1800-luvulle tultaessa eurooppalaiset olivat levittäytyneet jokaiseen maanosaan. Suurvaltoja olivat Yhdistynyt kuningaskunta, Espanja, Ranska, Preussi, Itävalta, Venäjä ja turkkilainen Osmanien valtakunta. Kiinan Qing-dynastia oli heikkenemässä ja Intia oli jakautunut pieniin kuningaskuntiin. Afrikan rannikolla oli eurooppalaisten siirtokuntia, mutta mantereen sisäosassa oli lukuisia itsenäisiä valtakuntia.
Eurooppa vuonna 1812 Ranskan ollessa suurimmillaanEurooppa Wienin kongressin jälkeen 1815
Ranska oli käytännössä ollut sodassa naapurivaltioita vastaan Ranskan vallankumouksesta lähtien 1789. Niin sanotut Ranskan vallankumoussodat päättyivät vuonna 1802, joiden aikana Napoleon oli noussut Ranskan yksinvaltiaaksi. Napoleon uudisti Ranskan yhteiskuntaa ja armeijaa ja pyrki yhdistämään Euroopan valtansa alle. Vuonna 1803 Yhdistynyt kuningaskunta julisti sodan Ranskalle, mistä alkoi Napoleonin sodat.[1]
Useat Euroopan maat liittoutuivat Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa Napoleonia vastaan, mutta Napoleon oli alkuun menestyksellinen. Hän kukisti Itävallan ja Venäjän Austerlitzin taistelussa 1805 ja Preussi lyötiin Jenan taistelussa 1806. Venäjä kärsi toisen merkittävän tappion Friedlandin taistelussa 1807, minkä jälkeen Manner-Euroopan merkittävimmät valtiot olivat valmiita rauhaan.[1]
Yhdistynyt kuningaskunta voitti Ranskan laivaston Trafalgarin taistelussa 1805, minkä vuoksi Napoleon ei voinut nousta maihin Britteinsaarille. Napoleon järjesteli Euroopan valtioita uudelleen liittäen alueita Ranskaan ja perustaen Ranskan alaisia nukkevaltioita. Britit puolestaan julistivat Napoleonin mannermaasulkemus-nimiseen kauppasaartoon Ranskan talouden heikentämiseksi.[1]Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lakkautettiin 1806, ettei Napoleon voisi julistautua Euroopan keisariksi.
Vuonna 1808 Ranskan liittolaisessa Espanjassa syttyi kapina, jota Yhdistynyt kuningaskunta tuki. Kapina päättyi pitkien taisteluiden jälkeen Napoleonin ensimmäiseen tappioon. Vuonna 1812 Napoleon kokosi kaikkien aikojen suurimman armeijan ja lähti valloittamaan Venäjää lopullisesti. Venäläiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa ja vetäytyivät Napoleonin edeltä. Nälkiintynyt armeija joutui vetäytymään Venäjältä loppuvuodesta.[2]
Venäjän sotaretken jälkeen eurooppalaiset valtiot muodostivat uuden liiton Napoleonia vastaan. Ranska kärsi murskatappion Leipzigin taistelussa 1813 ja lopulta Pariisi vallattiin 1814, Napoleon syrjäytettiin ja pakotettiin maanpakoon Elban saarelle Italian edustalle.[3]
Napoleon palasi maanpaosta 1815 ja otti Ranskan armeijan komennon taas itselleen. Hänen lyhyttä valtaansa kutsutaan satapäiväiseksi keisarikunnaksi, sillä britit löivät hänet lopullisesti Waterloon taistelussa samana vuonna. Napoleon lähetettiin loppuelämäksi maanpakoon Saint Helenan saarelle Atlantille.[3]
Napoleonin sodat mullistivat myös muita maanosia. Napoleon myi Louisianan siirtomaan Yhdysvalloille vuonna 1803. Espanjan ja Portugalin miehityksen aikana entiset siirtomaaisännät menettivät otteensa siirtokunnistaan Latinalaisessa Amerikassa. Espanjalaisen Amerikan itsenäisyyssodat alkoivat vuonna 1809 ja johtivat lopulta siirtokuntien itsenäistymiseen.[4] Intiassa britit saivat koko alueen haltuunsa Ranskan siirtokuntien ja liittolaisten kukistuessa.
Napoleonin sotien jälkeen suurvallat kokoontuivat Wienin kongressiin keskustelemaan vallanjaosta.
Wienin kongressin jälkeinen aika
Wienin kongresissa suurvallat päättivät vastustaa valistusaatetta ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Valtiot sopivat valtatasapainosta Euroopassa ja lupasivat tukea toisiaan mahdollisissa vallankumousyrityksissä.[5]
Osmanien valtakunta alkoi heiketä 1800-luvulla. Kreikkalaiset nousivat kapinaan 1821 ja heidän itsenäistymistä tukivat Venäjä, Itävalta ja Yhdistynyt kuningaskunta. Kreikan vapaussota päättyi Kreikan itsenäistymiseen vuonna 1829.[6] Sodan aikana syttyi myös Venäjän–Turkin sota, jonka päätyttyä osmanien alainen Serbia sai autonomian.
Vuonna 1821 itsenäistyneestä Meksikosta irtautui vuonna 1836 Texasin tasavalta, joka liittyi Yhdysvaltoihin 1845. Tästä seurasi Meksikon–Yhdysvaltain sota, jonka seurauksena Pohjois-Amerikan länsirannikko liitettiin Meksikosta Yhdysvaltoihin vuonna 1848.[7]
Länsi-Afrikassa islaminuskoiset fulbet olivat vähitelleen vallanneet alueita muilta kansoilta. Fulbejen vuosikymmeniä kestänyt jihad muutti alueen valtarakenteet ja monet vanhat valtakunnat hävisivät. Fulbevaltioiden laajeneminen pysähtyi siirtomaavaltojen laajenemiseen.[10]
Krimin sota oli yksi harvoista Napoleonin sotien jälkeisistä suurvaltojen välisistä sodista Euroopassa 1800-luvulla. Osmanien valtakunta nähtiin "Euroopan sairaana miehenä", heikkenevänä valtiona, jonka romahtaminen uhkasi Euroopan valtatasapainoa. Venäjä miehitti Osmanien valtakunnan vasallit Valakian ja Moldavian vuonna 1853, mistä syttyi sota. Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta tukivat Osmanien valtakuntaa ja sodan painopisteeksi tuli Krimin niemimaa. Sota päättyi vuonna 1856 vailla suurempia seurauksia.[12]
Yhdysvallat oli syvästi jakautunut valtio. Syvin jako oli teollistuneen pohjoisen ja orjatyövoimasta riippuvaisen maatalousvoittoisen etelän välillä. Maan politiikka kärjistyi sisällissotaan vuosina 1861–1863, joissa pohjoisen Unioni voitti etelän Konfederaation.[13]
Japanissa tapahtui Meiji-restauraatio vuonna 1868, jossa entinen keisari syrjäytettiin ja maan feodaalijärjestelmä lakkautettiin. Japani alkoi modernisoitua nopeasti.
Hullu vuosi nostatti kansallisaatetta italialaisten ja saksalaisten keskuudessa. Italia ja Saksa olivat jakautuneita useisiin pieniin valtioihin Italian yhdistyminen tapahtui Sardinian kuningaskunnan vallatessa alueen valtion kerrallaan. Itävaltalaiset ajettiin pois maasta ja Italian kuningaskunta perustettiin 1870. Saksalaisvaltiot muodostivat löyhän Saksan liiton jo vuonna 1815. Preussin ja Itävallan kilpailu johtoasemasta johti Preussin–Itävallan sotaan vuonna 1866, jonka Preussi voitti ja muodosti tiiviimmän Pohjois-Saksan liiton. Ranska koki Preussin uhaksi ja julisti maalle sodan. Saksan–Ranskan sota päättyi Ranskan tappioon ja yhdistyneen Saksan keisarikunnan perustamiseen vuonna 1871.[14]
Kiinan Qing-dynastian heikkeneminen näkyi kahtena suurena kapinana. Taiping-kapina 1850–1864 ja boksarikapina 1899–1901 miltei kaatoivat Qing-dynastian.
Suurvaltojen valtataistelu palasi Eurooppaan 1800-luvun lopulla. Itävalta-Unkari ja Venäjä tukivat balkanilaisia kansoja itsenäisyyskamppailuissa tarkoituksenaan lisätä vaikutusvaltaansa alueella. Turkin sodassa 1877–1878 Romania, Serbia ja Montenegro saivat Venäjän tuella itsenäisyyden.[15]
Eurooppalaiset valtiot kiinnostuivat vuosisadan loppupuolella Afrikasta. Kilpailu siirtomaista johti valtioiden välien huonontumiseen, minkä vuoksi vuonna 1884 järjestettiin Berliinin konferenssi. Valtiot sopivat Afrikan jaosta ja ainoastaan Liberia ja Etiopia jäivät siirtomaavallan ulkopuolelle.[16]
Venäjän ja Yhdistyneen kuningaskunnan kilpailu Keski-Aasian hallinnasta sai nimen suuri peli. Venäjä liitti itseensä Kaukasian ja Keski-Aasian ja kohtasi britit Afganistanissa ja Persiassa, joissa käytiin valtataistelua.
Aasiassa Kiina joutui luovuttamaan satamakaupunkejaan länsimaille toisen oopiumisodan jälkeen 1856–1860. Ranska valloitti Kaakkois-Aasian kuningaskunnat ja Alankomaat otti haltuunsa Indonesian.[17]
Ensimmäiset Asteroidit kuten Ceres löydetään. Niitä pidettiin aluksi planeettoina, mutta tämä muuttui 1850-1860-vuosikymmenten aikana kun niitä löydettiin yhä lisää ja lisää.
