Omistusoikeus on yleisluonteinen valta vallita esineitä eli käyttää niitä ja määrätä niistä.^[1] Omistamisella viitataan usein nimenomaan yksityisomistamiseen, mutta se voi kattaa myös julkisen omistuksen.

Omistaminen on keskeinen yhteiskunnallinen instituutio. Se on tärkeä tutkimuskohde yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä, kuten oikeustieteessä, taloustieteessä, politiikan tutkimuksessa, antropologiassa, historiassa ja filosofiassa.^[2]

Omistusoikeus ja omistuskäsitteistö ovat historiallisesti olleet pitkään sidoksissa maata koskeviin oikeuksiin. Maaomistusoikeuden kehitys jaetaan usein odaaliseen omistusoikeuden kauteen, feodaaliseen kauteen ja omistusoikeuden vapautumisen kauteen. Odaaliselle kaudelle oli ominaista maanomistajien yhtäläinen omistusoikeus ja maan käytön rajoitusten perustuminen suvun intressiin. Feodaaliselle kaudelle oli ominaista oppi jaetusta omistusoikeudesta ja maan käytön sääntelyn eriytyminen. Omistusoikeuden vapautumisen kaudelle oli ominaista talonpoikien maanomistusoikeuden vahvistaminen ja sääntelyn purkaminen.^[3]

Omistusoikeus juridisena käsitteenä tunnettiin jo roomalaisessa oikeudessa, mutta sitä koskeva käsitteistö kehittyi Rooman historian aikana. Muinaisroomalaisessa oikeudessa käytettiin käsitettä meum esse puhuttaessa sekä omistusoikeudesta että rajoitetuista esineoikeuksista. Klassisella kaudella omistusoikeus (lat. dominium) erotettiin sekä rajoitetuista esineoikeuksista (lat. iura in re aliena), joista tärkein oli käyttö- ja nautintaoikeus (lat. usufructus), että hallinnasta (lat. possessio), jossa ei ollut kyse oikeudellisesta vaan tosiasiallisesti vallasta esineeseen. Jälkiklassisella kaudella ero dominium- ja possessio-käsitteiden välillä kuitenkin hälveni. Roomalaisessa oikeudessa tunnettiin monia tapoja, joilla omistusoikeus siirtyi, vaikkakin ajatusta oikeuden "siirtymisestä" ei varsinaisesti tunnettu vaan kullekin henkilöllä syntyi aina uusi oikeus, mikä kuitenkin usein edellytti luovuttajan samansisältöisen oikeuden lakkaamista. Roomalaiset myös kehittivät omaisuuden suojaksi useita kanteita.^[4][5]

Keskiajalle tultaessa ei ollut yksiselitteistä ja vakiintunutta omistusoikeuskäsitteistöä. Keskeisimmät omaisuutta ja omistusta tarkoittavat käsitteet oli roomalaisesta oikeudesta omaksutut dominium ja proprietas. Dominium oli laaja-alaisempi käsite, jota käytettiin myös muissa kuin omistukseen viittaavissa yhteyksissä, kun taas proprietas oli käsitteenä tarkkarajaisempi, viitaten yleensä joko omaisuuteen tai omistusoikeuteen. Keskiajalla kehitettiin läänityslaitoksen piirissä oppi jaetusta omistusoikeudesta, jonka mukaan lääninherralla oli suppeampi yliomistusoikeus (lat. dominium directum) ja vasallilla oli laajempi aliomistusoikeus (lat. dominium utile). Keskiajan skolastisessa ajattelussa yhteisomistusta pidettiin alkuperäisenä, luonnonoikeuden mukaisena omistuksen muotona, kun taas yksityisomaisuutta pidettiin syntiinlankeemuksen seurauksena välttämättömänä, positiiviseen oikeuteen perustuvana omistuksen muotona. Keskiajalla esiintyi kuitenkin erilaisia käsityksiä omistusoikeudesta, jotka liittyivät myös kiistoihin kirkon ja sen viranhaltijoiden omaisuudesta sekä vaikuttivat myöhempään ajatteluun. Modernin omistusoikeuskäsityksen merkittävänä kehittäjänä on pidetty 1300-luvulla elänyttä oikeusoppinutta Bartolus Sassoferratolaista, joka määritteli omistusoikeuden oikeudeksi määrätä täydellisesti aineellisesta esineestä, jollei laki sitä kiellä.^[6][7]

Valistus kohdisti merkittävää kritiikkiä feodaalisiin maanomistussuhteisiin, joiden katsottiin haittaavan taloudellista vaihdantaa. Tämän seurauksena talonpoikien omistusoikeutta vahvistettiin ja jaettu omistusoikeus menetti merkityksensä läänityslaitoksen kanssa. 1800-luvulla käsitys omistusoikeudesta muuttui läänityslaitoksen häviämisen ja taloudellisen vaihdannan merkityksen kasvun myötä kohti absoluuttista, rajoittamatonta omistusoikeutta.^[8]

Omistamista on käsitelty yhteiskuntafilosofiassa antiikin ajasta alkaen. Omistamista käsitelleisiin filosofeihin kuuluvat muun muassa Platon, Aristoteles, John Locke, Georg Hegel, Pierre-Joseph Proudhon ja Karl Marx. Filosofiassa omistamista on yleensä käsitelty yleisellä periaatteellisella tasolla, ja siinä on hyödynnetty etenkin tekstipainotteista, historiallisesti ja sosiologisesti painottunutta tai käsiteanalyyttista lähestymistapaa.^[2]

Omistamisen perusluonteesta voidaan erottaa kaksi näkemystä. Ykseysnäkymyksen mukaan omistamiselle on tietty ydinsisältö, joka liittyy omistuksen eksklusiivisuuteen ja absoluuttisuuteen. Ykseysnäkemys on ollut vallitseva länsimainen käsitys omistamisesta. Sen sijaan kimpputeorian mukaan omistus koostuu vaihtelevista oikeuksista ja velvollisuuksista.^[9]

Taloustieteessä omistusoikeuksiin on perinteisesti katsottu kuuluvan oikeus käyttää hyödykettä tai voimavaraa, oikeus luovuttaa se ja oikeus ottaa itselleen sen tuotto. Omistusoikeudet kuuluvat tärkeimpiin taloudellisiin instituutioihin. Omistusoikeuksien selkeä määritteleminen ja vahva suojaaminen edistävät taloudellista tehokkuutta. Esimerkiksi monien luonnonvarojen liiallinen käyttö, kuten liikakalastus, on katsottu johtuvan siitä, ettei niillä ole omistajaa.^[10][11] Tehokkaan omistusoikeusjärjestelmän kriteereinä on pidetty omistusoikeuksien eksklusiivisuutta, eli kaikki omaisuudesta aiheutuvat tuotot ja kustannukset lankeavat vain omistajalle, omistusoikeuksien siirtokelpoisuutta, eli omistaja voi vapaasti luovuttaa omaisuutensa toiselle, ja omistusoikeuksien universaalisuutta, eli kaikki omaisuus on jonkun hallussa.^[12] Omistusoikeuksia tutkineen taloustieteilijän Armen Alchianin mukaan hyvin määritelty omistusoikeusjärjestelmä korvaa väkivaltaisen kamppailun resursseista rauhanomaisella kilpailulla markkinoilla, jossa resurssien käyttöä ohjaavat muiden preferenssit ja tarpeet, mikä myös vaikeuttaa syrjintää.^[11]

Omistusoikeus kuuluu yksityisoikeuden tärkeimpiin käsitteisiin. Suomessa omistusoikeudesta ei ole yleisiä säännöksiä, vaan se edellytetään oikeusjärjestyksessä tunnetuksi.^[13][14]

Omistusoikeus on perinteisesti määritelty periaatteessa täydelliseksi, toiset poissulkevaksi yksinoikeudeksi esineeseen. Tämä määritelmä pohjautuu saksalaiseen perinteeseen. Määritelmän mukaan omistusoikeuden tunnusmerkit ovat täydellisyys, eli omistaja voi käyttää esinettä ja määrätä siitä kaikin tavoin, joita ei ole erikseen rajoitettu, yksinomaisuus, eli omistusoikeus sulkee sivulliset pois esineen käytöstä, ja jakamattomuus, eli omistusoikeus voi kuulua vain yhdelle taholle. Määritelmän mukaan omistusoikeuden kohteena voi olla vain yksilöity aineellinen esine.^[15][16][17]

Omaisuudella oikeudellisessa merkityksessä ei tarkoiteta konrkeettisia esineitä vaan kaikkia varallisuusoikeuksia, mukaan lukien omistusoikeutta. Omaisuus jaetaan kiinteään omaisuuteen, johon kuuluvat omistusoikeus ja sitä lähellä olevat oikeudet kiinteistöön tai muuhun maa- tai vesialueeseen, ja irtaimeen omaisuuteen, johon kuuluvat kaikki muut varallisuusoikeudet, kuten omistusoikeus irtaimeen esineeseen, rajoitetut esineoikeudet kiinteisiin ja irtaimiin esineisiin, saamisoikeudet, immateriaalioikeudet sekä osuusoikeudet eri yhteisöihin.^[18][19] Suomen perustuslaissa säädetään omaisuudensuojasta, jonka mukaisesti jokaisen omaisuus on turvattu.

Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa omistusoikeuden käsite jaetaan vakiintuneesti kolmeen elementtiin tai momenttiin, joita ovat omistajan hallintaoikeus, omistajan kompetenssi ja tietynasteinen dynaaminen suoja. Tämän jaottelun esitti 1950-luvulla pohjoismaisesta tutkimuksesta vaikutteita saanut Simo Zitting, jonka mukaan omistusoikeus on omistajan oikeusasemaa, jonka sisältö määräytyy voimassa olevien oikeussääntöjen mukaan, kuvaava nimitys.^[20] Zitting hyödynsi omistusoikeuden hajottelua elementteihin tarkasteltaessa omistajanvaihdosta, joka voidaan sen avulla hahmottaa vaiheittaiseksi tapahtumasarjaksi, jossa luovutuksensaajan oikeusasema kehittyy eri henkilösuhteissa vaihe vaiheelta kohti täydellistä omistajan oikeusasemaa sen sijaan, että omistusoikeuden katsottaisiin siirtyvän kokonaisuutena "pistemäisesti" tietyllä hetkellä.^[21][22][23]

Omistajan hallintaoikeus tarkoittaa yksinomaista vapautta käyttää esinettä ja omistajan saamaa staattista suojaa tätä käyttövapautta estäviä tai häiritseviä sivullisia vastaan. Staattisen suojan keinoja ovat omistajankanteet sekä oikeus vaatia vahingonkorvausta ja rangaistusta omistusoikeuden loukkauksesta. Hallintaoikeutta kutsutaan myös primäärioikeudeksi, ja se muodostaa omistusoikeuden ydinmomentin. Omistajan kompetenssi tarkoittaa valtaa eli kelpuutusta oikeudellisesti määrätä omistusoikeudesta, eli tarkemmin juuri omistajan hallintaoikeudesta. Tähän kuuluu valta muun muassa luovuttaa omistusoikeus toiselle (luovutuskompetenssi), perustaa rajoitettuja esineoikeuksia (perustamiskompetenssi) ja testamentata omistusoikeus (testamenttauskompetenssi). Dynaamisella suojalla tarkoitetaan suojaa sivullisia kohtaan kollisiotilanteessa, jossa eri henkilöiden oikeudet ovat vastakkain. Omistajan katsotaan saavan dynaamista suojaa ainakin edeltäjänsä ulosmittaus- ja konkurssivelkojia vastaan.^{[24][25][26][27]}

Oikeuskirjallisuudessa on huomautettu, että omistusoikeuden käsitteen jaottelu elementteihin on käsitteellinen apukuvio, jonka avulla voidaan vastata vain tietyntyyppisiin kysymyksiin mutta ei toisiin, kuten kysymykseen omistusoikeuden yksityiskohtaisesta sisällöstä.^[28][29] Oikeuskirjallisuudessa on myös esitetty, että omistajan oikeusasemasta voidaan erottaa muitakin puolia ja että omistusoikeuden käsite voisi olla mielekkäämpää ymmärtää viittaavan vain omistajan hallintaoikeuteen koko omistajan oikeusaseman sijasta.^[30]

Pääartikkeli: Saanto

Oikeustosiseikkoja, joiden perusteella henkilö saa omistusoikeuden esineeseen, kutsutaan saannoiksi. Saannot jaetaan alkuperäisiin saantoihin, joiden nojalla syntyy uusi omistusoikeus, ja omistajanvaihdossaantoihin, joiden perusteella omistusoikeus siirtyy. Omistajanvaihdossaannot jaetaan johdannaisiin saantoihin, joissa omistusoikeus siirtyy edeltäjän omistusoikeuden perusteella, ja kumoaviin saantoihin, joissa omistusoikeus siirtyy edeltäjän omistusoikeudesta riippumatta.^[31][32][33]

Omistusoikeus ei ole rajoittamaton, vaan sitä on laissa rajoitettu ja sen käyttöä säännelty monilla tavoin. Olennaisin omistusoikeuteen puuttumisen muoto on pakkolunastus. Muihin omistusoikeuden rajoituksiin kuuluvat muun muassa kaavoitus- ja rakennuslainsäädäntö, ympäristön- ja luonnonsuojelu, eläinsuojelu, jokamiehenoikeudet, pakkotila ja šikaanikielto.^[34][35][36]

Pääartikkeli: Yhteisomistus

Kaksi tai useampi henkilöä voi yhdessä omistaa esineen, jolloin kyse on yhteisomistuksesta. Yhteisomistus on pääsääntöisesti määräosaista siten, että kukin yhteisomistaja omistaa tietyn määräosan esineestä. Tietyissä tilanteissa, kuten avoimen yhtiön ja jakamattoman kuolinpesän kohdalla, yhteisomistus on jaotonta, jolloin yhteisomistajat eivät omista tiettyä määräosaa vaan heille kuuluu tietty osuus kyseisestä varallisuudesta.

• Hoppu, Esko – Hoppu, Kari – Hoppu, Katja: Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet. (17. uudistettu painos) Helsinki: Alma Talent, 2020. ISBN 978-952-14-4231-5
• Kaisto, Janne – Lohi, Tapani: Johdatus varallisuusoikeuteen. (2. uudistettu painos) Helsinki: Talentum, 2013. ISBN 978-952-14-2062-7
• Kartio, Leena: Esineoikeuden perusteet. (2. uudistettu painos) Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 2001. ISBN 952-14-0341-1
• Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica I: Varallisuus- ja yritysoikeus. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1994. ISBN 951-855-136-7
• Pihlajamäki, Heikki – Mäkinen, Virpi – Varkemaa, Jussi: Keskiajan oikeushistoria. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-924-1
• Pihlajamäki, Heikki: Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2004. ISBN 952-10-0915-2
• Tepora, Jarno: Johdatus esineoikeuden perusteisiin. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2008. ISBN 978-952-10-3756-6