Nimitys Itä-Karjala vakiintui suomen kieleen Tarton rauhan jälkeen.[1] Venäjällä Itä-Karjalaksi kutsutaan Karjalan tasavallan itäisintä osaa eli Puutoisten piiriä Äänisen itäpuolella. Suomessa tätä aluetta ei yleensä pidetä Karjalan osana.[3]
Itä-Karjalaa asuttivat ajanlaskun alun tienoilla ja vielä kauan sen jälkeenkin saamelaiset metsästäjä-kalastajat. Kiinteä ja maata viljelevä asutus syntyi Aunuksen Karjalassa Laatokkaan virtaavien jokien varsille viikinkiajalla eli noin vuosina 800–1050.[5] Tuolloin Itä-Karjala joutui viikinkien idänretkien myötä skandinaavisen vaikutuksen piiriin.[5] Tämän asutuksen alkuperä oli luultavasti vepsäläinen, mutta myöhemmin Itä-Karjalaan levisi karjalaista asutusta Laatokan Karjalasta käsin. Seuraavien vuosisatojen kuluessa maata viljelevä asutus levisi hitaasti Itä-Karjalan muihinkin osiin, viimeisenä Vienan Karjalaan 1400- ja 1500-luvuilla.lähde?
Itä-Karjala joutui Novgorodin vaikutuspiiriin 1100- ja 1200-luvulla ja sai sieltä kristinuskon ortodoksisessa muodossa.[1] Kun Moskovan Venäjä valloitti Novgorodin vuonna 1478, siirtyi Novgorodin venäläisväestöä Itä-Karjalaan.[2]Ruotsin ja Venäjän sotien yhteydessä Viena ja Aunus joutuivat toistuvasti sota-alueeksi.[2]Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsi sai Laatokan Karjalan, mutta Itä-Karjala jäi Venäjän puolelle.[1] Vuonna 1742 Ruotsi yritti hattujen sodassa saada Itä-Karjalan hallintaansa, mutta tämä yritys johti päinvastaiseen tulokseen Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välisen rajan siirtyessä lännemmäksi.[2]
Suomalaiset kiinnostuvat Itä-Karjalasta
Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa alettiin 1830- ja 1840-luvuilla puhua Suomen ja Itä-Karjalan kansallisesta yhteenkuuluvuudesta. Tätä käsitystä edesauttoivat Suomessa matkustelevat itäkarjalaiset laukkukauppiaat sekä suomalaiset runonkerääjät ja sukukielten tutkijat. Yleiseurooppalainen kansallisuusaate ja suomalaisten kansallinen herääminen synnyttivät 1800-luvun lopulla käsityksen, että itäkarjalaisten asuinseudut olisi liitettävä Suomeen. Tämän myötä tutkijat, kirjailijat ja taiteilijat tekivät tutkimusmatkoja Itä-Karjalaan. Levottomuudet Venäjällä vuonna 1905 lujittivat entisestään suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta itäkarjalaisiin. Suomessa asuneet vienankarjalaiset perustivat Vienan Karjalaisten Liiton, joka pyrki pitämään itäkarjalaisten asiaa esillä. Ensimmäisen maailmansodan myötä ajatus Itä-Karjalan liittämisestä riippumattomaan Suomeen sai vaikutusta varsinkin ylioppilaspiireissä.[2]
Suomen julistauduttua itsenäiseksi 1917 tuli Itä-Karjalan kysymys osaksi uuden valtion ulkopolitiikkaa.[1] Itä-Karjalan liittämistä pyrittiin ajamaan ensin poliittisin keinoin muun muassa Saksan tuella.[2]Suomen sisällissodan aikana 23. helmikuuta 1918 C. G. E. Mannerheim antoi päiväkäskyn, jossa luvattiin vapauttaa Itä-Karjala.[2] Venäjän sisällissodan aikana suomalaisia joukkoja osallistui Itä-Karjalan vapauttamisyrityksiin.[1] Näitä taisteluita kutsutaan heimosodiksi. Maaliskuussa 1918 Mannerheim antoi käskyn retkikuntien lähettämisestä Itä-Karjalaan. Nämä Vienan retkien nimellä tunnetut tapahtumat estivät Vienaan paenneiden punaisten suomalaisten hyökkäyksen Suomeen. Sen sijaan retkikuntia vastaan taistelleet punaiset ja englantilaiset sekä englantilaisten propagandan tuloksena myös osa karjalaisista tekivät näiden retkikuntien pyrkimykset tyhjiksi. Seuraavana vuonna aunuksenkarjalaiset ilmaisivat halunsa liittyä Suomeen, jonka johdosta Suomesta lähti joukkoja Aunukseen. Suomalaisten Aunuksen retkikunta eteni lähelle Petroskoita, mutta joutui venäläisten vastustuksen ja aunuslaisten taisteluhaluttomuuden vuoksi vetäytymään takaisin. Vain Aunuksen Karjalaan kuuluneet Repolan ja Porajärven kunnat olivat Suomen hallussa.[2] Repola oli äänestänyt Suomeen liittymisestä syksyllä 1918 ja Porajärvi 7. tammikuuta 1919. Myös Vienan Karjalan kunnat olivat eräin ehdoin päättäneet liittyä Suomeen Uhtualla 1918 pidetyn kokouksen myötä,[1] mutta Vienaa ei pystytty saattamaan Suomen hallinnon alle.
Itä-Karjalan kansannousu 1921–1922
Neuvosto-Venäjän hallitus perusti 7. kesäkuuta 1920 suunnilleen Itä-Karjalan alueen käsittävän Karjalan työkansan kommuunin. Sen alue oli kuitenkin selvästi pienempi kuin mikä vanhastaan oli luettu Itä-Karjalaan: itäraja kulki suunnilleen Muurmannin rataa pitkin Vienanmerestä Ääniseen siten, että Sungun niemi, Soutjärven vepsäläisalue ja Syvärin suu jäivät sen ulkopuolelle. Samana vuonna suoritetun laskennan mukaan siellä asui 145 753 henkeä, joista karjalaisia oli 60,8 % eli 89 951 henkeä.[8]
Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi pyrki ratkaisuun, jossa itäkarjalaiset saisivat kansanäänestyksellä päättää kumpaan valtioon tulisivat kuulumaan.[2] Venäjän vastustuksen vuoksi Suomen oli luovuttava tästä tavoitteesta samoin kuin Repolasta ja Porajärvesta. Vastineeksi Suomi sai Petsamon ja Venäjän lupauksen Itä-Karjalan kansallisesta autonomiasta.[2] Autonomia ei kuitenkaan toteutunut ja itäkarjalaiset nousivat kapinaan 1921. Tähän Itä-Karjalan kansannousuun osallistui myös suomalaisia vapaaehtoisia.[1] Neuvosto-Venäjä kuitenkin kukisti kapinan seuraavana vuonna. Virallinen Suomi vetosi asiassa Kansainliittoon ja Haagin pysyvään kansainväliseen tuomioistuimeen, ilman tuloksia.[1] Tämän jälkeen Itä-Karjalan kysymys jäi Suomen virallisesta politiikasta syrjään. Se säilyi Akateemisen Karjala-Seuran ohjelmassa 1930-luvulla.[1]
Karjalan työkommuuni muutettiin 25. heinäkuuta 1923[9]Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Samalla sen aluetta laajennettiin niin, että siihen kuuluivat kaikki vanhastaan Itä-Karjalaan luetut alueet sekä lisäksi Puudožin kihlakunta Äänisjärven itäpuolella. Tämän alueen asukkaista suurin osa oli kuitenkin venäläisiä, minkä vuoksi karjalaiset jäivät tasavallassa vähemmistöksi.[7]
Jatkosodan aikana Itä-Karjalan kysymys nousi uudestaan esille. Suomi oli Saksan kanssa käydyissä neuvotteluissa tuonut ilmi mielenkiintonsa eräitä Itä-Karjalan alueita kohtaan. Jatkosodan alkaessa Mannerheim antoi päiväkäskyn, jossa luvattiin vapauttaa Itä-Karjala ja luoda Suur-Suomi.[2] Jatkosodan aikana 1941–1944 suurin osa Itä-Karjalaa oli Suomen miehittämä.
Lähteet
↑ abcdefghijkKuosmanen Riitta-Liisa, Halinen Ari (toim.): Facta Tietosanakirja, s. 455–456. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31930-9
↑ abcdefghijklmPäätoim. Hakala Matti: Suomalainen tietosanakirja 3 (HIL–KANAN), s. 297–298. Espoo: Weilin+Göös, 1990. ISBN 951-35-4647-0
↑Karjala – kieli, murre ja paikka (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 129) Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 10. heinäkuuta 2007.
↑Karjala idän ja lännen välissä I – Venäjän Karjala renassanssiajalla 1487—1617. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1970. Teoksen verkkoversio.
