Kuolemanrangaistus on Suomessa nykyisin kielletty. Suomen lakiin kuolemanrangaistus oli kirjattu rauhanajan rangaistuskeino vuoteen 1949 saakka, ja sitä käytettiin viimeisen kerran rauhanaikana vuonna 1825. Sodan- ja poikkeustilan aikainen kuolemanrangaistus oli lainsäädännöllisesti voimassa vuoteen 1972 saakka, ja viimeinen sodanajan kuolemanrangaistus pantiin käytäntöön vuonna 1944.

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Keskiajalla kuoleman­rangaistuksen täytäntöön­pano vaihteli paljon. Tappokin oli usein sovitettavissa sakolla.

Myöhemmin Ruotsin vuoden 1734 laki määräsi kuolemanrangaistuksen varsin monista rikoksista, muutamasta sellaisestakin, joita nykyisin ei pidetä rikoksena lainkaan.^[1] Kuoleman­rangaistus oli säädetty joko ainoaksi mahdolliseksi tai jonkin lievemmän rangaistuksen kanssa vaihto­ehtoiseksi muun muassa jumalan­pilkasta^[2], noituudesta^[3], valtio­petoksesta^[4], kuninkaaseen tai hänen neuvon­antajaansa kohdistuvasta kunnian­loukkauksesta^[5], rahan­väärentämisestä^[6], kaksin­naimisesta^[7], eläimeen sekaantumisesta^[8], murha­poltosta^[9], murhasta^[10], raiskauksesta^[11], yli sadan taalarin arvoisen esineen varastamisesta kirkosta^[12] ja suku­rutsauksesta^[13]. Vuoden 1734 laissa mainittiin yli 60 rikollista tekoa, joista rangaistuksena oli kuolemantuomio. Vakavimmista rikoksista seurauksena oli kuolemanrangaistus mestauslavalla usein suuren väkijoukon edessä. Teloitukset olivat julkisia väenkokouksia. Sillä pyrittiin pelotusvaikutukseen. Kaikkia kuolemantuomioita ei pantu täytäntöön mestaamalla. Esimerkiksi omaisuusrikoksen tekijöitä ei yleensä mestattu. Varkaudesta ja ryöstöstä langetettiin hirttotuomio.^[1]

Vuoden 1734 laki pysyi Venäjän vallan aikana voimassa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Vuonna 1826, pian valtaan­tulonsa jälkeen, keisari Nikolai I kuitenkin antoi keisarillisen julistuksen, jonka mukaan kuolemantuomiot oli siitä lähtien pantava täytäntöön ainoastaan, jos tuomittu oli syyllistynyt valtio­rikokseen taikka keisarin tai keisariperheen jäsenen murhaan. Muussa tapauksessa tuomitut oli sen sijaan karkotettava Siperiaan, jossa he joutuivat elinikäiseen pakkotyöhön.^[14][15] Jos tuomittu oli nainen, rangaistuksena oli elinikäinen vankeus ja pakkotyö kehruuhuoneessa Suomessa.^[15]

Tiettävästi viimeinen rauhan aikana teloitettu suomalainen henkilö oli Tahvo Putkonen, jonka tuomio pantiin täytäntöön 8. heinäkuuta 1825.^[16] Hän oli pieksämäkeläinen renki, joka tuomittiin miestaposta. Hänelle langetettiin kuolemantuomio mestaamalla ja hautaaminen kirkkomaan ulkopuolelle sekä 24 hopeataalarin sakot oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta.^lähde?

Vuoden 1826 keisarillisen määräyksen jälkeen oikeusistuimet langettivat Suomessa edelleen vanhan Ruotsin lain mukaisia kuolemantuomioita, mutta niitä ei pantu täytäntöön vaan ne muunnettiin automaattisesti karkotukseksi Siperiaan tai elinkautiseksi kehruuhuonevankeudeksi, joten rauhan aikana ei suoritettu lainkaan teloituksia. Vuodesta 1848 myös naiset voitiin karkottaa Siperiaan. Vuodesta 1826 alkaen Suomesta karkotettiin Siperiaan kaikkiaan 899 kuolemantuomion saanutta. Kun Suomeen oli 1880-luvulla rakennettu uusia vankiloita, luovuttiin Siperiaan karkottamisista vuonna 1888 ja sen sijaan kuolemantuomiot muunnettiin elinikäiseksi linnanvankeudeksi.^[15]

Vuonna 1889 säädettiin kokonaan uusi rikoslaki ^[17] ja siihen liittyvä asetus rangaistusten täytäntöönpanosta. Sen mukaan kuolemanrangaistus voitiin vielä tuomita kuudesta rikoksesta. Se oli ainoa mahdollinen rangaistus keisarin murhasta, joka katsottiin valtiopetokseksi^[18], sekä keisarinnan, perintö­ruhtinaan, leski­keisarinnan tai muun keisarillisen perheen jäsenen sekä ystävyydessä olevan valtion päämiehen murhasta. Vaihto­ehtoisesti muun rangaistuksen kanssa se olisi voitu tuomita muustakin murhasta sekä majesteetti­rikoksesta ja maan­petoksesta.^[19] Lain mukaan teloitukset oli suoritettava viipymättä mestaamalla (ruots. genom halshuggning) vankilan pihalla tai suljetussa paikassa vankilan lähellä.^[20] Rangaistusta ei siis enää olisi pantu täytäntöön julkisesti, vaan laissa määrättiin, keiden virkamiesten tuli olla mestauksen tapahtuessa paikalla; muita ei saanut olla läsnä.^[21][22] Rikoslain tultua voimaan vuonna 1894 kuolemantuomioiden nimellisestäkin langettamisesta tuli erittäin harvinaista. Teloituksia ei edelleenkään suoritettu, ja harvat kuolemantuomiot muunnettiin uuden lakitermin mukaisesti elinkautisiksi kuritushuonerangaistuksiksi.^[15]

Venäjän sotalain mukaan sotilas­rikoksista saatettiin tuomita kuolemaan. Täytäntöönpanomenetelmä oli joko ampuminen tai hirttäminen.^lähde? Ensimmäisen maailmansodan aikana teloitettiin hirttämällä neljä suomalaista, jotka oli tuomittu kuolemaan Venäjän sotatilalain nojalla: heinäkuussa 1915 hirtettiin Krestyn vankilassa Pietarissa Viipurin maalaiskunnasta kotoisin olleet Onni Nöjd ja Juho Jaatinen, jotka olivat tappelussa aiheuttaneet venäläisen aliupseerin kuoleman, syyskuussa 1916 hirtettiin niinikään pietarilaisessa vankilassa raippaluotolainen itsenäisyysaktivismin tukija Johannes Gustafsson ja marraskuussa 1916 Oulussa aktivisti Taavetti Lukkarinen.^[23] Lukkarinen oli viimeinen Suomessa hirtetty. Häntä ei hirtetty hirsi­puuhun vaan kaupungin ulkopuolella Kontinkankaalla olleeseen mäntyyn.

Vuoden 1918 sotatapahtumien yhteydessä kuolemanrangaistuksia (teloituksia) pantiin täytäntöön molemmilla puolilla yhteensä lähemmäs 10 000. Kuolemantuomioiden laillisuus oli usein kyseenalainen. Valkoisella puolella suurin osa tuomioista annettiin pika- tai kenttäoikeuksissa, joiden toimivaltaa ei ollut perustettu lailla vaan paikallisen suojelus­kunnan tai sotilasjohdon valtuutuksella. Vastaavasti punaisella puolella kuolemantuomioita antoivat kansan- ja vallankumoustuomioistuimet, joiden toimivalta ei perustunut lakiin. Ylimääräiset valtio­rikos­tuomio­istuimet asetettiin sodan päätyttyä keväällä 1918 säädetyn lain nojalla tutkimaan punavankien rikoksia, mutta niidenkin antamien kuolemantuomioiden laillisuus oli kyseenalaista. Suurin osa annetuista 555 kuolemantuomiosta annettiin osallisuudesta murhiin. Valtiopetoksesta, jonka tunnusmerkistön punaisten yrittämä vallankumous täytti, ei ollut säädetty rangaistukseksi kuolemantuomiota. Maanpetoksen tunnusmerkistö olisi edellyttänyt, että Suomi olisi ollut sodassa, mutta Suomi ei ollut laillisessa järjestyksessä julistanut sotaa Venäjää vastaan. Toisaalta, jos Suomi olisi ollut sodassa, vangiksi saatuja venäläisiä olisi tullut kohdella sota­vankeina ampumisen sijasta.

Eduskunta sääti heinäkuun 1918 puolivälissä lainmuutoksen, jonka mukaan teloitukset suoritettaisiin mestaamisen sijaan ampumalla (genom arkebusering). Vanhan lakitekstin vaikutuksesta vuonna 1918 teloitettuja mainitaan usein aikalaisasiakirjoissa ”mestattuina”, mutta tiettävästi ketään ei teloitettu katkaisemalla kaula.^[20]

Vuoden 1889 rikoslaki pysyi voimassa Suomen itsenäistyttyäkin, joskin sen säännökset esimerkiksi majesteetti­rikoksesta ja keisari­perheen jäseniin kohdistuvasta väkivallasta menettivät merkityksensä. Vuonna 1919 säädettiin lisäksi sotilas­henkilöitä koskenut erityinen sotaväen rikoslaki, joka kumottiin vuonna 1984. Siinä säädettiin kuoleman­rangaistus törkeimmistä sotilas­rikoksista noin 30 pykälässä.^{[24] lähde?} Rauhan aikana yhtään teloitusta ei kuitenkaan suoritettu.

Yleinen mielipide nousi voimakkaasti vastustamaan kommunistipoliitikko Toivo Antikaiselle Turun hovioikeudessa vuosina 1935−1937 käydyn oikeusjutun yhteydessä vaadittua kuoleman­rangaistusta, mikä herätti laajalti myös kansainvälistä huomiota. Syyttäjä vaati Antikaiselle kuolemantuomiota Itä-Karjalassa vuonna 1922 tapahtuneesta sotavanki Antti Marjoniemen murhasta, jota väitettiin Antikaisen tekemäksi. Vastareaktiona kerättiin nopeasti yli 100 000 nimeä kuolemanrangaistusta vastustavaan eduskunnalle luovutettuun kirjelmään. Kuolemanrangaistuksen vastustajat, joiden johtavaksi hahmoksi tuli professori Väinö Lassila, vetosivat siihen, että kuolemanrangaistus ei vähentäisi rikollisuutta, vaan päinvastoin voimistaisi raakoja ja väkivaltaisia asenteita Suomessa. Kirjelmän allekirjoittajien joukossa oli useita tunnettuja taiteilijoita, mm. Aino Ackté, Elmer Diktonius, Leevi Madetoja, L. Onerva, Hagar Olsson, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, F. E. Sillanpää, Elli Tompuri, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Muita nimekkäitä kirjelmän allekirjoittajia olivat Aino ja Alvar Aalto, A. K. Cajander, Annie Furuhjelm, Lucina Hagman, Bruno Jalander, Niilo Liakka, Ester Ståhlberg, N. R. af Ursin ja Edvard Westermarck. Kirjelmän ansiosta Suomessa ei koskaan hyväksytty poliittisen äärioikeiston vaatimaa lakia kuolemanrangaistuksesta.

Kivimäen hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksen, joka olisi palauttanut rikoslaissa yli sata vuotta kuolleena kirjaimena olleen rauhanaikaisen kuolemanrangaistuksen käyttöön maanpetosten kohdalla. Ratkaisevassa käsittelyssä syyskuussa 1936 eduskunta kuitenkin hylkäsi lain täpärästi äänin 94–93^[25]. Antikainen puolestaan tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen; lisäksi hän sai kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta. Hänet vapautettiin talvi­sodan päätyttyä Neuvostoliiton vaatimuksesta ja luovutettiin Neuvostoliittoon.

Talvi- ja jatkosodan aikana pantiin täytäntöön noin 550 kuolemanrangaistusta, joista ehkä 90 prosenttia annettiin vakoilijoille ja tuhotöiden tekijöille. Sota-aikana langetettiin kaikkiaan 681 kuolemantuomiota; tuomituista ylivoimaisesti suurin osa oli Neuvostoliiton kansalaisia.^[26] Väliaikaisen lain nojalla rangaistukset pantiin täytäntöön ampumalla. Taistelutilanteissa ja niiden yhteydessä esimiehen ampumisoikeutta sotapelkuruudesta käytettiin joitakin kertoja. Tunnettu tapaus on aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen teloitus Uhtualla syksyllä 1941.^[27] Suuren kohun miehistön keskuudessa aiheutti 7. divisioonassa Syvärillä joulukuussa 1941 suoritettu kahden karkuruudesta tuomitun sotilaan teloitus heidän kieltäydyttyään jatkamasta taistelua väsymyksen ja jopa 40 asteeseen kiristyneen pakkasen vuoksi. Tapaus oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan 9. luvun teloituskohtauksen esikuva.^[28][29] Sotien päätyttyä puitiin julkisuudessa ahkerasti niin ikään karkuruudesta tuomitun ja teloitetun, jatkosodan kaoottisessa perääntymisvaiheessa hermoromahduksen kokeneen lääketieteen kandidaatti Urpo Viinikan tapausta.^[30]

Sotien aikana langetettuja kuolemantuomioita tutkineen oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin mukaan kuolemanrangaistukset tuomittiin riippumattomissa oikeusistuimissa, joten syytettyjen oikeusturva oli lähtökohtaisesti hyvä, toisin kuin monen muun maan järjestelmässä. Oikeusturvaa heikensivät kuitenkin sotilasesimiesten ja Valtiollisen poliisin tuomioistuimia kohtaan harjoittama painostus, syytetyn muutoksenhakumahdollisuuden rajoittaminen sekä avustajan käytön rajoittaminen ja vaikeuttaminen, mitä sota-aikana pidettiin ilmeisesti normaaleina toimenpiteinä. Lisäksi keskustelu kuolemanrangaistuksista tiedotusvälineissä oli sodan aikana kielletty. Varsinkin valitusmahdollisuuden puuttuminen vaikutti käytännössä; lähes kaksi kolmasosaa kuolemantuomioista pantiin täytäntöön vain alioikeustasoisen tuomioistuimen (kenttä- tai pikaoikeuden) päätöksellä. Tuomioistuimet eivät sen sijaan yleisesti ottaen näytä joutuneen taipumaan sotilasesimiesten tai Valpon painostuksen edessä. Kaksi teloitusta suoritettiin selkeästi lain vastaisesti: toisessa tapauksessa tuomittu oli alle 18-vuotias, ja toisessa tuomio pantiin täytäntöön tuomitun tekemän armonanomuksen käsittelyn ollessa vielä kesken.^[31]

Helsingin suurpommitusten aikaan helmikuussa 1944 eduskunta hyväksyi vähäisen keskustelun jälkeen lainmuutoksen, joka mahdollisti kuolemantuomion myös omaisuusrikoksista, mutta yhtäkään tuomiota ei langetettu tämän nojalla.^[32]

Tunnetuin Neuvostoliiton Suomeen desanttina lähettämä henkilö oli Kerttu Nuorteva, joka pidätettiin Helsingissä syyskuussa 1942.^[33] Helsingin suojeluskuntapiirin kenttäoikeus tuomitsi Nuortevan vakoilusta kuolemaan marraskuussa 1943 ja sotaylioikeus vahvisti tuomion toukokuussa 1944. Nuortevalle langetettua kuolemantuomiota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön, vaan hänet vapautettiin vankilasta Moskovan välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla ja luovutettiin Neuvostoliiton kansalaisena Neuvostoliittoon.^[34]

Jatkosodan aikana tiedustelu-upseerina toiminut majuri Max von Hellens tuomittiin kuolemaan sotapetoksesta maaliskuussa 1943. Tuomion perusteena oli salaisten tietojen toimittaminen Yhdysvaltain sotilasasiamiehelle. Von Hellensin armonanomus hylättiin, mutta tuomiota ei pantu täytäntöön Yhdysvaltain painostuksen vuoksi. Hänen vaimonsa tekemän armonanomuksen kohtalo jäi ratkaisematta yli puoleksitoista vuodeksi sodan loppuun saakka. Von Hellens vapautettiin Moskovan välirauhansopimuksen 20. artiklan nojalla syyskuussa 1944 liittoutuneiden hyväksi toimineena henkilönä.^[35]

Viimeisenä naisena Suomessa teloitettiin Martta Koskinen maanpetoksesta tuomittuna syyskuussa 1943. Viimeinen siviilirikoksesta Suomessa teloitettu oli kuudesta murhasta tuomittu Toivo Koljonen, joka ammuttiin lokakuussa 1943. Viimeinen sotilasrikoksesta teloitettu oli sotamies Olavi Laiho, joka ammuttiin 2. syyskuuta 1944 yksin teoin tehdystä maanpetoksesta ja valtiopetoksesta.^[36][37] Kommunistitaustainen Laiho oli karkaamisensa jälkeen vakoillut Neuvostoliiton hyväksi ja toiminut aktiivisesti Turun metsäkaartissa.

Suomen viimeinen teloitus missään olosuhteissa toteutettiin 3. syyskuuta 1944, jolloin ammuttiin kolme venäläistä desanttia.

Viimeinen suomalaisen tuomioistuimen antama kuolemantuomio langetettiin 1. elokuuta 1946, jolloin korkein oikeus tuomitsi Vilho Huovisen kuolemanrangaistukseen kahdesta ryöstömurhasta.^[38][39] Tuomiota ei kuitenkaan pantu täytäntöön, vaan se muunnettiin presidentti Paasikiven armahduksen seurauksena elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi.

Vuonna 1949 tehdyn lainmuutoksen jälkeen kuolemanrangaistusta ei enää voitu tuomita rauhan aikana tehdystä rikoksesta. Samalla lakiin otettiin määräys, jonka mukaan sotatilan aikana langetettu kuolemantuomio muuttui ilman eri päätöstä elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi, jos se oli täytäntöön panematta sotatilan lakatessa. Tätä lainmuutosta eduskunnassa käsiteltäessä kukaan ei vaatinut enää rauhan ajan kuolemanrangaistuksen säilyttämistä. Keskustelu kuolemanrangaistuksesta vilkastui hetkeksi vuonna 1953 Soson seisakkeella Muhoksella tehdyn joukkosurman ja Kyllikki Saaren murhan sekä vuonna 1959 Tulilahden kaksoismurhan yhteydessä. Muun muassa silloinen sisäministeri Eino Palovesi kannatti Tulilahden uhrien muistotilaisuudessa pitämässään puheessa rangaistusten koventamista väkivaltarikosten osalta.^[40]

Kesäkuun 1. päivänä 1972 kuolemanrangaistus poistettiin rangaistusjärjestelmästä kokonaan.^[41] Hallituksen esityksessä viitattiin siihen, että yleinen mielipide oli rauhanaikaisen kuolemantuomion kieltävän lain yli 20-vuotisen voimassaolon aikana yhä voimakkaammin asettunut vastustamaan kuolemanrangaistuksen käyttöä missään olosuhteissa.^[42] Lakiesitystä eduskunnassa käsiteltäessä osa SMP:n ja kokoomuksen kansanedustajista kuitenkin vastusti sodanaikaisen kuolemanrangaistuksen täydellistä lakkauttamista, koska se oli edelleen olemassa Ruotsissa, jossa sodanaikainen kuolemanrangaistus poistettiin vuotta myöhemmin. Veikko Vennamon tekemä vastaesitys kuitenkin hävisi äänin 140–29. Äänestyksestä oli poissa 27 edustajaa ja tyhjää äänesti kolme edustajaa. Asiasta käydyssä eduskuntakeskustelussa kokoomuksen kansanedustaja Eero Lattula vetosi paitsi naapurimaiden esimerkkiin, myös kuolemanrangaistuksen pelotevaikutukseen, koska se panisi hänen mielestään esimerkiksi sotapelkuruutta ja -karkuruutta suunnittelevan harkitsemaan vakavasti tekonsa seurauksia. Toisaalta Lattulan puoluetoveri Juha Vikatmaa katsoi, ettei kuolemanrangaistuksen kaltaisin negatiivisin toimenpitein kyetä ylläpitämään puolustusvoimien toimintakykyä ja kansalaisten maanpuolustustahtoa. SKDL:n kansanedustajan Anna-Liisa Jokisen mielestä taas Suomi voi aivan hyvin olla edelläkävijä kuolemanrangaistuksen kieltämisessä.^[43][44]

Viimeinen arvovaltaiselta taholta esitetty kannanotto kuolemanrangaistuksen puolesta kuultiin keväällä 1994, jolloin SMP:n kansanedustaja Marita Jurva toivoi kuolemanrangaistuksen palauttamista rikoslakiin moninkertaisille murhamiehille. Vaatimuksen innoittajana oli tapaus, jossa varusmieskarkuri Mika Muranen surmasi kolme ihmistä Kotkassa huhtikuussa 1994. Satunnaisia vaatimuksia kuolemanrangaistuksen palauttamisesta Suomen lainsäädäntöön on esiintynyt vielä tämän jälkeenkin, lähinnä sanomalehtien yleisönosastokirjoituksissa mieliä kuohuttaneiden henkirikosten yhteydessä. Taloustutkimuksen vuonna 1996, jolloin mikään tietty törkeä henkirikos ei ollut ajankohtainen, tekemässä mielipidetiedustelussa 24 prosenttia vastaajista halusi ottaa käyttöön kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden henkirikoksista. Kannatus oli suurinta nuorimmissa ikäryhmissä, alle 35-vuotiaiden vastaajien keskuudessa.^[45]

Kuolemanrangaistuksen kielto kirjattiin 1995 perustuslakiin osana perusoikeusuudistusta^[46]. Sama kielto otettiin myös vuonna 2000 voimaan tulleeseen uuteen perustuslakiin.^[47]

Laista löytyi pitkään yksittäisiä mainintoja kuolemanrangaistuksesta, mutta yllä selvitetyn säädöshierarkian ja desuetudo-perusteen myötä ne eivät olleet voimassa. Esimerkiksi 1. tammikuuta 2017 asti oikeudenkäymiskaaren 1. luvussa väärästä tuomiosta säädettiin: "Jos hän [tuomari] sen tahallansa tekee, vihasta ja ilkeydestä taikka ystävyyden, lahjain ja voiton tähden, menettäköön virkansa, saamatta sitä koskaan takaisin, korvatkoon myös vahingon, ja lahjat menkööt vaivaisille. Jos joku sellaisen väärän tuomion tähden menettää henkensä tahi kunniansa, menettäköön tuomarikin pahuutensa ja ilkeytensä takia henkensä tahi kunniansa."^[48]

Marraskuussa 2015 Sipilän hallituksen työ- ja oikeusministeri Jari Lindström (ps.) sanoi television Kioski-ohjelmassa olevansa valmis harkitsemaan kuolemanrangaistusta terroristeille. Lindströmin lausunnon taustalla olivat Pariisissa 13. marraskuuta 2015 tehdyt terrori-iskut. Kansanedustajille vuonna 2011 tehdyssä kyselyssä Lindström oli vastannut voivansa harkita kuolemanrangaistusta poikkeuksellisen julmien henkirikosten tekijöille. Tultuaan valituksi ministeriksi Lindström ilmoitti kuitenkin, ettei hän aio hallituksessa edistää kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa.^[49]

• Viimeinen rauhan aikana teloitettu ja viimeinen mestattu: Tahvo Putkonen 1825, mestattu murhasta^[16]
• Viimeinen hirtetty: Taavetti Lukkarinen 1916, Venäjän sotalain nojalla maanpetoksesta
• Viimeinen siviilirikoksesta teloitettu: Toivo Koljonen 1943, ammuttu kuudesta murhasta
• Viimeinen Suomessa teloitettu nainen: Martta Koskinen 1943, ammuttu vakoilusta ja maanpetoksesta
• Viimeinen teloitettu suomalainen: sotamies Olavi Laiho 1944, ammuttu karkuruudesta, vakoilusta ja maanpetoksesta
• Viimeinen Suomessa teloitettu ja viimeinen ammuttu: kolme venäläistä desanttia 1944, ammuttu vakoilusta

• Carl Jordan

• Kulomaa, Jukka & Nieminen, Jarmo (toim.): Teloitettu totuus: kesä 1944. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4
• Lindstedt, Jukka: Teloitukset – ampumiset. Teoksessa Teloitettu totuus: kesä 1944 s. 101–145. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4

• Henkirikos, varkaus, huoruus – näistä tuli kuolemantuomio 1600-luvun Suomessa Yle 5.3.2016.
• Laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta 1972. Wikiaineistossa. Viitattu 2.3.2011.