Perustuslailliset

Tämä artikkeli käsittelee Suomen sortovuosien poliittista suuntausta. Muita samalla nimellä kutsuttuja suuntauksia mainitaan täsmennyssivulla Perustuslaillisuus.

Perustuslaillisiksi kutsuttiin Suomessa sortokausien aikana niitä poliittisia ryhmiä ja henkilöitä, joiden mielestä laittomina pidettyjä Venäjän keisarin antamia lakeja ja asetuksia ei olisi tullut noudattaa lainkaan. Perustuslaillisuutta edustivat varsinkin nuorsuomalaiset ja useimmat ruotsalaiset. Perustuslailliset uskoivat, että passiivinen vastarinta olisi paras keino saada ”sorto” loppumaan ja Suomen autonomia palautetuksi täydessä mitassaan. Heidän poliittinen asennemaailmansa nojasi legalismiin. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen johtamat vanhasuomalaiset sen sijaan valitsivat niin sanotun myöntyväisyyslinjan, sillä he uskoivat vain taipumisella vähemmän tärkeissä asioissa voitavan estää maan täydellinen venäläistäminen ja siten turvata kansakunnan tulevaisuus. Myöhemmin perustuslaillisista erkanivat väkivaltaista vastarintaa kannattaneet aktivistit.[1]

Ensimmäinen sortokausi (1899–1905)

Professori Leo Mechelin oli oikeustieteellisiin tutkimuksiinsa nojaten esittänyt, että vaikka keisari oli Venäjällä yksinvaltias, Suomen suuriruhtinaana hän oli Suomen perustuslakien alainen, eikä hänellä ollut Suomessa itsevaltiaan oikeuksia. Keisari Nikolai II:n vuonna 1899 antama helmikuun manifesti ja eräät sitä seuranneet lait ja määräykset katsottiin syntytapansa vuoksi Suomen perustuslakien vastaisiksi. Tärkein vaikuttaja ja perustuslaillisten päävihollinen oli yhtenäistämispolitiikkaa ajanut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.[2]

Laittomina pidetyt venäläistämistoimet yhdistivät Suomessa toimineita puolueita ja omia perustuslakeja puolustavia poliitikkoja yli kieli-, kulttuuri- ja säätyrajojen. Nuorsuomalaiset, ruotsinmieliset ja sosialistit liittyivät lähes kokonaisuudessaan uuteen passiivista vastarintaa kannattaneeseen perustuslaillisten ryhmään. Perustuslaillisissa oli kaksi kieliryhmää suomenkieliset ja ruotsinkieliset, minkä johdosta puhuttiin erikseen suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä perustuslaillisista. Suomenkielisissä perustuslaillisissa oli sekä entisiä vanhasuomalaisia että nuorsuomalaisia.[3]

Mechelinin ympärille ryhmittyneet perustuslailliset torjuivat laittomia määräyksiä valtiopäivillä, lehdistössä, adresseilla, mielenosoituksilla ja passiivisella vastarinnalla, kuten yllyttämällä kansan kutsuntalakkoon eli kieltäytymään laittomista kutsunnoista Venäjän armeijaan. Useat taiteilijat liittyivät perustuslaillisten riveihin. Perustuslaillisuutta kannattaneet virkamiehet erosivat tai erotettiin, sillä he kieltäytyivät toimeenpanemasta laittomina pitämiään määräyksiä, kuten vuoden 1900 kielimanifestia, ja heidän tilalleen nimitettiin varsinkin ensimmäisellä sortokaudella myöntyväisyyslinjaa edustaneita vanhasuomalaisia. Näin Suomen virkakunta ja senaatti samalla vaivihkaa suomenkielistyivät.[4]

Papiston tehtävä oli kutsuntalakon aikana lukea kutsuntakuulutus jumalanpalveluksen yhteydessä ja luovuttaa luettelot kutsunnan alaisista miehistä. Perustuslailliset tekivät parhaansa saadakseen papit kieltäytymään kaikesta myötävaikutuksesta laittomien kutsuntojen hyväksi. Osa papeista kieltäytyi laittomiksi katsomistaan tehtävistä ja joutui esivallan puolta pitäneen tuomiokapitulin rankaisemaksi.[3]

Työväenliike pääasiassa tuki perustuslaillisuutta, mutta abstrakti kysymys olojen laillisuudesta oli monille sosiaalidemokraateille toissijainen sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen nähden. Varsinkin Edvard Valppaan johtama vasemmistosiipi hyväksyi tarkoituksenmukaisuuden nimissä myös yhteistoiminnan venäläisten kanssa.[5]

Kun Bobrikov sai vuonna 1903 keisarilta diktaattorin valtuudet ja karkotti perustuslaillisten johtajat, ohjeistettiin perustuslaillisten lentolehtisessä isänmaallisia suomalaisia olemaan säikähtämättä kenraalikuvernöörin uutta valtaa ja kulkemaan levollisesti laillisen vastarinnan tietä. Kuitenkin muutama perustuslaillisista alkoi pitää Mechelinin väkivallan vastaista linjaa riittämättömänä ja perusti kirjailija Konni Zilliacuksen johdolla Aktiivisen vastustuspuolueen, joka salakuljetti aseita, valmisteli aseellista taistelua ja suunnitteli keskeisten henkilöiden salamurhia. Keskeisimmät murhat eli Bobrikovin murha vuonna 1904 ja prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murha vuonna 1905 eivät tosin olleet aktivistien organisaation, vaan aktivismia tukeneiden yksittäisten henkilöiden tekemiä. Bobrikovin ja sitten itsensä ampunut Eugen Schauman kohosi useimpien perustuslaillisten ja varsinkin aktivismin kannattajien silmissä suoranaiseksi kansallissankariksi.[6][3]

Sortokausien välinen aika (1905–1908)

Vastarinnan huipentuma oli täydellinen kansalaistottelemattomuus vuoden 1905 suurlakon aikana, jonka yhteydessä työväenliike saattoi nostaa esiin myös yhteiskunnalliset uudistusvaatimuksensa. Venäjällä tapahtunut vallankumous pakotti keisarin taipumaan myös Suomessa. Erotetut virkamiehet palautettiin tehtäviinsä, ja myöntyväisyyslinjaa edustaneet vastaavasti puhdistettiin virkakunnasta pian suurlakon jälkeen. Perustuslailliset pääsivät muodostamaan maan uuden hallituksen, joka tunnettiin johtajansa mukaan nimellä Mechelinin senaatti. Sen esityksistä toteutuivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalle laadittu eduskuntauudistus sekä sanan-, paino-, kokoontumis-, yleis- ja yhdistysvapaus. Valtiomuodon edistyksellisyyden taustalla oli pitkälti tarve esittää kansa yhteneväisenä tsaarinvaltaa vastaan. Monet perustuslailliset eivät sinänsä kannattaneet esimerkiksi niin laajaa äänioikeutta.[7]

Perustuslailliset puolueet olivat tuolloin saaneet enemmistön säätyvaltiopäivillä, mutta uudessa eduskunnassa he jäivät vähemmistöön. Mechelinin senaatti joutui vuonna 1908 eroamaan, ja sitä seurasi lyhytikäinen perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten yhdessä muodostama Hjeltin senaatti.[8]

Toinen sortokausi (1908–1917)

Toisen sortokauden aikana myöntyväisyyslinja menetti kannatustaan, kunnes lopulta 1910-luvun alussa kaikki eduskuntapuolueet asettuivat tukemaan perustuslaillista passiivista vastarintaa. Tämän vuoksi suomalaisten puolueiden edustajat syrjäytettiin kokonaan maan senaatista, ja heidät korvattiin venäläisillä tai Venäjän armeijassa pitkään palvelleilla upseereilla, jolloin syntyi niin sanottu amiraalisenaatti. Vuonna 1917 Venäjän helmikuun vallankumous toteutti lyhytaikaisesti perustuslaillisten toiveet, kun Venäjän uudet johtajat olivat valmiit pitkälti tunnustamaan suomalaisten näkemykset Suomen autonomiasta. Lokakuun vallankumous samana vuonna kuitenkin siirsi koko kysymyksen pysyvästi pois päiväjärjestyksestä.[9]

Jako perustuslaillisiin ja myöntyväisyyslinjan kannattajiin pitkälti hallitsi suomenkielisten porvaripuolueiden jakoa (etenkin vanha- ja nuorsuomalaisten välillä) vuosina 1899–1917, mutta vuoden 1918 valtiomuotokiistan yhteydessä tapahtui uudelleenryhmittyminen selkeämmin keskustaan ja oikeistoon. Perustuslaillisten joukossa olikin ollut sekä uudistusmielisiä sosiaaliliberaaleja (kuten K. J. Ståhlbergin siiven nuorsuomalaiset) että myös yhteiskunnallisilta näkemyksiltään varsin konservatiivisia ryhmiä.[10]

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ Huxley, Steven (1987): Passiivinen vastarinta. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.), Suomen historia 6. Sortokaudet ja itsenäistyminen. s. 142–143. ISBN 951-35-2495-7.
  2. ↑ Apunen, Osmo (1987): Bobrikov astuu palvelukseen. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.), Suomen historia 6. Sortokaudet ja itsenäistyminen. s. 147, 155. ISBN 951-35-2495-7.
  3. ↑ a b c Pesonen, Matti: Ystäviä läheltä ja kaukaa. Muistelmia, s. 16-27. Valistus, 1954.
  4. ↑ Apunen, s. 148–155
  5. ↑ Apunen, s. 154
  6. ↑ Apunen, s. 180–187
  7. ↑ Apunen, s. 190–200
  8. ↑ Apunen: Valtiollisen elämän murros. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.), Suomen historia 6. Sortokaudet ja itsenäistyminen. s. 238. ISBN 951-35-2495-7.
  9. ↑ Apunen: Venäjän vallankumous ja Suomi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.), Suomen historia 6. Sortokaudet ja itsenäistyminen. s. 242, 275–277, 290–291. ISBN 951-35-2495-7.
  10. ↑ Apunen, s. 215–219