Muumipeikko (engl. Moomin) on vuosina 1954–1975 ilmestynyt sanomalehtisarjakuva, jonka loi suomalainen Tove Jansson ja jota jatkoi myöhemmin hänen veljensä Lars Jansson. Sarjakuvassa esiintyvät Tove Janssonin luomat muumihahmot.

Muumipeikko-sarjakuvaa tehtiin suoraan englanninkielisille markkinoille: sitä levitti brittiläinen Associated Newspapers -sarjakuvasyndikaatti ja sen alkuperäinen julkaisija oli iltapäivälehti Evening News. Suomessa sarjakuvan pitkäaikainen julkaisija oli Ilta-Sanomat. Parhaimmillaan Muumipeikko ilmestyi 40 maassa ja noin 120 lehdessä, ja sen päivittäinen lukijakunta oli yli 20 miljoonaa. Tämä tekee siitä kaikkien aikojen menestyksekkäimmän suomalaisen sarjakuvan. Tove ja Lars Jansson saivat Muumipeikon tekemisestä Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatun vuonna 1980.

Muumipeikko-sarjakuva syntyi, kun Associated Newspapersin syndikaattijohtaja Charles Sutton otti yhteyttä Tove Janssoniin. Janssonin ensimmäiset muumikirjat Muumipeikko ja pyrstötähti (1946) ja Taikurin hattu (1948) oli tuolloin jo käännetty englanniksi, ja molemmat olivat olleet myyntimenestyksiä Britanniassa. Tammikuussa 1952 lähettämässään kirjeessä Sutton tiedusteli Janssonin halukkuutta siirtää Muumit sarjakuvamuotoon:

Mieleemme on juolahtanut, että teidän 'Muumi'-perheestänne voisi saada mielenkiintoisen sarjakuvan, joka ei välttämättä olisi tarkoitettu lapsille. On toki ilmeistä, että muumiperhe viehättää lapsia, mutta meidän mielestämme näitä ihastuttavia hahmoja voisi myös käyttää sarjakuvamuodossa satirisoimaan meidän ns. sivistynyttä elämäntapaamme.

Tove Janssonilla oli tuolloin jo kokemusta muumisarjakuvien piirtämisestä. Hän oli julkaissut vuonna 1947 suomenruotsalaisessa Ny Tid -lehdessä pitkän sarjakuvatarinan Mumintrollet och jordens undergång ("Muumipeikko ja maailmanloppu"), joka perustui vapaasti kirjaan Muumipeikko ja pyrstötähti. Sarjakuva sai kuitenkin osakseen voimakasta arvostelua vasemmistolaisen lehden lukijoilta, jotka pitivät muumiperhettä liian porvarillisena, ja lehti ei tilannut Janssonilta lisää sarjakuvia. Saatuaan Suttonin tarjouksen Jansson solmi kesäkuussa 1952 seitsenvuotisen sopimuksen muumiaiheisen sarjakuvan piirtämisestä. Ennen ilmestymisen alkamista Jansson kehitti ja hioi sarjakuvaa yhteistyössä Associated Newspapersin sarjakuvatoimituksen kanssa, ja etenkin Charles Sutton ohjasti taiteilijaa hyvin yksityiskohtaisesti. Sarjalle etsittiin hetken aikaa myös erillistä käsikirjoittajaa, mutta lopulta päädyttiin siihen, että Jansson tekee sekä käsikirjoituksen että kuvituksen itse.

Muumipeikko-sarjakuvan julkaisijaksi valikoitui Associated Newspapersin lehtiin kuulunut Evening News, tuolloin maailman suurin iltapäivälehti jolla oli 12 miljoonan kappaleen levikki. Sarjakuva Moomin näki päivänvalon Evening Newsin sivuilla 20. syyskuuta 1954. Sutton oli järjestänyt hyvin näkyvän mainoskampanjan tukemaan uuden sarjan aloitusta. Sarjakuva myytiin nopeasti useisiin muihin maihin, etunenässä Pohjoismaat. Suomessa Muumipeikko alkoi ilmestyä 21. huhtikuuta 1955 maan suurimmassa iltapäivälehdessä Ilta-Sanomissa. Samana vuonna sarjan poimivat sivuilleen ruotsinkieliset maakuntalehdet Västra Nyland ja Vasabladet ja vuonna 1957 Åbo Underrättelser. Muumipeikkoa julkaisseet lehdet olivat pääosin eurooppalaisia, mutta se ilmestyi myös kaukasemmissakin maissa. Pohjois-Amerikassa se saatiin lopulta myytyä kanadalaiseen Toronto Daily Stariin, mutta Yhdysvalloissa yksikään mainittava lehti ei ottanut sitä sivuilleen.

Tove Jansson piirsi Muumipeikko-sarjakuvaa seitsemän vuotta. Neljätoista ensimmäistä sarjakuvatarinaa hän sekä käsikirjoitti että piirsi yksin. Alusta lähtien tärkeänä avustajana oli Toven veli Lars Jansson, joka englannin kielen taitajana käänsi sarjakuvan vuorosanat englanniksi.

Ennen sarjakuvapiirtäjän uraansa Jansson oli julkaissut neljä muumikirjaa (Muumit ja suuri tuhotulva 1945, Muumipeikko ja pyrstötähti 1946, Taikurin hattu 1948 ja Muumipapan urotyöt 1950) ja julkaisi sen aikana kaksi lisää (Vaarallinen juhannus 1954, Taikatalvi 1957). Sarjakuvan muumimaailma erosi kirjojen muumimaailmasta useissa suhteissa. Lisäksi Jansson kehitti sarjakuvaa varten lukuisia sivuhenkilöitä, jotka eivät koskaan esiintyneet kirjoissa.

Vaikka sarjakuvan muumimaailma ei ollutkaan yhteneväinen kirjojen kanssa, Tove Jansson sovelsi siinä muumikirjoissa käyttämiään aiheita. Esimerkiksi sarjakuvan Viidakkoelämää (1956) lähtökohta viidakoksi muuttuvasta Muumilaaksosta on otettu Taikurin hatusta, ja sarjakuva Muumipeikko rakastuu (1956) alkaa tulvakohtauksella joka muistuttaa Vaarallisen juhannuksen vastaavaa. Vaikutteet kulkivat kuitenkin myös toiseen suuntaan: sarjakuva Muumiperhe ja meri (1957), jossa muumit muuttavat autiolle majakkasaarelle, on toiminut lähtökohtana sarjakuvauran jälkeen kirjoitetulle kirjalle Muumipappa ja meri (1965).

Vuodesta 1957 Lars Jansson tuli mukaan myös käsikirjoittamiseen, ja seitsemän viimeistä Toven piirtämää tarinaa ovat juoneltaan sisarusten yhteistyötä. Tätä kehitystä voi seurata sarjojen signeerauksista: Toven yksin tekemissä sarjoissa on signeerauksena ”Tove Jansson”, yhteistyönä tehdyissä sarjoissa pelkkä ”Jansson” tai ei signeerausta lainkaan. Ensimmäinen sarjakuvatarina, jota Lars Jansson oli mukana käsikirjoittamassa, oli Muumipeikko villissä lännessä (1957).

Tove Jansson kertoi nauttineensa sarjakuvan piirtämisestä pari ensimmäistä vuotta, mutta sen jälkeen sopimusvelvoitteen täyttäminen muodostui rasitteeksi. Seitsenvuotisen sopimuksen päättyessä 1959 hän päätti lopettaa sarjakuvan teon. Hän ilmoitti syndikaatille väsyneensä sarjakuvan piirtämiseen, koska se ja erilaisten muumituotteiden suunnittelu vei hänen koko aikansa, eikä hänelle jäänyt aikaa kirjailijan ja taidemaalarin töille. Samalla hän ilmoitti opettavansa veljelleen Larsille ”pelin sääntöjä”, jotta tämä voisi jatkaa Muumipeikon piirtämistä. Sisarusten äiti Signe Hammarsten-Jansson, joka halusi sarjakuvan pysyvän perhepiirissä, oli yllyttänyt Larsin ottamaan myös piirustusvastuun harteilleen, sillä muuten syndikaatti olisi luultavasti hankkinut ulkopuolisen piirtäjän jatkamaan suosittua sarjakuvaa. Lars Jansson, joka ei omien sanojensa mukaan ollut aiemmin piirtänyt mitään, harjoitteli sarjakuvien piirtämistä intensiivisesti alkuvuoden 1959.

Tove Jansson halusi tarinan Muumipeikko ja kultainen häntä (1958) jäävän jäähyväissarjakuvakseen, mutta syndikaatti julkaisi sarjat toisessa järjestyksessä ja viimeiseksi Toven sarjakuvaksi jäi Hosulin kosinta (1959). Tarinassa Kultainen häntä Muumipeikon häntään kasvaa kultainen tupsu ja hänestä tulee kuuluisuus yhdessä yössä; sarjakuvan kautta Jansson ironisoi omia tuntemuksiaan kuuluisuudesta. Myöhemmin Tove Jansson purki kokemuksiaan sarjakuvapiirtäjän urasta novellin muotoon: kokoelmassa Nukkekaappi ja muita kertomuksia (1980) ilmestyi novelli Sarjakuvapiirtäjä, joka kertoo nuoren sarjakuvapiirtäjän uran alkuaskelista brittiläisen sarjakuvasyndikaatin palveluksessa.

Ensimmäinen Lars Janssonin piirtämä sarjakuvatarina Muumin lamppu alkoi Evening Newsissä 2. tammikuuta 1960. Hän käsikirjoitti ja piirsi Muumipeikkoa 16 vuotta ja teki kaikkiaan 52 pitkää sarjakuvatarinaa. Toisin kuin Tove, Lars Jansson kirjoitti tarinat suoraan englanniksi. Lars Janssonin tekemissä tarinoissa muumit seikkailivat aiempaa useammin Muumilaakson ulkopuolella, matkustivat aikakoneella menneisyyteen jne. Niissä oli muutenkin enemmän viittauksia todellisen maailman ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten hippiliikkeeseen.

Evening News lopetti Muumipeikko-sarjakuvan julkaisemisen vuonna 1968. Sarja jatkoi ilmestymistään vielä seitsemän vuotta lukuisissa muissa lehdissä, vaikka suurimman maksajan Evening Newsin vetäytyminen tekikin loven sarjakuvapiirtäjän budjettiin. Lars Jansson teki vuonna 1974 päätöksen sarjakuvan lopettamisesta, koska hänen oli yhä vaikeampaa keksiä juonia. Viimeinen Muumipeikko ilmestyi lehdissä 16. huhtikuuta 1975.

Muumipeikko-sarjakuvan visuaalinen erikoisuus oli se, että sarjakuvan ruutuja erottavat väliviivat oli usein korvattu kuvaan sisältyvillä tai siihen vertauskuvallisesti liittyvillä elementeillä, kuten erilaisilla pitkänomaisilla esineillä. Se oli tässä suhteessa edelläkävijä strippisarjakuvien joukossa. Tove Jansson käytti tätä tapaa jo ensimmäisessä tarinassa ja Lars Jansson vei sen myöhemmin huippuunsa.

Sarjan tavaramerkkinä oli kuva kumartuneen Muumipeikon pyöreästä takapuolesta, joka esiintyy muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisen tarinan ensimmäisessä ruudussa. Samantapainen kuva Muumipeikon takapuolesta nähdään myös vuonna 1992 valmistuneen Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan alussa, vaikka elokuvan muu sisältö ei liity Muumipeikko-sarjakuvaan.

Muumipeikko-stripit ovat ilmestyneet suomeksi kolmena albumisarjana. Turun Sanomat julkaisi vuosina 1978–1984 yhdeksän albumia nimellä Muumi. Ensimmäinen täydellinen suomenkielinen kokoelma sarjasta oli WSOY:n vuosina 1990–1996 julkaisema 24-osainen kirjasarja. Kanadalainen Drawn and Quarterly -kustantamo ryhtyi vuonna 2006 julkaisemaan Muumipeikosta kovakantista kokoelmaa nimillä Moomin: The Complete Tove Jansson Comic Strip (ensimmäiset viisi osaa) ja Moomin: The Complete Lars Jansson Comic Strip (myöhemmät osat). WSOY on vuodesta 2008 julkaissut sarjaa suomeksi nimellä Muumit – sarjakuvaklassikot. Osia on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kymmenen. Seitsemän ensimmäisen osan loppuun on liitetty tutkija Sirke Happosen kirjoittamat jälkisanat.

Vuosina 1957–1974 sarjakuva julkaistiin ruotsiksi 21-osaisena albumisarjana, jota kustansi ensin Schildts ja vuodesta 1968 alkaen ruotsalainen Geber-kustantamo. Toinen, 10-osainen sarja ilmestyi Ruotsissa vuosina 1977–1981. Suomessa Schildts on julkaissut uusia albumeita 1990-luvuilla.

Britanniassa ensimmäiset Muumipeikko-tarinat julkaistiin vuonna 1957 Moomin-nimisenä kokoelmana.

1990-luvulla alettiin julkaista uusia Muumi-sarjakuvia, jotka perustuvat pitkälti suosittuun Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjaan ja ovat selvästi enemmän lapsille suunnattuja kuin alkuperäiset Muumipeikko-sarjakuvat. Pienille lapsille suunnatut sarjakuvat ovat ilmestyneet Muumi-lehti-nimisessä julkaisussa, johon vuonna 1999 sulautettiin myös lasten puuhatehtäviä sisältänyt Muumilaakson puuhalehti. Muumi-lehdessä julkaistiin uusia tarinoita aina vuoteen 2010 asti. Sittemmin julkaistut Muumi-lehdet ovat olleet lähes täydellisiä kopioita aiemmin julkaistuista lehdistä. Käsikirjoittajat ja piirtäjät olivat pääasiassa pohjoismaisia, ja myöhemmin lehden tekeminen jäi lähinnä suomalaisten vastuulle. Lehdessä julkaistiin jatkotarinoina sarjakuvasovitukset Janssonin useimmista muumikirjoista. Semic julkaisi 1990-luvulla joitain Muumi-lehdessä ilmestyneitä tarinoita myös sarjakuva-albumeina.

Vuodesta 1993 alkaen alettiin julkaista uutta Muumipeikko-sanomalehtistrippiä, jota piirsi Matti Nisula ja käsikirjoittivat ToTo-nimimerkin takana esiintyneet veljekset Jukka ja Kimmo Torvinen. Lars Jansson valvoi uusien muumisarjakuvien sisältöä vuoteen 1999, minkä jälkeen valvonnasta on vastannut hänen tyttärensä Sophia Jansson.

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Tolvanen, Juhani: Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson: Muumipeikko-sarjakuvan tarina. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23633-0

• Jansson, Tove: Maailmanloppu tulee! Tove Janssonin ensimmäinen muumisarjakuva Ny Tid -lehdessä 1947–48. ((Jorden går under! Tove Janssons första muminserie i Ny Tid 1947–48, 2007.) Suomennos: Juhani Tolvanen) Helsinki: Tigertext/Ny Tid, 2007. ISBN 978-951-96675-7-7

• Muumisarjakuvat.
• Muumipeikollekin oma hattu – Puupäähattu. Suomen Sarjakuvaseura ry 1980.
• Jussi Karjalainen: Sarjakuvat muovasivat muumin. Helsingin Sanomat 28.8.2000. (Arkistoitu sivu)
• Matti Lundberg: Muumisisarukset. Yliopisto 16/2000.
• Laura Honkasalo: Muumi-sarjakuvalle kunniaa! Kulttuurivihkot 2001.
• Juhani Sirén: Muumin pimeämpi puoli. City-lehti 18/2004.
• Santikko, S.: Muumit kuvitettuina klassikkoina. Kvaak.fi. 13.11.2008. Arkistoitu 29.12.2014.
• Laine, Jukka: Muumipeikon parhaita sarjakuvaseikkailuja. Kvaak.fi. 3.7.2011. Arkistoitu 29.12.2014.