Von Plehwe syntyi ortodokseiksi kääntyneeseen saksalaisperäiseenaatelissukuun. Hänen isänsä Konstantin von Plehwe oli historian ja maantiedon opettaja meštšovskilaisessa koulussa.[1][2][3] Äiti Jelizaveta Šamajeva kuului Kalugan kuvernementin maa-aateliin. Von Plehwen perhe asui vuodesta 1851 Varsovassa. Hän kävi kimnaasin siellä sekä Kalugassa. Suoritettuaan vuonna 1867 oikeustieteellisen tutkinnon Moskovan yliopistossa von Plehwe siirtyi virkauralle oikeusministeriöön.[1][2] Hän toimi prokuraattorina (syyttäjänä) tuomioistuimissa Vladimirissa, Tulassa, Vologdassa, Varsovassa ja vuodesta 1879 Pietarissa.[4][5] Pääkaupungin tuomioistuimen syyttäjänä hän sai raportoida vallankumouksellisten toimintaa koskevista tutkimuksista suoraan keisariAleksanteri II:lle. Von Plehwe osallistui esimerkiksi Stepan Halturinin vuonna 1880 Talvipalatsissa tekemän keisarin murhayrityksen tutkintaan, missä yhteydessä hän tapasi tulevan keisarin Aleksanteri III:n.[1][4]
Vielä Mihail Loris-Melikovin sisäministerikaudella von Plehwen on sanottu osoittaneen myötätuntoa liberaaleja ja perustuslaillisia oppeja kohtaan, mutta vuonna 1881 tapahtuneen Aleksanteri II:n murhan jälkeen hän alkoi tukea Venäjän hallituksen vastareaktiona omaksumaa hyvin konservatiivista politiikkaa. Von Plehweä syytettiinkin periaatteettomaksi opportunistiksi, joka myötäili kulloisiakin vallanpitäjiä ja näiden aatteita omaa uraansa edistääkseen. Esimerkiksi Konstantin Pobedonostsev ja Sergei Witte halveksivat sitä, että vierasmaalaista sukua ollut von Plehwe esiintyi innokkaana venäläisen nationalismin kannattajana ja Venäjän maanomistaja-aatelin etujen puolustajana. Toisaalta von Plehwe nautti myös maan johdossa laajaa arvostusta ahkeruutensa ja kyvykkyytensä vuoksi.[3]
Maalis–huhtikuussa 1881 von Plehwe toimi Aleksanteri II:n murhatapausta selvittäneenä erikoissyyttäjänä hallitsevan senaatin alaisuudessa.[1] Huhtikuussa 1881 hänet nimitettiin Venäjän sisäministeriön vastaperustetun poliisiosaston päälliköksi.[1][2][3] Hän oli yksi elokuussa 1881 säädetyn ”suojeluasetuksen” alullepanijoista, ja toteutti uskollisesti ja tehokkaasti sisäministeri Nikolai Ignatjevin sekä tämän seuraajan Dmitri Tolstoin konservatiivista politiikkaa.[3] Yhdessä eversti Georgi Sudeikinin kanssa von Plehwe alkoi soluttaa poliisin agentteja vallankumouksellisiin järjestöihin.[1] Menetelmä oli menestyksekäs,[2] ja von Plehwe sai murskattua Aleksanteri II:n murhasta vastuussa olleen Narodnaja volja (”Kansan tahto”) -järjestön.[6] Von Plehwe jatkoi vallankumousliikkeiden tukahduttamista toimiessaan Venäjän apulaissisäministerinä vuosina 1885–1894.[2][3] Hän oli myös senaatin jäsen vuodesta 1884.[1]
Vuosina 1894–1899 von Plehwe oli valtakunnansihteerinä eli Venäjän valtakunnanneuvoston pääsihteerinä.[2][3] Von Plehwe käytännössä johti valtakunnanneuvoston työtä, sillä virallinen puheenjohtaja, suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš, oli yleisen käsityksen mukaan lahjaton, välinpitämätön ja von Plehwen ohjailtavissa.[7]
Suomen ministerivaltiosihteerinä
Von Plehwe oli vuoden 1899 alussa jäsenenä suuriruhtinas Mihail Nikolajevitšin johtamassa salaisessa neuvottelukunnassa, joka valmisteli Suomea koskeneen helmikuun manifestin. Itse manifesti syntyi sotaministeri Aleksei Kuropatkinin ja Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin aloitteesta, mutta sen valmistelu pienessä neuvottelukunnassa itse valtakunnanneuvoston sijasta oli von Plehwen ehdotus, joka lisäsi hänen vaikutusvaltaansa hankkeessa.[8][7] Von Plehwen aloitteesta valtakunnanneuvoston alaisuuteen perustettiin keväällä 1899 erityinen Suomen lakien systematisoimiskomitea sekä lisäksi hänen itsensä johtama toinen komitea tarkastamaan ensimmäisen työtä.[9]
Von Plehwe lienee kiinnostunut Suomen ministerivaltiosihteerin virasta pääasiassa siksi, että Suomen asioiden esittelyt mahdollistivat keisarin säännöllisen tapaamisen. Henkilökohtainen yhteys keisariin auttoi häntä pääsemään lähemmäs varsinaista päämääräänsä, sisäministerin virkaa.[7][2] Päätös von Plehwen nimittämisestä ministerivaltiosihteeriksi tehtiin keväällä 1899 ja hän aloitti tehtävän hoidon saman vuoden elokuussa[1], mutta sai virallisen nimityksen vasta 27. tammikuuta 1900.[7][2] Bobrikov ja Kuropatkin tukivat von Plehwen nimitystä.[10] Syventääkseen tietojaan Suomesta von Plehwe yritti opetella ruotsia ja määräsi kääntämään venäjäksi Thiodolf Reinin kirjoittaman J. V. Snellmanin elämäkerran. Avustajakseen Suomea koskevissa asioissa von Plehwe löysi venäläisen juristin Eduard Berendtsin, joka palkattiin vuonna 1900 valtakunnankansliaan ja seuraavana vuonna valtiosihteerinvirastoon.[11][12] Ministerivaltiosihteerin apulaisen virkaa hoiti vuoteen 1901 Carl Alexander Armfelt ja sen jälkeen venäläinen Edvard Oerstroem.[13]
Ministerivaltiosihteerit olivat perinteisesti olleet suomalaisia, ja von Plehwe oli virassa ensimmäinen venäläinen sitten Mihail Speranskin. Suomalaisten silmissä von Plehwen nimitys olikin isku maan itsehallintoa vastaan.[7] Virkakautensa aikana von Plehwe myös korvasi valtiosihteerinviraston suomalaisen henkilökunnan pääosin venäläisillä.[14] Toisaalta vaihtoehtona venäläisen ministerivaltiosihteerin nimitykselle oli pohdittu koko viran lakkauttamista.[15] Vaikutusvaltaisella von Plehwellä oli myös paremmat edellytykset vastustaa kenraalikuvernööri Bobrikovin pyrkimyksiä kuin suomalaisilla edeltäjillään Victor Napoleon Procopélla ja C. A. Armfeltilla, joita ei kunnioitettu Venäjän hovissa. Von Plehwe ja Bobrikov olivat periaatteessa samaa mieltä Suomen venäläistämisen päälinjoista, mutta joustavampi ja käytännöllisempi von Plehwe jarrutti monia jyrkemmän Bobrikovin suunnitelmia. Historiantutkija Tuomo Polvisen sanoin von Plehwe oli ”suodattava eristin” Bobrikovin ja keisari Nikolai II:n välissä.[7]Osmo Jussilan mukaan von Plehwe itse asiassa määritteli Venäjän Suomen-politiikan yleislinjan, joka jatkui pienin katkoksin vuoteen 1917 asti. Jussilan mukaan von Plehwe halusi kaventaa Suomen autonomiaa niiltä osin kuin se oli ristiriidassa Venäjän yhtenäisyyden ja itsevaltiuden kanssa, mutta ei pitänyt Suomen hallinnon ”perusteiden mullistusta” tarpeellisena.[16][17]
Von Plehwe tuki Bobrikovia ja Kuropatkinia vuonna 1901 toimeenpannussa Suomen erillisen sotaväen lakkauttamisessa. Hän edisti myös vuoden 1900 kielimanifestia, joka lisäsi venäjän kielen käyttöä virkakielenä Suomen hallinnossa, ja kannatti vuoden 1900 määräystä, joka lakkautti Suomen omat postimerkit. Kun Bobrikov näytti yhä enemmän takertuvan vähäpätöisiin yksityiskohtiin ja samalla tarpeettomasti ärsyttävän suomalaisia, von Plehwe alkoi ottaa etäisyyttä tämän linjaan. Hän tapasi vuoden 1901 lopusta alkaen useassa yhteydessä myöntyväisyyssuuntausta kannattaneita vanhasuomalaisia poliitikkoja ja tunnusteli mahdollisuutta yhteisymmärrykseen, jolla tilanne Suomessa rauhoittuisi.[2] Von Plehwe kannatti vuoden 1902 kieliasetusta, joka määräsi suomen ja ruotsin kielen keskenään tasa-arvoiseen asemaan Suomen hallinnossa, sekä Suomen senaatin keväällä 1902 tekemää ehdotusta uudesta lakiesityksestä, joka täsmentäisi helmikuun manifestia määrittelemällä yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ja Suomen sisäisen lainsäädännön välisen rajan. Bobrikov vastusti jälkimmäistä hanketta, eikä se ehtinyt edetä kummankaan miehen eläessä.[18][2] Samoin raukesi von Plehwen ajama mutta Bobrikovin vastustama ajatus Suomen asiain komitean uudelleenperustamisesta.[2][19]
Von Plehwe, Ilja Repinin maalaama muotokuva vuodelta 1902.
Ministerivaltiosihteerin tehtävään liittyi myös Helsingin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston vt. kanslerin tehtävä. Tässä ominaisuudessa von Plehwe suojeli yliopistoa Bobrikovin pyrkimyksiltä ja muilta ankarilta rajoitustoimilta, jotka kohdistuivat 1900-luvun alussa moniin Venäjän yliopistoihin. Von Plehwen mielestä Helsingin yliopiston akateemiseen vapauteen ei ollut tarvetta puuttua, koska siellä ei esiintynyt vallankumouksellista toimintaa.[2][11] Kun perustuslaillisia tukenut Thiodolf Rein joutui vuonna 1903 eroamaan yliopiston sijaiskanslerin virasta, von Plehwe järjesti hänen seuraajakseen vanhasuomalaisen professorin J. R. Danielsonin Bobrikovin kannattaman venäläisen Viktor Semjonovin sijaan.[20] Vasta Bobrikovin murhan jälkeen von Plehwe rankaisi kesällä 1904 yliopistoa määräämällä muutamia perustuslaillisina tunnettuja professoreita ja opettajia karkotettaviksi Suomesta.[21]
Venäjän sisäministerinä
Kun Venäjän sisäministeri Dmitri Sipjagin murhattiin huhtikuussa 1902, sekä von Plehwe että Bobrikov olivat ehdolla hänen seuraajakseen. Von Plehwe veti pitemmän korren, sillä häntä suositteli Nikolai II:n silloinen suosikki, ruhtinas Vladimir Meštšerski. Von Plehwe nimitettiin sisäministeriksi kaksi päivää Sipjaginin murhan jälkeen, 17. huhtikuuta 1902. Hän säilytti samalla myös Suomen ministerivaltiosihteerin viran, mutta suuntasi päähuomionsa tärkeämpään sisäministerin toimeen. Tämä merkitsi Bobrikovin otteen vahvistumista Suomea koskevissa asioissa, koska von Plehweltä ei enää riittänyt aikaa niille.[22][2]
Von Plehwen tullessa sisäministeriksi talonpoikien levottomuudet ja vallankumouksellisten väkivaltaiset iskut olivat jälleen lisääntymässä.[6] Von Plehwe pyrki aiempaan tapaansa tukahduttamaan vallankumousliikkeet poliisihallinnon keinoin.[2] Aluksi hän teki yhteistyötä entisen Moskovan poliisijohtajan Sergei Zubatovin kanssa, jonka johdolla luotiin poliisin ohjailemia ja soluttamia työväenjärjestöjä kilpailemaan vallankumousliikkeiden kanssa. Vuonna 1903 puhjenneiden laajojen lakkojen jälkeen von Plehwe erotti Zubatovin. Von Plehwe pyrki tukahduttamaan liberaalin lehdistön ja zemstvojärjestelmän suojissa tapahtuneen oppositiotoiminnan, mikä ajoi hänet vastakkain monien tunnettujen henkilöiden kanssa ja käänsi yleisen mielipiteen häntä vastaan.[6] Hänestä tuli yksi keisarinhallinnon vihatuimmista edustajista.[2] Myös valtiovarainministeri Sergei Witte vastusti von Plehweä, mutta Nikolai II asettui von Plehwen puolelle ja erotti Witten hallituksesta elokuussa 1903.[6] Von Plehwe oli nyt yksi Venäjän vaikutusvaltaisimmista miehistä.[5]
Von Plehwe tunnetaan myös juutalaisvastaisuuden ja -vainojen rohkaisemisesta, mikä osaltaan johti huhtikuun 1903 Chișinăun pogromiin.[23][6] Englantilainen Times-lehti julkaisi von Plehwen väitetysti Bessarabian kuvernöörille lähettämän määräyksen kieltää sotilaita käyttämästä voimakeinoja juutalaisten kimppuun hyökänneitä mellakoitsijoita vastaan, mutta määräyksen aitoutta ei ole voitu osoittaa. Von Plehwe myös tulkitsi lakeja juutalaisille epäedullisilla tavoilla ja määräsi viranomaistoimia vaarallisena pitämäänsä sionistista liikettä vastaan. Tavattuaan elokuussa 1903 liikkeen johtajan Theodor Herzlin hän lupasi, että liike saisi toimia, jos se keskittyisi järjestämään juutalaisten joukkomuuttoja pois Venäjältä.[24]
Brasilialaisessa O Malho -lehdessä julkaistu Angelo Agostinin piirros von Plehwen surmanneesta pommi-iskusta.
Von Plehwe ajoi venäläistämispolitiikkaa myös Armeniassa. Hän tuki Venäjän–Japanin sodan puhkeamiseen vuonna 1904 johtaneita toimia Kaukoidässä.[23][6] Hänen väitetään sanoneen, että Venäjän yhtenäisyyden säilyttämiseksi tarvittaisiin ”lyhyt, voittoisa sota”. Kuuluisa lausahdus saattaa kuitenkin olla hänen poliittisten vastustajiensa keksimä.[5]
Von Plehwe selvisi vuonna 1903 yhdestä attentaatista ja vuonna 1904 kahdesta.lähde? Hän sai lopulta surmansa 28. heinäkuuta 1904,[25] kun sosialistivallankumouksellinenJegor Sozonov heitti Pietarissa pommin hänen vaunuihinsa. Von Plehwe kuoli välittömästi räjähdyksessä.[26] Isku tapahtui Obvodnyi-kanavan rantakadulla talon nro 163 kohdalla.[27] Salaisen poliisin kaksoisagentti Jevno Azef auttoi von Plehwen murhan järjestämisessä, koska tämä oli tukenut juutalaisvainoja.[6] Uudeksi sisäministeriksi tuli Pjotr Svjatopolk-Mirski, joka omaksui liberaalimman politiikan.[24] Suomen ministerivaltiosihteerin tehtävä siirtyi von Plehwen apulaiselle Edvard Oerstroemille.[28]
Perhe
Von Plehwe oli vuodesta 1869 naimisissa Zinaida Nikolajevna Užumetskoi-Griševitšin kanssa. Heillä oli yksi tytär ja yksi poika.[2]
Lähteet
Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti” teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004.
Matti Klinge: Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989.
Matti Klinge: Keisarin Suomi (suomennos Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.
Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY, Helsinki 1984.
