Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa yleisimmän määritelmän mukaan kaikkea vapaaehtoisesti järjestäytynyttä inhimillistä toimintaa ja/tai instituutioita, jotka eivät kuulu julkiseen sektoriin eli lähinnä valtioon ja kuntiin. Yleensä myös virallinen voittoa tavoitteleva taloudellinen toiminta jätetään siitä pois. Kansalaisyhteiskunnan käsitteen on kehittänyt saksalainen filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel. Kansalaisyhteiskunnasta on myös kirjoittanut Hegeliä tulkiten ja käsitettä uudelleen määritellen filosofi Karl Marx.
Kansalaisyhteiskunnan voidaan myös määritellä koostuvan kolmanteen sektoriin kuuluvista liikkeistä, kuten kansalaisjärjestöistä, urheiluseuroista, liikeyrityksistä ja uskonnollisista yhteisöistä. Kansalaisyhteiskunta voidaan myös hahmottaa ihmisten välisenä suhdejärjestelmänä, jossa jokainen yksilö rationalisoi oman toimintansa tai suhteensa muihin ihmisiin omiin etuihinsa, yhteisiin intresseihin tai yhteisiin arvoihin perustuen.
Anglosaksinen ja saksalaisen perinteen käsityksen kansalaisyhteiskunnasta eroavat suuresti.
Anglosaksinen kansalaisyhteiskunta
Englantilaiselle John Lockelle kansalaisyhteiskunta oli tasa-arvoisella yhteisellä sopimuksella tehty luonnonlakiin perustuva kaiken elämän, vapauden ja omaisuuden toimintakenttä. Samoin myöhemmässä anglosaksisessa traditiossa kansalaisyhteiskunta on vapaan ja tasa-arvoisen keskustelun kenttä, jota kautta voitiin kritisoida uhkaavaa valtiota. Locken näkemys syntyi absoluuttisen monarkismin vastustamisen kontekstissa. Taustalla tässä on Thomas Hobbesin negatiivinen vapauskäsitys: vapaus on esteiden poissaoloa. Brittiläiset liberalistit ajoivat vahvasti negatiivista vapautta, jonka tarkoitus oli mahdollistaa järkevä ja tasa-arvoinen keskustelu kansalaisyhteiskunnassa. Valtio nähtiin uhkana tälle rationaalisuudelle.[1]
Adam Ferguson on kehittänyt myös kansalaisyhteiskunnan käsitettä. Hänen mukaansa kansalaisyhteiskunnan avaimet ovat ihmisten luonnollisissa moraalisissa tuntemuksissa, ja kansalaisyhteiskunta on inhimillisen olemisen luonnollinen muoto. Hän sai ajatuksilleen pohjaa Hugo Grotiukselta ja Samuel Pufendorfilta. Hän otti vaikutteita myös Montesquieulta. Ystävällisyys, keskinäinen avunanto ja hyväntahtoisuus ovat inhimillisiä ominaisuuksia kuten ahneus, julmuus ja tunnekylmyyskin. Ihmisluonnolle on ominaista kyky sympatiaan ja empatiaan sekä kyky asettua toisen asemaan. Kyvyssä sympatian tuntemuksiin on Fergusonin mukaan moraalisen ajattelun perusta.[2]
Hegelin kansalaisyhteiskunta
Hegel erotti toisistaan kansalaisyhteiskunnan ja valtion käsitteet ja antoi samalla kansalaisyhteiskunnalle uuden sisällön. Kansalaisyhteiskunnan käsitettä oli käytetty yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa jo antiikista lähtien, mutta eri tavalla kuin mitä Hegel sillä tarkoitti. Aikaisemmin valtio (polis) oli ollut samalla yhteiskunta, kansalaisten yhteenliittymä. Antiikin kreikan koinonia politike ja latinan societas civilis viittasivat valtion eli yhteiskunnan jäsenten perheen ulkopuoliseen, julkisen toiminnan alueeseen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen toiminnan samastaminen jatkui uudella ajalla. Esimerkiksi Immanuel Kantille käsitteet Staat, societas civilis ja Gesellschaft tarkoittivat samaa.
Hegelin keskeinen väite oli työntää yksityisen (perheen) ja julkisen (valtio) väliin kansalaisyhteiskunta. Hegelin filosofisella terminologialla ilmaistuna kansalaisyhteiskunta on ulkoinen valtio eli pakollisen tarpeen ja ymmärryksen valtio, erotukseksi varsinaisesta, poliittisesta valtiosta. Kansalaisyhteiskunta on tarpeiden järjestelmä (System der Bedürfnisse), joka koostuu omia tavoitteitaan ja tarpeitaan ajavista yksilöistä, mutta myös julkisista tai yksityisistä toimielimistä tai järjestelmistä, joilla yksilöiden hyvinvointia ja etuja turvataan ja edistetään.[3]
