Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel
Jakob Schlesingerin muotokuva vuodelta 1831.
Henkilötiedot
Syntynyt	27. elokuuta 1770 Stuttgart, Württembergin herttuakunta
Kuollut	12. marraskuuta 1831 (61 vuotta) Berliini, Preussin kuningaskunta
Koulutus ja ura
Koulukunta	hegeliläisyys, saksalainen idealismi, objektiivinen idealismi, absoluuttinen idealismi
Vaikutusalueet	metafysiikka, historianfilosofia, poliittinen filosofia, estetiikka
Tunnetut työt	absoluuttinen idealismi, hegeliläinen dialektiikka, dialektinen fenomenologia
Väitöstyön ohjaaja	Friedrich von Schelling
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (27. elokuuta 1770 Stuttgart, Württembergin herttuakunta – 14. marraskuuta 1831 Berliini, Preussin kuningaskunta) oli saksalainen filosofi, jonka vaikutus on luultavasti ollut vahvimmillaan metafysiikassa, historianfilosofiassa sekä poliittisessa filosofiassa. Häntä pidetään saksalaisen idealismin tärkeimpänä edustajana. Hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus marxilaisuuteen. Hänen ajatustensa mennessä pois muodista Manner-Euroopassa syntyi Britanniassa anglohegeliläisyys, josta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi Britannian hallitseva filosofinen koulukunta.

Hegel näki valtion historiallisen kehityksen päämääränä. Absoluuttinen henki toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä ja valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Tätä näkemystä on pidetty usein Hegelin edustaman kristinuskon filosofisena esityksenä, joskin hänen kuolemansa jälkeen useat kristityt syyttivät hänen ajatteluaan panteistiseksi. Hegeliläisessä filosofiassa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä voidaan pitää vastakohtana kantilaiselle ajattelulle, jossa ihmisillä on itseisarvo ja valtio palvelee heidän asiaansa. Hegelin mukaan olemassaolo on pohjimmiltaan filosofista ajattelua. Näin ollen hän on ontologinen idealisti.

Hegel syntyi Stuttgartissa Saksassa vuonna 1770. Lapsena hän luki innokkaasti kaikenlaista kirjallisuutta, sanomalehtiä ja filosofisia esseitä. Ansio hänen kirjallisesta lapsuudestaan kuuluu osittain hänen äidilleen, joka ruokki aktiivisesti lapsensa älyllistä kehitystä. Hegelit olivat vauras keskiluokkainen perhe. Hänen isänsä toimi virkamiehenä Württembergin herttuakunnan hallinnossa.

Hegel sai koulutuksensa luterilaisessa Tübinger Stiftin seminaarissa Württembergissä. Siellä hän tapasi tulevan filosofin Friedrich Schellingin ja runoilija Friedrich Hölderlinin. Näitä kolmea yhdisti vastenmielisyys seminaarin rajoittavaa ympäristöä kohtaan, ja he ystävystyivät ja vaikuttivat kaikki toistensa ajatuksiin. He seurasivat yhdessä Ranskan suuren vallankumouksen taittumista ja omaksuivat Immanuel Kantin idealistisen filosofian kritiikin. Aluksi Hölderlin ja Schelling olivat ne, jotka uppoutuivat teoreettisiin väittelyihin kantilaisesta filosofiasta. Hegelin kiinnostus tuli myöhemmin, sen jälkeen kun hänen omat pyrkimyksensä työstää Kantin inspiroima populaarifilosofia olivat ajautuneet umpikujaan. Hänen aikomuksenaan oli ollut muiden populaarifilosofien tapaan esitellä ja käsitellä aikansa kysymyksiä ja edistää näin valistuksen arvoja. Suurin osa populaarifilosofeista oli saanut vaikutteita englantilaisilta tai skottilaisilta ajattelijoilta, kuten John Lockelta ja Thomas Reidiltä. Hegel halusi ”täydellistää” Kantin kriittisen filosofian samaan tyyliin. Tübingenissä hän suhtautui epäilevästi niihin hyvin teoreettisiin ja teknisiin keskusteluihin, joihin Hölderlin ja Schelling ottivat osaa. Vasta vuonna 1800 Hegel myönsi tarpeen selvittää kantilaisen järjestelmän ongelmat, ennen kuin voitiin toivoa sen soveltamista käytäntöön.

Vuonna 1801 Hegel varmisti paikan privatdozentina Jenan yliopistossa. Hän piti luentosarjoja, joista tuli erittäin suosittuja. Yliopisto nimitti Hegelin ylimääräiseksi professoriksi mahdollisesti Johann Wolfgang von Goethen arvovallan ansiosta. Napoleonin vallattua Preussin vuonna 1806 yliopisto piti kuitenkin sulkea. Hegel toimi jonkun aikaa journalistina ja meni naimisiin Marie von Tucherin kanssa vuonna 1811. Julkaistuaan teoksen Logiikan tiede (Wissenschaft der Logik) Hegel sai viran Heidelbergin yliopistosta vuonna 1816. Hän julkaisi teoksen Filosofisten tieteiden ensyklopedia (Enzyklopaedie der philosophischen Wissenschaften), joka oli yhteenveto hänen filosofiastaan hänen luennoilleen osallistuville opiskelijoille.

Vuonna 1818 Hegel hyväksyi viran Berliinin yliopistossa filosofian varsinaisena professorina. Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III nimitti Hegelin yliopiston rehtoriksi vuonna 1830. Vuonna 1831 Berliinissä puhkesi koleraepidemia ja Hegel pakeni monien muiden tavoin. Hän kuitenkin palasi kaupunkiin liian aikaisin, sai tartunnan, ja kuoli muutama päivää myöhemmin nukkuessaan 61-vuotiaana.

Hegel esitteli absoluuttisen idealismin nimellä tunnetun järjestelmän, jonka tavoitteena oli filosofian ja koko maailman historian ymmärtäminen. Hän esitti ihmiskunnan tietoisuuden historian matkana erilaisten maailmanselitysten tasojen läpi. Jokainen uusi selitys loi uusia sisäisiä ongelmia ja vastakohtaisuuksia ja johti jännitteisiin, jotka voitiin voittaa vain omaksumalla näkemys, jossa nämä vastakohtaisuudet voitiin sovittaa korkeampaan kokonaisuuteen. Esimerkiksi Ranskan suuri vallankumous merkitsi Hegelille todellisen vapauden esittelemistä eurooppalaisissa yhteiskunnissa ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Kuitenkin juuri tämän täydellisen uutuuden vuoksi se oli myös täydellisen radikaali ajatus, ja vallankumous kääntyi lopulta terroriksi. Historia kuitenkin etenee oppimalla virheistään: ainoastaan tämän kokemuksen kautta voidaan saavuttaa perustuslaillinen valtio, jossa valtio on hyväntahtoinen organisoiva voima ja kansalaiset vapaita ja tasa-arvoisia.

Hegelin kuoleman jälkeen julkaistu historianfilosofinen teos Philosophie der Geschichte (”Historianfilosofia”) perustuu luentoihin, joita Hegel piti Berliinissä vuosina 1822–1831.

Teoksen pääajatus on ”yksinkertainen – – ajatus, että järki hallitsee maailmaa ja että siis maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä”. Maailmanhistorian tarkastelu osoittaa, ”että se on ollut maailmanhengen järkevää, välttämätöntä kulkua”. Samalla tämä historia on ”hengen esitystä siitä, miten se hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on”, mikä taas merkitsee edistystä vapauden tietoisuudessa.

Aasialaisen yksinvallan maissa vain yksi oli vapaa, antiikin orjayhteiskunnissa muutamat olivat sitä. Näiden kahden kautta kehitys on kulkenut nykyiseen kristilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat vapaita. Vapauden ja järjen toteutuminen muodostaa historian päämäärän, joka oli piilevänä olemassa jo historian alussa, aivan kuten ”idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto”.

Vaikka historiaa hallitsee järki, on hengen otettava huomioon myös ihmisten intohimot ja todelliset edut. Tällöin tarvitaan ”järjen viekkautta” (List der vernunft), jonka ansiosta henki tarvittaessa saavuttaa tavoitteensa kiertoteitä pitkin. ”Ensi silmäys historiaan saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että ihmisten toiminnat saavat käyttövoimansa heidän tarpeistaan, intohimoistaan, intresseistään, luonteistaan ja lahjoistaan – –”.

Mitään suurta ei maailmaan ole pystytetty ilman intohimoja; myös henki voi hyvin valjastaa ne omien tarkoitustensa ajamiseen. Osapuilleen sama pätee historian merkkimiehiin. Sellaiset ihmiset – esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Julius Caesar tai Napoleon – ajavat omia etujaan, mutta toteuttavat samalla maailmanhengen tehtävää. Usein he kulkevat suorinta tietä eteenpäin ja murskaavat paljon alleen. Yksilöiden onnesta he eivät piittaa, eivät edes omastaan. Saavutettuaan tavoitteensa he kuitenkin ”putoavat pois ytimen tyhjinä verhoina.”

Hegelin mukaan historian kantavia voimia ovat valtiot. ”Maailmanhistoriassa voi olla puhetta vain valtiota muodostavista kansoista”, hän väittää. Valtiossa ”toteutuu vapaus, so. ehdoton päämäärä.” ”Edelleen täytyy tietää”, Hegel jatkaa, ”että ihmisellä on vain valtion välityksellä kaikki arvo, kaikki henkinen todellisuus.” Valtiottomia kansoja Hegel ei suostu lukemaan historian piiriin kuuluviksi.

Seikkaperäisimmin Hegel käsittelee valtiofilosofiaa teoksessaan Oikeusfilosofian pääpiirteet (Philosophie des Rechts, 1821). Siinä hän selvittää nykyaikaisen valtion luonnetta ja tekee merkittävän eron yhtäältä valtion ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan (bürgerliche Gesellschaft; Bürger = kansalainen, porvari) välillä.

Kansalaisyhteiskunnan käsitettä oli käytetty yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa jo antiikista lähtien, mutta eri tavalla kuin mitä Hegel sillä tarkoitti. Aikaisemmin valtio (Polis) oli ollut samalla yhteiskunta, kansalaisten yhteenliittymä. Antiikin kreikan koinonia politike ja latinan societas civilis viittasivat valtion eli yhteiskunnan jäsenten perheen ulkopuoliseen, julkisen toiminnan alueeseen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen toiminnan samastaminen jatkui uudella ajalla. Esimerkiksi Immanuel Kantille käsitteet Staat, societas civilis ja Gesellschaft tarkoittivat samaa. Hegelin keskeinen väite oli työntää yksityisen (perheen) ja julkisen (valtio) väliin kansalaisyhteiskunta. Hegelin filosofisella terminologialla ilmaistuna kansalaisyhteiskunta on ulkoinen valtio eli pakollisen tarpeen ja ymmärryksen valtio, erotukseksi varsinaisesta, poliittisesta valtiosta. Kansalaisyhteiskunta on tarpeiden järjestelmä (System der Bedürfnisse), joka koostuu omia tavoitteitaan ja tarpeitaan ajavista yksilöistä, mutta myös julkisista tai yksityisistä toimielimistä tai järjestelmistä, joilla yksilöiden hyvinvointia ja etuja turvataan ja edistetään.^[1]

Kansalaisyhteiskunnan luonteen Hegel ymmärtää pitkälti Adam Smithin markkinateorian mukaisesti: kyseessä on tarpeiden ja yksityisen itsekkyyden valtakunta. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat yksityiset markkinat, joiden piirissä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vaikka jokainen ajaa omaa etuaan, niin ”näkymätön käsi” (siis ”järjen viekkaus”) saa aikaan yhteisen hyvän kasvun. Kansalaisyhteiskunnan alueella yksilöllinen vapaus pääsee kukoistamaan, mutta samalla ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin ja ilmaantuu anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joiden kesyttäminen voi tapahtua vain yhteisen toiminnan alueella, valtiossa.

Hegelin mukaan valtio on kansalaisyhteiskuntaa kehittyneempi muodostuma, jälkimmäinen sisältyy edelliseen ”kumottuna ja säilytettynä”. Valtio edustaa yhteistä ja julkista; se on res publica.

Hegel puolustaa kuningasvaltaa, jonka kuitenkin täytyy omaksua oikeusvaltiolliset muodot ja johon oleellisena osana kuuluu epäpoliittinen, puolueeton virkamieskunta, toisin sanottuna yhteistä hyvää edistävä julkinen luokka.

Nykyaikainen ihminen esiintyy nyt kahdessa osassa: yhtäältä hän on bourgeois eli porvari, yksityishenkilö, markkinoiden toimija, toisaalta taas citoyen eli kansalainen, yhteisen poliittisen toiminnan osanottaja.

Hegel on vakuuttunut, että ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Yhteinen elämä on yksityistä kehittyneempää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksityisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin laiminlyödä – näin Hegel ottaa etäisyyttä Platonin omaisuudettoman ja perheettömän, yksinomaan valtiota varten elävän filosofin ihanteeseen.

Myös Hegelin valtio on järjen ruumiillistuma, mutta järki ei hänellä ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja ja omilla erityispiirteillään varustettuja osia.

Hegelin silmissä valtio on myös ”objektiivisen hengen” korkein ilmentymä. ”Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä”, Oikeusfilosofian esipuheessa sanotaan. Järki tekee itsensä todeksi, muuttuu ulkoiseksi todellisuudeksi. Jätettyään subjektiivisen minän taakseen se kehittyy objektiivisiin muotoihin, jotka ilmenevät kielessä, laeissa, tavoissa ja laitoksissa.

Valtio on korkein muoto, jonka järki objektiivisena henkenä voi saada, ja muodostaa puolestaan kehykset ”ehdottoman hengen” muodoille: taiteelle, uskonnolle ja filosofialle. Totuus voidaan ilmaista havainnollisina kuvina (taide), myytteinä ja symboleina (uskonto) sekä käsitteinä (tiede, filosofia). Antiikissa hengen merkittävin ilmenemismuoto oli taide, keskiajalla uskonto ja nykyaikana filosofia.

Tällä tavoin filosofiasta tulee hengen viimeinen, lopullinen ilmenemismuoto. Perimmiltään on olemassa vain yksi filosofia. Ajallisessa kehityksessään se kuitenkin saa erilaisia muotoja; niin syntyy sarja ajattelun kehityksen välttämättömiä ja johdonmukaisia vaiheita. ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”,^[2] kuuluu Hegelin tunnettu mietelause. Se tarkoittaa, että historian kulku voidaan kunnolla ymmärtää vasta jälkikäteen, vasta sitten, kun sen oleelliset vaiheet on käyty läpi.

Hegel ennusti historian ja filosofian loppua. Hengen kehitys on hänen mielestään edennyt lähelle päätepistettään, kun vapaus ja järki ovat alkaneet muuttua todellisiksi nykyaikaisessa valtiossa. Pian on käsillä idean ja todellisuuden sovitus (Versöhnung), jolloin todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina sisältynyt implisiittisenä. Tällöin myös teoreettinen ymmärrys, filosofia, voi kehittyä täydelliseksi. Filosofia ei ole muuta kuin ”aikansa ajatuksin käsitettynä”; niinpä historian loppu ja filosofian loppu ovat yksi ja sama asia.

Kun henki on ylittänyt pirstaleisen vaiheensa ja historia saavuttanut päämääränsä kristillisessä kuningaskunnassa, lopullisen filosofian aika on koittanut. Sellainen filosofia on kohonnut ehdottomaan tietämykseen ja oivaltanut maailmanhistorian ytimen. Hegel oli vakuuttunut, että hänen oma filosofiansa vastaa täydelliselle filosofialle asetettavia vaatimuksia.

Hegel argumentoi kapitalistista talousteoriaa vastaan ja väitti aikansa ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden johtuvan kapitalistisen talousmallin objektiivisista sisäisistä ristiriidoista. Hänen mukaansa valtio on tasapainottava ja eettinen voima, pakollinen säätelijä. Yksilöiden toiminnan summa on jotain, mitä kukaan ei yksilönä ole toivonut – absoluuttinen henki toteuttamassa itseään.

Hegelin ja hänen opiskelijoidensa luentomuistiinpanoista koottiin vuonna 1835 Heidelbergissä ja Berliinissä pidettyjen luentojen pohjalta teos Vorlesung über die Ästhetik (”Estetiikan luennot”). Sen alkulause kuuluu:

”Nämä luennot on omistettu estetiikalle; niiden kohteena on laaja kauniin valtakunta; tarkemmin sanottuna on niiden alueena taide.”^[3]

Hegelin mukaan itsetietoinen olio on vain omaa ajatteluaan, olemistaan ja toimintaansa arvioimaan kykenevä henki eli järki. Tällainen kyky ilmenee vain ihmisessä, ja tästä näkökulmasta käsin Hegel selittää hengen subjektiivista, objektiivista ja absoluuttista olemista. Absoluuttinen oleminen jakautuu taiteen, uskonnon ja filosofian (tieteen) vaiheisiin, jotka voivat myös olla samanaikaisia. Niiden ero on tavoissa tuoda esille hengen itsetietoisuutta.^[4]

Hegelin estetiikka kohdistuu siis sekä kauneuteen yleensä että erityisesti taiteeseen. Perustavampaa hänen mukaansa on taide, koska vain taiteen kauneus avaa oven kauneuden luonteeseen. Esimerkiksi luonnon kauneus ei paljasta mitään, mitä ei tavoitettaisi taidetta tutkimalla.^[3]

Hegel seurasi aikaisempien filosofien käsitystä hyvän ja kauniin yhteneväisyydestä. Edeltäjistään poiketen hän osoitti kuitenkin kauneuden olevan sidoksissa aistimiseen. Kauneuden havaitseminen ei ole Hegelin mukaan pelkästään ulkoisen, vaan myös sisäisen kauneuden havaitsemista. Se on tekemisissä kauneuden idean, kuten mielikuvituksen ja ajattelun kanssa.

Kolme asiaa erottavat Hegelin mukaan luonnonolion ja taideteoksen. Taideteos ei ole luonnon tuote vaan artefakti. Taide on tehty ihmisen aisteja varten ja sillä on päämäärä itsessään, joka on kauneus. Hegel ajatteli toisin kuin ne, jotka näkivät taiteen tehtäväksi opettaa tai edistää moraalisia ajatuksia. Myös taiteen herättämä mielihyvän tunne johtui Hegelin mukaan yksinomaan taiteen kauneudesta.

Ihminen on Hegelin mukaan kykenemätön jäljittelemään todellisuutta täydellisesti. Jos mimesis olisi taiteen päämäärä, taiteen paremmuus johtuisi jäljitelmän onnistumisesta, eikä kauneudella olisi enää merkitystä. Taidetta tuli siis Hegelin mukaan tarkastella pelkästään sen kauneuden vuoksi. Kaunis on idean aistittavaa ilmenemistä.

Taiteelle Hegel asetti kolme vaatimusta. Muodon on vastattava sisältöä ja sisällön on oltava ideaalinen, jumalallinen. Tämän takia sisällön tulee ilmetä aistittavasti. Hegel ei tarkoittanut jumalallisuudella vain uskonnollisia teoksia, vaan hän totesi, että taiteessa voi kuvata myös arkisia, jopa alhaisia aiheita.^[3]

Hegel jakoi taiteen eri muotoihin, joita ovat symbolinen, klassinen ja romanttinen taide. Nämä muodot eivät olleet ajallisesti rajattuja, vaan ne esiintyvät maantieteellisesti.^[3] Taiteen kauneus on korkeampaa kuin luonnonkauneus, koska taiteen kauneus on tietoisesti tuotettua ja ilmaisevaa, kun taas luonnonkauneudelta puuttuu itsetietoisuus. Tämä tietoisesti tuotettu kauneus puhuttelee vastaanottavaa tietoisuutta, jonka takia esteettinen arvo liittyy episteemiseen arvoon. Tietoisuuden aste vaihtelee eri taiteenaloilla, jonka mukaisesti Hegel asetti taiteet hierarkkiseen järjestykseen. Varsinaisia taidelajeja ovat arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide, musiikki ja runous.^[4]

Hegel julkaisi eläessään vain neljä teosta. Hengen fenomenologia (1807) oli selonteko tietoisuuden kehityksestä aistihavainnosta absoluuttiseen tietoon. Logiikan tiede esitteli hänen filosofiansa loogisen ja metafyysisen ytimen. Se julkaistiin kolmessa osassa vuosina 1811, 1812 ja 1816 (uusittu painos 1831). Filosofisten tieteiden ensyklopedia hänen koko filosofisesta järjestelmästään. Se julkaistiin alun perin vuonna 1816 ja uusittuina painoksina 1827 ja 1830. Oikeusfilosofia (1822) esitteli hänen poliittisen filosofiansa. Siinä hän kritisoi Karl Ludwig von Hallerin ajatuksia, joiden mukaan lait eivät olleet tarpeellisia. Hegel julkaisi myös joitakin artikkeleita uransa alkupuolella sekä Berliinin kaudellaan. Joukko muita historianfilosofiaa, uskonnonfilosofiaa, estetiikkaa ja filosofian historiaa käsitteleviä teoksia koottiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen hänen oppilaidensa muistiinpanoista.

Hegelin teoksilla on maine vaikealukuisina ja aihealueiltaan hyvin laajoina. Bertrand Russell kuvasi häntä Länsimaisen filosofian historiassaan kaikkein vaikeaselkoisimmaksi filosofiksi. Tämä johtuu osittain siitä, että Hegel pyrki kehittämään uuden ajattelun ja logiikan muodon, jota hän kutsui ”spekulatiiviseksi järjeksi” ja johon kuului myös hänen tunnetumpi ajatuksensa ”dialektiikasta”. Tavoitteena oli sekä arkijärjen että perinteisen filosofian rajoitusten voittaminen lähestyttäessä filosofisia ongelmia ja ajattelun ja todellisuuden suhdetta.

Hegelin merkittävimmät teokset ovat:

• Das älteste Systemprogramm des deutschen Idealismus (”Saksalaisen idealismin vanhin systeemiohjelma”, 1796)
• Differenz des fichteschen und schellingschen systems der Philosophie (”Fichten ja Schellingin filosofisten järjestelmien ero”, 1801)
• Glauben und Wissen (”Usko ja tieto”, 1802)
• System der Sittlichkeit (”Siveellisyyden järjestelmä”, 1802)
• Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes, 1807)
• Logiikan tiede (Wissenschaft der Logik, 1812–1816)
• Filosofisten tieteiden ensyklopedia (Enzyklopaedie der philosophischen Wissenschaften, 1817–1830)
• Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet (Grundlinien der Philosophie des Rechts oder Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821, suom.)
• Vorlesungen über Ästhetik (”Estetiikan luennot”, julkaistu postuumisti 1835)
• Maailmanhistorian filosofian luennot (johdanto suomeksi nimellä Järjen ääni)
• Filosofian historian luennot
• Uskonnonfilosofian luennot

Tunnettu liberaalifilosofi Isaiah Berlin nimeää Hegelin yhdeksi totalitarismin oppi-isistä pääasiassa sen vuoksi, että Hegel konkretisoi valtion ja asettaa sen kansalaisyhteiskunnan yläpuolelle.

Myös tieteenfilosofi Karl Popper kutsuu Avoin yhteiskunta ja sen viholliset -teoksessaan (1945) Hegeliä totalitaristiksi ja yhdeksi ”suljetun yhteiskunnan” pääideologeista. Popperin mielestä Hegel on ”älyllistä humpuukia, sellaisena ehkä suurinta koko sivilisaatiomme historiassa”.^[5]

• Hegeliläisyys
• Uushegeliläisyys
• Hegel-palkinto

• Hegel, G. W. F.: Järjen ääni. Hegelin historianfilosofian luentojen johdanto. ((Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, 1833–36.) Suomentanut Mauri Noro) Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-216-X

• Taiteenfilosofia. Johdanto estetiikan luentoihin. Helsinki: Gaudeamus, 2013.
• Logiikan tiede. Ensimmäinen osa, Objektiivinen logiikka. Ensimmäinen nide, Oppi olemisesta. ((Wissenschaft der Logik, 1812–1816.) Suomentanut Ilmari Jauhiainen. Saatteella & selityksin varustaneet Vesa Oittinen & Ilmari Jauhiainen) Helsinki: Summa, 2011. ISBN 978-952-5418-13-2
• Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. ((Grundlinien der Philosophie des Rechts, oder, Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821.) Johdannon laatineet Juha Manninen ja Markus Wahlberg. Suomentanut ja selityksin varustanut Markus Wahlberg) Oulu: Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-188-3
• Hegel, Wilhelm Friedrich: ”Kuka ajattelee abstraktisti?”, ”Uuden ajan empirismi, rationalismi ja valistus”, Ajatukset: uuden ajan filosofian lukemisto, s. 71–79. (Suomennos on alun perin ilmestynyt liitteenä Mihail Ovsjannikovin elämäkerrassa Hegel Kansankulttuuri, Helsinki 1984; Alkuperäinen saksankielinen teksti: (G. W. F. Hegel, Gesammelte Werke, Bd. 5,: F. Meiner Verlag, Hamburg 1998, s. 381–387)) Suomentanut Vesa Oittinen. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, kirjan toimittaneet: Pekka Elo & Toivo Salonen, 1993. ISBN 951-45-5858-8 ISSN 0784-0640 Artikkelin verkkoversio (PDF).
• Järjen ääni. Hegelin historianfilosofian luentojen johdanto. ((Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, 1833–36.) Suomentanut Mauri Noro) Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-216-X
• Hengen fenomenologia IV A. Itsetietoisuuden itsenäisyys ja epäitsenäisyys; herruus ja renkiys. (1807. Suomentanut Heikki Ikäheimo) Niin & näin, 2010, nro 3, s. 29–33.
• Kirjeenvaihtoa 1794–1815. ((Briefe von und an Hegel.) Suomentanut Panu Turunen) Norderstedt, Saksa: Books on Demand, 2015. ISBN 978-952-318-980-5

• Kakkuri, Marja-Liisa & Patoluoto, Ilkka (toim.): Tutkimuksia Hegelistä. Helsinki: Suomen tutkijaliitto, 1984. ISBN 951-9297-42-1
• Kalli, Pekka: Totuuden historia. G. W. F. Hegelin filosofian historian käsitteen ja esityksen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopisto, 1989. ISBN 951-44-2429-8
• Kusch, Martin & Pönkänen, Matti (toim.): Hegel-symposiumi 1985. Teemoja Hegelin filosofiasta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, filosofian laitos, 1986. ISBN 951-679-637-0
• Lindberg, Susanna (toim.): Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-175-3
• Manninen, Juha: Dialektiikan ydin. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-061-5
• Plant, Raymond: Hegel. Uskonnosta ja filosofiasta. ((Hegel. On Religion and Philosophy, 1997.) Suomentanut Heikki Eskelinen) Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-16180-6 Myös teoksessa Monk, Ray & Raphael, Frederick (toim.): Suuret filosofit. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-18685-X

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georg Wilhelm Friedrich Hegel Wikimedia Commonsissa

• Duquette, David A.: G. W. F. Hegel – Social and Political Thought The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Houlgate, Stephen: Hegel's Aesthetics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Ikäheimo, Heikki: Hegel, Georg Wilhelm Friedrich Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Ikäheimo, Heikki: Hegelin ensyklopedinen järjestelmä Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Jauhiainen, Ilmari: Hegel dialektiikasta Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Jauhiainen, Ilmari: Hegel: Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes) Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Redding, Paul: Georg Wilhelm Friedrich Hegel The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Hegel by HyperText. (englanniksi)
• HegelWiki. (englanniksi)

• Hegel, G. W. F.: Hengen fenomenologia: johdanto. Suomentaneet Heikki Ikäheimo & Ossi Martikainen. Niin & näin 2/1997, s. 10–14.

• Ikäheimo, Heikki & Martikainen, Ossi: Hegelin Phänomenologie des Geistes ja sen johdanto. Niin & näin 2/1997, s. 6–9.
• Lindberg, Susanna: Hyödyllisen työn hyödyllisyys. Niin & näin 1/1995, 57–60.
• Mäki, Markku: Hegelin Oikeusfilosofia. Niin & näin 1/1995, 52–56.
• Stegmaier, Werner: Henki, Hegel, Nietzsche ja nykyisyys. Suomentanut Jussi Kotkavirta. Niin & näin 2/1997, s. 15–21.