Klassinen liberalismi

Tämä artikkeli käsittelee ideologiaa. Risto Harisalon ja Ensio Miettisen kirjasta Klassinen liberalismi on eri artikkeli.
Osa artikkelisarjaa
Liberalismi
Historia
Suuntaukset
Käsitteet
Filosofit
Poliitikot
Järjestöt ja puolueet
Lisää aiheesta

Klassinen liberalismi on liberalistinen poliittinen aate, jonka ytimessä ovat yksilönvapaudet, yksityisyrittäjyys, vapaa markkinatalous sekä valtion roolin minimointi.[1]

Liberalismi terminä itsessään juontaa juurensa latinan kielen sanasta liber, jolla tarkoitettiin "vapauden filosofiaa" eli ihmisen vapautta ja sen edistämistä.[1] On myös olemassa tutkijoita, joiden mielestä klassinen liberalismi ja konservatismi ovat hyvin samankaltaisia aatesuuntia. Richard Hudelson esittää kirjassaan Modern Political Philosophy, että klassinen liberalismi muistuttaa enemmänkin sitä, mitä Yhdysvalloissa nykyään kutsutaan konservatismiksi.[2] Klassisen liberalismin tavoin konservatismi hyväksyy markkinatalouden, vapaan yrittäjyyden, perustuslaillisen hallitusvallan, sekä vastustaa kollektivismia ja valtiojohtoisuutta.[1] Klassinen liberalismi eroaa kuitenkin olennaisesti konservatismista. Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijä Friedrich von Hayek, jota voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan historian merkittävimmistä klassisen liberalismin edustajista, toteaa kirjassaan Why I Am Not a Conservative, että konservatiivien yhteiskunnallista ajattelua kahlitsevat muutosvastarinta ja -pelko, perinteiden liiallinen kunnioitus sekä kyvyttömyys ymmärtää taloutta.[1][3] Hayek myös rinnasti oikeistokonservatiivit korporatisteihin, jotka ovat ennemminkin vain toinen valtiojohtoisuuden muoto sosialistisia periaatteita peräänkuuluttavien rinnalla, eikä sillä ole niinkään tekemistä markkinatalouden vapaaehtoisen vaihdannan kanssa.[1]

Klassisen liberalismin synty liittyy teolliseen vallankumoukseen ja kapitalismin nousuun. Hayekin ohella myös toista itävaltalaista taloustieteilijää, Ludwig von Misesia, voidaan pitää klassisen liberalismin merkittävänä puolestapuhujana. Misesin mukaan esikapitalistisella aikakaudella ei ollut markkinoita, vaan kartanot ja tilat tuottivat hyödykkeitä myynnin sijaan pääosin omaan käyttöönsä, ja valtio takasi yrityksille monopoliaseman.[1][4] Tälle aikakaudelle olikin tunnusomaista kilpailun kieltäminen. Klassisen liberalismin vaikutus on ollut niin laaja-alaista, että suurin osa länsimaista katsotaan nykyään liberaalidemokratioiksi, vaikka vastoin klassisen liberalismin ihannetta "liberaaleina" itseään pitävissä valtioissa julkisen talouden osuus kansantaloudessa on kasvanut lähes poikkeuksetta jatkuvasti.[1] Alun perin liberalismin klassinen aatesuunta tarjosikin tilaisuuden tarkastella valtion järkevää roolia, sen kohtuullista kokoa ja tarkasti rajattuja tehtäviä yhteiskunnassa uudelleen. Ludwig von Mises luonnehti klassista liberalismia seuraavalla tavalla:

"Liberalismi ei ole poliittinen oppi, johon puolueet voisivat saada yksinoikeuden. Se ei ole uskonto, koska siihen ei liity mitään mystistä. Se ei ole maailmankuva, koska sen tavoitteena ei ole ylittää ihmisen järkeä eikä tietoisuutta. Se ei ole erityisintressi, koska se ei tavoittele mitään, mitä ei voitaisi antaa samalla kaikille muille. Liberalismi on oppi ihmisten keskinäisistä suhteista todellisessa yhteiskunnassa. Se ei lupaa mitään, mitä ei saataisi aikaan yhteiskunnassa. Se yrittää antaa ihmisille vain yhden asian, aineellisen hyvinvoinnin rauhanomaisena ja häiriöttömänä prosessina ja poistaa kipua ja kärsimystä aiheuttavat ulkoiset tekijät siinä määrin kun se on mahdollista yhteiskunnallisille instituutioille."

- Ludwig von Mises (1927)[4]

Tavoitteet ja pääpiirteet

Liberalismin tavoite on laajentaa ihmisten vapauksia, vapaaehtoisuuden maksimointi ja julkisen pakon minimointi. Liberalismi suhtautuu kielteisesti uusien lakien säätämiseen ja poliittisten ohjelmien käynnistämiseen, sillä liberalistien mukaan poliittiset ohjelmat muuttuvat miltei aina vapauden keinotekoisiksi rajoitteiksi.[1] Lähtökohtaisesti liberalismi hyväksyy lait, jotka kohtelevat kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti, mutta fyysisille esteille liberalismi ei voi mitään. Huonosta laulajasta ei tule oopperatähteä, eikä lyhyestä ja huonosta koripalloilijasta tule NBA-tason tähteä, eikä liberalismi halua että valtio alkaa lainsäädännöllä keinotekoisesti puuttumaan ihmisten erilaisiin olosuhteisiin ja tasapäistämään heitä.[1] Liberalismia kiinnostavat nimenomaan sellaiset vapauden rajoitukset, jotka ovat ihmisten itse aiheuttamia ja joihin siksi on mielekästä puuttua. Tätä kriteeristöä vasten liberalismi tarjoaa viitekehyksen jolla arvioida vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita, varsinkin sitä miten hyvin tai huonosti yrittämisen vapaus toimii yhteiskunnassa, minkälaiset perustuslailliset järjestelyt rajoittavat vallan korruptoitumista ja kuinka vapaata on markkinoiden toiminta hintamekanismin ja muiden rajoitusten (tullit, tariffit, ulkomaankaupan sääntely EU:n ulkopuolelle) osalta.

Klassisen liberalismin pääpiirteinä on pidetty:lähde?

  • Yksilön tärkeys (vertaa valtiolle tai enemmistölle alistaminen, kollektivismin vastustaminen)
  • Yksityisyrittäjyys ja vapaa markkinatalous
  • Vapaus (johon kuuluu myös taloudellinen vapaus)
  • Valtion roolin rajoittaminen tai minimointi
  • Järki (vastaan mystiikka tai taikausko)
  • Oikeudenmukaisuus ja laillisuusperiaate (tasa-arvo lain edessä, virkamiehillä tulisi olla "liberalistinen asenne" eikä myöntyä eturyhmien vaatimuksiin)
  • Kilpailuprosessi (vain rajoittamattoman kilpailun seurauksena tuottajat ponnistelevat palvellakseen kuluttajia entistä paremmin ja/tai edullisemmin)
  • Vapaa hintajärjestelmä (kysynnän ja tarjonnan automaattisen hintamekanismin säänteleminen tai rajoittaminen aiheuttaa entistä suurempia ongelmia, mm. keskuspankkien väliintulojen vastustaminen)
  • Yksityisomistus (tuotantovälineiden omistajat palvelevat kuluttajia, jos tässä ei onnistuta niin markkinaosuutta ja omaisuutta menetetään kilpailijoille)[5]
  • Yhteiskuntarauha (sodan vastustaminen, mutta puolustukseen tarkoitettujen asevoimien hyväksyminen, libertaristisen näkemyksen mukaan jopa yövartijavaltio)
  • Perustuslaki ja demokratia (tavoitteena rajoittaa hallitusvallan mielivaltaista käyttöä sekä hallituksen tehtävien alituista kasvattamista)
  • Vapaus keinotekoisista rajoitteista (tullit, tariffit, kieltolaki, sääntely)
  • Merkantilismin vastustaminen (sillä se suosi tuonnin rajoituksia viennin edistämiseksi)

Aatehistoriaa ja ajattelijoita

Historiallisesti tarkasteltuna voidaan sanoa, että tietyt liberalismin keskeisistä pääpiirteistä ja periaatteista juontavat juurensa antiikin Kreikan poliittisiin innovaatioihin. Roomalaisen sanonnan "liberta – santissima liberta" mukaan ihmisen toivotuin lahja on tasavaltainen hallinto.[1] Lisäksi roomalaiset suhtautuivat myönteisesti yksityisomistukseen ja olivat luonteeltaan hyvin individualistisia. Isonomian periaatetta voidaan pitää yhtenä antiikin Kreikan merkittävimmistä innovaatioista, sillä se loi pohjan länsimaiselle demokratialle. Se on oppi kansalaisten tasa-arvosta lain edessä. Stoalaisten filosofien myötä nämä opit juurtuivat myös aikakauden yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun. Isonomian periaate tarkoittaa sitä, että lainsäätäjien tulisi saattaa voimaan ainoastaan sellaisia lakeja, jotka kohtelevat kaikkia kansalaisia tasa-arvoisesti lain edessä eli samalla tavalla ilman erityisoikeuksia. Liberalistisen aatesuunnan edistäjiksi Rooman valtakunnassa katsotaan Marcus Cicero, Titus Livius ja Marcus Aurelius. Tästä kaikesta huolimatta antiikin aikaiset liberalistiset periaatteet olivat vielä varsin hauraita ja mielivaltaista hallitusvaltaa tavoittelevien itsevaltiaiden taivuttamia.

Samalla kun teollinen vallankumous oli alkamassa 1700-luvun Isossa-Britanniassa, nousivat ensimmäiset liberalismin näkemykset. Ensimmäinen liberaalinen filosofi oli John Locke, joka puolusti uskonnonvapautta tärkeässä teoksessaan A Letter Concerning Toleration (1689). Kuitenkaan hän ei ulottanut uskonnonvapaudesta esittämäänsä näkemystä katolisiin ja ateisteihin saakka. Locke toi esille käsitteen ”luonnolliset oikeudet”, jotka hän yksilöi: ”henki, vapaus ja omaisuus”. Luonnonoikeusteoria oli nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen edeltäjä. Lockelle omaisuus oli tärkeämpi luonnollinen oikeus kuin oikeus osallistua yhteiseen päätöksentekoon: hän ei antanut varauksetonta hyväksyntäänsä demokratian käytölle hallitsemisessa, sillä hän pelkäsi, että ”enemmistön tyrannia” epäisi ihmisiltä heidän oikeuksiaan omaisuuteen. Tästäkin huolimatta luonnollisten oikeuksien ajatus oli aatteellisesti avainasemassa Amerikan vallankumoukselle ja Ranskan vallankumoukselle, vaikka ne ainakin jossakin määrin kasvattivat kansanvaltaa ja nostivat uuteen asemaan kansan enemmistön vallankäytön.lähde? Liberalismin kukoistuksen kynnyksellä on syytä myös esitellä muutama irlantilainen taloustieteilijä: William Petty (1623–1687) ja Richard Cantillon (1680?–1734), joiden ajattelussa yhdistyi elementtejä sekä vanhasta merkantilismista että uudesta liberalismista.[6] Molempien ajatukset herättivät kiinnostusta fysiokraattien keskuudessa Ranskassa. Fysiokraatit omaksuivat Pettyn ja Cantillonin ajatuksia, mutta suhtautuivat vieläkin jyrkemmin merkantilismin hylkäämiseen ja vieläkin avosylisemmin vapaaseen markkinatalouteen. Tietyssä mielessä Pettyn, Cantillonin ja fysiokraattien transformationaalisten ajatusten voidaan katsoa edustavan merkantilismin ja liberalismin käännekohtaa.[6]

Historiallisesti tarkasteltuna liberalismi syntyi 1700-luvulla vastareaktiona vuosisatoja kestäneille esikapitalistisille yhteiskuntarakenteille, joissa monopoliyritykset olivat riippumattomia kuluttajien valinnoista ja ainoa tapa rikastua oli syntyä varakkaaseen sukuun.[1] Liberalistit kritisoivat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, ja heidän tavoitteenaan oli poistaa inhimillistä aloitteellisuutta rajoittavat esteet, vapauttaa ihmiset sorrosta, mielivaltaisesta hallintovallasta ja maaorjuudesta.[1] Klassiset liberalistit uskalsivat haastaa aikakautensa voimakkaat eturyhmät, eivätkä he mielistelleet vallanpitäjiä. He olivat koko yhteiskunnan, eivät minkään tietyn kollektiivin tai ryhmän asialla. Merkantilismi oli yksi tämän esikapitalistisen aikakauden merkittävimmistä taloudellisista aatesuunnista, ja sen yksinkertaisena tavoitteena oli tehdä valtiosta rikas keinoja kaihtamatta.[1] Se salli valtioiden päämiesten ja virkamiesten järjestellä taloudellisia asioita mielin määrin. Lisäksi merkantilismi suosi tulleja, tariffeja ja tuonnin rajoituksia oman valtion viennin edistämiseksi.[1] Merkantilismin sanotaan talousaatteena hävinneen liberalismille, sillä se menetti älyllisen kunnioitettavuuden.[6] Merkantilismin kovaäänisimpiä kriitikkoja oli satiirista runollisuutta kirjoittava Bernard de Mandeville, joka vuonna 1705 julkaisi "The Grumbling Hive or Knaves Turned Honest" -nimisen allegorian.[6] Runossa Mandeville perusteli, että yksilöiden oman edun tavoittelu maksimoi hyvinvoinnin yhteiskunnassa, aihe josta myöhemmin tuli yksi Adam Smithin läpimurtoteoksen Kansojen varallisuus (1776) kantavista teemoista.[6]

Liberalistisen aatesuunnan yleistyessä valtiolta kiellettiin oikeus puuttua vientiin ja tuontiin, ihmiset alkoivat vapautua säätylaitoksen papistolle ja aatelistolle myönnetyistä privilegioista ja muista rajoitteista. Liberalismi kannusti hallitusta antamaan ihmisille vapauden joko tehdä työtä itse tai tarjota taitojaan yrityksille tuotannollisiin tarkoituksiin ilman pakkotyötä. Vapaamman markkinatalouden ja liberalismin ansiosta poliittisen ja taloudellisen elämän vallan keskittyneisyys alkoi hiljalleen murtua.[1] Vanhat menestyksen osatekijät kuten synnyinsääty, sukunimi tai sukulaissuhteet ja perityt ominaisuudet menettivät tehonsa, ja ihmiset olivat vapaita nousemaan köyhyydestä vauraampaan elintasoon ja kilpailemaan markkinoilla paremmuudestaan omien oivalluksiensa ja kädentaitojensa avulla.[1] Hiljalleen yhteiskunta alkoi järjestyä uudelleen markkinoilla. Privilegiot ja valtion suomat monopoliasemat eivät enää taanneetkaan poliittiselle, taloudelliselle ja uskonnolliselle eliitille vaurautta, vaan sen säilyttämiseksi heidän oli mentävä markkinoille kilpailemaan kuluttajien suosiosta muiden tavoin.[1] Markkinoiden vapaus ja liberalismi edesauttoivat ihmisiä, jotka aiemmin kuuluivat osattomien suureen enemmistöön, nousemaan köyhyydestä vaurauteen.

Huolimatta vapaamman markkinatalouden suunnattomista ihmiskunnalle suomistaan edistysaskelista, kuten omistuksen keskittyneisyyden ja köyhyyden vähenemisestä, kapitalismia on talousjärjestelmänä arvosteltu voimakkaasti. Ludwig von Misesin mukaan on erityisen tärkeää ymmärtää, miksi tietyt ihmiset kokevat kapitalismin niin vastenmielisenä järjestelmänä, sillä tästä tunteesta ei Misesin mukaan voida niinkään syyttää ihmismassoja eikä työntekijöitä, vaan saavutettuun etuasemaan tottuneita aristokraatteja, jolta liberalismin, markkinatalouden ja kapitalismin nousu riisti privilegiot ja valtion myöntämät monopoliasemat.[1] Misesin mukaan yksi syy siihen miksi ihmiset eivät usko liberalismiin on se miten Karl Marx ja marxilaisuus yleistivät virheellisen käsityksen siitä että liberalistisille periaatteille rakentuva yhteiskunta johtaisi väistämättä ihmisten enemmistön köyhtymiseen ja epäinhimilliseen orjuuttamiseen.[7] Sen sijaan Karl Marxin omien käsitysten mukaan sosialismi kommunismin esivaiheena on ainoa keino ratkaista kapitalismin ongelmat, ja Marx koki liberalismin yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttajana ja yritti tarjota siihen ratkaisuja. Harisalo ja Miettinen (1997) toteavat kirjassaan, että yhä edelleen on olemassa ihmisiä, jotka uskovat vankasti siihen että liberalismi vapaine markkinoineen tekee väistämättä ihmisistä köyhiä, alistaa työntekijöitä ja sallii heikkojen luhistumisen.[1] Ludwig von Misesin mukaan nämä harhaiset mielikuvat "kapitalismin kahlitsemattomuudesta" ja siitä seuraavasta oletetusta markkinatalouden "julmuudesta" edesauttavat valtion palkka- ja hintasääntelyä sekä muiden haitallisten interventioiden poliittisen hyväksynnän saavuttamista.[7] Sosialismia yhteiskuntajärjestelmänä ja Karl Marxin filosofiaa kritisoivassa massiivisessa teoksessaan Mises pyrki osoittamaan miten sosialismi on sekä teoriassa että käytännössä kelvoton aatesuunta, jota on mahdotonta korjata "oikealla sosialismilla".[8] Ludwig von Misesin mukaan kaikista tiedossa olevista talous- ja yhteiskuntajärjestelmistä kapitalismi on ainoa toimiva ja varteenotettava vaihtoehto, koska se hyväksyy yrittäjyyden, yksityisomistuksen ja vapaan hintajärjestelmän.

Liberalistisen viitekehyksen yleistyessä teollisen vallankumouksen aikoihin mahtisukujen kartanonomistajat ja monopoliyrittäjät syyttivätkin kapitalismia siitä, ettei se palvellut enää heidän saavutettuja etujaan, ja että uudet yrittäjät tarjosivat työntekijöille parempaa palkkaa minkä vuoksi heidän oli vaikea pitää työntekijöitä palveluksessaan avoimemmilla työmarkkinoilla. 1900-luvun ihmisten elintaso oli alhainen, olosuhteet ja johtaminen tehtaissa usein hirvittävää, asunnot surkeita ja kaupungit likaisia slummeja, mutta liberalismi eikä kapitalismin nousu itsessään aiheuttanut näitä olosuhteita.[1] Nämä järkyttävät olosuhteet olivat jäänne esikapitalistisen aikakauden vanhentuneista käytännöistä, jotka olivat muovautuneet aikojen saatossa ennen markkinoita ja kapitalismin nousua. Liberalismi kerryttikin aatesuuntana poliittista kannatusta kehittymättömissä yhteiskunnissa juurtuen etenkin mielivaltaisesti hallittuihin, köyhiin ja kurjiin maihin. Liberalismin edistysaskeleet olivat vaiheittaisia: aliravitsemus ja nälänhätä väheni, lapsikuolleisuus laski, ihmisten lukutaito karttui, taikausko ja tietämättömyys väheni. Aineellinen edistys ja markkinatalouden kehitys läntisessä Euroopassa 1700-luvun lopulta 1800-luvun loppuun ei liberalistien mukaan selity englantilaisten tai amerikkalaisten luonteenpiirteillä tai erinomaisuudella, vaan ajan myötä hitaasti ja vaiheittain kumuloituneella liberalistisella viitekehyksellä. Vaikka liberalistinen viitekehys oli vielä tuohonkin aikaan verrattain kaukana liberaalien teoreettisista maksimeista ja muista yhteiskuntapoliittisista tavoitteista, niin aatesuunnalle tärkeintä ei ole täydellisyyteen yltäminen vaan liberalistisen viitekehyksen jatkuva tavoittelu ja vapauden periaatteiden puolustaminen hallituksen autoritäärisiä muutosvaatimuksia vastaan.[1] Klassinen liberalismi ei vaatinut luopumista valtiosta, vaan ainoastaan muutosta siihen mitä tehtäviä sille kuuluu ja miten ihmiset käyttävät valtiovaltaa.

Liberalismin historiallinen kehitys jaetaan yleensä karkeasti ottaen kahteen leiriin: skottilaisen valistuksen piiriin ja mannermaiseen liberalismiin.[1] Liberalismia on mahdotonta ymmärtää tuntematta sen kahta leiriä, jotka eroavat yhtäläisyyksien ohella merkittävästi toisistaan. Klassista liberalismia kutsutaan usein myös skottilaiseksi valistukseksi, sillä sen johtavat ajattelivat – David Hume, Adam Ferguson ja Adam Smith – työskentelivät Skotlannin yliopistoissa 1700-luvulla.[1] Sen sijaan mannermaista liberalismia kutsutaan usein myös ranskalaiseksi valistukseksi, sillä sen henkiset juuret ovat Skotlannin sijaan läntisen Euroopan mantereella, ja koska huomattava osa tämän leirin ajattelijoista oli ranskalaisia: René Descartes, Jean-Jacques Rousseau, Voltaire, Turgot, Concordet ja Montesquieu.[1]

Skotlantilainen valistus

Pääartikkeli: Skotlantilainen valistus

On hyvä huomata, että historiallisesti tarkasteltuna liberalismin klassinen traditio on vanhempaa perua kuin itse liberalismin käsite.[1] Alun perin liberalismi tarjosikin perustan arvioida valtion alati kasvavaa roolia yhteiskunnassa uudelleen. Sen mukaan valtiovallan mielivaltainen toiminta, privilegiot eli erityisoikeudet ja monopolit selittivät suuren osan yhteiskuntien taloudellisista, sosiaalisista, poliittisista ja moraalisista ongelmista.[1] Klassisen liberalismin tunnetuin taloustieteilijä on ollut skottilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790), joka ajoi suurin piirtein laissez-faire -opin asiaa eli vähintä mahdollista hallituksen sekaantumista talouselämän toimintaan. Laissez faire -iskulauseella liberalistit tarkoittivat etenkin kiireellistä luopumista mielivaltaisesta hallituksen vallasta, eivätkä sitä että he vaatisivat ihmisille vapautta toimia yksinomaan oman mielensä mukaan täysin muista piittaamatta.[1] Laissez faire -periaatteella skottilaisen valistushengen liberalistit tarkoittivat ainoastaan sitä, ettei valtio saanut puuttua mielivaltaisesti yksilöiden omaehtoisiin valintoihin markkinoilla.[1] Adam Smith kehitti motivaatioteorian, joka pyrki sovittamaan inhimillisen omaneduntavoittelun sääntelemättömään yhteiskunnalliseen järjestyksen (pääasiassa teoksessa Moraalitunteiden teoria, 1759). Hänen kiistatta kuuluisin teoksensa Kansojen varallisuus (1776) pyrki selittämään, kuinka sääntelemättömät markkinat luonnollista kautta ohjaisivat itse itseään aggregoitujen yksilöllisten päätösten muodostaman ”näkymättömän käden” voimasta. Adam Smithille oman edun tavoittelu oli laaja käsite, joka kattoi sekä "alhaiset" että "ylevät" asiat. Alhaisina hän piti hedonismia, heikkojen alistamista, osattomien vähättelyä ja tavoitteiden tyydyttämistä seurauksista piittaamatta. Sen sijaan ylevää oman edun tavoittelua Smithin mukaan oli kunniantunto, pyyteetön auttaminen, rehellisyys ja sanansa pitäminen, huolenpito itsestä ja omaisista sekä yhteisten arvojen ja pelisääntöjen noudattaminen.[1] On siis virheellistä ajatella Adam Smithin muotoilemaa oman edun tavoittelun käsitettä pelkästään negatiivisena asiana. Smith ei kuitenkaan ulottanut elinkeinovapautta osakeyhtiöihin, koska hänen näkemyksensä mukaan niiden johtajat käyttävät toisten ihmisten rahoja ja tekevät siksi sijoituksia kohteisiin, joita he pitävät liian riskialtteina oman rahan sijoittamiseen. Hänen mielestä valtion tulisi hoitaa kaikki ne tehtävät, jotka ovat yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia, mutta yksityisille toimijoille kannattamattomia. [9]

Klassisen liberalismin mukaan ihmisen järki ei yksinkertaisesti riitä ratkaisemaan sitä mihin suuntaan yhteiskunnan kehitystä olisi ohjattava, vaan järjen sijaan klassinen liberalismi luottaa asteittain kumuloituvaan työnjaon spontaaniin prosessiin ja hajautettuun vapaaseen markkinatalouteen, jossa taloudelliset toimijat tavoittelevat kaikki omaa etuaan, mutta hyödyttävät samalla myös muita kuitenkaan tähän tietoisesti pyrkimättä tai suunnittelematta.[1][10] Klassiset liberalistit eivät usko valtiovallan voivan tarjota yksilöille ylhäältä annetun moraalin ja arvot, vaan ne ovat ihmisten henkilökohtaisten valintojen tahattomia tai ennakoimattomia seurauksia.[1] Monet ihmisten hyvinvoinnin kannalta olennaiset instituutiot kuten raha, yksityisomaisuus, markkinat ja valtio ovat syntyneet ja kehittyneet täysin spontaanisti yksilöiden omaehtoisten valintojen kumuloituneena seurauksena, eikä niitä kannata klassisten liberalistien mukaan ohjata "ylhäältä käsin" kuten sosialistisessa suunnitelmataloudessa.[1][10] Tämän vuoksi ihmiset eivät voi liberalistien mukaan nousta tietoineen ja taitoineen yhteiskunnallisen järjestyksen ulkopuolelle ja ryhtyä ohjailemaan rationaalisena voimana yhteiskunnan kehitystä oman mielensä mukaan "kokonaisuuden parhaaksi".[1] Ne ihmiset jotka tätä yrittävät aiheuttavat väistämättä muille ihmisille ja koko yhteiskunnalle kokonaisuudessaan enemmän harmia kuin hyötyä. Klassinen liberalismi näkee, että ihmiset ovat tiedoiltaan rajallisia, taidoiltaan puutteellisia ja ominaisuuksiltaan vajavaisia. Siksi yksilön tulisi saada tehdä niitä asioita, jotka hän parhaiten osaa tai jota hän pitää itselleen ja lähipiirilleen tarpeellisina, eli noudattaa omaa etuaan. Itseriittoinen yksilö ei kuitenkaan ole klassisen liberalismin hyväksymä näkemys, eikä aatesuunta hyväksy muista piittaamatonta individualismia. Klassisen liberalismin mukaan taloudellinen toimija voi yksilöityä terveesti ainoastaan suhteessa toisiin ihmisiin.[1] Markkinamekanismissa pärjätäkseen yksilöt eivät voi tavoitella omaa etuaan niin sanotusti "tyhjiössä", vaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen muihin toimijoihin. Hajautettu vapaa markkinatalous voidaankin nähdä itse itseään korjaavana järjestelmänä, jossa yhteistyön, kilpailun ja vuorovaikutuksen seurauksena taloudelliset toimijat hyödyttävät yhteiskuntaa kokonaisuudessaan tavoittelemalla omaa etuaan.[1] Kuten Ludwig von Mises on todennut, esikapitalistisella aikakaudella ei ollut markkinoita, vaan kaikki pitivät huolen ainoastaan itsestään ja lähiomaisistaan. Markkinat ovat yhteistyön ja vuorovaikutuksen muoto, joka olisi mahdoton, jos ihmiset yksilöityisivät ainoastaan itseensä ja käyttäytyisivät muista piittaamatta. Ihminen joka kasvattaa ruokaa sekä omaan että muiden käyttöön menestyy markkinoilla. Yksikään ihminen ei tule toimeen ilman toisten apua.

Skottilainen liberalismi (eli liberalismin alkuperäinen "klassinen" aatesuunta) vastustaa autokraattista absolutismia ja yhteiskunnallisen vallan keskittämistä, suhtautuen dogmaattisen kielteisesti valtiojohtoisuuteen. Varoittavana esimerkkinä skottilainen liberalismi pitää mielivaltaisia, helposti korruptoituvia ja opportunistisia valtiollisia johtajia ja hallituksia.[1] Ludwig von Misesin mukaan kaikkien totalitaaristen ideologioiden taustalla on lähes poikkeuksetta sama väärä kuvitelma siitä, että vallankahvassa olevat johtajat olisivat "jumalallisia yli-ihmisiä" jotka suuressa viisaudessaan tietäisivät paremmin kuin muut miten yhteiskuntaa tulisi johtaa.[11] Skottilaisen liberalismin mukaan kansalaiset voivat odottaa hallitukselta vain hyvin vähän, ja heidän tulisikin ensisijaisesti ponnistella markkinoilla hyvinvointiaan kasvattaakseen, eikä pyrkiä toteuttamaan tätä tavoitetta (hyvinvointia) ensisijaisesti poliittisen prosessin avulla.[1]

Mannermainen liberalismi

Mannermaista liberalismia kutsutaan usein myös ranskalaiseksi valistukseksi. Ranskassa liberalismin juuret olivat 1700-luvun valistusajan filosofiassa, joka painotti sananvapautta ja kyseenalaisti hallitsijan, aatelin ja kirkon vallankäytön eli Ancien régimen. Ranskan vallankumousta vuosisadan lopussa pidetäänkin liberaalina vallankumouksena, vaikka sen seuraukset myöhemmin johtivatkin väliaikaisesti takaisin yksinvaltaan.lähde? Ranskalaisten valloitusten myötä liberaalit ajatussuunnat levisivät kaikkialle manner-Eurooppaan, millä tulikin olemaan tärkeä rooli vuoden 1848 tapahtumissa.selvennä Vaikka mannermainen liberalismi tunnustaakin yksilön, niin sille on kuitenkin tunnusomaista, että yksilö nähdään ensisijaisesti kollektiivin osana ja että yksilön tulee toimia nimenomaan yhdessä yhteisön kanssa. Tämä oli Friedrich Hayekin mukaan suurin eroavaisuus, missä ranskalaisen valistuksenajan henki eroaa klassisesta liberalismista, sillä se hyväksyy kollektivismin. Hayekin mukaan juuri tämän vuoksi mannermainen liberalismi korostaa niin voimakkaasti juuri politiikkaa keinona ratkoa ihmisten ja yhteiskunnan ongelmia. Tässä asiassa mannermainen liberalismi eroaa merkittävästi klassisesta liberalismista, jossa demokratia nähdään ensisijaisesti keinona suojella kansalaisia valtiovallalta ja sen hallitsijoiden pyrkimyksiltä.[1] Ranskalainen valistus korostaa ihmisten välistä luonnollista tasa-arvoa, ja tämän vuoksi se sallii valtion tasoittavan ihmisiä erottavia tekijöitä ja olosuhteita.[1] Mannermaisen liberalismin voidaankin sanoa korostavan ennemminkin tasa-arvoa, kuin itse vapautta.[12] Syvä ero klassiseen liberalismiin on periaatteellinen. Klassiselle liberalismille ihmiset yksinkertaisesti ovat erilaisia, ja he käyttävät omaehtoisesti aikaansa eri tavoin ja tekevät elämässään erilaisia valintoja.[1] Klassinen liberalismi ei anna valtiolle ikinä oikeutta puuttua näihin yksilön ponnisteluihin markkinoilla ja niistä seuranneisiin saavutuksiin, sekä mielivaltaisesti ja keinotekoisesti tasoittavan palkkoja ja ihmisten saavutuksia.[1] Mannermainen liberalismi pitää pyrkimyksiä tasa-arvoon yhteiskunnallisena saavutuksena ja korkeampana päämääränä, kun taas klassisen liberalismin mukaan kaikki nämä pyrkimykset hallitustasolla ovat poliittista despotismia ja totalitarismia.[1] Mannermaisessa liberalismissa vapaus merkitsee oikeutta osallistua poliittiseen prosessiin, kun taas klassisen liberalismin edustajat katsovat että vapaus on sitä, että ihmiset voivat tehdä valintansa itsenäisesti ja mahdollisimman omaehtoisesti ilman hallituksen ohjailua. Klassisten liberalistien mukaan poliittiset lupaukset ovat tyhjiä ja poliittiset ohjelmat muuttuvat aikanaan väistämättä kansalaisten vapauksia rajoittaviksi keinotekoisiksi esteiksi (tullit, tariffit, kieltolaki ja sääntely).[1] Mannermaisen liberalismin mukaan valtiolle tulee antaa rajoittamaton valta kehittää yhteiskuntaa. Sen sijaan klassiset liberalistit edellyttävät, että tämän vallan tulee olla hallitustasolla rajattua, ja puolestaan vapailla markkinoilla ihmisten välinen keskinäinen kilpailu ja yhteistyö vieköön ihmiskuntaa eteenpäin spontaanisti ja omaehtoisesti.[1] Ranskalaisessa valistuksessa valtio edustaa yhteisön kollektiivista viisautta ja korkeampaa eettisyyttä, johon ihmiset eivät pelkästään markkinoilla toimien voi heidän mukaansa yltää.

Suomessa klassista liberalismia ovat edustaneet esimerkiksi Adam Smithiä edeltänyt Anders Chydenius sekä Peter Forsskål, kuka jäi tosin melko tuntemattomaksi varhaisen kuolemansa takia. Saksassa klassista liberalismia edustivat filosofi Immanuel Kant, Wilhelm von Humboldt ja runoilija Friedrich Shiller. Kant ymmärsi järjen rajallisuuden ja hän kannatti yksilönvapautta, vapaata markkinataloutta sekä muita klassisen liberalismin arvoja. Myös amerikkalaisilla ajattelijoilla on ollut vahvan liberaaleja ajatuksia. Yhdysvaltain presidenteistä sekä Thomas Jefferson (1743–1826) että James Madison (1751–1836) toteuttivat liberaalisen liikkeen ajatuksia käytännössä. He eivät ainoastaan pystyttäneet liberaalista kansanvaltaa, vaan myös edistivät liberaalisen aatteen vaikutusta Amerikan hallitusjärjestelmään voimistamalla checks and balances -järjestelmää (tarkistukset ja tasoitukset), osavaltioiden oikeuksia ja kaksikamarista kongressia. Liberaalisten ajatuksien leviämiseen Yhdysvaltain hallituksessa vaikutti merkittävästi teos The Federalist (1788), joka tunnetaan paremmin nimellä The Federalist Papers. Teoksen tekijöitä olivat Madison, Alexander Hamilton ja John Jay. Englantilaisen filosofin ja taloustieteilijän John Stuart Millin (1806–1873) esittämät ajatukset merkitsivät käännekohtaa liberalismin historiassa. Näkökulmasta riippuen häntä pidetään joko klassisen liberalismin viimeisenä edustajana tai sosiaaliliberalismin isänä.kenen mukaan? Hän vastusti kollektivistisia taipumuksia, ja antoi myös yksilön elämänlaadulle suuren arvon. Hän kannatti myös naisten äänioikeutta ja osuuskuntia.

Harisalo ja Miettinen (1997) toteavatkin kirjassaan, että mannermainen liberalismi onnistui tekemään valtiosta, joka oli aiemmin orjuuttanut ja hallinnut kansalaisiaan mielivaltaisesti, hyväntekijän ja sai ihmiset vielä uskomaan tähän käsitykseen.[1] Liberalismi ei kyennytkään vastustamaan 1800-luvun lopulla mannermaisen liberalismin, eikä varsinkaan uusien valtiojohtoisuutta korostavien kollektivisten ja sosialististen aatesuuntien houkutusta. Yksi äänekkäimmistä kollektivismin vastustajista on ollut Ludwig von Mises, jonka mukaan ihmisten keinotekoinen kategorisoiminen erilaisiin intressiryhmiin johtaa väistämättä näiden eri eturyhmien väliseen vastakkainasetteluun, mitä hyödyntävät omissa poliittisissa pyrkimyksissään sekä vasemmiston luokkasotaa (työväenluokka vastaan omistava luokka) lietsovan marxilaisen aatesuunnan opportunistiset johtajat, että oikealla olevat opportunistiset natsijohtajat.[13] Mannermaista liberalismia tuskin voitaneen syyttää valtiojohtoisuuden ja kollektivismin tuhoisista vaikutuksista 1900-luvulla, (Lokakuun vallankumous Venäjällä 1917 sosialistisen bolševikkipuolueen toimesta ja Vladimir Leninin ja Josif Stalinin nousu valtaan, sekä Natsi-Saksassa 1930- ja 1940-luvuilla toimineen kansallissosialistinen työväenpuolueen ja Hitlerin nousu valtaan tuhoisin seurauksin), mutta se joutuu kuitenkin kantamaan osan siitä vastuusta että nämä aatesuunnat kasvoivat niinkin tuhoisiksi. Yhdysvaltalainen David Horowitz (1991) pohti kirjassaan mitä olisi mahtanut tapahtua jos klassinen liberalismi olisikin pystynyt vastustamaan kollektivististen ideoiden ja mannermaisen liberalismin voittokulkua 1900-luvun alun politiikassa, sekä etsi itsetutkiskelun avulla syitä siihen miksi hän päätti luopua sosialismista:

"Tässä vasemmiston todellinen minäkuva itsestään; pyhimysten armeija marssilla epäoikeudenmukaisuutta vastaan, vailla kykyä pahuuteen. Vasemmisto näkee vallankumouksen tulipatsaina, jotka valaisevat ihmiskunnan aavikoita, mutta eivät polta sivilisaatioita ohi kulkiessaan. Mieti nyt kuitenkin tätä: jollei kukaan olisi uskonut Marxin aatteeseen, bolsevikkivallankumousta ei olisi tapahtunut. Venäjä olisi siinä tapauksessa saattanut kehittyä moderniksi demokratiaksi ja teollisuusvaltioksi. Hitler ei olisi päässyt valtaan. Kylmää sotaa ei olisi koettu. On vaikea olla päätymättä johtopäätökseen, että enin osa 1900-luvun verenvuodatuksesta olisi ehkä jäänyt tapahtumatta."

- David Horowitz 1991[14]

Koulukunnat

Klassinen liberalismi ei ole aatesuuntana yhtenäinen teoria, vaan usean eri koulukunnan pirstaloitunut teoriaperhe, jonka eri jäsenillä ei ole varsinaista yhteistä nimittäjää. Usein koulukuntien väliset erot ovat verrattain pieniä, ja sen jäsenet hyväksyvät tietyn liberalismin käsityksen kuten yrittäjyyden tai vapaan markkinatalouden, mutta he saattavat kuitenkin tulkita ja tutkia niitä erilaisin menetelmin ja lähestymistavoin. Eri koulukunnat saattavat myös painottaa eri asioita, tai suhtautua myönteisemmin tai kielteisemmin tiettyihin liberalismin ilmiöihin.

Klassinen koulukunta

Klassinen koulukunta edustaa alkuperäistä liberalismia, jonka merkittävimpiä ajattelijoita olivat: David Hume, Adam Ferguson, Adam Smith, David Ricardo, Thomas Malthus, Robert Torrens, Nassau Senior ja John McCulloch. Edellä mainitut ajattelijat loivat liberalismin klassiselle suuntaukselle teoriapohjan, jonka mukaan ajatella vapautta, oikeudenmukaisuutta ja markkinoita uudella tavalla. Klassisen koulukunnan ajattelijat katsoivat, että yhteiskunta, jossa yrittäjyys on vaivatonta, omistusoikeus on yksityistä, markkinat ovat mahdollisimman vapaat, eikä hintamekanismia manipuloida, hyödytti ihmisiä ja koko yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Puolestaan julkisen sektorin interventiot markkinoiden toimintaan nähtiin haitallisina.[1] Klassiset ajattelijat karsastivat poliittista innostusta, ideologista kiihkoa sekä uskonnollista retoriikkaa. He eivät myöskään uskoneet käsitykseen, että yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisu voitaisiin uskoa joillekin tarkkaan valituille henkilöille. Tämän koulukunnan mukaan ei ole olemassa sellaista hierarkiaa tai kollektiivia, joka olisi vapaa ihmisenä olemisen rajoitteista. Siksi yhteiskuntaa ja sen ongelmia tulisikin analysoida yksilön, eikä kollektiivin, näkökulmasta. Erityispiirteinä ovat muun muassa: spontaani prosessi ja kansalaisyhteiskunta.selvennä

Itävaltalainen koulukunta

Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät elvyttivät klassisen liberalismin teoreettisen perinnön, ja jalostivat sekä kehittivät monia sen ideoista (kuten rajahyöty) eteenpäin. Liberalismin itävaltalaisen koulukunnan merkittävimpiä edustajia olivat: Carl Menger, Friedrich von Wieser, Eugen von Böhm-Bawerk, Ludwig von Mises, Friedrich Haeyk ja Ludwig Lachmann. Itävaltalainen koulukunta on yksi sitkeimmistä valtiojohtoisuuden, kollektivismin ja sosialismin vastustajista[7][8][15], ja onkin kokenut uuden renessanssin 1980-luvulla Yhdysvalloissa, Euroopassa, Venäjällä ja muissa vanhoissa sosialistimaissa.[1] Ominaisia piirteitä itävaltalaisen koulukunnan ajattelijoille ovat muun muassa: keskuspankkien interventioiden vastustaminen[16][17][18], metodologinen dualismi, apriorismi ja prakseologia[19], subjektivismi, metodologinen individualismi. Monet itävaltalaisen koulukunnan ajattelijoista vastustavat ja kritisoivat nykyistä valtavirran neoklassista taloustiedettä, keskusjohtoisesti suunniteltua vähimmäisvarantojärjestelmään perustuvaa rahoitusjärjestelmää, ja osa kannattaa kultakannan.selvennä

Chicagon koulukunta

Nimensä mukaisesti tämä liberalismin koulukunta sai alkunsa 1920-luvun tutkijoista, jotka opiskelivat ja tutkivat aikanaan Chicagon yliopistossa. Liberalismin Chicagon koulukunnan merkittävimpiä ajattelijoita olivat: Henry C. Simons, Frank Knight, George Stigler, Ronald Coase sekä tunnetuin ja myös kiistanalaisin Chicagon koulukunnan edustaja oli Milton Friedman, jonka teoria kilpaili poliittisten päättäjien suosiosta John Maynard Keynesin teorian kanssa. Erityisesti Milton Friedman on kamppaillut inflaatiota vastaan. Chicagon koulukunnan liberalistit ovat erityisesti keskittyneet tutkimaan julkisen vallan erilaisia rooleja ja niiden vaikutuksia yhteiskunnassa. He ovat empiirisillä analyyseillään osoittaneet, että julkisen vallan tulisi pitäytyä Adam Smithin ja muiden klassisen koulukunnan edustajien näkemyksissä siitä mitkä ovat valtion velvollisuuksia ja tehtäviä yhteiskunnassa.[1]

Julkisen valinnan koulukunta

Liberalismin neljäs koulukunta on nimeltään julkisen valinnan koulukunta. Se keskittyy poliittisen päätöksenteon analysointiin mikrotaloustieteen näkökulmasta. Julkisen valinnan koulukunta pyrkii tutkimaan julkisen sektorin toimintaa kuten markkinoidenkin toimintaa, eli sitä miten poliitikot sivuuttavat valtiovallan käyttöä säänteleviä perustuslaillisia pykäliä ja heidän tapaa käyttää pykäliä hyväkseen omien tavoitteidensa edistämiseksi.[1] Julkisen valinnan koulukunnan merkittävimpiä ajattelijoita olivat: James M. Buchanan, Mancur Olson, Gordon Tullock, Anthony Downs ja William A. Niskanen. He ovat tutkineet muun muassa julkisen vallan jatkuvaa kasvua, valtioiden budjettivajeita sekä poliitikkojen ja etujärjestöjen toimintaa julkisella areenalla.lähde?

Anarkokapitalistinen koulukunta

Anarkokapitalistit edustavat liberalismin koulukuntien kriittisintä ja vihamielisintä suhtautumista valtiovaltaan. Koulukunnan tunnetuimpia ajattelijoita ovat: Ayn Rand, David Friedman (Milton Friedmanin poika), ja Robert Nozick. Anarkokapitalistit pitävät valtiota pääsyynä yhteiskunnallisiin ongelmiin. Osa anarkokapitalisteista hyväksyy ainoastaan erittäin pelkistetyn yövartijavaltion, jonka ainoana tehtävänä on suojella yksilönvapautta eli fyysistä itsemääräämisoikeutta sekä yksityistä omistusoikeutta henki-, vapaudenriisto-, väkivalta- ja omaisuusrikoksilta ja muiden valtioiden hyökkäyksiltä. Yövartijavaltiossa on toteutettuna ainoastaan väkivaltakoneisto eli poliisi, oikeuslaitos, vankilat ja armeija. Muita sosiaalisia palveluja kuten opetus-, hoito- ja hoivapalveluja ei yövartijavaltiossa ole tarjolla. Osa anarkokapitalisteista haluaa päästä valtiovallasta kokonaan eroon, ja he ovat muun muassa kehittäneet teoriaa siitä kuinka ihmiset voisivat toteuttaa julkisina pitämänsä palvelut kuten maantiet ja rikollisuuden torjunnan ilman valtiota. Anarkokapitalistit ovat ymmärrettävästikin hyvin marginaalinen suuntaus klassisen liberalismin laajemmassa perinteessä sekä erittäin kiistanalainen ryhmä muidenkin koulukuntien sisällä.lähde?

Sopimusvapauden vähentämistoimet 1800-luvun lopulla

Klassisen liberalismin ansiosta monissa maissa vallitsi 1800-luvun lopulla melko laaja sopimusvapaus. Niin sanottu edistyksellinen liike (progressive movement) pyrki 1800-luvun lopulta alkaen monin tavoin kansalaisten, etenkin työntekijöiden ja kuluttajien, aseman vahvistamiseen. Liikkeen vaikutuksesta säädettiin muun muassa työsuojelu- ja vähimmäispalkkalakeja, ammattiliittoja ja työehtosopimuksia vahvistavia lakeja, kieltolakeja, elintarvike-, huume- ja lääkelakeja, rautateitä, vuokria ja kauppaa sääteleviä lakeja kuten kilpailulakeja. Liikkeen vaikutus näkyi myös Yhdysvalloissa kieltolain ja tuloveron säätäneinä uusina perustuslain lisäyksinä ja keskuspankin Federal Reserven perustamisena[20] [21]. Liikkeeseen kuului sosialisteja, konservatiiveja ja sosiaaliliberaaleja.

Liberalismi nykyään

Thomas Hill Green muotoili osittain Millin näkemysten pohjalta sosiaaliliberalismin, joka pyrkii yhdistämään klassisen liberalismin tavoitteisiin elämän laadun parantamisen julkisen vallan aktiivisin toimin, esimerkiksi veronmaksajien varoilla kustannetun sosiaaliturvan, peruskoulutuksen ja perusterveydenhuollon avulla. Reaktiona sosiaaliberalismin vasemmistolaisena pidettyä politiikkaa kohtaan syntyi klassisen liberalismin perinteitä jatkamaan myös libertarismi (joskus myös markkinaliberalismi), joka kannattaa negatiivista vapautta eli vapautta pakkovallasta. Libertaristi ei hyväksy negatiivisen vapauden loukkauksia positiivisen vapauden eli toimintamahdollisuuksien tarjoamisen varjolla. Libertarismi aatteena onkin muotoutunut nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvulla, ja klassisen liberalismin voi katsoa poliittisessa nelikentässä sijoittuvan "oikeammalla" olevan libertarismin ja "vasemmalla" olevan sosiaaliliberalismin välimaastoon.

Klassinen liberalismi ei kuitenkaan ollut täysin yhtenäinen perinne ja esimerkiksi Adam Smith mainitsi kartellien kyllä olevan ongelma, muttei kannattanut mitään juridisia toimenpiteitä niitä vastaan taistellakseen.[22] Tämä johtunee siitä, että Smithillä oli vahva näkemys lainsäätäjistä nimenomaan kartelleja suosivina toimijoina.[22] Kansojen varallisuus -kirjassaan Smith osoitti, että monopolien kirjo korottaa markkinahintaa ja että niiden olemassaolo on lainsäätäjien vastuulla: ”Tällaiset korotukset markkinahintaan voivat jatkua niin pitkään kuin vallanpitäjien säädökset ne mahdollistavat”. Itävaltalainen taloustieteilijä ja yksi merkittävimmistä klassisen liberalismin edustajista Friedrich Hayek kannatti kuitenkin jonkinlaista kilpailulainsäädäntöä.

Klassisen liberalismin saavutukset eivät kuitenkaan riittäneet takaamaan sen pysyvää suosiota 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, vaan valtiojohtoisuuden erilaiset sosialistiset versiot aikanaan syrjäyttivät liberalismin.[1] 1900-lukua onkin vaikea pitää "liberalistisena", sillä tälle aikakaudelle ovat olleet tunnusomaisia mielivaltaisesti johdetut valtiomahdit, valtion ja keskuspankkien interventiot, vallankumoukset sekä sodat.[1] Erityisesti sosialismin voidaan katsoa hallinneen ihmisten ajattelua 1900-luvulla, sillä julkisen vallan koko kansantalouteen suhteutettuna on järjestelmällisesti kasvanut useimmissa länsimaissa.

Toisen maailmansodan jälkeen klassisen liberalismin perinnettä ovat pyrkineet elvyttämään itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät, muun muassa Ludwig von Mises ja Friedrich von Hayek. Myös Milton Friedman lasketaan niihin, jotka ovat pyrkineet elvyttämään klassisen liberalismin perinnettä. Kriitikkojen mukaan uusliberalistit pyrkivät usein vetoamaan klassisen liberalismin periaatteisiin.[23] Myös talouspolitiikassa samantyyppisiä periaatteita korostavat, amerikkalaiset uuskonservatiivit vetoavat usein klassisen liberalismin perinteeseen. Tämä muistuttaa Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin retoriikkaa, vaikka heidän oppinsa olivatkin aika kaukana liberalismin aatteista.selvennä Tieteessä ja politiikassa puhutaankin pääsääntöisesti liberalismista varoittavaan ja torjuvaan sävyyn käyttämällä marginalisoivia ilmaisuja: "uusliberalisti, uusoikeistolainen, markkinaradikaali". Nämä ulostulot edustavat usein saavutetun järjestyksen uhkaa ja pelkoa jo ratkaistujen ongelmien, kuten epätasa-arvon ja työttömyyden paluusta yhteiskuntaan.[1] Klassinen liberalismi on aatteena 1700-luvulta lähtöisin oleva katkeamaton älyllinen kehitys, joka on Harisalon ja Miettisen mukaan etenkin viime vuosien (kirjoitettu 1990-luvulla) aikana herättänyt paljon mielenkiintoa hyvinvointivaltion kamppaillessa kasvavan huoltosuhteen ja talouslaskennan ongelman kanssa.[1]

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as at au av aw ax ay az ba Risto Harisalo ja Ensio Miettinen: Klassinen liberalismi, s. 16–45, 57–71. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala: Tampere University Press, 1997. ISBN 951-44-4119-2
  2. ↑ Richard Hudelson: Modern Political Philosophy, s. 37–38. M.E. Sharpe, 1999. ISBN 9781317464594 Teoksen verkkoversio (viitattu 14.1.2018). (englanti)
  3. ↑ Friedrich Hayek: Why I Am Not a Conservative, s. 1–13. (The Constitution of Liberty) The University of Chicago Press, 1960. Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ a b Ludwig von Mises: Liberalism: In the Classical Tradition. (Saksankielinen alkuperäisteos vuodelta 1927, käännetty englanniksi Ralph Raicon toimesta vuonna 1985) Irvington, NY: The Foundation for Economic Education, 1985. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Ludwig von Mises: Liberty and Property, s. 9–10. Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 2009. 741500476 ISBN 9781933550541 Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ a b c d e Robert B. Ekelund, Jr. ja Robert F. Hébert: A History of Economic Theory and Method – International edition, s. 65–67, 73–83. (3rd edition) McGraw-Hill Publishing Company, 1990. ISBN 0-07-019416-5
  7. ↑ a b c Ludwig von Mises: Marxism Unmasked – From Delusion to Destruction, s. 8–9, 28. Irvington-on-Hudson, N.Y.: Foundation for Economic Education, 2006. 173434322 ISBN 1572462108 Teoksen verkkoversio.
  8. ↑ a b Ludwig von Mises: Socialism – An Economic and Sociological Analysis. Yale University Press, 1922.
  9. ↑ Saastamoinen, K. (2011) Adam Smith ja näkymätön käsi, teoksessa Talous ja yhteiskuntateoria 1 (toim. Heiskala & Virtanen)
  10. ↑ a b Raico, Ralph: Classical Liberalism and the Austrian School, s. 38. Auburn, Alabama: Ludwig von Mises Institute, 2012. ISBN 9781610160032 (englanniksi)
  11. ↑ Ludwig von Mises: Omnipotent Government – The Rise of the Total State and Total War, s. 6. Yale University Press, 1944.
  12. ↑ Ludwig von Mises: Liberalism, s. 38. (Englanninkielinen käännös: Ralph Raico) Auburn, Alabama: Mises Institute, 1927.
  13. ↑ Ludwig von Mises: The Clash of Group Interests, s. 1–8. Ludwig von Mises Institute, 1945. ISBN 978-1-61016-117-6 (englanniksi)
  14. ↑ David Horowitz: Sosialismi – syyllinen kaikkeen mistä syytetty, s. 5. Kanava, 1991.
  15. ↑ Friedrich Hayek: The Road to Serfdom. Chicago: University of Chicago Press, 1994. ISBN 9780226320618 (englanniksi)
  16. ↑ Murray N. Rothbard: The Case Against the Fed, s. 118–119. Auburn, Alabama: Ludwig Von Mises Institute, 1994. ISBN 094546617X (englanniksi)
  17. ↑ Ludwig von Mises: Planned Chaos, s. 13. Irvington-on-Hudson, NY: The Foundation for Economic Education, 1972. ISBN 9780910614009 (englanniksi)
  18. ↑ Ludwig von Mises: A Critique of Interventionism. (Englanninkielinen käännös: Hans F. Sennholz) Auburn, Alabama: Foundation for Economic Education, 1929. ISBN 9781610161954 (englanniksi)
  19. ↑ Ludwig von Mises: Human Action – A Treatise on Economics, s. 69–70. Auburn, Alabama: Ludwig Von Mises Institute, 1998. ISBN 0945466242 (englanniksi)
  20. ↑ Ideas and Movements, The Progressive Movement 19th century Online Highways. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
  21. ↑ Anderson, William L.: The Legacy of Progressivism tysknews.com. Viitattu 2.2.2008. (englanniksi)
  22. ↑ a b Adam Smith: Kansojen varallisuus, "An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations", s. Kirja 1, Luku VII, Kappale 26. Kirja 4, Luku VIII, viimeinen kappale. (Toivo T. Kaila (1. niteen suomennos 1933)) Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY, 1776. ISBN 978-951-0-40426-3
  23. ↑ Taylor C. Boas ja Jordan Gans-Morse: Neoliberalism: From New Liberal Philosophy to Anti-Liberal Slogan. Studies in Comparative International Development, 1.6.2009, nro 2, s. 137–161. doi:10.1007/s12116-009-9040-5 ISSN 0039-3606 Artikkelin verkkoversio. (englanti)

Aiheesta muualla