Keväästä 1939 Britannian amiraliteetti oli pitänyt Skandinaviaa mahdollisena sotanäyttämönä, mikäli sota Saksan kanssa alkaisi. Ensimmäisen maailmansodan maataistelujen tuho oli yhä tuoreessa muistissa, eivätkä britit halunneet aloittaa laajaa maasotaa kevein perustein. Amiraliteetti suunnitteli laivaston hyödyntämistä Saksan teollisuuden heikentämiseen saarrolla. Saksan sotateollisuus tarvitsi rautamalmia, jota se osti Ruotsilta. Malmi kaivettiin Kiirunan ja Malmivaaran kaivoksilla Pohjois-Ruotsissa, josta se kuljetettiin malmirautatietä pitkin Luulajan ja Pohjois-Norjan Narvikin satamiin lastattavaksi laivoihin. Saarto Pohjanmerellä edesauttaisi myös Saksan koko laivaliikenteen täydellistä saartoa.
Saksan laivaston komentaja Erich Raeder oli tunnistanut uhan ja keskusteli Skandinavian roolista Adolf Hitlerin ja muun sodanjohdon kanssa Puolan valtaamisen jälkeen lokakuussa 1939. Raeder varoitti mahdollisesta Norjaan tulevien brittitukikohtien aiheuttamasta uhasta ja korosti sitä, kuinka Saksa puolestaan hyötyisi, jos sillä olisi omia tukikohtia Norjassa. Hitler ei vastustanut Raederia, mutta hänen huomionsa oli kääntynyt täysin Ranskan valtaamiseen. Skandinavian valtaussuunnitelmat eivät kiinnostaneet muuta Wehrmachtin johtoa.
Marraskuun 1939 lopussa Britannian laivastoministeri Winston Churchill ehdotti operaatio Wilfrediä eli Norjan aluevesien miinoittamista. Tämä pakottaisi Saksan siirtämään rautamalmikuljetusten reittiä Pohjanmeren avovesille, missä laivasto voisi ne estää. Churchillin mukaan operaatio myös provosoisi Saksaa ottamaan aloitteen Skandinaviassa, jolloin liittoutuneet soveltaisivat Suunnitelma R4:ää ja valtaisivat Norjan ilman pelkoa suurista diplomaattisista seurauksista ja saavuttaen omat strategiset tavoitteensa. Pääministeri Neville Chamberlain ja ulkoministeri Lordi Halifax eivät hyväksyneet operaatiota, koska pelkäsivät Yhdysvaltain ja muiden puolueettomien maiden reaktioita. Talvisodan syttyminen muutti diplomaattista tilannetta, sillä länsiliittoutuneet sympatisoivat Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Suomea. Valesodan keskeyttäneessä alkuhuumassa esitettiin useita suunnitelmia Suomen auttamiseksi, mutta niistä ei ollut käytännön hyötyä Suomelle. Churchill ehdotti suunnitelmaansa uudelleen, mutta se hylättiin jälleen.
Joulukuussa 1939 Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska aloittivat konkreettisten suunnitelmien laatimisen Suomen auttamiseksi. Suunnitelmana oli lähettää maihinnousujoukko Narvikiin Pohjois-Norjaan ja vallata malmirautatie sekä muut mahdolliset kulkureitit. Suunnitelma salli liittoutuneiden vallata myös Ruotsin alueella olevat kaivokset. Chamberlain ja Halifax hyväksyivät suunnitelman. He luottivat lisäksi Norjan tekevän yhteistyötä liittoutuneiden kanssa, mikä poistaisi osan laillisuusongelmista.
Kun liittoutuneet tiedottivat Ruotsia ja Norjaa suunnitelmasta, se sai erittäin kielteisen vastaanoton kummassakin maassa. Natsimielinen norjalainen Vidkun Quisling jopa lähestyi Saksaa varoituksineen ja avunpyyntöineen liittoutuneiden muodostaman uhan vuoksi. Hitler lupasi lähettää pieniä joukkoja apuun ”pitääkseen Norjan neutraalina” mikäli uhka toteutuisi. Liittoutuneet jatkoivat sotaretkensä suunnittelua, mutta se menetti laillisen perusteensa, kun Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa maaliskuussa 1940.
Suunnittelu
Norjan valtaamisella oli kannattajansa Saksan esikunnissa. Niinpä 14. joulukuuta 1939 Hitler määräsi salaisesti laadittavaksi ennakoivan suunnitelman Norjan valtaamiseksi. Studie Nord -suunnitelman 20. tammikuuta 1940 annetun luonnoksen mukaan jokainen merkittävä satama tultaisiin valtaamaan salamaoperaatiossa laivaston avulla. Hitler osoitti hieman aikaisempaa suurempaa kiinnostusta ja määräsi lisää voimavaroja suunnittelutyön jatkamiseksi. Sitten tapahtui jotain, mikä lisäsi Hitlerin päättäväisyyttä.[1]
Käsikähmän aikana kuolleita saksalaisia kannetaan haudattavaksi Altmarkilta.
Saksalainen tankkeri ja tukialus Altmark oli palaamassa Saksaan lastinaan 299 taistelulaiva Admiral Graf Speen vangitsemaa brittiläistä merimiestä. Alus oli 15. helmikuuta 1940 Norjan aluevesillä ja joutui kolme kertaa Norjan laivastontorpedoveneiden pysäyttämäksi. Jokaisella kerralla norjalaiset nousivat laivaan ja tutkivat sen, vaikka miehistö vakuutti laivan olevan vain tavallinen kauppalaiva. Aluksen lastiruumaan piilotetut brittivangit pitivät kovaa meteliä, mutta norjalaiset eivät joko kuulleet tai välittäneet asiasta, vaan antoivat matkan jatkua.
Brittiläinen meritiedustelukone huomasi Altmarkin myöhemmin samana päivänä. Laivasto lähetti sen perään hävittäjä HMS Cossackin ja Altmark joutui vetäytymään piiloon Jøssingfjordiin. Seuraavana päivänä Cossack seurasi Altmarkia vuonoon ja pakotti sen ajamaan rantahietikolle. Ryhmä brittisotilaita otti Altmarkin haltuunsa lyhyen taistelun jälkeen. Altmarkia saattaneet norjalaiset tykkiveneet protestoivat, mutta eivät ottaneet osaa kahakkaan. Britit vapauttivat sotavangit ja jättivät Jøssingfjordin taakseen varhain aamulla 18. helmikuuta.
Norjalaiset olivat raivoissaan, mutta eivät halunneet tulla vedetyksi mukaan suursotaan. Norjan toiminta Altmarkin tapauksen aikana vahvisti sekä liittoutuneiden että Saksan epäluuloja norjalaisten neutraaliutta kohtaan.
Falkenhorstin luonnos
Nikolaus von Falkenhorst
Kuultuaan Altmarkista Hitler raivostui. Erich Raederin mukaan tapaus näytti asettaneen Norjan kyvyn säilyttää neutraaliutensa kokonaan uuteen valoon. 19. helmikuuta Hitler määräsi operaatio Weserübungin suunnittelemista vauhditettavaksi. Seuraavana päivänä hän oli jo vakuuttanut itsensä, että britit olivat nousemassa maihin Norjaan hetkellä millä hyvänsä ja antoi määräyksiä joukkojen siirtämisestä. Alfred Jodl rauhoitti tilannetta, koska operaatiolla ei ollut edes johtajaa. Wilhelm Keitel ehdotti tehtävään vasta kenraaliksi ylennettyä Nikolaus von Falkenhorstia. Vaikka Hitler tunsi epäluuloa aatelissukuisia upseereja kohtaan, Falkenhorstia pidettiin eräänlaisena pohjoisten sotaolojen asiantuntijana, sillä hän oli ollut Rüdiger von der Goltzin esikuntapäällikkönä saksalaisten sotaretkellä Suomen sisällissodassa 1918. Falkenhorst komennettiin saapuvaksi jo seuraavana päivänä. [1]
21. helmikuuta Hitler kyseli Falkenhorstilta tämän kokemuksista Suomessa ja antoi hänelle tehtäväksi laatia nopeasti toteutettava suunnitelma Norjan valtaamiseksi. Kenraali Jodlin mukaan pelkäksi työhaastatteluksi aiottu tapaaminen päättyi Hitlerin pitkään monologiin Norjan tärkeydestä Saksalle sekä käytettävissä olevista mahdollisuuksista. Hitler näytti tempautuneen mukaan hankkeeseen. Falkenhorst sai kuulla vain osia edellisistä suunnitelmista, koska Hitler antoi uusia ohjeita ja koska hanke tahdottiin pitää salassa. Jopa niin salassa, ettei kenraali saanut edes käyttää sotatoimiston karttoja, vaan hän joutui poikkeamaan kirjakaupassa ostamassa Norja-aiheisen Baedeker-matkaopaskirjasen matkallaan hotellihuoneeseensa suunnittelemaan operaatiota. Hänen tuli ilmoittautua takaisin Führerille kello 17 mennessä mukanaan luonnos siitä, kuinka hän aikoisi käyttää viittä divisioonaa Norjan valtaamiseen.[1]
Falkenhorstin luonnos sisälsi samankaltaisuuksia amiraali Theodor Krancken erityisesikunnan laatiman Studie Nordin kanssa. Myös Krancke oli käyttänyt samaa Baedeker-kirjasta apunaan. Hitler hyväksyi luonnoksen ja nimitti Falkenhorstin johtamaan operaatiota saman päivän iltana. Jodlin mukaan Falkenhorst hyväksyi tehtävän innoissaan, mutta ainakin sodan jälkeen Falkenhorst kielsi olleensa erityisen iloinen toimeksiannosta.[1]
Operaatiosuunnitelma
Operaatio Weserübungin kulku
Alkuperäinen suunnitelma oli saada Tanskalta lupa käyttää lentokenttiä vaatimalla niitä diplomaattisin keinoin. 1. maaliskuuta 1940 Hitler kuitenkin lisäsi muutoksen, että myös Tanska tultaisiin valtaamaan.
Saksalaisia risteilijöitä matkalla kohti Norjaa päivää ennen Weserübungin aloitusta. Raskas risteilijä Blücher kuvattuna risteilijä Emdeniltä.
Kriegsmarinen tammikuussa laatiman suunnitelman mukaan avainseikkoja olivat yllätyksellisyys ja nopeus. Yllätys olisi tärkeä, sillä se vähentäisi riskiä Norjan vastarinnan tehostumiseksi ja brittien väliintulon mahdollisuutta. Nopeus saavutettaisiin käyttämällä nopeita sota-aluksia joukkojen kuljetukseen hitaiden joukkojenkuljetusalusten sijasta. Näin kaikki kohteet voitaisiin tavoittaa samanaikaisesti ja pienemmällä paljastumisen riskillä. Uusi suunnitelma vaati myös erikoisjoukkoja, kuten vuoristo-, laskuvarjojääkäri- ja motorisoitujen joukkojen käyttöä.
Suunnitelmassa toivottiin Tanskan ja Norjan kuninkaiden nopeaa kaappaamista, joka vauhdittaisi antautumista.
Lopullinen suunnitelma sai koodinimekseen operaatio Weserübung (”Harjoitus Weserillä”) 27. tammikuuta 1940. Osallistuvat maavoimat alistettiin XXI armeijaryhmälle, johon kuului 3. vuoristodivisioona ja viisi jalkaväkidivisioonaa, joilta puuttui taistelukokemusta. Kolme laskuvarjokomppaniaa tulisi valtaamaan lentokentät. Päätös liittää mukaan 2. vuoristodivisioona tehtiin myöhemmin. Koko operaatioon tulisi osallistumaan myös noin tuhat lentokonetta.
Varhain huhtikuun 9. päivän aamuna vuonna 1940 koitti Wesertag (”Weser-päivä”). Saksa valloitti Tanskan ja hyökkäsi Norjaan. Saksalaiset ilmoittivat maiden hallituksille, että Wehrmacht on saapunut ”suojelemaan maiden neutraaliutta ranskalais-brittiläistä aggressiota vastaan.”
Invaasiolaivaston nimellinen saapumisaika — Weserzeit (”Weser-tunti”) oli 05:15 Keski-Euroopan aikaa.
Lähteet
François Kersaudy: Norway 1940. University of Nebraska Press, 1998. ISBN 978-0-8032-7787-8(englanti)
