Haakon VII (3. elokuuta1872 – 21. syyskuuta1957) oli Norjan kuningas vuosina 1905–1957. Hän oli syntyjään Tanskan prinssi Carl. Hänen vanhempansa olivat Tanskan kuningas Fredrik VIII ja Ruotsin prinsessa Lovisa. Prinssi Carl otti norjalaisen nimen Haakon, kun hänet valittiin uudelleen itsenäistyneen Norjan kuninkaaksi 18. marraskuuta 1905.[1] Hän avioitui vuonna 1896 serkkunsa, Ison-Britannian ja Irlannin prinsessa Maudin kanssa. Avioliitosta syntyi 1903 Tanskan prinssi Alexander, tuleva Norjan kruununprinssi Olav.[2]
Haakon VII teki valtiovierailun Suomeen kesäkuun alussa 1928. Vierailun isäntänä oli presidentti Lauri Kr. Relander.[3]
Saksan miehitettyä Norjan1940 kuningas Haakon siirtyi maanpakoon Lontooseen, mistä käsin hän toimi Saksan vastaisen toiminnan symbolina. Kuningas palasi maanpaosta 1945natsi-Saksan kukistuttua.
Haakon VII kaatui kylpyhuoneessaan 1955, minkä seurauksena hänen reisiluunsa murtui, ja hän joutui pyörätuoliin. Menetettyään liikuntakykynsä kuningas masentui, ja hänen tilansa huononi. Hän joutui luovuttamaan tehtäviään kruununprinssi Olaville. Kuningas Haakon VII kuoli 1957, ja kruununprinssi Olav seurasi häntä valtaistuimelle Olavi V:nä.
Haakon VII:tä pidetään yhtenä merkittävimmistä ennen toista maailmansotaa vaikuttaneista norjalaisista johtajista. Hänen onnistui pitää vasta itsenäistynyt maansa yhtenäisenä epävakaissa poliittisissa olosuhteissa. Vuonna 1927 hän ilmoitti olevansa myös kommunistien kuningas. Näillä toimilla on ollut ratkaiseva merkitys Norjan poliittiselle tilanteelle sekä toisen maailmansodan aikana että sen jälkeen.
Haakon VII:n kuninkaallinen monogrammi.
Lähteet
↑Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 72. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.