pari tuhatta henkeä ja vielä useammat lähetettiin Siperiaan.^[94]

Stolypin ymmärsi kuitenkin, että myös epäkohtia oli korjattava eikä pelkkä kurinpalautus riitä olojen vakauttamiseksi.^[94] Hänen keskeisin tavoitteensa oli käyttää maatalousuudistusta vallankumouksellisten aatteiden hillitsemiseksi, ja saada näin talonpoikaisväestö keisarin puolelle.^[92][93] Seuraavien kymmenen vuoden aikana yli puolet Venäjän Euroopan puoleisen alueen maatiloista oli annettu vuokralle periytyvästi.^[92] Kehitys oli kuitenkin liian hidasta, eikä maannälkä helpottunut, ja ensimmäinen maailmansota katkaisi kehityksen.^[94]

Tavoitteisiinsa pääsemiseksi Stolypin oli valmis käyttämään sortotoimia.^[92] Vuonna 1907 Stolypin hajotti toisen duuman ja julisti uuden vaalilain, joka vähensi huomattavasti alemman luokan ja muiden kuin venäläisten äänestäjien äänenpainoa. Kun oikeisto pääsi näin valta-asemaan duumassa, Stolypin saattoi pyrkiä sen kanssa yhteistyöhön.^[95][93] Maanpuolustusta alettiin vahvistaa ja venäläistä virkavaltaa lisättiin vähemmistökansojen alueilla, mitä vähemmistökansat pitivät sortona ja venäläistämisenä, mikä taas nosti tyytymättömyyttä ja tuki separatismia. Suomessa katsottiin Stolypinin rikkovan keisarin vahvistamia Suomen perustuslakeja. Pietarissa suomalaisten vastalauseita pidettiin todisteena kapinamielestä ja Suomessa olevia joukkoja vahvistettiin. Turvallisuushuolia kannettiin myös baltiansaksalaisista ja puolalaisista, sillä näiden tiedettiin kriisin sattuessa tukevan ennemmin Saksaa tai Itävaltaa, kuin Venäjää. Keski-Aasian muslimit taas uskottiin myötämielisiksi Turkille. Keski-Aasian paimentolaiskansat eivät myöskään olleet mielissään venäläisten uudisasukkaiden levittäytymisestä mailleen. Keski-Aasiassa tilanne johti kapinaan vuonna 1916.^[96]

Stolypin oli saanut politiikallaan monia vihollisia ja häntä vastusti niin äärioikeisto kuin äärivasemmistokin, koska hänen uudistustensa katsottiin uhkaavan niin perittyjä oikeuksia kuin venäläistä elämänmuotoakin.^[96] Stolypin murhattiin vuonna 1911, ennen kuin hän oli ehtinyt toteuttaa hankkeitaan loppuun.^[92] Murhaaja teloitettiin heti, eikä koskaan saatu tietää mikä taho oli murhan takana.^[96] Historioitsijat ovat spekuloineet olisivatko Witte tai Stolypinin uudistukset voineet pelastaa monarkian, ja olisiko Venäjän keisarikunnalla ollut mahdollisuus perustaa perustuslaillinen hallitus. Epäonnistuminen johtui osittain siitä, ettei keisari ollut halukas jakamaan valtaansa. Kansalaisoikeuksia rajoitettiin, eikä työläisten annettu järjestäytyä haluamallaan tavalla. Vähemmistökansoja syrjittiin ja kotimaan levottomuudet alkoivat kasvaa.^[93] Vallankumoukselliset liikkeet alkoivat jälleen nostaa päätään ja lakot lisääntyivät. Vuonna 1912 perustettiin Pravda-lehti V. I. Leninin johdolla.^[96] Samalla ulkopoliittinen tilanne alkoi muuttua yhä kireämmäksi.^[93]

Kaukoidässä koetun sotatappion jälkeen Venäjällä ei ollut enää varaa samankaltaisiin virhearviointeihin.^[97] Japanin kanssa päästiin sopuun maiden välisistä etupiireistä, Xinhai-vallankumouksen jälkeen Venäjä salli Japanin liittää Korean niemimaa alueisiinsa, kun taas Japani hyväksyi Venäjän aikeet Ulko-Mongolian alistamiseksi.^[97][93] Brittien kanssa saatiin sovituksi, että Afganistan jäisi maiden väliseksi puskurivyöhykkeeksi ja Persia jaettiin kahtia suurvaltojen etupiireihin ja väliin jätettiin puolueeton vyöhyke.^[97] Tuloksena oli Ranskan, Britannian ja Venäjän muodostama kolmoisentente, kun Venäjä liittyi Ranskan ja Ison-Britannian aiemmin solmimaan sopimukseen. Sopimus muodosti vastavoiman Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian solmimalle Kolmiliitolle.^[92]

Vuoden 1905 nöyryytyksen välittömimpiä seurauksia oli, että Venäjä kiinnostui uudelleen Balkanista.^[98] Vuonna 1908 Itävalta-Unkari ryhtyi laajentamaan vaikutusvaltaansa Balkanilla ja liitti alueisiinsa Bosnia-Hertsegovinan, joka oli ollut sen miehittämä jo vuodesta 1878. Venäjän ulkoministeri Aleksandr Izvolski antoi tähän suostumuksensa, kun Itävalta-Unkari lupasi vastineeksi Venäjälle Turkin salmet, mutta muut suurvallat eivät antaneet lupaa niiden valtaamiseen. Pietarissa kuohutti Bosnian serbien kohtalo. Venäjä joutui kuitenkin hyväksymään Itävallan aluelaajennoksen, kun Saksa asettui tukemaan Itävaltaa.^[97][98][93]

Venäjällä reagoitiin Itävalta-Unkarin aluelaajennokseen ja maassa alettiin välittömästi kehittää maan sotavoimia. Suureksi ohjelmaksi kutsuttu uudelleenaseistuskampanja oli mahdollista 1909 alkaneen taloudellisen nousukauden myötä.^[98][99] Venäjän sotavoimat saatiin Itävallan tasolle, mutta ei Saksan veroiseksi. Mikään maa ei kuitenkaan ollut varautunut pitkään sotaan.^[99] Itävallan liitettyä Bosnian ja Hertsegovinan alueisiinsa olot Balkanilla alkoivat muuttua yhä jännittyneemmiksi. Esimakua tulevasta saatiin, kun ensimmäinen Balkanin sota syttyi 1912. Sodassa Balkanin liittoon kuuluneet Serbia, Kreikka, Montenegro ja Bulgaria kukistivat Turkin osmanit, mutta tämän jälkeen liittolaiset alkoivat sotia keskenään.^[98][93] Venäjä antoi tukensa Serbialle, Itävalta-Unkari taas ei hyväksynyt Serbian mahdollista laajenemista ja antoi tukensa Bulgarialle.^[93] Saksa taas oli liittoutunut Osmanien kanssa,^[93] ja Venäjällä pelättiin Turkin salmien hallinnan luisumista saksalaisille.^[100] Monimutkaiset liittolaissuhteet suurvaltojen ja pienempien valtioiden välillä tekivät tilanteesta hyvin epävakaan.^[93]

Kesäkuussa 1914 Itävalta-Unkarin kruununperillinen murhattiin Sarajevossa, ja tilanne kehittyi nopeasti suursodaksi. Itävalta-Unkari katsoi Serbian olevan vastuullinen murhasta, ja uhkavaatimuksen jälkeen Itävalta-Unkari julisti Serbialle sodan.^[101][93] Liittoutumajärjestelmä alkoi toimia tämän jälkeen automaattisesti.^[93] Venäjä antoi Serbialle tukensa ja alkoi siirtää joukkojaan Itävalta-Unkarin ja Saksan vastaisille rajoille. Saksa reagoi julistamalla sodan Venäjälle ja tämän liittolaiselle Ranskalle. Elokuussa vielä Iso-Britannia liittyi sotaan Venäjän ja Ranskan rinnalle.^[101]

Venäjän valmius lähteä sotaan oli heikko. Aseista ja muusta sotakalustosta oli pulaa. Saksa hallitsi Itämerta, ja kun Turkki liittyi Venäjän vihollisiin, oli myös Mustanmeren reitti tukossa. Venäjän liittolaisilta Ranskalta ja Isolta-Britannialta tulevat avustukset oli kuljetettava joko Jäämeren kautta Murmanskiin tai Tyynenmeren reittiä Vladivostokiin. Näistä Vladivostok oli toivottoman kaukana. Murmanskin ja Pietarin yhdistävä Murmanskin rata valmistui sodan kannalta liian myöhään, vuonna 1916. Venäjän armeijan miesvahvuus taas oli suuri. Sodan loppuun mennessä se kykeni mobilisoimaan 15 miljoonaa miestä.^[101]

Sotatoimet alkoivat Saksan hyökättyä Belgian kautta Ranskaan. Ranskaa tukeakseen Venäjä hyökkäsi Saksaan, mikä pakotti Saksan keskittämään voimiaan myös itärintamalle. Mutta jo sodan alussa elokuussa 1914 Venäjä koki tuntuvan tappion Tannenbergissa. Eteläisellä rintamalla Itävalta-Unkaria vastaan Venäjä saavutti aluksi menestystä, mutta liittoutuneiden suurhyökkäys pakotti venäläisjoukot vetäytymään. Venäjä oli menettänyt vuoden 1915 aikana kaatuneina 150 000 miestä ja Euroopan puoleisella Venäjällä 20 kuvernementtia oli saksalaisten miehittämiä.^[101]

Sodan alussa venäläisiä yhdisti voimakas isänmaallisuus ja konservatiivisemmat uskoivat sodan pelastavan maan vallankumoukselta. Liberaalit toivoivat sotimisen Ranskan ja Britannian rinnalla nopeuttavan demokratisoitumista. Menševikit näkivät sodan voittamisen helpottavan sosialistisen vallankumouksen toteuttamista, kun taas bolševikit katsoivat Leninin johdolla, että sota oli luokkien välinen taistelu ja se oli hävittävä, sillä se olisi myös keisariuden tuho ja proletariaatti saisi vallan.^[101]

Sotatappioiden myötä tilanne Venäjällä alkoi kiristyä. Duuman ja hallituksen näkemyserot loittonivat toisistaan yhä enemmän, kun rintamalta tulevat tiedot kertoivat uusista sotatappioista. Maan talous kärsi vakavasti sodasta. Raaka-aineista ja työvoimasta alkoi olla pulaa, mikä näkyi elintarvikkeiden puutteena suurimmissa kaupungeissa vuonna 1916. Myös hovin toimintaa kohtaan tunnettu epäluulo lisäsi tyytymättömyyttä.^[101] Nikolai II otti ylipäällikkyyden itselleen syksyllä 1915. Päätöksen takana on arveltu olevan itsevaltiuden vankkumattomana puolustajana tunnetun keisarinna Aleksandran ja hänen taustavoimiinsa kuuluneen Grigori Rasputinin painostus. Tämä tarkoitti, että Nikolain oltua sidottu tiiviimmin sotatoimiin valta pääkaupungissa siirtyi keisarinna Aleksandralle ja hänen kauttaan Rasputinille.^[101][93] Keisarinna sai valtaa myös sotilasasioiden hoitamisessa. Näihin liittyen Rasputin ajoi erillisrauhaa Saksan kanssa, minkä takia hänen ja saksalaissyntyisen keisarinnan katsottiin olevan Saksan agentteja ja maankavaltajia.^[101]

Vuoden 1916 viimeisinä kuukausina opposition kritiikki voimistui, mutta vaatimuksiin duuman luottamusta nauttivan hallituksen muodostamiseen ei suostuttu. Lakkoilu lisääntyi, kuten myös vaatimukset sodan lopettamisesta ja itsevaltiuden lakkauttamisesta. Maan kaikki puolueet äärioikeistosta äärivasemmalle liittoutuivat keisarinvallan vastaiseksi oppositioksi. Myös keisarinvaltaa tukeva oikeisto halusi saada Rasputinin pois vaikuttamasta maan politiikkaan. seurauksena oli Rasputinin murha vuoden 1916 lopussa.^[101] Rasputin on populaarihistoriassa pyritty liittämään monarkian tuhoon, mutta todellisuudessa hän oli vain sopiva syntipukki keisarinvallan heikkoudelle. Todelliset syyt olivat paljon syvemmällä.^[102]

Pääartikkeli: Helmikuun vallankumous

Vuoteen 1917 tultaessa sota oli maksanut jo yli miljoonan ihmisen hengen. Sotaväsymys ja raskaat tappiot sekä tyytymättömyys kansasta vieraantuneeseen keisariin olivat viimeinen pisara vallankumouksen syttymiselle.^{[102][3][103]} Talvi oli myös poikkeuksellisen ankara, elintarvikkeiden lisäksi suurimmissa teollisuuskeskuksissa alkoi olla pulaa lämmitykseen tarvittavasta polttoaineesta. Tyytymättömyys ajoi työläiset barrikadeille tammikuussa 1917. Lakkoilu kiihtyi ja huipentui helmikuun lopulla yleislakoksi. Nikolai II määräsi Pietarin sotilaspiirin päällikön lopettamaan levottomuudet kaikin käytettävissä olevin keinoin. Kasakat avasivat tulen kohti väkijoukkoa, ja tilanne näytti hetkeksi rauhoittuvan. Tästä rohkaistuneena Nikolai hajotti duuman. Tilanteen rauhoittuminen osoittautui harhaksi, sillä Pietarin varuskunta nousi kapinaan ja siirtyi työväestön puolelle.^[3][103]

Tässä vaiheessa duuma kieltäytyi hajaantumasta ja yritti järjestäytyä tilanteen rauhoittavaksi voimaksi, sillä duumassa katsottiin, että sen tekisi muussa tapauksessa joku muu. Toiseksi erilliseksi vallantavoittelijaryhmäksi nousi Pietarin työväen- ja sotilasedustajien neuvosto. Sen johdossa olivat puheenjohtaja Nikolai Tšheidze ja varapuheenjohtaja Aleksandr Kerenski.^[3][103]

Nikolai II pakeni tilanteen kärjistyttyä Pietarista, mutta hänen matkansa katkesi jo Pihkovassa, missä kapinoivat rautatieläiset eivät suostuneet päästämään junaa eteenpäin.^[3][103] Nikolain kenraalit totesivat keisarille, että tältä puuttui kansan tuki, ja kehottivat tätä tekemään johtopäätöksensä. Nikolai II luovutti vallan 2. maaliskuuta veljelleen Mihail Aleksandrovitšille, joka kuitenkin kieltäytyi ottamasta valtaa vastaan.^[103] Nikolai II perheineen suljettiin Pietarin kupeessa sijainneeseen Tsarskoje Seloon. Romanov-dynastian 300 vuotta kestänyt itsevaltiuden aika oli päättynyt.^[102][3]

Samana päivänä, kun Nikolai II luopui vallasta, duuman väliaikainen komitea ja neuvostojen toimeenpaneva komitea perustivat yhteisesti väliaikaisen hallituksen. Hallituksen johtoon tuli ruhtinas Georgi Lvov. Sen näkyvimmät hahmot olivat ulkoministeri Pavel Miljukov ja oikeusministeri Aleksandr Kerenski. Kerenskin hyväksyminen hallitukseen oli pyrkimys luoda yhteistyötä Pietarin neuvoston kanssa. Kerenski toimi hallituksessa ikään kuin neuvoston agenttina valvomassa hallituksen politiikkaa. Hänen asemansa hallinnossa oli vahva, ja häntä pidettiin väliaikaisen hallituksen todellisena pääministerinä. Lvovin hallituksen oli tarkoitus olla väliaikainen, ja sen tuli jättää paikkansa vaalien jälkeen, mutta vaalit lykättiin marraskuuhun 1917.^[3]

Helmikuun vallankumous oli pikemminkin itsestään tapahtunut keisarinvallan luhistuminen kuin aktiivinen vallankumous.^[3] Vallankumous muutti Venäjän tasavallaksi, ja se jätti jälkeensä kaksi kilpailevaa poliittista instituutiota, väliaikaisen hallituksen ja Pietarin neuvoston.^[3][103]

• Heikki Kirkinen (toim.): Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X
• Neville, Peter: Matkaopas historiaan – Venäjä. Suomentanut Juntunen, Alpo. Gloucestershire: WSOY, 1998. ISBN 951-579-080-8
• Curtis, Glenn E.: Russia. Washington: GPO for the Library of Congress, 1996. Country Studies. (englanniksi)