Sisä-Mongolian nimitys syntyi Qing-dynastian valtakaudella. Tarkoituksena oli erotella Sisä-Mongolian sisäiset zasagit eli hallitsijat ulkoisista zasageista, jotka hallitsivat puolestaan Ulko-Mongoliaa eli nykyistä Mongolian valtiota, sekä Sinkiangia. Vielä tuolloin Sisä-Mongoliaksi käsitettiin myös osia Mantšuriasta. Kiinan tasavallan aikana nykyistä Sisä-Mongoliaa hallittiin usean erikoisalueen ja provinssin kautta. Sisä-Mongolia yhdistettiin hallinnollisesti vasta vuonna 1954. Alueen nykyinen mongolinkielinen nimi öbür mongghul tarkoittaa Etelä-Mongoliaa. Termi tuli käyttöön vuonna 1947, kun sitä alettiin ensin käyttää Mongoliassa. Kiinankielinen termi nèi měng gǔ eli Sisä-Mongolia säilyi puolestaan entisellään.[9]
Maantiede
Ruohotasankoa Sisä-Mongoliassa.
Pinta-alaltaan Sisä-Mongolia on noin 1,2 miljoonaa km²[10]. Alue voidaan jakaa maantieteellisesti kolmeen osaan. Mongolian rajalla kulkeva tasanko ja aavikko muodostavat osan Mongolian ylänköä. Itäinen Sisä-Mongolia Hingganvuorten toisella puolella on puolestaan osa Mantšurian tasankoja ja Yin Shan -vuorten eteläpuolinen alue on osa Pohjois-Kiinan tasankoa reunustavaa ylänköä. Keltainenjoki halkoo näitä ylänköjä ja erottaa aavikon Ordosin tasangosta. Alueella vallitsee kuiva mannerilmasto ja vuosittainen sadanta on 150–400 millimetriä. Suurin osa alueesta on aroa, joskin paikoitellen esiintyy myös dyynejä ja pieniä metsiköitä. Alueen lounaisosat ovat aavikkoa ja Hingganvuorten pohjoisosat havumetsää.[11]
Ennen vuotta 1200 nykyisen Sisä-Mongolian paimentolaisiin viitattiin yleensä historiankirjoituksessa Ulko-Mongolian paimentolaisten sukulaisina, mutta näistä kuitenkin jonkin verran poikkeavina. Aluetta asuttaneita kansoja olivat esimerkiksi kitaanit, xianbit ja xiongnut. Mongolien hallitseman Kiinan Yuan-dynastian aikana Sisä-Mongolian asuttivat turkkilaiset önggüdit ja mongolitaustaiset qonggiradit. Yuan-dynastian hajotessa alue päätyi Ming-dynastian vallan alle. Niin sanotun Tumun tapauksen johdosta suuri joukko mongoleja muutti Ulko-Mongoliasta Sisä-Mongoliaan vuonna 1450. Tuosta ajankohdasta vuoteen 1636 saakka Sisä-Mongolia oli mongolien kulttuurillinen ja poliittinen keskus pohjoisen Yuan dynastian alaisuudessa. Sisä-Mongolia päätyi Qing-dynastian alaisuuteen vuonna 1636, mutta sen historialliset ja kulttuurilliset siteet Ulko-Mongoliaan säilyivät vahvoina aina 1800-luvulle saakka.[12] Mongolit olivat auttaneet Qing-dynastian perustaneita mantšujaShenyangin valtauksessa vuonna 1636 ja Pekingin valtauksessa vuonna 1644 ja heillä olikin hyvä asema uuden dynastian hallinnossa. Heidän etuihinsa liittyi esimerkiksi kevyt verotus ja paikallinen itsehallinto, joka oli tosin korkeampi Ulko- kuin Sisä-Mongolian alueella.[13]
Sisä- ja Ulko-Mongolian ero
Ulko-Mongolia julistautui itsenäiseksi Kiinasta marraskuussa 1911, ja tämän liikkeen yksi päätekijöistä oli ollut sisämongolialainen ruhtinas Haishan. Sisä-Mongolian lippukunnat kannattivat kuitenkin ensin Qing-dynastiaa, joka taisteli samaan aikaan tasavaltalaisia kapinallisia vastaan etelässä. Vain Hulunbuirissa mongolit karkottivat kiinalaisen varuskunnan ja liittyivät väliaikaisesti Ulko-Mongoliaan. 12. helmikuuta 1912 viimeinen Qing-dynastian keisari oli syösty vallasta ja uusi tasavaltalainen johtaja Yuan Shikai pyrki vahvistamaan otettaan Sisä-Mongoliasta lähettämällä alueelle lisää joukkoja. Nyt kun Kiinaa hallitsivat han-kiinalaiset monet mongolilippukunnat alkoivat tukea Suur-Mongoliaa. Osa tuki edelleen Kiinaa, lähinnä koska Ulko-Mongolia oli tuolloin teokratia. Ulko-Mongolia yritti valloittaa Sisä-Mongolian Kiinan–Mongolian sodassa vuosien 1912 ja 1915 välillä, mutta Venäjän painostuksesta maa luopui lopulta suunnitelmista liittää Sisä-Mongolia Ulko-Mongoliaan.[12]
Vuonna 1914 Sisä-Mongolia jaettiin kolmeen erikoisalueeseen, joiden johdossa olivat sotilaskuvernöörit. Mongolit jaettiin hallinnollisesti edelleen lippukuntiin, kun taas kiinalaiset uudisasukkaat kuuluivat piirikuntiin. Nykyisen Sisä-Mongolian itäiset osat jaettiin Mantšurian maakuntien kesken. Yuan Shikain kuollessa vuonna 1917 maa jakautui paikallisten sotalordien kesken. Sisä-Mongolian sotilaskuvernöörit pyrkivät kasvattamaan omaisuuttaan liittymällä näiden sotalordien joukkoihin ja tuomalla alueelle lisää kiinalaisia siirtolaisia. Tämä herätti aseellista vastarintaa etenkin Ordosin alueella, jossa toimineet aseelliset joukot tulivat tunnetuiksi nimellä duguilang. Kommunistit nousivat valtaan Ulko-Mongoliassa vallankumouksella vuonna 1921 ja tämä vaikutti Suur-Mongolia-aatteen elpymiseen. Vuodesta 1925 eteenpäin Mongolia ja Neuvostoliitto kouluttivat sisämongolialaisia Sisä-Mongolian kansan vallankumoukselliseen puolueeseen kuuluneita nationalisteja, mutta tarkoituksena ollutta kapinaa ei kuitenkaan lopulta syttynyt. Kiinassa sekä kommunistit että kansallismieliset olivat lupailleet Sisä-Mongolialle autonomiaa, mutta kun kansallismieliset yhdistivät Kiinan vuonna 1928, annetut lupaukset unohtuivat nopeasti.[12]
Mukdenin välikohtauksen jälkeen Japani miehitti Sisä-Mongolian Khorchinin ja Hulunbuirin alueet vuosina 1931–1932. Vuonna 1933 he valtasivat myös Kharachinin ja Juu Udan alueet. Shiliin Golissa vaikuttanut mongolijohtaja Demchugdongrub käytti Japanin muodostamaa uhkaa vaatien ja saaden autonomian keskushallinnolta. Paikalliset kiinalaiset sotilaskuvernöörit olivat kuitenkin tätä vastaan ja hankkeesta ei tullut lopulta mitään. Demchugdongrub otti lopulta vuonna 1936 vastaan sotilasapua Japanilta, mutta mongolijoukkojen menestys kiinalaisia vastaan jäi vähäiseksi ennen kuin Japani hyökkäsi Kiinaan vuonna 1937. Japanin miehityskaudella Sisä-Mongolian itäosat kuuluivat autonomisina alueina Japanin nukkevaltio Mantšukuoon. Demchugdongrub johti Japanin alaista autonomiaa Sisä-Mongolian keskiosissa. Mantšukuon alaiset mongolialueet liitettiin Demchugdongrubin Sisä-Mongoliaan vuonna 1941. Japanin miehitysaikana kiinalaisten siirtolaisten tulo tyrehtyi ja virallisina kielinä toimivat vain mongoli ja japani. Toisaalta taas esimerkiksi ennen kommunistien kanssa yhteistyötä tehneitä nationalisteja pidätettiin.[12]
Kiinan kansallismielisten joukot pitivät hallussaan osia Sisä-Mongoliasta aina toisen maailmansodan loppuun saakka. Alueen valtasivat Japanilta lopulta kuitenkin kiinalaisten sijaan Mongoliasta käsin edenneet neuvosto- ja mongolijoukot. Vaikka neuvostojoukot syyllistyivätkin esimerkiksi joihinkin lamojen murhiin ja karjan takavarikointiin, suhtauduttiin valtaukseen laajemmassa mittakaavassa myönteisesti. Toiveet Sisä- ja Ulko-Mongolian yhdistämisestä heräsivät jälleen, vaikkakin Neuvostoliiton ja Kiinan väliset sopimukset tekivät toiveen lopulta mahdottomaksi. Entisen kansan vallankumouksellisen puolueen vaikuttajat, kuten Khafungga, nousivat jälleen merkittäviin asemiin alueella. Kiinan kommunistit näkivät tämän heistä itsenäisen liikkeen uhkana ja lähettivät sitä hillitsemään Ulanfun. Ulanfu käytti diplomatiaa ja uhkailua yhdistääkseen Sisä-Mongolian kansallismieliset liikkeet oman valtansa alle. 1. toukokuuta 1947 julistettiin perustetuksi Sisä-Mongolian autonominen hallinto, jolla oli esimerkiksi oma lippunsa ja rahansa. Ulanfu toimi alueen pääministerinä. Koko Sisä-Mongolia oli kommunistien hallussa vuoteen 1949 mennessä.[12]
Vuonna 1949 Kiinan kommunistit uudistivat hallintoa ja Sisä-Mongolia uudelleennimettiin Sisä-Mongolian autonomiseksi alueeksi Ulanfun säilyttäessä kuitenkin asemansa. Alueen omat liput ja iskulauseet katosivat käytöstä. Mongolit tekivät jonkin verran vastarintaa, mutta sen luonteesta tiedetään vain vähän. Vuoteen 1952 mennessä 9 324 henkilöä oli teloitettu vastavallankumouksellisina, ja toukokuun 1955 ja vuoden 1957 lopun välillä teloitettiin toiset 1 788 henkilöä. Kesällä 1949 Sisä-Mongolian pääkaupunki siirrettiin Wang-un SümestaZhangjiakouhun Pohjois-Kiinaan ja sieltä lopulta Hohhotiin. Vuosien 1954–1956 välillä Sisä-Mongoliaan liitettiin siihen aiemmin kuulumattomia lippukunta-alueita kaakossa. Kiinan keskushallinto avasi alueelle uusia kaivos- ja tehdaskaupunkeja, jotka alkoivat vetää taas uusia kiinalaisia siirtolaisia alueelle. Muutosten seurauksena mongolien suhteellinen määrä alueella putosi noin 35 %:sta vuosina 1949–1954 12 %:iin vuonna 1964.[12]
Kulttuurivallankumous
Kulttuurivallankumous toi mukanaan mongolien vastaisen liikkeen. Mao Zedongia tukevat punakaartit kukistivat toukokuussa 1966 Ulanfun, jota syytettiin nyt alueen hallitsemisesta kuningaskuntanaan. Alueen sotilasjohtajat olivat punakaartien vastaisia, mutta heidätkin kukistettiin marraskuuhun 1967 mennessä. Monia mongolinkielisiä kouluja lakkautettiin etenkin kaupungeissa, sillä ne nähtiin osana vanhaa Ulanfun valtakoneistoa. Hyökkäykset pahenivat huhtikuussa 1968, kun sotilaspiireissä vaikuttanut Teng Haiqing syytti mongoleja uuden Sisä-Mongolian kansan vallankumouksellisen puolueen perustamisesta ja tähän liittyvästä salaliitosta. Todisteet syytöksille hankittiin kuulusteluilla ja kiduttamalla. Tätä seurasi virallisten lukujen mukaan 22 900 mongolin surmaaminen, ja luvut on todennäköisesti arvioitu alakanttiin. Tengin toimet herättivät lopulta kritiikkiä Kiinan valtapiireissäkin ja hän menetti virkansa. Lähes sodan partaalle kärjistyneen Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon aikana Sisä-Mongolian aluetta pienennettiin siten, että sen alueita liitettiin Mantšurian maakuntiin, sekä Ningxiaan ja Gansuun. Alue oli suoran sotilashallinnon alaisuudessa vuoteen 1972 saakka.[12]
Nykypäivä
Kulttuurivallankumouksen lopulla ja neljän koplan kukistumisen myötä vuonna 1976 Sisä-Mongoliassa järjestettiin mielenosoituksia, joissa kyseenalaistettiin koko uuden Sisä-Mongolian kansan vallankumouksellisen puolueen olemassaolo. Uusi keskushallinto myönsi tehdyt virheet ja palautti vanhat Sisä-Mongolian rajat entiselleen. Vuonna 1981 alueella syttyi jälleen mielenosoituksia, joissa lähinnä opiskelijoista koostuvat mielenosoittajat vaativat alueen maiden, koulujen, hallinnon ja puolue-elinten varaamista ensisijaisesti mongoleille. Alashanissa mongoliopiskelijat ottivat yhteen han-kiinalaisten opiskelijoiden kanssa ja kuusi henkilöä sai surmansa. Alueen puolueen puheenjohtajan Zhou Huin onnistui palauttaa järjestys huhtikuussa 1982 lupaamalla, ettei mielenosoittajia rangaistaisi jos he hajottaisivat rivinsä. Mielenosoitusten jälkeen Ulanfun pojasta Buhesta tuli Sisä-Mongolian puolueen puhemies. Ulanfun Yun-suku piti hallussaan monia alueen tärkeitä asemia aina Buhen eläkkeelle jäämiseen saakka vuonna 1992. Demokraattinen vallankumous Mongoliassa vuonna 1990 innoitti mongoleja myös Sisä-Mongoliassa, mutta poliisi on puuttunut kansallismielisten piirien toimintaan kovalla kädellä.[12] Kaivokset ja maakaasuesiintymät ovat synnyttäneet jännitteitä alueella. Vuonna 2011 alueen kaupungeissa syttyi verrattain harvinaisia suuria mielenosoituksia, kun eräs paimentolainen sai surmansa kaivoshankkeen vastaisissa mielenosoituksessa.[14]
Sisä-Mongolian asukasluku oli vuoden 2010 väestönlaskennassa 24,706 miljoonaa eli 1,84 prosenttia Kiinan väestöstä (ilman Hongkongia ja Macaota). Lukujen perusteella maakunta oli Kiinan 23. väkirikkain maakuntatason hallintoalue.[16] Vuoden 2013 lopun väestöarvio oli 24,976 miljoonaa ja arvio väestötiheydestä 21,2 henkeä neliökilometrillä.[1]
Sisä-Mongolia voidaan väestöllisesti jakaa neljään osaan. Paimentolaisalue käsittää Mongolian rajan, Hinggavuorten itäosia ja Ordosin ylängön länsiosat. Yhteensä tämä alue käsittää noin 65 % Sisä-Mongolian alueesta, mutta siellä asuu vain noin 18 % sen väestöstä. Mongolit muodostavat 24 % alueen väestöstä, mutta he kuitenkin hallitsevat harvaan asuttua maaseutua han-kiinalaisten asuttaessa kaupunkeja. Itäisessä Sisä-Mongoliassa sijaitseva Khorchin ja sitä ympäröivät alueet kuuluvat paimentolais-maatalousvyöhykkeeseen. Alue on pieni niin pinta-alaltaan (7 %) kuin väestöltäänkin (11 %). Alueella asuu kuitenkin lähes 39 % Sisä-Mongolian mongoleista ja se on myös alueista ainoa, jolla mongolit muodostavat enemmistön, tai 54 % väestöstä. Koillisen metsätalousalue kattaa 14 % Sisä-Mongolian pinta-alasta ja 9 % sen väestöstä. 1950-luvulta lähtien alueelle on muuttanut paljon kiinalaisia, jotka muodostavat nykyisin alueen selvän enemmistön. Mongolit muodostavat väestöstä vain 3,5 % ja muut vähemmistöt, kuten daguurit, evenkit ja oroqinit 8 %. Sisä-Mongolian maatalousalue käsittää Keltaisenjoen varren ja Sisä-Mongolian raja-alueet Shanxin, Hebein, Liaoningin ja Jilinin kanssa. Tällä alueella asuu 61 % koko alueen väestöstä sen kuitenkin kattaessa vain 13 % sen pinta-alasta. Sisä-Mongolian mongoleista tällä alueella asuu 31 %, mutta alueen väestöstä he muodostavat vain 8 %. Sisä-Mongolia on kaupungistunut nopeasti. Kun kaupungeissa asui vain 22 % väestöstä vielä vuonna 1978, oli sama lukema vuonna 1990 jo 36 %.[17]
Hallinnollinen jako
Sisä-Mongolian hallinnolliset alueet
Sisä-Mongolian autonominen alue perustettiin virallisesti 12. joulukuuta 1949 kommunistien vallattua alueen Kiinan sisällissodassa. Alkuperäinen Sisä-Mongolian alue oli nykyistä pienempi. Vielä tuolloin oli olemassa Suiyuanin provinssi. Suiyuan liitettiin Sisä-Mongoliaan vuonna 1954 ja sen entinen pääkaupunki Guisui uudelleennimettiin Hohhotiksi. Vuonna 1955 Rehen provinssi lakkautettiin ja sen alueet jaettiin Liaoningin, Hebein ja Sisä-Mongolian alueiden kesken. Molemmat Sisä-Mongoliaan liitetyistä alueista olivat enemmistöltään kiinalaisia. Kulttuurivallankumouksen aikana Sisä-Mongolia myös menetti joitakin alueitaan. Idässä Sisä-Mongolian alueista Hulun Buirin liiton alueet annettiin Heilongjiangin provinssille, Hingganin ja Jirimin liitot Jilinille, sekä Juu Udan liitto Liaoningille. Lännessä Ningxiaan ja Gansuun liitettiin muutamia qi-alueita. Vuonna 1979 alkaneiden poliittisten uudistusten myötä vanhat rajat kuitenkin palautettiin. Jagdachin alue kuuluu tätä kautta teoriassa Sisä-Mongoliaan, mutta käytännössä sitä hallitaan edelleen Heilongjiangin maakunnasta käsin.[18]
Perinteisesti Sisä-Mongolia on jaettu liittoihin (meng, 盟), jotka vastaavat Kiinan prefektuureja. 1990-luvusta lähtien liittoja on muutettu prefektuuritason kaupungeiksi muun Kiinan tavoin. Nykyään Sisä-Mongolia jakautuu yhdeksään prefektuuritason kaupunkiin ja kolmeen liittoon.[19] Sisä-Mongolian liitot ja kaupungit ovat:[20]
Piirikuntatasolla alueet jakautuvat edelleen kaupunkeihin, piirikuntiin sekä alueen ainutlaatuisiin lippuihin (qi, 旗). Piirikuntatason yksikköjä on yhteensä 101.
Lähteet
Christopher P. Atwood: Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire. Facts On File, 2004. ISBN 0-8160-4671-9(englanniksi)
↑3-14 Gross Regional Product and Indices (Kiinan eri maakuntien alueellinen BKT vuosina 2009–2013, vuoden 2013 arvo) China Statistical Yearbook 2014. National Bureau of Statistics of China, stats.gov.cn. Viitattu 12.4.2015. (englanniksi)
↑3-15 Per Capita Gross Regional Product and Indices (Kiinan eri maakuntien alueellinen BKT vuosina 2009–2013 per capita, vuoden 2013 arvo.) China Statistical Yearbook 2014. National Bureau of Statistics of China, stats.gov.cn. Viitattu 12.4.2015. (englanniksi)
↑Euro exchange rates CNY. Chinese yuan renminbi (CNY) (Euroopan keskuspankin vaihtokurssi 1 CNY=0,1198 EUR) Kurssimuunnos euroiksi käyttäen vuoden lopun kurssia 31.12.2013. European Central Bank, ecb.int. Viitattu 12.4.2015. (englanniksi)
↑3-1 Gross Domestic product (Sarakkeiden Gross National Income ja Per Capita GDP (yuan) arvot vuodelle 2013. Huomautus. Statistical Yearbook 2014 -teoksen taulukkojen välillä vaikuttaisi olevan keskinäistä ristiriitaa. Tämän taulukon ilmoittama Kiinan arvioitu BKT 2013 poikkeaa alueellisten BKT:den summasta (taulukko 3-14), alueiden BKT:den summa antaa 11,3 % korkeamman BKT:n kokonaisarvon Kiinalle.) China Statistical Yearbook 2014. National Bureau of Statistics of China, stats.gov.cn. Viitattu 12.4.2015. (englanniksi)
↑Rongxing Guo • Uradyn E. Bulag • Michael A. Crang • Thomas Heberer • Eui-Gak Hwang • James A. Millward Morris Rossabi • Gerard A. Postiglione • Chih-yu Shih • Nicholas Tapp • Luc Changlei Guo: Multicultural China – A Statistical Yearbook (2014), s. 379–380. Springer. ISBN 978-3-662-44112-1(englanniksi)
.svg)
