Jukka Lehtosaari

Jukka Lehtosaari
Jukka Lehtosaari 1930-luvulla.
Jukka Lehtosaari 1930-luvulla.
Kansanedustaja
4.4.1917–25.9.1918
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Uusimaa
Henkilötiedot
Syntynyt15. tammikuuta 1889
Kärkölä
Kuollut2. syyskuuta 1939 (50 vuotta)
Permin alue
Ammatti asemamies, luennoitsija

Johan Arndt (Jukka) Lehtosaari (synt. Forsman, 15. tammikuuta 1889 Kärkölä – 2. syyskuuta 1939 Permin alue) oli suomalainen poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1917–1918.[1] Lehtosaari pakeni sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle, jossa hän oli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta. Suomeen palattuaan Lehtosaari sai pitkän vankilatuomion, mutta hänet armahdettiin 1926 tapahtuneen vankien vaihdon yhteydessä. Lehtosaari siirtyi takaisin Neuvostoliittoon, jossa hänestä tuli yksi SKP:n johtohahmoista.[2] Otto Wille Kuusisen uskollisiin kannattajiin lukeutunut Lehtosaari edusti puolueen uutta Lenin-koulussa oppinsa saanutta älymystöä.[3] Myöhemmin hän vastasi SKP:n sisäisistä puhdistuksista ja toimi viimeisenä puolueen maanalaisen kauden puheenjohtajana 1937–1938. Lehtosaari joutui lopulta itse Stalinin vainojen uhriksi ja kuoli vankileirillä.[2]

Elämä

Nuoruusvuodet

Kärkölän Hähkäniemessä syntyneen Jukka Lehtosaaren vanhemmat olivat ratavartija Arndt Forsman (1864-1939) ja Vilhelmiina Frodig (s. 1861). Hän työskenteli asemamiehenä Utin rautatieasemalla ja kuului Suomen Rautatieläisten Liiton Kouvolan piirin johtokuntaan. Vuodesta 1912 lähtien Lehtosaari toimi myös SDP:n Uudenmaan läänin vaalipiirin matkapuhujana. Vuoden 1916 eduskuntavaaleissa hänet valittiin kansanedustajaksi.[2][4][5]

Sisällissodan aikana Lehtosaari työskenteli kansanvaltuuskunnan palveluksessa sihteerinä, maatalousosaston esittelijänä ja Metsähallituksen valvojana. Sodan loppuvaiheessa hän vastasi punapakolaisten huollosta Viipurissa ja pakeni lopulta Venäjälle valkoisten hyökätessä.[2][6] Pietarissa Lehtosaaresta nimitettiin kaupunkiin hakeutuneiden punapakolaisten asioita hoitaneen komitean jäseneksi.[7] Syksyllä 1918 hän osallistui Moskovassa pidettyyn SKP:n perustavaan kokoukseen.[8]

Paluu Suomeen

Kesäkuussa 1919 SKP:n keskuskomitea lähetti Lehtosaaren ja Otto-Wille Kuusisen salaisiin puoluetehtäviin Helsinkiin. Etsivä keskuspoliisi pääsi nopeasti Lehtosaaren jäljille ja hänet pidätettiin jo heinäkuun alussa.[2][8] Kuulusteluissa Lehtosaari väitti saapuneensa maahan jo kevällä paettuaan Venäjän sekasortoista tilannetta ja piileskelleensä parin kuukauden ajan eri puolilla Savoa.[6] Elokuussa valtiorikosoikeus tuomitsi Lehtosaaren 12 vuodeksi kuritushuoneeseen hänen sisällissodan aikaisesta toiminnastaan sekä osallistumisesta syksyllä 1917 julkaistun Me vaadimme -julistuksen laatimiseen.[9] Valtiorikosylioikeudessa tuomio aleni kahdeksaan vuoteen.[10]

Hieman myöhemmin Lehtosaari sai kaksi kuukautta vankeutta lahjonnasta.[11] Syyttäjän mukaan Lehtosaari oli antanut kuulustelijoilleen suuren rahasumman, jotta hänet päästettäisiin karkaamaan. Lehtosaari taas väitti luovuttaneensa rahat EK:n etsivien pahoinpideltyä häntä.[12] Sellitoveri Ivar Lassy vahvisti väitteen pahoinpitelystä[13] ja lääkärit löysivät siihen viittaavia merkkejä. Varotoimena Lehtosaari oli siirretty EK:n Ratakadun pidätyssellistä Helsingin lääninvankilaan.[14] Pahoinpitelyä puitiin oikeudessa, mutta asia ei johtanut toimenpiteisiin vaikka Lehtosaari valitti myös oikeuskanslerille.[15][16][10] Tapauksen käsittelyn aikana lehdistössä esiintyi jopa huhuja Lehtosaaren kuolemasta vankilassa.[17] Uutisten levittyä Iso-Britanniaan saakka Ulkoministeriö ilmoitti käynnistävänsä puolueettoman selvityksen, koska asian arveltiin vaikuttavan Suomen hakeman valuuttalainan käsittelyyn.[18]

Huhtikuussa 1921 Lehtosaari sai 14 vuoden kuritushuonetuomion maanpetoksesta ja valtiopetoksesta toiminnastaan kielletyssä SKP:ssa.[19][20] Tammisaaren pakkotyölaitoksessa istunut Lehtosaari vapautettiin kesäkuussa 1926 Suomen ja Neuvostoliiton suorittaman vankien vaihdon yhteydessä. Armahduksen ehtona oli luopuminen Suomen kansalaisuudesta ja muutto Neuvostoliittoon.[21]

Neuvostoliitossa

Lehtosaari opiskeli aluksi Moskovan Lenin-koulun saksankielisellä osastolla 1926–1928, minkä jälkeen hän työskenteli opettajana Leningradissa Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston suomalaisella osastolla. Vuonna 1930 Lehtosaari siirtyi Lenin-kouluun perustetun suomalaisen osaston työväenliikkeen historian ja historiallisen materialismin opettajaksi. Vuodesta 1934 lähtien hän toimi suomalaisen osaston johtajana.[22]

Lenin-koulun myötä Lehtosaaresta tuli SKP:n Moskovassa toimineen sisäpiirin jäsen. Hän vastasi muun muassa 1930-luvun alussa käynnistyneistä puolueen sisäisistä puhdistuksista.[2] Puheenjohtaja Kullervo Mannerin syrjäyttämisen jälkeen Lehtosaari nousi 1933 SKP:n ulkomaanbyroon johtoon, jossa hän huolehti Ville Ojasen kanssa oikeaoppisuudesta ja aattelisesta valmennuksesta.[23] Samana vuonna Lehtosaari oli myös komennettuna SKP:n Tukholman toimistossa tehtävänään hoitaa puolueen yhteyksiä Suomeen.[24] Keväällä 1936 Lehtosaari määrättiin Neuvosto-Karjalaan tarkastamaan puolueen jäseniä yhdessä VKP(b):n ja NKVD:n edustajien kanssa.[25] Kesäkuussa SKP:n keskuskomitea yritti lähettää Lehtosaaren ja Hannes Mäkisen puoluetyöhön Tukholmaan, mutta luottamuspulaan vedoten matkustuslupaa ei myönnetty.[26] Vuonna 1937 Lehtosaari nimitettiin SKP:n puheenjohtajaksi Mäkisen seuraajana.[22]

Karjalasta käynnistyneet puhdistukset levisivät pian myös SKP:n johtoon Moskovassa.[27] Lehtosaari pidätettiin lopulta tammikuussa 1938 Leonid Zakovskin käskystä, minkä jälkeen Otto-Wille Kuusinen yritti vielä puhua hänen puolestaan NKVD:n johtajalle Nikolai Ježoville.[28] Pidätys oli raskas isku SKP:lle, sillä se lamaannutti puolueen toiminnan Moskovassa lähes kokonaan.[29] Lehtosaari sai viiden vuoden vankeustuomion,[2] jonka pääasiallisena perusteena oli, että hänen puolisonsa veli oli teloitettu vakoilijana ja sisar oli parhaillaan pidätettynä samasta syystä. Lehtosaaren syntilistaan laskettiin myös hänen lavertelunsa Turun hovioikeudelle vuonna 1921.[27] Lehtosaari kuoli syyskuussa 1939 vankileirillä Permin alueella. Kuusinen totesi myöhemmin hänen tuomitsemisensa olleen erehdys.[2]

Perhe

Jukka Lehtosaaren puoliso oli pietarinsuomalainen Elsa Utriainen, jonka kanssa hän eli neuvostoavioliitossa vuodesta 1930 lähtien. Perheeseen kuului Utriaisen tytär edellisestä liitosta. Elsa Utriainen työskenteli muun muassa Lenin-koulun suomalaisen osaston sihteerinä sekä Kominternin puolalais-balttilaisella osastolla.[30] Hänen veljensä Armas Utriainen (1895–1933) oli vakoojana teloitettu punaupseeri ja sisar Linda (1908–1938) teloitettiin myös vakoojana.[31]

Teoksia

  • Lehtosaari, Jukka (toim.): Punakaarti rintamalla : luokkasodan muistoja. Leningrad: Kirja, 1929. Työväenliikkeen kirjasto (PDF).
  • Engels, Friedrich; Duncker, Hermann (toim.): Ludvig Feuerbach ja klassillisen filosofian loppu. Suomentanut Jukka Lehtosaari. Leningrad: Kirja, 1930.
  • Lehtosaari, Jukka (toim.): Suomen Kommunistinen Puolue : puoluekokousten, konferenssien ja Keskuskomitean plenumien päätöksiä. 1. kokoelma. Leningrad: Kirja, 1935.
  • Tuominen, Arvo; Mäkinen, Hannes; Lehtosaari, Jukka (toim.): Suomen Kommunistisen Puolueen delegatsion Kominternin VII maailmankongressissa esittämät lausunnot : Suomen Kommunistinen Puolue taistelussa laajan yhteisrintaman luomiseksi fasismia ja sodanvaaraa vastaan proletaarisen vallankumouksen puolesta. Petroskoi: Kirja, 1935.

Lähteet

  1. ↑ Jukka Lehtosaari Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 6.7.2007.
  2. ↑ a b c d e f g h Hanski, Jari: Lehtosaari, Jukka (1889–1939) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 20.4.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 28.8.2024.
  3. ↑ Krekola, Joni: Stalinismin lyhyt kurssi : suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938, s. 12, 380. (Bibliotheca Historica 105) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-74687-4-1 Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. ↑ S. R. L. Kouvolan piiriosaston vuosikokouksessa. Juna, 22.2.1912, nro 7–8, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  5. ↑ Den finskspråkiga partiagitationen. Arbetet, 3.12.1912, nro 57, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024. (ruotsiksi)
  6. ↑ a b Valtiorikosylioikeuden akti 25946 – Lehtosaari, Juho Arndt Valtiorikosylioikeuden aktit. 17.9.1919. Kansallisarkisto. Viitattu 28.8.2024.
  7. ↑ Lahti-Argutina, Eila: Olimme joukko vieras vaan : venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, s. 26. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 951-92667-2-0 Teoksen verkkoversio (PDF).
  8. ↑ a b Saarela, Tauno: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923, s. 45, 132–133, 487, 520. (Väitöskirja) Helsinki: Kansan sivistystyön liitto, 1996. ISBN 951-94555-5-8
  9. ↑ J. A. Lehtosaaren juttu. Uusi Suomi, 31.8.1919, nro 199, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  10. ↑ a b J. A. Lehtosaaren juttu. Kansan Lehti, 20.5.1920, nro 114, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  11. ↑ J. A. Lehtosaaren tuomiot. Vapaa Sana, 19.5.1920, nro 77, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  12. ↑ Vankien rääkkäykset. Vapaa Sana, 8.4.1920, nro 44, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  13. ↑ Onko valtiollinen poliisi pieksänyt ”komisario” J. A. Lehtosaarta? Työn Valta, 1.8.1919, nro 54, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  14. ↑ Ohranan toiminta. Demokraatti, 22.8.1919, nro 144, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  15. ↑ Poliittiset oikeusjutut. Kansan Työ, 17.12.1919, nro 290, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  16. ↑ Ent. edustaja Lehtosaaren rääkkäys. Kansan Työ, 20.9.1919, nro 215, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  17. ↑ Bolsheviki-kirjallisuutta takavarikoitu. Aamulehti, 2.8.1919, nro 174, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  18. ↑ Ohranan työmailta. Savon Kansa, 12.8.1919, nro 76, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  19. ↑ Uuden kapinan valmistelut. Karjala, 16.12.1919, nro 289, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  20. ↑ Entinen kansanedustaja Lehtosaari tuomittu. Työväen Lehti, 7.4.1921, nro 8, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.8.2024.
  21. ↑ Saarela, Tauno: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930, s. 460. (Historiallisia tutkimuksia 122) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-22205-1-6 Teoksen verkkoversio (PDF).
  22. ↑ a b Krekola 2006, s. 105–111.
  23. ↑ Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 26. (Väitöskirja) Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-01920-1-5
  24. ↑ Tuominen, Arvo: Kremlin kellot, s. 7. Helsinki: Tammi, 1956.
  25. ↑ Rentola 1994, s. 37.
  26. ↑ Krekola 2006, s. 336.
  27. ↑ a b Rentola 1994, s. 57.
  28. ↑ Krekola 2006, s. 347.
  29. ↑ Rentola 1994, s. 97.
  30. ↑ Krekola 2006, s. 324.
  31. ↑ Lahti-Argutina 2001, s. 549.
Edeltäjä:
Hannes Mäkinen 		SKP:n puheenjohtaja
1937–1938 		Seuraaja:
Aimo Aaltonen (vuodesta 1944)