PROFILPELAJAR.COM

Tämä artikkeli käsittelee kasvillisuusvyöhykettä. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.

Aroa nykyisen Uzbekistanin alueella. Kuva 1900-luvun alusta.

Aro eli steppi^[1] on luonnonvaraisen heinä- ja ruohokasvillisuuden ja joskus myös pensaiden peittämä verrattain kuiva ja puuton kasvillisuusvyöhyke. Tunnettuja aroja ovat Venäjän sisäosien ja Keski-Aasian arot, Argentiinan pampa, Amerikan preeria ja Unkarin pusta. Unkarista Keski-Aasian kautta Kiinan Mantšuriaan saakka ulottuva alue muodostaa laajan yhtenäisen aroalueen, Euraasian aron.

Aroja tavataan usein lauhkealla ja subtrooppisella ilmastovyöhykkeellä, ja ne ovat tavallisesti tasankoja, joskus myös vuoristoissa, yleensä aluetta, jolla kuivuuden vuoksi vilja ei menesty. Keväisin arotkin kukkivat, kun sipuli- ja mukulakasvit puhkeavat kukkaan lyhyen kevään aikana kun lumet sulavat.

Arot ryhmitellään usein vallitsevan kasvillisuuden mukaan ruoho-, heinä- ja pensasaroihin. Varsin tavallinen ruoho- ja heinäarojen jako on ryhmittely kosteampiin pitkäruohoisiin ja kuivempiin lyhytruohoisiin aroihin, ja näiden välisiin sekaruohoaroihin. Pensasaro eli puoliaavikko on usein aavikoiden reunamaita. Aro voi esimerkiksi taitamattoman viljelyn ja kuivuuden yhteisvaikutuksesta aavikoitua nopeasti.

Maaperä ja eliöstö

Aron maannos on kosteilla aroilla viljavaa mustamultaa (tšernoseemi) ja kuivemmilla lyhytruohoisemmilla aroilla kastanjanruskeaa aromaannosta. On myös kolmannen tyyppistä kostean aron maannosta, jota on lähellä metsänrajaa. Niittyaro on kostein arolaji. Pitkäheinäinen aro on kosteampaa kuin lyhytheinäinen. Pensasaro on kuiva aron ja aavikon välimuoto, puoliaavikko, jollainen on myös suola-aro.

Aroilla kasvaa monivuotisia heiniä ja maahan ravintoa varastoivia kasveja, sipuleita ja juurakoita. Rehevilläkin niittyaroilla juurissa on 80-85 % biomassasta ja puoliaavikoita lähestyvillä kuivilla aroilla yli 90 %. Suuri osa kasvien biomassasta vaihtuu joka vuosi. Keski-Argentiinan pampalla kasvaa nykyään monia eurooppalaisia heiniä ja ruohoja, mutta tämäkin alue on laajalti viljelty. On myös kylmää, kuivaa aromaista kasvillisuutta, joka on lähinnä tundraa tai vuoristokasvillisuutta.

Aron primaarinettotuotanto on vuodessa noin 400 g/m² vuodessa^[2], mutta määrä vaihtelee huomattavasti alueittain muun muassa veden imeytymisen mukaan. Tämä mahdollistaa suurten kasvinsyöjäeläinten, kuten biisonien, elämisen arolla. Arolle on tyypillistä suuri maanalaisen biomassan osuus, biomassa on muun muassa juurakoissa, sipuleissa ja mukuloissa.

Suuret arot

Euraasian aro ulottuu Unkarista Etelä-Venäjän ja Siperian kautta Tyynellemerelle. Tällä arolla on monin paikoin hienojakoista lössiä. Ukrainassa on mustan mullan eli tsernotsemin alue.

Muita suuria aroalueita ovat Pohjois-Amerikan preeriat ja Etelä-Amerikan pampat. Preeria jakautuu kosteampaan läntiseen ja kuivempaan itäiseen aroon. Pampan itäosa on yksi Argentiinan vehreimpiä alueita.

Etelä-Afrikassa on veldi ja Australiassa ja Uudessa-Seelannissa downs. Vuoristojen ruohoisia aroalueita ovat Andien Puna (punja) ja Keski-Aasian vuoristojen Pamir. Trooppisten alueiden savannit muistuttavat joskus aroja.

Ilmasto

Aroilmasto on mannerilmasto: kesät ovat suhteellisen kuivat ja kuumat, talvet taas tuulisia ja kylmiä. Aroilmaston tyyppi on Köppenin ilmastoluokituksessa BS.

Aroilmasto on kuiva ilmasto, joka erotetaan metsästä ja aavikosta kuivuusrajojen perusteella. Kuivuusraja riippuu haihtumisesta, joka riippuu lämpötilasta. Jos subtrooppisen aavikon sademäärä on noin 250 millimetriä, aron sademäärä on 250-500 millimetriä. Aron ja aavikon raja saadaan kaavasta R = 160 + 9*T, jossa R on aron ja aavikon sademääräraja (mm) ja T vuoden keskilämpötila (°C). Monia muita kuivuusrajojen laskukaavoja on kehitelty, joissa sademääräkynnys riippuu siitä, kuinka paljon sadetta tulee nimenomaan lämpiminä kuukausina eli lämpimänä vuosipuoliskona (huhti-syyskuu pohjoisella, loka-maaliskuu eteläisellä pallonpuoliskolla).

Lähteet

The Guinness guide to plants of the world, D. M. Moore, Peter Haggett, Guinness books 1991, ISBN 0-85112-518-2

Viitteet

↑ TEPA-termipankki TEPA-termipankki. 8.12.2020. Viitattu 3.6.2021.
↑ Terrestrial Biomes Forseth, I. (2010) Terrestrial Biomes. Nature Education Knowledge 1(8):12

Kirjallisuutta

Björklund, Tom & Vuokko, Seppo: Mammutin aika - useimmat jääkauden lajit elävät yhä. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4113-4
Euroopan luonto, Milos Andera, H. F. Ullmann 1998, ISBN 978-3-8331-4735-7