PROFILPELAJAR.COM

Roy Jenkins
	; Roy Jenkins vuonna 1977.
Euroopan komission puheenjohtaja
	6. tammikuuta 1977 – 19. tammikuuta 1981
Edeltäjä	François-Xavier Ortoli
Seuraaja	Gaston Thorn
Henkilötiedot
Syntynyt	11. marraskuuta 1920; Abersychan, Wales
Kuollut	5. tammikuuta 2003 (82 vuotta); Oxfordshire Englanti
Ammatti	historianroitsija
Arvonimi	paroni
Puoliso	Henny J. Postel
Tiedot
Puolue	Työväenpuolue; (ennen 1981); Sosialidemokraattinen puolue (1981-1988); Liberaalidemokraattinen puolue ; (1988 –2003)
	[ Muokkaa Wikidatassa ]
	Infobox OK

Roy Harris Jenkins, paroni Jenkins of Hillhead, OM, PC (11. marraskuuta 1920 Abersychan, Monmouthshire, Wales – 5. tammikuuta 2003 East Hendred, Oxfordshire)^[1] oli brittiläinen poliitikko, joka oli pitkään Työväenpuolueen edustajana parlamentissa, useissa ministerinasemissa 1960- ja 1970-luvulla, mm. valtiovarainministerinä 1967–1970, sekä puolueen varajohtajana. Hän oli kuudennen Euroopan komission puheenjohtaja 1977–1981. Hän oli yksi neljästä työväenpuolueesta eronneesta sosiaalidemokraattisen puolueen pääperustajasta 1981.

Jenkins kirjoitti 19 kirjaa, muun muassa palkitut elämäkerrat William Ewart Gladstonesta ja Winston Churchillista. Jenkins aateloitiin vuonna 1987.^[1]

Elämä ja ura

Varhaiset vaiheet

Jenkinsin isä oli kaivosmies ja ammattiyhdistyspoliitikko Arthur Jenkins, josta tuli myöhemmin parlamentin jäsen ja ministeri.^lähde? Jenkins valmistui Oxfordin yliopiston Balliol Collegesta vuonna 1941. Toisessa maailmansodassa hän palveli Royal Artilleryssa. Parlamenttiin hänet valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1948.^[1]

Politiikka

Vuoden 1964 vaalien jälkeen Jenkins toimi Harold Wilsonin hallituksen ilmailuministerinä (1964–1965), sisäministerinä (1965–1967) ja valtiovarainministerinä (1967–1970).^[1] Jenkins ajoi useita vapaamielisiä uudistuksia kuten Obscene Publications Actin lieventämistä 1959, avioeron helpottamista, teatterin sensuurin poistoa, abortin ja homoseksuaalisuuden laillistamista.^lähde? Jenkins seurasi James Callaghania valtiovarainministerinä marraskuun 1967 punnan devalvoinnin jälkeen ja toimi virassa aina työväenpuolueen vuoden 1970 vaaleissa kokemaan tappioon asti. Heinäkuussa 1970 hänet valittiin puolueen varajohtajaksi.

Jenkins erosi työväenpuolueesta vuonna 1972, kun puolue tuki kansanäänestyksen järjestämistä Britannian jäsenyydestä Euroopan talousyhteisössä (EEC).^[1] Jenkins palkittiin 1972 Kaarle Suuren palkinnolla "Euroopan idean edistämisestä."^lähde? Vuonna 1973 hän oli varjohallituksen sisäministeri ja työväenpuolueen voitettua vaalit 1974 hän toimi sisäministerinä vuoteen 1976.^[1] Hän ajoi läpi kiistellyn Prevention of Terrorism Actin, joka muun muassa pidensi aikaa jonka pidätettyjä sai pitää vangittuna.^lähde?

Jenkins oli ehdolla työväenpuolueen johtoon maaliskuussa 1976, mutta jäi kolmanneksi kuudesta ehdokkaasta Callaghanin ja Michael Footin jälkeen. Jenkins pyrki ulkoministeriksi, mutta hänet nimitettiin Euroopan komission johtoon. Jenkinsin komissio ajoi läpi Euroopan talous- ja rahaliiton, josta tuli 1979 Euroopan valuuttajärjestelmä, nykyisen euron edeltäjä.^lähde? Jenkins työskenteli komission johdossa vuoteen 1981.^[1]

22. marraskuuta 1979 Jenkins piti vuotuisen Dimblebly-luennon otsikolla "Home Thoughts from Abroad", jossa hän piti Britannian ongelmien syynä kaksipuoluejärjestelmää. Hän kannatti uuden "radikaalin keskustan" luomista ja rohkaisi uuden poliittisen ryhmittymän syntyyn.^lähde? Niin sanottu neljän kopla, Jenkins, David Owen, Bill Rodgers ja Shirley Williams perusti tammikuussa 1981 Sosiaalidemokraattisen puolueen (Social Democratic Party; SDP), jonka ensimmäisenä johtajana Jenkins toimi 1982–1983^[1].

Vuonna 1981 Jenkins pyrki parlamentiin Warringtonin vaalipiiristä, mutta työväenpuolue piti paikan. Hän pääsi läpi seuraavan vuoden vaalissa Glasgow’n Hillheadista vieden konservatiivien paikan. Vuoden 1983 vaaleissa hänestä kampanjoitiin SDP:n ja liberaalien pääministeriehdokasta. Jenkinsin puheenjohtakauden jälkeen SDP:tä johti David Owen. Jenkins pettyi Owenin tukiessa Margaret Thatcherin politiikkaa. Jenkins piti paikkansa SDP:n edustajana parlamentissa aina vuoteen 1987 saakka.

Jenkins oli ylähuoneessa SDP:n ja liberaalien yhdistyessä 1988 muodostuneen Liberaalidemokraattisen puolueen johdossa vuoteen 1997. Hallitus nimitti hänet joulukuussa 1997 itsenäisen komission johtoon kehittämään maalle uutta vaalijärjestelmää. Jenkinsin komissio kehitti ennennäkemättömän järjestelmän nimeltä Alternative Vote Top-up, jossa suurin osa ehdokkaista valittaisiin yhden ehdokkaan piireistä ja suhteellisuuden varmistamiseksi osa alueellisilta listoilta. Mitään toimia vaalijärjestelmän uudistamiseksi ei kuitenkaan tehty.

Muu toiminta ja kunnianosoitukset

Jenkins oli Oxfordin yliopiston kansleri 1987–2003.^[1] Vuonna 1987 kuningatar Elisabet II aateloi Jenkinsin arvonimellä Baron Jenkins of Hillhead, of Pontypool in the County of Gwent. Vuonna 1993 Jenkinsille myönnettiin Order of Meritin jäsenyys.

Jenkins kirjoitti 19 kirjaa. Gladstonen elämäkerta voitti Whitbread-palkinnon 1995. Ennen kuolemaansa hän valmisteli elämäkertaa John F. Kennedystä.

Jenkins kuoli sydänkohtaukseen tammikuussa 2003. Tätä ennen hänelle oli tehty sydänleikkaus marraskuussa 2000.

Lähteet

↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h ⁱ Roy Jenkins, Baron Jenkins of Hillhead Britannica.com. Viitattu 10.3.2016. (englanniksi)

Edeltäjä:
François-Xavier Ortoli

Euroopan unionin komission puheenjohtaja
1977–1981

Seuraaja:
Gaston Thorn

Kaarle Suuren palkinnon saajat

1950–1975	1950 Richard Coudenhove-Kalergi 1951 Hendrik Brugmans 1952 Alcide De Gasperi 1953 Jean Monnet 1954 Konrad Adenauer 1956 Winston Churchill 1957 Paul-Henri Spaak 1958 Robert Schuman 1959 George Marshall 1960 Joseph Bech 1961 Walter Hallstein 1963 Edward Heath 1964 Antonio Segni 1966 Jens Otto Krag 1967 Joseph Luns 1969 Euroopan komissio 1970 François Seydoux de Clausonne 1972 Roy Jenkins 1973 Salvador de Madariaga
1976–2000	1976 Leo Tindemans 1977 Walter Scheel 1978 Konstantínos Karamanlís 1979 Emilio Colombo 1981 Simone Veil 1982 kuningas Juan Carlos I 1984 Karl Carstens 1986 Luxemburgin kansa 1987 Henry Kissinger 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) 1990 Gyula Horn 1991 Václav Havel 1992 Jacques Delors 1993 Felipe González 1994 Gro Harlem Brundtland 1995 Franz Vranitzky 1996 kuningatar Beatrix 1997 Roman Herzog 1998 Bronisław Geremek 1999 Tony Blair 2000 Bill Clinton
2001–	2001 György Konrád 2002 Euro-valuutta 2003 Valéry Giscard d’Estaing 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) 2005 Carlo Azeglio Ciampi 2006 Jean-Claude Juncker 2007 Javier Solana 2008 Angela Merkel 2009 Andrea Riccardi 2010 Donald Tusk 2011 Jean-Claude Trichet 2012 Wolfgang Schäuble 2013 Dalia Grybauskaitė 2014 Herman Van Rompuy 2015 Martin Schulz 2016 paavi Franciscus 2017 Timothy Garton Ash 2018 Emmanuel Macron 2019 António Guterres 2020 Klaus Johannis 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala 2023 Volodymyr Zelenskyi, Ukrainan kansa 2024 Pinchas Goldschmidt ja Euroopan juutalaisyhteisöt