Kuritushuonerangaistus oli Suomen rikoslaissa vuosina 1889–1975 käytössä ollut vapausrangaistus, jossa vangin oli tehtävä pakkotyötä valtion hyväksi, ja tämän sosiaalista kanssakäymistä rajoitettiin pitämällä tätä muita vankeja tiukemmin eristettynä.[1] Sen sijaan mitään varsinaista konkreettista kurittamista (potkimista, lyömistä, ruoskaniskuja, kuristamista jne.) tuomio ei nimestään huolimatta sisältänyt. Lievin kuritushuonerangaistus oli kestoltaan kuusi kuukautta. Tämä merkitsi rikoksesta rangaistusta kärsimään lähtevälle vähintään kuuden kuukauden vapaudenmenetystä. Kuritushuonetta voitiin määrätä myös elinkaudeksi.
Vuoden 1889 rangaistusasetuksessa säädettiin, että kuritushuoneessa oli oltava kolme luokkaa: pakkoluokka, oppiluokka ja koeluokka. Jokainen vanki joutui aluksi pakkoluokkaan, ja käytöksensä perusteella tämä saattoi edetä koeluokkaan, jossa rangaistus tuntui etujen ansiosta ”huokeimmalta” ja vanki sai ”enemmän tilaisuutta näyttää parannustansa”.
Suomen lainsäädännöstä kuritushuone rangaistusmuotona poistettiin vuonna 1975. Tällöin ei muutettu kaikkia kuritushuonerangaistuksen mainitsevia rikoslain pykäliä, vaan lakiin otettiin yleinen säännös, jonka mukaan niistä rikoksista, joista oli säädetty kuritushuonerangaistus, oli tuomittava kestoltaan vastaava vankeusrangaistus.[2] Rikoslakiin on kuitenkin myöhemmin tehty suuri joukko muutoksia, joiden jäljiltä sanaa kuritushuone esiintyy lakitekstissä vain harvakseltaan (kuritushuone on mainittu rikoslain 18. luvussa[3]).
Tunnettuja kuritushuonerangaistuksia
17. syyskuuta 1875 Rosvo-Perttunen tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen useista rikoksista.
Vuonna 1920 ahvenanmaalainen lehtimies ja poliitikko Julius Sundblom tuomittiin Turun hovioikeudessa maanpetoksen valmistelusta kuritushuoneeseen. Sundblom oli varatuomari Carl Björkmanin kanssa aktiivisin toimija pyrkimyksessä irrottaa Ahvenanmaa Suomesta ja liittää se Ruotsiin. Presidentti K. J. Ståhlberg armahti hänet välittömästi. Sundblomista tuli myöhemmin Ahvenanmaan maakuntapäivien pitkäaikainen puhemies.
Vuonna 1922 tuomittiin suuressa kommunistioikeudenkäynnissä Turun hovioikeudessa 189 henkilöä eripituisiin kuritushuonerangaistuksiin. Yksi pääsyytetyistä oli Arvo Tuominen, joka sai neljän vuoden tuomion. Tuominen tuomittiin uudelleen vuonna 1928 viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen laittomasta poliittisesta toiminnasta ja vapauduttuaan alkuvuodesta 1933 hän siirtyi Neuvostoliittoon. Tuominen palasi maanpaosta Ruotsista Suomeen vuonna 1956 ja toimi vuosina 1958−1962 SDP:n kansanedustajana.
Vuonna 1922 aktivisti Ernst Tandefelt tuomittiin sisäministeri Heikki Ritavuoren murhasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen, mutta korkein oikeus lievensi tuomion Tandefeltille tehdyn mielentilatutkimuksen jälkeen 12 vuodeksi. Tandefelt vapautui vankilasta vuonna 1931, mutta hänet suljettiin heti sen jälkeen Nikkilän mielisairaalaanSipooseen, jossa hän vietti loppuelämänsä kuolemaansa saakka vuoteen 1948.
Vuonna 1928 tuomittiin saarnaaja Maria Åkerblom murhayrityksestä ja väärään valaan yllyttämisestä 15 vuodeksi kuritushuoneeseen. Vapauduttuaan Åkerblom vietti lopun elämänsä rauhallisesti Helsingissä kuolemaansa, vuoteen 1981 saakka.
Vuonna 1937 tuomittiin suomalais-neuvostoliittolainen kommunistipoliitikko ja puna-armeijan upseeri Toivo Antikainen elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen Itä-Karjalassa vuonna 1922 tapahtuneesta sotavangin murhasta − tästä syyttäjä oli alun perin vaatinut Antikaiselle kuolemanrangaistusta – ja lisäksi kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen laittomasta poliittisesta toiminnasta. Antikainen vapautettiin talvisodan päätyttyä ja luovutettiin Neuvostoliittoon.
Vuonna 1941 tuomittiin sekatyömies Toivo Koljonen useista varkauksista ja ampuma-aserikoksesta neljäksi vuodeksi ja kymmeneksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Vuonna 1943 Koljonen tuomittiin kuolemaan kuudesta murhasta viimeisenä siviilirikoksista kuolemaan tuomittuna ja teloitettuna henkilönä Suomessa.
Vuonna 1942 sosialidemokraattien oppositio eli kuutoset tuomittiin 2–8 vuoden kuritushuonerangaistuksiin valtiopetoksen valmistelusta. Heidät vapautettiin välirauhansopimuksen nojalla syyskuussa 1944.
Vuonna 1942 kirjailijat Raoul Palmgren ja Arvo Turtiainen tuomittiin neljäksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta. Heidät vapautettiin syyskuussa 1944.
Vuonna 1943 kirjailija Hella Wuolijoki tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen maanpetturuudesta. Hän vapautui seuraavan vuoden syyskuussa.
Vuonna 1943 kirjailija Jarno Pennanen tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Pennanen oli osallistunut välirauhan aikana 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) toimintaan ja hänen katsottiin ilmaisseen tässä ominaisuudessa valtiosalaisuuksia Neuvostoliitolle. Pennanen vapautui seuraavan vuoden syyskuussa.
Vuonna 1947 kapteeni Lauri Törni tuomittiin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa neljän vuoden ajaksi maanpetoksesta ja laittomasta rajan ylityksestä.
Vuonna 1948 sotaylioikeus tuomitsi asekätkentää johtaneet eversti Valo Nihtilän ja everstiluutnantti Usko Haahden viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen, minkä lisäksi heidät erotettiin puolustusvoimien palveluksesta. Korkein oikeus kovensi Haahden tuomion vuonna 1950 kuudeksi vuodeksi.
Vuonna 1953 Väinö Kilpiäinen tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen neljästä ryöstön yhteydessä tehdystä raa'asta surmasta. Kilpiäinen alkoi myöhemmin syvästi katua tekojaan ja sairastui vakavasti. Hän kuoli vankilassa vuonna 1973.
Vuonna 1963 Torsti Ossian Koskinen tuomittiin 12,5 vuodeksi kuritushuoneeseen ja eristettäväksi pakkolaitokseen 16-vuotiaan Pirkko Ryhäsen taposta. Koskinen todettiin syyttömäksi 7,5 vuoden kuluttua, ja hän sai korvaukseksi 93 290 markkaa. Maunu Kurkvaara ohjasi tapauksesta elokuvan Kujanjuoksu.
Vuonna 1965 Ilkka Kivioja tuomittiin alentuneesti syyntakeisena 15 vuodeksi kuritushuoneeseen kahden naisen murhasta (nailonsukkamurhat). Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen kärsittyään puolet rangaistuksesta.
Vuonna 1973 Kai Kustaa Vähäkallio tuomittiin Hyvinkään kihlakunnanoikeudessa hänen toukokuussa 1972 tekemästään kolmen nuoren taposta 15 vuodeksi kuritushuoneeseen. Helsingin hovioikeus piti tuomion sellaisenaan voimassa, mutta korkein oikeus lievensi sen saman vuoden lopulla 12 vuodeksi vankeutta. Vähäkallio vapautui vankilasta keväällä 1978 ja teki seuraavana vuonna itsemurhan.
