Toinen sortokausi alkoi Pjotr Stolypinin tultua Venäjän pääministeriksi ja hänen toteuttaessaan vuoden 1908 uuden Suomen asiain esittelyjärjestyksen, jonka jälkeen Suomea hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta. Aikaisemman käytännön mukaan suomalainen ministerivaltiosihteeri oli esitellytVenäjän keisarille ne Suomea koskevat lakiasiat, jotka tulkittiin kuuluviksi yleisvaltakunnallisiin asioihin. Uuden esittelyjärjestyksen jälkeen tämä valta oli Venäjän ministerineuvostolla. Vuonna 1910 annettiin laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, joka käytännössä riisti Suomen senaatilta ja eduskunnalta lähes kaiken lainsäädäntövallan. Sen turvin säädettiin vuonna 1912 myös yhdenvertaisuuslaki, joka antoi Venäjän kansalaisille Suomessa samat oikeudet kuin Suomen alamaisilla oli, äänioikeutta lukuun ottamatta. Tämä mahdollisti venäläisten nimittämisen korkeisiin virkoihin Suomessa.
Ensimmäisen sortokauden aikana merkittävässä roolissa olleen myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat menettivät toisen sortokauden kuluessa uskonsa myöntyväisyyden hyödyllisyyteen ja lähentyivät passiivisen vastarinnan kannattajia. Toisen sortokauden loppuvaiheiden aikana Suomessa syntyi sotilaalliseen vastarintaan valmistautunut jääkäriliike. Ensimmäinen maailmansota esti suureksi venäläistämisohjelmaksi nimitetyn ohjelman toteuttamisen. Toinen sortokausi päättyi Pietarissa maaliskuussa 1917 tapahtuneeseen helmikuun vallankumoukseen, jonka jälkeen Venäjän uudet vallanpitäjät palauttivat Suomen autonomian vuotta 1899 edeltäneessä laajuudessaan.
Suomen asema Nikolai II:n hallitsijakauden aikana 1894–1917
Nikolai II 1898
Nikolai II:n hallitsijakauden aikana Suomen erityisasema ja autonomia joutuivat monien sortotoimenpiteiden kohteiksi.
Toisen sortokauden alkaessa Venäjällä olivat päässeet johtoasemaan kiihkokansalliset ja taantumukselliset piirit, duumassa valtaa pitivät nationalistiset puolueet, jonka johdosta sortotoimenpiteet varsinkin Suomea kohtaan olivat entistä voimakkaampia.[1][2][3]
Venäjän valtakunnanduumassa Stolypin piti 18. toukokuuta 1908 kiihkoisan puheen, jossa hän hahmotteli ohjelmansa Suomea varten. Puheessaan hän korosti halituksensa pyrkimystä kukistaa kaikki vallankumoukselliset pyrkimykset ja totesi ettei yhteisvaltakunnallisen lainsäädännön voimaansaattaminen Suomessa edellytä maan oman eduskunnan hyväksymistä.[4][5]
Ensimmäisen sortokauden aikana noussut epäluulo ja katkeruus myöntyväisyyssuunnan ja passiivisen vastarinnan puolueiden välillä jatkui melkein heikentymättömänä. Työväestö alkoi kulkea omaa tietään. Epäsopua työväestön ja porvarillisen tahon välille toivat perättömät huhut, jotka pelottelivat vuoden 1905 suurlakon aikana saatujen myönnytyksien heikentämisellä.[6][7]
Suomen asiain esittelyjärjestys 2.6.1908
1. elokuuta 1891 annetun asetuksen mukaan suomalaisen ministerivaltiosihteerin oli asianomaisten venäläisten ministerien kanssa keskusteltava Venäjän etuja koskevista asioista, ennen kuin asiat oli lopullisesti esitetty keisarille. Vain kenraalikuvernöörillä oli oikeus esitellä Suomen asiat suoraan keisarille. Suomalainen ministerivaltiosihteeri sai ratkaista mitkä asiat olivat yleisvaltakunnallista laatua. Stolypin tahtoi saada Suomen asiain valvonnan Venäjän ministerineuvoston alaisuuteen perustellen, että siten estettäisiin suomalaisella taholla tapahtuvat Venäjän etujen loukkaukset. Venäjän finanssiministeri Kokovtsov oli eri mieltä asiasta.[4][8]
Uusi esittelyjärjestys vahvistettiin 2. kesäkuuta 1908. Se tuotti Suomelle suuria vaikeuksia. Muodostettiin Suomen komitea, jossa jäseninä olivat Suomen autonomista asemaa vastustavat virkamiehet. Asetus sai aikaan sen, että Suomea hallittiin enemmän Venäjän ministerineuvoston kautta, kun aikaisemmin keisari oli hallinnut suoraan. Käytännössä melkein kaikki Suomea koskevat lakiasiat tulkittiin kuuluviksi yleisvaltakunnallisiin asioihin, jotka piti alistaa neuvoston kontrolliin. Venäjän ministerineuvosto tuli tosiasiassa Suomen korkeimman hallituselimen asemaan.[9][10][11] Tämä järjestys hidasti valtiollista toimintaa Suomessa. Asiat ruuhkautuivat ministerineuvostoon, ja Suomen valtiokoneisto uhkasi pysähtyä. Muutos oli toimeenpantu ilman eduskunnan suostumusta ja sitä kuulematta.[12]
19. kesäkuuta 1908 senaatti lähetti hallitsijalle lausunnon, jossa tuotiin esille suomalaisten näkökohdat. Siinä mainittiin että Suomen autonomisen aseman eräs keskeinen kohta on Suomen viranomaisten suora suhde hallitsijaan.[13]
Asevelvollisuutta koskeva julistuskirja 7.10.1909 ja sotilasmiljoonat
Julistuskirjassa käsiteltiin asevelvollisuuspalveluksen korvauksena maksettavaa 10 miljoonan markan vuosittaista summaa, joka määrättiin nousemaan vuosittain miljoonalla, aina 20 miljoonaan summaan asti.[14]
Vanhasuomalainen tynkäsenaatti erosi sotilasmiljoona-asian tähden. Sen jälkeen nimitettiin Venäjällä palvelleita suomalaisia upseereja senaattiin, tätä uutta senaattia kutsuttiin amiraalisenaatiksi ja sapelisenaatiksi.[10][15]
Heinäkuussa 1904 Nikolai II oli määrännyt että Suomesta Pietariin menevä rata piti yhdistää Venäjän rataverkkoon. Sen vuoksi suomalaisten piti maksaa neljäsosa tarvittavista yhdistämiskustannuksista, 6 670 000 markkaa.
Suomen kenraalikuvernööri Böckmann odotti hermostuneena senaatin päätöstä asiasta.
Stolypin ja hänen ystävänsä olettivat kyseessä olevan vaarallisen kapinahankkeen, jonka johdosta Pietarissa oli pidetty sotilaallinen neuvottelu, jossa läsnä olivat Helsingin ja Viaporin korkeimmat sotapäälliköt, joita valmisteltiin sotatoimia varten. Viaporista Helsinkiin suunnattua järeätä tykistöä piti lisätä ja Helsingin pommittamista suunnitella. Samaten korkea-arvoisia venäläisiä suunniteltiin evakuoitavaksi Viaporiin.[16]
Senaatti kuitenkin hyväksyi 10. lokakuuta 1908 Nevan miljoonien maksamisen, ja Stolypin sai huomata, että hänen suomalaiset tiedottajansa olivat johtaneet hänet harhaan.[17][18] Suomen eduskunnan suostumusta maksuun ei hankittu.[12]
Yhtenäistämistoimenpiteet Franz Albert Seynin aikana 1909
Yhtenäistämistoimenpiteet aloitettiin jälleen 1909, nyt Franz Albert Seynin alaisuudessa. Uusi sortokausi alkoi keisarin alistaessa Suomen asiat valtakunnan ministerineuvostolle. Tänä aikana venäläiset pyrkivät erottamaan Viipurin läänin Suomen yhteydestä perustellen aiettaan Pietarin turvallisuuden vaatimuksilla.[19] Venäjän kansallinen duuma otti Suomen asiat alaisuuteensa vuonna 1910.
Uusi esittelyjärjestys ja sen soveltaminen maanvuokralain toimenpanoon vaikeutti perustuslaillisten senaattorien toimintaa, jonka tähden he erosivat vuonna 1909. Senaatin oikeusosasto erosi kokonaisuudessaan. Jäljelle jäi vain vanhasuomalaisista muodostunut tynkäsenaatti.[10]
Seynin harjoittamaa Suomen oikeuksien sortamista vastustivat vuonna 1910 venäläiset Mihail Stahovitš, joka kuului valtakunnanneuvostoon ja josta sittemmin tuli Suomen kenraalikuvernööri, sekä valtakunnan duumassa pitämässään puheessaan kadettipuolueen johtaja, professori Pavel Miljukov.[20]
Nikolai II nimitti 1908 Venäjän ministerineuvoston esityksestä erityisen Stolypinin johtaman konferenssin Suomen asioita varten. Huhtikuussa 1909 konferenssin esityksen johdosta perustettiin venäläis-suomalainen komitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin valtakunnan kontrollööri P. A. Haritonov. Suomalaisia jäseniä olivat Johansson, E. N. Setälä, August Nybergh, Robert Hermanson sekä Ernst Gustaf Palmén. Venäläisten mielipide tuli komitean päätökseksi. Eduskunnalle annettiin vuoden 1910 valtiopäiville lausunnon antamista varten Stolypinin allekirjoittama ”Ministerineuvoston puheenjohtajan ehdotus, niiden Suomea koskevien lakien ja asetuksien säätämisen järjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys”. Se perustui Haritonovin komitean venäläisten osallistujien lausuntoihin.[21][22][23]
Vuonna 1910 säädetty laki valtakunnanlainsäädännöstä sai Paasikiven toteamaan, että laki hävitti Suomen valtiollisen oikeusjärjestyksen.[4]
Kun duumassa käsiteltiin Suomen asiaa, Stolypin sanoi pitämässään puheessa:
»Riippumatta suomalaisesta oikeuskäsityksestä on olemassa venäläinen oikeuskäsitys. Euroopan oletetulle mielipiteelle koko Venäjä vastaa: Uuden järjestyksen aikana Venäjä ei hajoa, vaan vahvistuu ja kasvaa itsetunnossa. Torjukaa, Hyvät Herrat, aave – isänmaamme halveksiminen. Halveksinta esiintyy suomalaisten uhkaamassa passiivisessa vastarinnassa, se esiintyy pyytämättömien neuvonantajien puolelta ja halveksinta esiintyy myös valitettavasti oman yhteiskuntamme osan puolelta, joka ei usko Venäjän kansan oikeuteen eikä voimaan. Heittäkää päältänne, Hyvät Herrat, tämä paha uni ja, olennoiden Venäjää, jonka mieltä Tsaari on kysynyt asiassa, minkä vertaista te ette ole käsitelleet, osoittakaa että Venäjällä on kaikkein ylimpänä oikeus, joka nojautuu kansalliseen voimaan.[24]»
Mikael Stahovitš piti kokouksessa puheen Suomen puolesta ja luki Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n allekirjoittamia asiakirjoja ja lausuntoja todeten Suomella olevan valtiosäännön ja konstituution ja hallitsijan antaman valan Suomen asemasta.[26]
Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin haavoittui 17.9.1911 Mordka Bogrovin ampuessa häntä revolverilla kahdesti rintaan, kun hän oli Kiovassa keisarin seurueessa katsomassa Rimski-Korsakovin säveltämää oopperaa. Hän kuoli viiden päivän päästä. Hänen kuolemansa katsotaan estäneen venäläisten panslavistien hankkeen Viipurin läänin Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien liitosaikeista Pietarin kuvernementtiin.[28]
Jälleen lehtiä sensuroitiin ja perustuslaillisia karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1912 vahvistettiin yhdenvertaisuuslaki, jolla Venäjän kansalaisille taattiin samat oikeudet kuin suomalaisilla Suomessa.[29][30][31]
Viipurin hovioikeuden ja maistraatin jäsenet vietiin vankeuteen ja tuomittiin Pietarin piirioikeudessa.[32]
Senaattiin nimitettiin venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia senaattoreiksi. Senaatin talousosaston puheenjohtajaksi nimitettiin todellinen valtioneuvos M. Borovitinov ja prokuraattoriksi K. Kazanski.[33][34][35]
Suomen asiain erityisen neuvoskunnan valmistelukomitean laatima ja Nikolai II:n syyskuussa 1914 vahvistama ohjelma, jonka ensimmäisessä osassa määrättiin venäläisen valtiovallan lujittamista Suomessa ja lakien täyttämisen turvaamista. Toisessa osassa valtiollisen ja taloudellisen lähentymisen aikaansaamista. Suureksi venäläistämisohjelmaksi nimetyn ohjelman lukuisat yksityiskohdat toivat selvästi esille, että tarkoituksena oli Suomen sisäisen itsenäisyyden hävittäminen ja Suomen tekeminen venäläiseksi maaksi. Tämä ohjelma luovutettiin Suomen lehdistölle, joka julkaisi sen 17.11.1914. Tämän ohjelman mukaan Suomen autonomia piti lopettaa täydellisesti ja Suomesta tehdä keskusvallan alainen maakunta, mutta maailmansodan vuoksi ohjelmaa ei pantu täytäntöön.[36][37][38][39][40][41][42]
Tämä toimenpide vahvisti aktiivista vastarintaa ja vaikutti Jääkäriliikkeen syntymiseen 27. lokakuuta 1914. Tämän jälkeen vain teollisuuspiirit suhtautuivat myötämielisesti Venäjän vallan alaisuuteen.[43][44]
Virkojen ja virastojen venäläistäminen 1914
Tärkeimmät virat venäläistettiin nostamalla venäläisiä muun muassa senaatin talousosaston johtajaksi ja prokuraattoriksi. Venäjän kielen käyttöä virastoissa ja niiden välisissä kirjeenvaihdossa lisättiin niin, että pian se oli ainoa virallinen kieli senaatissa. Koulujen venäjän kielen tuntimääriä lisättiin. Luotsilaitoksesta tehtiin venäläinen virasto asettamalla se Venäjän meriviraston ja venäläisen lain alaiseksi.[45][46]
Julistetun sotatilan myötä venäläinen virkavalta sai uusia tilaisuuksia lainvastaiseen toimintaan. Kokoontumisvapautta rajoitettiin, painettu sana asetettiin lujemman sensuurin alaiseksi, Suomen kansalaisia vangittiin ja tuomittiin Venäjän lakien mukaisesti. Määrättiin poikkeuksellisia veroja. Venäjän kielen opetus vietiin oppikoulujen ylemmille luokille ja Venäjän historiaa oli luettava venäjän kielellä. Valmisteltiin venäläisten tuomioistuimien asettamista Suomeen ja suomalaisten kansalaisoikeuksien poistamista.[47]
Peläten sortotoimenpiteiden aiheuttamaa vastustusta Venäjä siirsi 1914 Suomeen useita sotilasosastoja sen sijaan että olisi lähettänyt joukot Saksan rajalle. Enimmillään Suomessa oli 100 000 maa- ja merisotilasta.[48][49]
Määräys venäjän kielen aseman parantamisesta Suomessa 26.10.1916
Nikolai II antoi senaatille määräyksen yhdessä kenraalikuvernöörin kanssa säätää ohjeet virkoihin pyrkivien venäjän kielen taidon tutkimisesta ja venäjän kielen opetuksen lisäämisestä ja kannustamisesta jakamalla apurahoja ja palkintoja sekä palkankorotuksia.[50]
Suomen itsenäistyminen
Eduskunta ei Suomessa sotatilan vuoksi kokoontunut syksyn 1914 jälkeen. Eduskuntavaalit pidettiin silti sääntömääräisesti kesällä 1916, jolloin sosiaalidemokraatit saivat täpärän enemmistön paikoista.
Sortokausi jatkui Suomessa kevääseen 1917 asti, jolloin Pietarissa tapahtunut helmikuun vallankumous päätti sen äkisti. Seyn ja Borovitinov pidätettiin ja vietiin vangittuina Pietariin. Venäjän johtoon tullut väliaikainen hallitus oli valmis peruuttamaan kaikki yhtenäistämismääräykset ja palauttamaan Suomen autonomian pitkälti suomalaisten toivomassa muodossa. Venäläiset virkamiehet korvattiin nopeasti suomalaisilla, edellisenä vuonna valittu eduskunta kutsuttiin koolle ja Suomen hallitukseksi tuli uusi Tokoin senaatti, joka ensi kertaa muodostettiin eduskunnan voimasuhteiden mukaan. Suomen ja Venäjän suhteista oli tarkoitus sopia pysyvästi uudella perustuslailla, mutta neuvottelut siitä olivat edelleen kesken kun uusi vallankumous kaatoi väliaikaisen hallituksen marraskuussa. Sitä ennen Suomen eduskunnassa hyväksytty valtalaki oli ehtinyt kriisiyttää uudelleen Suomen ja Venäjän välit. Eduskunnan sosiaalidemokraattinen enemmistö oli kannattanut radikaalia vallan siirtoa toisaalta Pietarista Helsinkiin ja toisaalta senaatilta eduskunnalle, mitä Venäjän väliaikainen hallitus ja pääosa Suomen porvarillisista puolueista olivat vastustaneet.
Suomen autonomia laajeni vuoden 1917 kuluessa laajemmaksi kuin koskaan ja kysymys täydellisestä itsenäisyydestä nousi esiin. Bolševikkien otettua vallan Venäjällä Suomen porvarilliset puolueet – jotka olivat hieman aiemmin saaneet hajotusvaaleissa takaisin eduskuntaenemmistönsä – kääntyivät kannattamaan itsenäisyyttä. Suomi julistettiin itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Neuvosto-Venäjän johto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta.
Venäjän-kysymyksen hallitessa Suomen poliittista areenaa vuoteen 1917 asti monet maan sisäiset ongelmat ja sosiaaliset ristiriidat olivat jääneet ratkaisematta. Tämä johti poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa oikeiston ja vasemmiston väliseen yhteentörmäykseen, ja maassa syttyi sisällissota vuoden 1918 alussa.
Suomalaisten suhtautuminen sortotoimenpiteisiin
Suomalaiset olivat tottuneet elämään Venäjän vallan alaisuudessa, luottaen Suomen autonomisen aseman ja erityisesti perustuslakien ja Suomen oikeusjärjestelmän luomaan turvallisuuteen. Sen vuoksi venäläisten aloittama projekti valtakunnan yhtenäistämiseksi, erityisesti siihen liittyneet toimenpiteet Suomen autonomisen aseman kumoamiseksi, herättivät levottomuutta ja pelkoa. Venäjän hallitsijat olivat pitäneet Suomen kansalle antamansa hallitsijanvakuuden Suomen autonomisen aseman kunnioittamisesta, melko hyvin vuoteen 1890 asti. Suomalaiset ymmärsivät nämä lupaukset pyhinä ja sitovina.[51][52]
Suomalaiset olivat hyvin selvillä siitä, mitä oli tapahtunut Puolassa ja mitä oli tapahtunut Itämerenmaakunnissa ja Ukrainassa. He tiesivät että näissä maissa oli kansallinen kieli pyritty korvaamaan venäjän kielellä, joka toteutettiin melko onnistuneesti Itämerenmaakunnissa. Samaten he tiesivät että muun muassa hallintovirkamiehet ja tuomarit oli korvattu venäläisillä.[53][54]
Puolan kapina vuonna 1863 alkoi Venäjän valtakunnan sotaministerin järjestämästä uudesta asevelvollisuuslaista, jonka perusteella vuosia tästä rasituksesta vapaana ollut Puolan maa, määrättiin antamaan väkeä Venäjän keisarilliseen armeijaan. Kutsuntojen tarkoituksena oli kerätä mahdollinen tyytymätön aines, kuten irtain väki ja kaupunkien levoton nuoriso armeijaan muokattavaksi. Venäläiset lehdet kirjoittivat syytöksiä Puolan erityisasemaa vastaan. Tämä kapina kukistettiin ja useat syylliset surmattiin. Sen jälkeen aloitettiin hyökkäykset Nikolai Miljutinin ja ruhtinas Vladimir Tšerkasskin johdolla kaikkea kansallista vastaan.[55][56]
Suomen lehtien kirjoituksissa oli toisella sortokaudella jyrkkääkin arvostelua venäläistä sortopolitiikkaa vastaan. Ensimmäisen sortokauden aikana harjoitettu tiukempi lehdistösensuuri ja lehtien lakkauttaminen oli pitänyt arvostelun maltillisempana.[57]
Myöntyväisyyssuuntaus
Johan Richard Danielson-Kalmari n. 1899
Myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat uskoivat, että antamalla periksi venäläisten vaatimuksille voitaisiin säilyttää suomalainen kansallisuus. Heidän näkemyksensä mukaan piti huolellisesti välttää kaikkea sellaista, mikä voisi antaa venäläisille tekosyyn Suomen itsenäisyyden täydelliseen tuhoamiseen. Virkamiesten piti pysyä paikoillaan, eikä erota kuten perustuslailliset tekivät, jotta vältettäisiin se, että venäläisiä valittaisiin hallinnollisiin virkoihin, niistä eronneiden suomalaisten tilalle. He olivat tämän tavoitteensa vuoksi, valmiita hyvin pitkälle alistumaan venäläisen sortovallan vaatimuksiin. Heidän tunnuslauseitaan olivat muun muassa "Parempi antaa vähän perään, säilyttääksemme loput" ja "Taipuu, muttei taitu".[58][59]
He uskoivat myös, että venäläisten epäluottamus kohdistui suurimmaksi osaksi maan ruotsinkieliseen väestöön, jonka pelättiin ryhtyvän toimenpiteisiin Suomen liittämiseksi takaisin Ruotsiin heti sopivan tilaisuuden ilmaannuttua.
Suomalainen puolue (Vanhasuomalainen puolue, Suomettarelainen puolue) julkaisi Uusi Suometar lehteä.[60] Suomalainen puolue kehotti suomalaisia alistumaan Venäjän määräyksiin, julkaisten Uudessa Suomettaressa nuorille kehotuksen värväytyä Venäjän armeijaan.[61]
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli Suomalaisen puolueen huomattavin johtaja. Toisena vahvana miehenä puolueessa oli Johan Richard Danielson-Kalmari. Myös Agathon Meurman kuului puolueen keskeisiin vaikuttajiin.
Valtiopäivillä myöntyväisyyssuuntausta edustivat papisto ja talonpoikaissääty, joiden johtajat olivat myöntyväisyyssuunnan edustajia. Papiston yleisasenne ei ollut yhtenäinen. Arkkipiispa Gustaf Johansson edusti sellaista näkemystä, että kirkon piirissä pitää esiintyä poliittisesti varovasti ja hän vaikutti papiston keskuudessa siihen, että myöntyväisyyssuuntaus sai runsaasti kannattajia.[62]
Yrjö-Koskisen asettuessa entisestä enemmän myöntyväisyyden kannalle myös Suomalaisen puolue omaksui hänen kantansa, mutta tästä oli seurauksena se että huomattava osa entisestä vanhasta suomalaisesta puolueesta erosi. Eronneiden joukossa olivat muun muassa Otto Donner, K. F. Ignatius ja E. N. Setälä.[63][64]
E. G. Palmén kokosi kevätalvella 1901 poliittisen keskustelukerhon, joka keskusteli päivänkysymyksistä ja pyrki samaan "jotakin vastapainoa Yrjö-Koskisen politiikalle." Siihen kuuluivat Th. Rein, K. F. Ignatius, Otto Donner, E. G. Palmén, E. N. Setälä, K. J. Ståhlberg, S. Ingman (Ivalo), K. Grotenfelt ja Onni Hallsten. Alkuun myös A. H. Snellman (Virkkunen).[65]
Johan Danielson-Kalmari julkaisi syksyllä 1901 kirjan Mihin suuntaan? Siinä hän vaati "välttämään kaikkea sellaista, mikä auttamattomasti ja ainaiseksi rikkoisi hallitsijan ja kansamme välillä vallinneet suhteet. " ja "Tapahtuvan onnettomuuden rajoittaminen vähimpään mahdolliseen ja samalla sanoaksemme sillan säilyttäminen, jota myöten hallitsija ja kansa jälleen voivat löytää toisensa ja harras yhteistoiminta laillisuuden pohjalla uudestaan saattaa alkaa, siinä on valtiollisen konfliktin aikana kotimaisen hallituksen täydellisin, tosin vaikea, mutta kaunis ja menestyessään siunausta tuottava tehtävä." [66]
Vanhasuomalaisten keskuudessa Danielsonin kanta tuli lopulta suuntaa määrääväksi.[67]
Vanhasuomalaisen puolueen lokakuussa 1904 hyväksytyn uuden ohjelman mukaan, tarkoituksena oli hyväksyä jälkikäteen lakeja muuttamalla venäläisten laittomat määräykset. Tämän "realiseksi" nimitetyn politiikan tarkoituksena oli rajoittaa valtakunnanlainsäädäntö muutamiin harvoihin kysymyksiin, mutta se oli suorastaan naivia politiikkaa. Keisarin manifesti saattoi milloin tahansa repiä riekaleiksi kaiken, mitä suurin uhrauksin oli saatu aikaan.[68]
Toisaalta myöntyväisyysmiesten näkökulmaa voi ymmärtää jos tarkastelee venäläistämistä suuremmassa mittakaavassa ja pidemmän ajan prosessina. Myöntyväisyysmiehet kokivat että avoimella vastarinnalla saavutetaan kansakunnan kohtalon kannalta vielä huonompi tulos, koska venäläistämisen väkivaltainen vastustaminen ei suuremmissakaan kansakunnissa kuten Puolassa ollut onnistunut. Pelättiin että pienemmän kansakunnan, ei pelkästään valtiorakenne vaan olemassaolo joutuisi vaakalaudalle aseellisessa konfliktissa. Perustuslakiin vetoavaa politiikkaa myöntyväisyysmieliset pitivät naiivina yrityksenä vastustaa venäläistämistä, ja siteerasivat tässä edesmennyttä J. V. Snellmania: "Rauhan instrumentti johonkin kelpaa vain siinä tapauksessa, että sen vahvikkeena on hyvä sodan instrumentti." [69]
11.11.1905 myöntyväisyyssuuntausta edustaneet Vanhasuomalaisen puolueen edustajat jäivät pois senaatista, kuten mieltään osoittaneet kansalaiset olivat 31.10.1905 vaatineet.[70]
Vuoden 1906 vaaleihin puolue lähti uudella nimellään Suomalainen kansallispuolue. Puolue laati uuden puolueohjelman, jossa kielikysymys sai hyvin huomattavan osan.[71][72]
Yrjö Koskisen määritteli varsinaisen venäläistämisen rajat näin:
"Olisi lausuttava, että Suomen venäläistyttämisestä on joutavaa huutaa, niin kauan kuin
a) maan kieli on opetuskielenä kaikissa korkeimmissakin oppilaitoksissa.
b) kaikki tuomioistuimet tutkivat ja tuomitsevat kansan kielellä ja
c) kaikki hallinnollisetkin virastot palvelevat kansaa sen omalla kielellä." [73]
Syksyllä 1903 Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen alkoi arvostelemaan senaatin toimintaa, koska venäjän kieli alkoi uhkaavasti vallata alaa. Paasikiven mukaan Yrjö-Koskinen alkoi osoittamaan merkkejä siirtymisestä vastarintaan myöhäissyksyllä 1903, kun koulujen venäläistäminen aloitettiin.[74]
Myöhemmin sortokausien jatkuessa muutamat Suomalaisen puolueen johtohenkilöt, kuten E. G. Palmén ja Johan Richard Danielson-Kalmari joutuivat luopumaan ehdottomasta myöntyväisyyspolitiikastaan. Uusien Venäjän ja Suomen välisten kiistojen alettua vuonna 1908, Johan Richard Danielson-Kalmari alkoi pitämään myöntyväisyyspolitiikkaa epätarkoituksenmukaisena. Vuonna 1913 hän oli jo selvästi passiivisen vastarinnan kannalla.[75] Vuoden 1914 venäläistämisohjelman tultua julki, monet puolueen jäsenet siirtyivät aktiivisen itsenäisyystaistelun kannalle.[76][77][78]
Toisen sortokauden aikana Suomalaisen kansallispuolueen kannatus väheni voimakkaasti ja oli vuonna 1909 enää 199 920 ääntä ja 48 edustajaa, vuonna 1916 ääniä tuli 139 111 ja edustajia 33.[79]
Passiivinen vastarinta
Perustuslaillinen puolue oli passiivisen vastarinnan kannalla. Heidän näkemyksensä mukaan, ei saanut millään tavalla myötävaikuttaa mihinkään vahvemman puolelta tapahtumaan laittomaan tai väkivaltaiseen tekoon. Eikä totella, eikä noudateta, eikä edistetä näitä väkivallan määräyksiä ja vaikeutetaan niiden toteuttamista kaikilla luvallisilla keinoilla, eikä milloinkaan tunnusteta toimeenpantua väkivaltajärjestelmää lailliseksi.[80][81]
Passiivisen vastarinnan johtomiehen, Theodor Homén ohjeiden mukaisesti vuoden 1900 laittoman lain vuoksi, joka antoi venäläisille oikeuden harjoittaa kulkukauppaa Suomessa, näille venäläisille kulkukauppiaille ei saanut antaa ruokaa eikä asuntoa eikä ostaa heidän tuotteitaan. Samaten tuli boikotoida muitakin venäläisiä kauppiaita paitsi niitä, jotka olivat tulleet Suomen kansalaisiksi.[82]
Nuorsuomalainen puolueen tunnetuimpia edustajia oli P. E. Svinhufvud, joka v, 1908 valtiopäivien avajaisissa ilmaisi Suomen kansan huolestumisen sen johdosta, että Venäjän taholta oli esitetty vaatimuksia Suomen valtiollisen järjestelmän muuttamiseksi. Opettaja Mauno Rosendal oli keskeisiä ihmisiä aktiivisen vastarinnan järjestämisessä, osallistuen suuren adressin toteuttamiseen ja nimien keräämiseen.[84][85]
Perustuslailliset esittivät Suomalaista puoluetta vastaan sen moitteen, että hallituspuolueen politiikka antaa venäläisille perusteen väittää Suomalaisten hyväksyvän Helmikuun manifestin ja sen luomat olosuhteet.[86]
Ruotsalainen kansanpuolue perustettiin 1906, puolueen johtajana toimi tohtori Axell Lille. Puolue asettui myös vastarinnan kannalle. Puolueen tunnetuin jäsen Leo Mechelin, vaikutti Suomen perustuslaillista autonomista asemaa puolustavilla kirjoillaan passiivisen ja aktiivisen vastarinnan menestymiseen. Leo Mechelin nimitettiin senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1.12.1905, mutta joutui jättämään senaatin valtiollisten syiden vuoksi 1908.[87] Axell Lillen poliittisena tavoitteena oli Suomen irtautuminen Venäjästä ja itsenäistymisen. Axell Lille puhui 9.4.1902 Uusmaalaisen osakunnan vuosijuhlassa, vaatien Suomen irtautumista Venäjästä.[88][60][89][90]
Maalaisliitto perustettiin 1906, sen johtajina oli Hannes Gebhard ja Santeri Alkio. Puolueen julkaisuna toimi vuonna 1906 perustettu Ilkka. Maalaisliitto oli perustuslaillisella kannalla.[91]
Aktiivinen vastarinta
Konni Zilliacus
Aktiivisen vastarinnan kannattajat, eivät pitäneet passiivista vastarintaa riittävänä Suomen kansan oikeuksien puolustamisessa. Arvid Mörnen kirjoittama artikkeli, joka ilmestyi 15. lokakuuta 1903 maanalaisessa "Veckans Nyheter"-lehdessä, kuvaa aktivistien pyrkimyksiä kertoen, että tavoitteena on Suomen itsenäisyys, taistelukeinoina tarvittaessa avoimen väkivallan käyttö. Vastarinnan tulee olla näkyvää ja herättää vihollisessa pelkoa.[92][81]
Pommiräjähdys Siltasaarenkatu kahdessa vuonna 1906
Eräs tunnetuimpia aktiivisen vastarinnan kannattajia oli Konni Zilliacus joka perusti vuonna 1904 Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen. Puolue ei voinut esiintyä laillistettuna eikä julkisena puolueena. Puolue julkaisi useita tiedonantoja ja lentolehtisiä. Puolue alkoi julkaisemaan omaa Ruotsissa painettua ja maahan salakuljetettua lehteään "Vapaus" sekä ruotsinkielisenä "Frihet" toukokuussa 15 päivä vuonna 1905.[93][94][95][96]
Puolue oli valmis käyttämään aseellista vastarintaa vapauttaakseen Suomen.[97]Aktiivisen vastustuspuolueen johtajana Suomessa oli Johannes Gummerus. Puolue auttoi myös Venäjän vallankumouksellisia.[98][99] Joulukuussa 1905 puolueen hallitus neuvotteli Kagaalin kanssa kansan aseistamisesta ja sen johdosta perustettiin Voima-liitto. Seuraavana vuonna 1906 kaksi puolueen asiamiestä lähti ulkomaille aseita ostamaan. Seuraavana keväänä moottorikuurnetti Peter toi 2 500 Vetterli-kivääriä ja 1 125 000 panosta. Lasti purettiin Närpiössä ja lähettiin ympäri Suomea.[100]
Konni Zilliacus ja muut Suomen perustuslakia kannattavat ja sortokauden laittomuuksia vastustavat kansalaiset levittivät runsaasti Ruotsissa painettuja, maahan salakuljetettuja lentolehtisiä. Tunnetuimpia niistä olivat Vapaa Sana, Fria Ord.[101][102][103][30][104]
Aktiivisen vastarinnan kannattajat hankkivat aseita Suomen aseistamiseksi. Vuonna 1905 Sveitsistä ostettiin 15 500 Vetterli-merkkistä kivääriä, 2 500 sotilasrevolveria, ammuksia ja räjähteitä sekä kaksi konekivääriä. Aseet lastattiin SS John Grafton nimiseen laivaan, joka ajoi karille ja upposi 8. syyskuuta 1905.[105][106][107]
Taiteilijoiden vastarinta
Eetu Iston teos Hyökkäys vuodelta 1899 muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.
Eetu Iston teos Hyökkäys oli laajalle levinnyt ja tunnetuimpia ensimmäisen ja toisen sortokauden aikaisista venäläistämistoimien symboleista. Teoksesta valmistettiin painotyönä seinätauluja ja ainakin kuusi painosta postikortteja, joista yksi venäläisin tekstein.
Santarmit ja poliisit takavarikoivat kotietsintöjä suorittaessaan Hyökkäys taulut.[108]
Hyökkäys oli vuonna 1899 näytteillä salaisessa paikassa Helsingissä Kaivonpuistossa sijanneessa rantahuvilassa. Tuolloin maalauksesta teetettiin joitakin satoja jäljennöksiä Tilgmannilla. Venäläiset santarmit olivat saaneet tietoonsa, että maalaus oli näytteillä ja he olivat saapumassa takavarikoimaan sitä. Saatuaan tiedon tästä,Eetu Isto kietaisi maalauksen rullalle ja poistui ikkunasta maalauksen ja sen jäljennöksien kanssa. Isto pakeni maasta Ruotsiin ja sieltä Saksaan, jossa otettiin 10 000 kappaletta valopainojäljennöstä, jotka salakuljetettiin Tukholman kautta Suomeen.[108]
Iston maalauksesta valmistetut postikortit levisivät varsinkin ensimmäisen sortokauden jälkeen postinkin kautta, kunnes ne jälleen kiellettiin toisen sortokauden alkaessa.[109]
14.8.1900 alkaen, kun suomalaiset postimerkit kiellettiin ulkomaisessa kirjeenvaihdoissa, postikorteissa käytettiin toisinaan mustaa vaakunamerkkiä, eli surumerkkiä, oikean postimerkin paikalla, venäläisen postimerkin jouduttua sen viereen tai kortin väärälle puolelle. Surumerkit kiellettiin 15.8.1900, mutta siitä huolimatta niitä jonkin verran käytettiin.[110]
Suomalaisten postimerkkien käyttö kiellettiin 14.1.1901 alkaen myös kotimaan kirjeenvaihdossa, sen vuoksi lakkautettujen postimerkkien muistoksi painettiin muistokortteja, joissa oli kuvia lakkautetuista postimerkeistä. Muistokortteja valmistettiin myös lakkautettujen lehtien muistoksi.[111]
Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema surumerkki.
Sortokauden talous ja kulttuuri
Talouden kehitys sortokaudella
Sortokausien aikana talous ja teollisuus kehittyivät voimakkaasti, minkä aiheutti Krimin sodasta lähtien vilkastunut ulkomaankauppa.[112] Runsas puutavarateollisuus nosti viennin arvon noin kymmenkertaiseksi 1800-luvun lopulla. Suuri merkitys oli selluteollisuuden kehityksellä, sekä erityisesti 1880-luvulla perustetuilla Valkeakosken ja Nokian sulfiittiselluloosatehtailla.[113][114][115][116][117][118]
Parhain metsäkaupan aika alkoi 1870-luvun alussa ja toi vaurautta maaseudulle, metsien myynnin kautta sekä metsäalan työpaikkojen kautta. Osa saaduista tuloista käytettiin parempilaatuisten vaatteiden ja maanviljelystyövälineiden ostamiseen, sanomalehtien tilaamiseen, lasten kouluttamiseen, talojen maalauttamiseen, talolliset laittoivat tulojaan pahanpäivän varalta myös pankkeihin. Tätä aikaisemmin monet köyhimmät eivät omistaneet edes nahkajalkineita, vaan kulkivat virsuissa, tikkatöppösissä ja kurpposissa, lasten joutuessa kulkemaan paljain jaloin talvipakkasellakin. Tänä aikana metallien käyttö talonpoikaisperheissä kasvoi huomattavasti, saunojen uunin hahlat ja ovien saranat tehtiin raudasta sekä alettiin käyttämään tehdasvalmisteisia nauloja ja ruuveja. Kupariastioiden käyttö yleistyi. Polkupyörät eli itsestään kulkevat rattaat saapuivat kaduille.[119][120]
Vanhat pärelamput korvattiin monin paikoin öljylampuilla, kitupiikeillä, shandoriinilampuilla ja naurisöljylampuilla.[121]selvennä
1880-luvun alussa kutomo ja metalliteollisuus voimistui huomattavasti. Erittäin ripeä teollisuuden nousukausi alkoi 1890-luvulla. Ensimmäisinä vuosina kansainvälisten rahamarkkinoiden ns. Baringin pula, vaikutti puutavarahintojen laskemista. Vuoden 1891–1892 kadot vaikeuttivat tilannetta. Vuoden 1885 ja 1913 välisellä ajalla taloudellinen nousukausi vaurastutti Suomea. Venäjän ja Japanin sota toi metalliteollisuudelle kukoistuksen ajan vuosille 1904–1907, mutta sitten Venäjän valtakunnan neuvosto päätti vuonna 1907, että suomalaiset tehtaat on pidettävä armeijan tilauksia tehtäessä ulkomaalaisten veroisina.[122]
Kaupan kehittymiseen vaikuttivat sortokaudella muun muassa kulkuneuvojen ja raha- ja luottoliikkeen nopea kehitys.[123]
Maatilojen määrä kasvoi runsaasti sortovuosien aikana. Vuosien 1910–1913 aikana perustettiin yli 5 000 tilaa vuodessa. Maatalous koneellistui, metsänmyynnillä saaduilla varoilla hankittiin niittokoneita, hevosharavia, puimakoneita ja kylvökoneita. Karjankasvatusta lisättiin ja voin merkitys vientituotteena kasvoi.[124]
Sortokausien aikana rakennettiin useita tehtaita. Erityisen vilkas tehtaiden perustamisen aikakausi alkoi 1890-luvulla. Tuolloin rakennettiin paperitehtaita ja suuria kutomoteollisuustehtaita. Konepajateollisuus edistyi voimakkaasti.[125]
Ensimmäinen maailmansota pysäytti talouden nousukauden. Vienti Saksaan tyrehtyi miltei kokonaan ja merien saarto vaikeutti vientiä. Vuodesta 1915 Suomen teollisuutta ruvettiin mobilisoimaan sotatarvikkeiden tuottamiseen, Venäjä teki runsaita tilauksia. Metalli, kutomo ja nahkateollisuus hyötyivät siitä, mutta puuteollisuus oli jatkuvasti lamassa. Sotatilaukset loppuivat vuonna 1917.[126]
Osmo Jussilan näkemys toisesta sortokaudesta
Osmo Jussilan poikkeavan tulkinnan mukaan toinen sortokausi oli Venäjän epätoivoinen yritys palauttaa Japanin-sodan jälkeen menettämänsä asema imperiumina.[127]
Jussilan mukaan vuoden 1914 lainsäädäntöohjelman tarkoituksena oli turvata keskusvallan voima riippumatta siitä, käsiteltäisiinkö jokin lakiehdotus yleisvaltakunnallisena vai vain Suomea koskevana lakina. Jussila lainaa samalla Viljo Rasilaa, jonka mukaan tämän lainsäädäntöohjelman tarkoitus ei ollut lopettaa Suomen autonomista hallintojärjestelmää, vaan alistaa se tiukemmin Venäjän oman hallituksen valvontaan.[128]
Muiden maiden suhtautuminen sortotoimenpiteisiin
Suomen tapahtumat herättivät huomiota laajalti Euroopassa. Suomesta karkotetut ja omasta tahdostaan maasta pois muuttaneet, pitivät Suomen kysymystä esillä erityisesti varsinkin Ruotsissa. Kagaali asetti Herman Gummeruksen 1915 asiamieheksi Tukholmaan, ja hänen tehtäviinsä kuului jääkärien kauttakulun huolehtiminen ja Ruotsin lehdistön informointi.[129] Ruotsalaisten keskuudessa oli paljon huolta Suomen tilanteen kehittymisestä. Suomen ystävänä tunnettu Sven Palme kirjoitti kesäkuussa 1915 muistioonsa: "Suomen oikeusaseman säilyminen on Ruotsin intressi niin kulttuurillisesti ja ennen kaikkea poliittisesti. Jos Suomi muuttuisi venäläiseksi provinssiksi se olisi suora vaara Skandinavian maille, menetetty etuvartio.". Sven Palmen 1904 Dagen lehdessä julkaistun kirjoituksen mukaan, Venäjän Suomeen kohdistama sorto oli Ruotsin-Venäjän suhteiden haittatekijä. Ruotsalainen lehti Aftonbladet julkaisi toistuvasti Suomea puolustavia kirjoituksia. Sven Palmen oli keskeisessä osassa kansainvälisen adressin Pro Finlandia valmisteluissa, muodostaen adressikomitean. Hän hoiti adressiin liittyvän kirjeenvaihdon.[130][131]
1890-luvun alkuvuosista lähtien Ruotsin konservatiivisissa piireissä ymmärrettiin, että Venäjän tavoitteena oli Suomen autonomian poistaminen. Konservatiivisten keskuudessa Venäjän sortotoimia pidettiin myös valmistelevana osana Venäjän laajentumispolitiikassa, pyrkimyksessä päästä Atlantin rannikolle. Ruotsin liberaalilehdistö ja sosiaalidemokraatit näkivät Venäjän toimien tarkoituksena valmistautumisen puolustukseen Saksan uhkan varalta.[132]
Toisen sortokauden aikana Suomen tapahtumat eivät herättäneet muiden maiden lehdistöissä niin suurta kiinnostusta kuin ensimmäisen sortokauden aikana. Suomalaisten aktivistien toiminta Suomen asian esillä pitämiseksi, oli toisella sortokaudella vähäisempää.[133] Merkittävin Suomen asian puolesta esitetty tukitoimenpide, oli vuonna 1910 Lontoossa pidetyssä kansainvälisen oikeuden tutkijoiden konferenssissa esitetty julkilausuma Suomen autonomisen aseman puolesta. Sosialistisen internationaalin konferenssissa Kööpenhaminassa 1910 ranskalaiset sosialistit tukivat Suomen asiaa. Konferenssi antoi lausunnon, jossa tuomittiin tsaari-vallan loukkaukset Suomen autonomiaa kohtaan ja Suomen kansan sortaminen.[134]
Venäläisten suhtautuminen sortotoimenpiteisiin
Syyt sortotoimenpiteisiin
Vuoden 1863 Puolan kapina aktivoi isänmaalliset venäläiset toimimaan maansa vahvistamiseksi, siten että Venäjän valloittamissa maissa asuvien vieraiden kansallisuuksien sulautumista venäläisyyteen helpotettiin asettamalla venäjän kieli kansallisen kielen tilalle hallinnossa ja kouluissa.[135]Ortodoksikirkon toimintaa helpotettiin ja kansallisen uskonnon toimintaa rajoitettiin. Tavoitteena oli yhtenäinen ja jakamaton Venäjä.[136]
Isänmaallisten venäläisten pääideologi oli Mihail N. Katkov. Hänen mielipiteensä oli tämä:
»Venäjä tarvitsee yhtenäistä valtiota ja vahvaa venäläistä kansallisuutta. Meidän on luotava sellainen kansallisuus koko väestölle yhteisen kielen, yhteisen uskon ja slaavilaisen kyläyhteisön pohjalta. Kaikki ne, jotka asettuvat vastahankaan, me murskaamme... Pahinkaan vihollinen ei voisi keksiä Venäjälle pahempaa kohtaloa, kuin että Suomen esimerkki leviäisi.[137][138]»
M. N. Katkov toimi filosofian luennoitsijana Moskovan yliopistossa. Kun filosofian opiskelu kiellettiin Venäjän yliopistoissa vuonna 1850, hän ryhtyi lehtimieheksi.[139] Hänen poliittiset mielipiteensä osoittivat länsimaisia vaikutteita Puolan kapinaan asti. Sen jälkeen hän enemmän korosti keisarin itsevaltiutta. Hän vaati yhtenäistä itsehallintoa, joka ei saa ottaa huomioon valtakunnan joidenkin osien erioikeuksia. Katkovin kansallinen oppi sulautui
panslavistiseen virtaukseen. Puolassa ja Itämeren maakunnissa venäläistämistoimenpiteet hävittivät vanhat väestön oikeudet ja uhkasivat hävittää kansalliset erikoispiirteet.[140]
Afganistanin kriisin aikana Mihail Katkov ja Ivan Aksasov totesivat että Suomen erityisasema on epänormaali ja sietämätön venäläisille.[141]
1800-luvun puolenvälin paikkeilla Venäjällä pääsivät Slavofiilit vaikutusvaltaiseen asemaan ja alkoivat harjoittaa sellaista kansalliskiihkoista politiikkaa, jonka mukaan oli välttämätöntä turvata valtakunnan yhtenäisyys venäläistämällä kaikki vallatut alueet. Keskeisenä tämän näkemyksen edustajana oli juuri Mihail Katkov.[142][143]
Slavofiilisen puolueen edustajana hän vuonna 1863 vaati kaikkien rajamaakuntien venäläistämistä valtakunnan etujen nimissä. Heidän toimintatapansa oli kirjoittaa lehdessään Novoje Vremja ('Uusi Aika'), joka oli Venäjän eniten levinnyt lehti, kirjoituksia muun muassa Suomen oikeuksien vähentämisestä. Koska useimmat venäläiset eivät paljoa Suomesta tienneet, lehdessä esitetyt yksipuoliset väitteet otettiin usein totena vastaan.[144][145][146]
Venäläiset eivät pitäneet siitä, että heillä ei ollut oikeutta hakea ja saada virkoja Suomesta, vaan heidän piti ensin hakea Suomen kansallisuus ja suorittaa vaadittavat tutkinnot. Sitä vastoin, suomalaiset saivat Venäjän alamaisina hakea ja saada virkoja Venäjältä.[147]
Aleksanteri II hallituskauden lopulla, Berliinissä kesällä 1878 pidetyn yleiseurooppalaisen konferenssin jälkeen, Venäjän kärsittyä katkeria tappioita neuvotteluissa, kiihkokansallinen mieli ja yltiövenäläisyys pääsivät valloilleen, synnyttäen suunnitelmia kaikkien slaavilaisten kansojen yhdistämiseksi yhdeksi suureksi suurvenäläisten johtovallan alaiseksi valtakunnaksi. Täten syntyi venäläinen panslavismi, jonka kannattajat puhuivat lahoavasta Länsi-Euroopasta, vaatien venäläisiä karttamaan sen turmiollisia laitoksia. He kokivat erityisen tärkeäksi liittää rajamaat valtakuntaan.[148]
Pietarin johtavan piirin tuntema epäluulo Suomen ruotsinkielistä väestöä kohtaan oli saanut alkunsa Krimin sodasta ja vuoden 1863 kansainvälisen kriisistä. Pietarissa svekomaaneja pidettiin selvinä länsimaalaisuuden edustajina ja slaavilaisuuden vastustajina.[149]
Vapaamieliset venäläiset vastustivat panslavistien ja slavofiilisten harjoittamaa politiikkaa, pitäen Suomen autonomista asemaa esimerkillisenä ja vaatien Venäjälle Länsi-Euroopan mukaisia uudistuksia. Hallitus kuitenkin oli vanhoillisten kannattaja ja vainosi kaikkia uudistuksien kannattajia. Siitä seurasi karkotuksia ja kuolemaan tuomitsemisia. Vihattuja hallitusmiehiä kohtaan tehtiin useita murhayrityksiä, samaten keisaria vastaan.[150]
Venäläistämisen menetelmät
Käytännössä venäläistäminen tapahtui määräämällä rajamaakuntien koulujen opetuskieleksi venäjä sekä käännyttämällä ihmisiä ortodoksiseen uskoon. Samaten pyrittiin asettamaan kansan luokat ja eri kansallisuudet keskinäiseen vihanpitoon.[151][135][152]
Suomessa venäläistäminen näkyi myös siinä, että tärkeimpiin virkoihin alettiin nimittää venäläisiä tai venäläismielisiä ihmisiä. Tärkeimpiin virkoihin haettaessa venäjän kieltä osaavat olivat etuoikeutettuja. Venäjän kielen opetusta kouluissa lisättiin.[45]
.jpg)
