Ruge valmistui upseeriksi vuonna 1902, kävi Norjan sotakorkeakoulun 1905 ja suoritti yleisesikuntaupseerin tutkinnon 1915, minkä jälkeen hän toimi eri joukko-osastojen komentajana sekä vuosina 1929–1933 strategian ja sotahistorian opettajana sotakorkeakoulussa. Ruge oli Norjan pääesikunnan päällikkönä 1933–1938 ja jalkaväen ylitarkastajana 1938–1940. Hän sai vuonna 1933 everstin ja 1940 kenraalimajurin arvon. Hän osallistui 1930-luvulla Norjan puolustusvoimien kehittämiseen ja puolustussuunnitelmien laatimiseen.[1]
Ruge määrättiin armeijan komentavaksi kenraaliksi Kristian Laaken tilalle Saksan hyökkäyksen toisena päivänä 10. huhtikuuta 1940,[1] jolloin Etelä-Norjan suurimmat kaupungit olivat jo saksalaisten hallussa. Ruge kävi viivytystaisteluja vetäen samalla joukkojaan pohjoiseen. Hän sai tuekseen liittoutuneiden apujoukot, jotka nousivat 15. huhtikuuta maihin Keski-Norjassa ja 28. toukokuuta Narvikissa.[2] Pohjois-Norjassa puolustustaistelua johti kenraali Carl Gustav Fleischer. Toukokuun alussa Ruge, maan hallitus ja kuningas Haakon VII siirtyivät Pohjois-Norjan Tromssaan ja edelleen Målselviin. Virallisesti Ruge nimettiin uuteen virkaan puolustusvoimien komentajaksi (Forsvarssjefen) 18. toukokuuta. Liittoutuneiden apujoukkojen vetäydyttyä Norjan armeija antautui 10. kesäkuuta 1940. Ruge ei lähtenyt kuninkaan ja hallituksen mukana maanpakoon, vaan jäi saksalaisten vangiksi.[1]
Ruge oli koko lopun maailmansodan ajan sotavankina, lokakuuhun 1940 asti Norjassa, sen jälkeen joulukuuhun 1943 saakka Königsteinin linnoituksessaDresdenissä, vuosina 1943–1944 eri sotavankileireillä Puolassa ja lopuksi Luckenwaldessa. Palattuaan sodan jälkeen Norjaan Ruge ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänet nimitettiin uudelleen puolustusvoimien komentajaksi heinäkuussa 1945. Hän erosi 1. tammikuuta 1946 ajauduttuaan erimielisyyksiin puolustusministeri Jens Christian Haugen kanssa.[1]
