Omaisuudensuoja (myös omaisuuden suoja) tarkoittaa oikeusjärjestyksen antamaa suojaa luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön omaisuudelle. Yleensä omaisuudensuojalla tarkoitetaan nimenomaan kansallisten perustuslakien perusoikeussäännösten ja ihmisoikeussopimusten antamaa suojaa yksilön taloudellisille intresseille.^[1]

Omaisuudensuojalla on vakiintunut asema useimpien, etenkin eurooppalaisten, valtioiden kansallisissa perusoikeusjärjestelmissä. Kansallisten perustuslakien omaisuudensuojasäännökset kuitenkin poikkeavat toisistaan rakenteeltaan ja täsmällisyydeltään. Omaisuuden käsitettä tulkitaan useimpien järjestelmien piirissä suhteellisen laveasti, ja hyvin monenlaisten varallisuusetujen katsotaan kuuluvan omaisuudensuojan piiriin. Toisaalta omaisuudensuojaan liitetään tyypillisesti myös ajatus omaisuuden sosiaalisesta sidonnaisuudesta eli omistamiseen liittyvistä vevoitteista, ja myös julkiselle vallalle pyritään takaamaan riittävän laajat valtuudet säännellä varallisuussuhteita ja omaisuuden käyttöä. Omaisuudensuojalle on katsottu olevan ominaista jossain määrin muita perusoikeuksia pidemmälle menevä joustavuus ja säänneltävyys.^[2]

Kansanvälisten ihmisoikeussopimusten tasolla suhtautuminen omaisuudensuojaan ihmisoikeutena ei ole ollut yksituumaista. Omaisuudensuoja mainitaan esimerkiksi ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, mutta ei esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa. Myöskään Euroopan ihmisoikeussopimukseen ei alunperin sisällytetty omaisuudensuojaa, mutta se lisättiin sopimukseen vuoden 1954 ensimmäisellä lisäpöytäkirjalla.^[2]

Omaisuudensuojalla on pitkään ollut keskeinen asema Suomen perusoikeusjärjestelmässä, ja se on muodostunut laajemmaksi ja vahvemmaksi kuin muissa Suomea oikeuskulttuuriltaan vastaavissa valtioissa. Omaisuudensuojan taustalla on suomalaisessa oikeustieteessä 1800-luvun loppupuolella omaksuttu oppi saavutettujen oikeuksien suojasta, jonka mukaan yksityisoikeudellisten varallisuusetujen ja eräiden muiden varallisuusarvoisten oikeuksien katsottiin nauttivan perustuslaillista suojaa ja lainsäätäjällä oli lupa puuttua näihin oikeuksiin vain perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslain tekstiin omaisuudensuoja kirjattiin ensimmäisen kerran vuoden 1919 hallitusmuodossa, jonka 6 §:n 1 momentin mukaan jokainen Suomen kansalainen oli turvattu lain mukaan muun ohella omaisuuden puolesta. Saman säännöksen kolmannessa momentissa säädettiin lisäksi, että omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan säädettiin lailla.^[3][4]

Omaisuudensuojaa on pidetty pisimmälle kehittyneenä perusoikeutena vuoden 1919 hallitusmuodon aikana. Suuri osa perustuslakivaliokunnan lausunnoista koski omaisuudensuojakysymyksiä ja valiokunnan tulkintakäytännössä kehittyi erityisiä kriteerejä, joiden perusteella omaisuuden suojan rajoituksia arvioitiin. Keskeiseksi kriteeriksi muodostui oikeustieteilijä Kaarlo Kairan kehittämä standardi, jonka mukaan omaisuuteen puuttuvat lakiehdotukset voitiin säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, jos ne eivät loukanneet omistajan oikeutta omaisuutensa normaaliin, kohtuulliseen ja järkevään käyttöön. Myös valtaosa tuona aikana säädetyistä poikkeuslaeista kohdistui omaisuudensuojaan.^[5][6] Omaisuudensuojakysymyksiin liittyi myös poliittista ja ideologista keskustelua. Erityisesti vasemmisto arvosteli omaisuudensuojan laajuutta.^[7]

Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa omaisuudensuojasäännöksen sanamuoto säilyi pääosin ennallaan ja myös sitä koskeva tulkinta pyrittiin säilyttämään. Perusoikeusuudistuksen seurauksena omaisuudensuoja kuitenkin menetti erityisasemansa perusoikeusjärjestelmässä ja sen tulkinta läheni muiden perusoikeuksien tulkintaa esimerkiksi perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten osalta.^[8] Perusoikeusuudistuksen ja vuoden 2000 uuden perustuslain säätämisen jälkeen omaisuudensuojasäännöksen soveltaminen on muiden perusoikeussäännösten tapaan yleistynyt myös muussa oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa. Vuonna 2004 ensimmäinen korkeimman oikeuden ratkaisu, jossa annettiin perustuslain säännökselle etusija sen ollessa ilmeisessä ristiriidassa lain säännöksen soveltamisen kanssa, koski juuri omaisuudensuojaa.^[9][4]

Omaisuudensuojasta säädetään Suomen perustuslain 2 luvun 15 §:ssä, jonka ensimmäisen momentin mukaan jokaisen omaisuus on turvattu ja toisen momentin mukaan omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan säädetään lailla. Omaisuudensuojan tehtävät ja tavoitteet liittyvät erityisesti yksilöiden taloudellisen autonomian ja toimintavapauden sekä varallisuussuhteiden vakauden ja ennakoitavuuden turvaamiseen ja edistämiseen. Omaisuudensuojaan on myös toisinaan liitetty ajatus sen institutionaalisesta ulottuvuudesta, johon kuuluvat muun muassa markkinatalousjärjestelmä, yksityinen omistusoikeus ja sopimusvapaus, mutta tätä institutionaalista puolta on pidetty toissijaisena ja välillisenä yksilön suojaamiseen nähden.^[10] Perinteisesti omaisuudensuojaa on pidetty vapausoikeutena, joka velvoittaa julkista valtaa pidättäytymään yksilön omaisuuteen puuttumisesta. Nykykäsityksen mukaan julkisen vallan tulee kuitenkin myös aktiivisella toiminnalla huolehtia omaisuudensuojan toteutumisesta käytännössä, mukaan lukien yksityisten toimijoiden välisissä suhteissa. Tämä velvollisuus kohdistuu kaikkeen julkisen vallan käyttöön, mukaan lukien lakien säätämiseen, hallintoon ja lainkäyttöön.^[11]

Omaisuudensuoja kattaa kaikki Suomen oikeudenkäyttöpiirissä olevat luonnolliset henkilöt ja heidän varallisuusarvoiset etunsa. Myös yksityiset oikeushenkilöt voivat saada omaisuudensuojaa välillisesti luonnollisten henkilöiden kautta tai mahdollisesti jopa välittömästi. Sen sijaan julkiset oikeushenkilöt jäävät omaisuudensuojasäännöksen soveltamisalan ulkopuolelle.^[12] Omaisuudensuojan piiriin kuuluvan "omaisuuden" käsitettä on tulkittu varsin laajasti viittaavan kaikkiin henkilöllä oleviin varallisuusarvoisiin etuihin sekä myös tällaisiin etuihin kohdistuviin riittävän konkreettisiin ja lähiaikoina realisoitumassa oleviin odotuksiin. Omaisuudensuojan piiriin kuuluvat muun muassa omistusoikeus, rajoitetut esineoikeudet, saamisoikeudet ja immateriaalioikeudet. Julkiset varallisuusarvoiset etuudet eivät kuulu omaisuudensuojan piiriin lukuun ottamatta erääntyneitä tai ansaittuna pidettäviä etuuksia. Omaisuudensuoja ei ulotu lain tai hyvän tavan vastaisesti hankittuun omaisuuteen. Omaisuudensuoja ulottuu myös sopijapuolten oikeutettuihin odotuksiin sopimussuhteen kannalta olennaisia oikeuksia ja velvollisuuksia sääntelevän lainsäädännön pysyvyydestä.^[13]

Omaisuuden pakkolunastukseen sovelletaan pakkolunastusta koskevaa erityissäännöstä, kun taas muuhun omaisuuteen puuttumiseen sovelletaan omaisuudensuojan yleislauseketta. Pakkolunastuksen edellytyksiä ovat, että siitä säädetään riittävän täsmällisesti eduskuntalaissa, se perustuu yleiseen tarpeeseen ja siitä tulee maksaa täysi korvaus.^[14] Muiden omaisuudensuojan rajoitusten arviointi perustuu tilannekohtaiseen punnintaan perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten puitteissa.^[15] Vähäistä ja tavanomaista puuttumista omaisuuteen ei pidetä omaisuudensuojan vastaisena.^[16][17]

• Länsineva, Pekka: Omaisuudensuoja (PL 15 §). Teoksessa Hallberg, Pekka – Karapuu, Heikki – Ojanen, Tuomas – Scheinin, Martin – Tuori, Kaarlo – Viljanen, Veli-Pekka: Perusoikeudet. (2. uudistettu painos) Helsinki: WSOYpro, 2011. ISBN 978-951-0-30957-5
• Saraviita, Ilkka: Suomalainen perusoikeusjärjestelmä. Helsinki: Talentum, 2005. ISBN 952-14-0948-7