Hui-kiinalaisia asuu koko Kiinan alueella, mutta he ovat keskittyneet erityisesti Luoteis-Kiinaan. Siellä puolestaan heitä asuu erityisesti Linxian autonomisessa prefektuurissa Gansun maakunnassa, sekä Ningxian autonomisella alueella, joka vuoteen 1958 saakka oli osa Gansun maakuntaa.[2] Muualta Kiinassa heitä löytyy suuremmissa määrin Henanista, Xinjiangista, Qinghaista ja Yunnanista. Lisäksi TiibetinLhasassa asuu noin 6 000 tiibetiä puhuvaa hui-kiinalaista.[3] Entisen Neuvostoliiton alueella asuu noin 65 000 hui-kiinalaista ja heidät tunnetaan tällä alueella dungaaneina. Dungaaneita asuu Kazakstanissa, Kirgisiassa ja Venäjällä. Lisäksi hui-kiinalaisia löytyy Taiwanista, Hongkongista ja Macaolta, sekä kiinalaisista maahanmuuttajayhteisöistä ympäri maailmaa.[2] Taiwanissa asuu noin 50 000 maan kansalaisuuden omaavaa muslimia ja heistä arviolta 90 % on etnisiä hui-kiinalaisia[4].
Historia
Hui-kiinalainen imaami kuvattuna 1900-luvun alkupuoliskolla.
Islam saapui Kiinaan Tang-dynastian aikana vuosien 618 ja 906 välillä. Sen toivat maahan arabi- ja persialaiskauppiaat ja merimiehet. Monet heistä asettuivat asumaan Kiinaan ja menivät naimisiin paikallisten naisten kanssa. He joutuivat pitkään asumaan eristyksissä omissa enklaaveissaan, jossa he saattoivat tosin harjoittaa islamin mukaista elämää. Ensimmäisen aallon mukana tulleiden muslimien lapset alkoivat sittemmin puhua kiinaa ja heidän määränsä kasvoi maahanmuuton ja luonnollisen väestönkasvun seurauksena. Muslimeja tuli entistä enemmän mongolien valloitettua Kiinan 1200-luvulla. Mongolihallitsijat toivat maahan oppineita muslimeja Keski- ja Länsi-Aasiasta toimimaan esimerkiksi virkamiehinä. Sittemmin he sulautuivat paikallisiin hui-kiinalaisiin. Muslimien maahanmuutto puolestaan tyrehtyi 1500-luvulla eurooppalaisten otettua Intian valtameren kauppaherruuden arabeilta. Huit omaksuivat paljon tapoja han-kiinalaisilta, kuten esimerkiksi kielen, ruuan, sukunimet ja niin edelleen,mutta uskonto ja oma identiteetti säilyi edelleen.[2]
Vaikka han- ja hui-kiinalaiset ovatkin uskontoa lukuun ottamatta tavoiltaan melko samanlaisia, ei yhdessäelo aina luonnistunut. 1500-luvulta 1900-luvulle uskonto aiheutti useita kapinoita paitsi hui-kiinalaisten, myös dongxiangien, salaarien ja bonanien parissa Kiinan pohjoisissa keskiosissa ja Yunnanissa. Näissä kapinoissa kuoli yhteensä arviolta yli 10 miljoonaa henkilöä. Kapinoille tuli suurimmaksi osaksi loppu Kiinan tasavallan perustamisen jälkeen vuonna 1912. Tuolloin hui-kiinalaiset tunnustettiin yhtenä Kiinan "viidestä suuresta kansasta". Hui-kiinalaiset osallistuivat eri uudistusliikkeisiin 1920- ja 1930-luvuilla. Kommunistit eivät keränneet heidän kannatustaan uskonnonvastaisen politiikan takia. Niinpä kun kommunistit voittivat Kiinan sisällissodan, tuhannet hui-kiinalaiset pakenivat kansallismielisten kanssa Taiwaniin. Hui-kiinalaisia päätyi myös Hongkongiin, Macaolle ja ulkokiinalaisten keskuksiin.[2]
Pelättyä uskonnollista vainoa ei kuitenkaan kommunistien taholta tullut, poikkeuksena kulttuurivallankumous, jonka aikana hyökättiin uskonnollisia symboleja vastaan. Kiinassa vähemmistöpolitiikassa otettiin mallia Neuvostoliitosta, jossa vähemmistöille luotiin omia itsehallintoalueita. Niinpä vuoteen 1980 mennessä oli luotu 107 erilaista vähemmistöjen autonomista aluetta, joista 12 luotiin hui-kiinalaisille.[2]
Hui-kiinalaiset elävät melko pitkälti samoin kuin han-kiinalaisetkin. Ulkonäöltä han- ja hui-kiinalaisia voi olla vaikea erottaa toisistaan, vaikkakin jotkut hui-kiinalaiset pitävät oman etnisen ryhmänsä merkkeinä esimerkiksi isompia neniä, suurempaa ruumiinkarvoitusta ja syvempiä silmiä. Hui-kiinalaisilla on myös selkeä oma identiteetti eikä uskontoa pidetä ainoana heitä han-kiinalaisista erottavana tekijänä. Yksi tärkeä osa tätä on periytyminen ulkomaalaisista ja etenkin arabeista. Niinpä monesti myös hui-kiinalaiset jotka eivät edes harjoita islamin uskoa pitävät itseään silti hui-kiinalaisina.[2]
Uskonnollisesti hui-kiinalaiset seuraavat hanafi-koulukunnan sunnalaista islamia. Suuri osa heistä ei kuitenkaan harjoita uskontoaan aktiivisesti. Joka tapauksessa yhteisö on jakaantunut uskonnollisesti myös vanhaan- ja uuteen koulukuntaan. Vanhan koulukunnan kannattajat eivät pidä joitakin islamia edeltäneeltä ajalta säilyneiden rituaalien harjoittamista haittana, kun taas uusi koulukunta pyrkii harjoittamaan niin sanottua puhdasta islamia. 1990-luvun aikana muslimivähemmistöjen rauhoittelemiseksi Kiinan keskushallinto salli moskeijoiden ja koraanikoulujen rakennuttamisen, sekä hadžin suorittamisen.[2]
Maaseudulla hui-kiinalaiset asuvat usein omissa kylissään erillään muista etnisistä ryhmistä. Elinkeinoiltaan he eivät kuitenkaan juurikaan eroa naapureistaan. Kiinan pohjoisosissa he viljelevät vehnää ja vuoririisiä. Etelässä kasvatetaan puolestaan suoriisiä, joka tarvitsee kasvualueelleen vuoririisistä poiketen riisinviljelyyn tavallisesti liitetyt vesipadot. Kaupungeissa suuri osa hui-kiinalaisista työskentelee tehtailla. Heitä on toisaalta ollut pitkään muita etnisiä ryhmiä useammin palvelualoilla.[3] Järjestetyt avioliitot ja moniavioisuus oli tavallista, kunnes kommunistit kielsivät niiden harjoittamisen valtaannousunsa jälkeen[2].
↑ abcdefghJames S. Olson: An ethnohistorical dictionary of China, s. 148–151. Greenwood Press, 1998. ISBN 0-313-28853-4(englanniksi)
↑ abPaul Friedrich, Norma Diamond: Encyclopedia of World Cultures - Russia and Eurasia / China, s. 452–453. G.K. Hall & Co., 1994. ISBN 0-8161-1810-8(englanniksi)
↑Mark Caltonhill: Practicing Islam in Taiwan The American Chamber of Commerce in Taipei. Viitattu 7.11.2014. (englanniksi)
