Edvard Gylling

Edvard Gylling
Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja
15. lokakuuta 1923[1] – 31. lokakuuta 1935[2]
Seuraaja Pavel Bušujev
Karjalan työkansan kommuunin vallankumousneuvoston puheenjohtaja
1920–1923
Suomen kansanvaltuuskunnan raha-asiainvaltuutettu
6. helmikuuta – 13. huhtikuuta 1918
Kansanedustaja
1.8.1908–28.2.1910, 1.2.1911–16.5.1918
Ryhmä/puolue Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Turun läänin pohjoinen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt30. marraskuuta 1881
Kuopio
Kuollut14. kesäkuuta 1938 (56 vuotta)
Neuvostoliitto
Ammatti toimittaja
Puoliso Fanny Elisabet Achrén (1885–1944)
Tiedot
Puolue SDP, SKP
Koulutus Filosofian tohtori

Edvard Otto Wilhelm Gylling (30. marraskuuta 1881 Kuopio – 14. kesäkuuta 1938[3] Kommunarka, Neuvostoliitto) oli suomalainen vasemmistolainen poliitikko ja tilastotieteilijä. Hän toimi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kansanedustajana ja puoluejohdon jäsenenä, Helsingin yliopiston tilastotieteen dosenttina sekä vuoden 1918 sisällissodan aikana kansanvaltuuskunnan raha-asiainvaltuutettuna. Myöhemmin Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) liittynyt ja Neuvostoliittoon asettunut Gylling oli Neuvosto-Karjalan hallituksen johtajana vuosina 1920–1935. Hänet vangittiin ja teloitettiin Stalinin vainoissa.

Elämänvaiheet

Nuoruus ja virkaura

Gylling syntyi ruotsinkieliseen sivistyskotiin.[4] Hänen vanhempansa olivat piiri-insinööri Uno Alexander Gylling ja Eugenia Viktorina Klotilda Henriette Helsingius.[5] Gylling varttui sukunsa omistamalla Kalmaan tilalla Ikaalisissa.[6] Hän avioitui vuonna 1906 Ikaalisten piirilääkärin tyttären Fanny Elisabeth Achrenin (1885–1944) kanssa. Heille syntyi kaksi tytärtä ja yksi poika.[7][8]

Gylling pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta vuonna 1900.[5] Hänen luokkatovereitaan olivat muun muassa Otto Wille Kuusinen, Martti Kovero ja muutaman vuoden myös Sulo Wuolijoki. Gyllingin ja Kuusisen pitkä ystävyys saattoi alkaa jo tällöin.[9] Gylling valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1903 pääaineenaan maanviljelyksen kansantalous- ja tilastotiede ja harjoitti vuonna 1904 jatko-opintoja Berliinissä.[7] Hän teki pro gradu -tutkielmansa maatyöläisten taloudellisista oloista Ikaalisten pitäjässä ja sai samalla ensikosketuksensa Suomen maaseudun sosiaalisiin ongelmiin. Gylling jatkoi saman aihepiirin tutkimista ja väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1909 aiheesta Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana. Väitöskirjasta on tullut myöhemmille Suomen torpparilaitoksen historian tutkijoille aiheen perusteos.[10]

Maisteriksi valmistuttuaan Gylling kokosi vuosina 1904–1906 Vanhuus- ja työttömyysvakuutuskomitean toimeksiannosta suuren tilastollisen aineiston väestö-, invaliditeetti- ja tulosuhteista viidessä Etelä-Suomen kunnassa.[11] Tilastollisen päätoimiston virkaatekevänä toisena aktuaarina Gylling toimi vuosina 1908–1910. Tilastollisesta päätoimistosta hän siirtyi Tullihallituksen tilastollisen konttorin virkaatekevän konttorinkirjoittajan tehtävään vuonna 1910 ja saman laitoksen vt. aktuaariksi vuonna 1911. Helsingin kaupungin tilastokonttorin aktuaarina hän toimi vuosina 1911–1918.[5]

Edellä mainittujen tehtäviensä ohessa Gylling oli myös Suomen liikemiesten kauppaopiston kansantalouden opettajana vuosina 1906–1907 ja ensimmäisen eduskunnan maatalousvaliokunnan sihteerinä vuoden 1907 valtiopäivillä. Tieteellisen uransa hän loi Helsingin yliopiston tilastotieteen dosenttina vuosina 1910–1918.[5] Erkki Salomaan esittämän epäluotettavan tiedon mukaan Gyllingille tarjottiin myös professuuria sillä ehdolla, että hän luopuisi työväenliikkeestä.[12]

Poliittinen toiminta sosiaalidemokraattina

Porvarillisesta perhetaustastaan huolimatta Gylling alkoi jo opiskeluaikanaan esiintyä työväenliikkeen kannattajana. Mahdollisesti pro gradu- ja väitöskirjatyöhön liittynyt tilattoman väestön tutkiminen käänsi hänen sympatiansa köyhälistön puolelle, mutta toisaalta hän saattoi valita tutkimusaiheensa jo aiemmin muotoutuneen poliittisen vakaumuksen vuoksi.[8][13] Syksyllä 1904 hän keräsi rahaa Kymintehtaan lakkolaisten tukemiseksi.[4] Gylling liittyi lopulta sosiaalidemokraatteihin niin sanottujen marraskuun sosialistien joukossa vuoden 1905 suurlakon jälkeen.[10] Hän vaikutti vuonna 1905 perustetussa Ylioppilaiden Sosialidemokraattisessa Yhdistyksessä sekä perusti yhdessä Kuusisen, Wuolijoen ja Yrjö Sirolan kanssa vuosina 1905–1908 ilmestyneen, marxilaista teoreettista pohdintaa sisältäneen Sosialistisen aikakauslehden ja toimi sen päätoimittajana koko sen ilmestymisen ajan.[14][8][4]

Gylling osallistui huhtikuussa 1906 yhtenä pääalustajana ensimmäiseen yleiseen torpparien edustajakokoukseen ja kuului sen jälkeen valtakunnalliseen torpparien keskustoimikuntaan SDP:n puoluehallinnon edustajana.[4] Hänestä tuli jo varhain puolueensa johtava maatalousasiantuntija.[10][8] Gylling omaksui puhdasoppista marxilaisuutta edustaneen Karl Kautskyn teorioihin perustuneen näkemyksen, jonka mukaan kapitalistinen pääoman keskittyminen hallitsi myös Suomen maatalouden kehitystä, mutta toisaalta hän kannatti useita SDP:n ohjelmallisia tavoitteita, jotka toteutuessaan olisivat lisänneet pientilojen määrää.[10]

Gylling valittiin eduskuntaan toisissa eduskuntavaaleissa vuonna 1908, ja hän oli SDP:n kansanedustajana kolmeen eri otteeseen vuosina 1908–1909, 1911–1914 ja 1917.[15][5] Hänet valittiin joka kerralla Turun läänin pohjoisesta eli nykyisestä Satakunnan vaalipiiristä.[5] Eduskunnassa Gylling erikoistui työväestön ja tilattoman väestön ongelmiin, jotka olivat hänelle myös tutkijana läheisiä.[10][8] Hän toimi eduskunnan maatalousvaliokunnan, suuren valiokunnan, talousvaliokunnan ja ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä, tarkastusvaliokunnan puheenjohtajana vuosina 1912–1913, toimitusvaliokunnan puheenjohtajana 1914, valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana 1917 sekä eduskunnan pankkivaltuusmiesten puheenjohtajana 1918.[5]

Gylling oli SDP:n puoluetoimikunnan jäsen vuosina 1913–1917[7] ja puolueen toinen varapuheenjohtaja vuosina 1917–1918, minä aikana työväenliike radikalisoitui huomattavasti. Gylling luonnosteli Kuusisen ja Oskari Tokoin kanssa vuoden 1917 eduskuntavaalien jälkeen laaditun ”Me vaadimme” -julistuksen.[16][8] Gylling kuului Kullervo Mannerin ja K. H. Wiikin kanssa Pietarissa joulukuun 1917 lopulla vierailleeseen SDP:n lähetystöön, jolle neuvostojohtaja V. I. Lenin antoi lupauksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta kehottaen samalla suomalaisia vallankumoukseen.[17] Lapsenlapsensa kertoman mukaan Gylling väitti myöhemmin tehneensä jo ennen lokakuun vallankumousta Helsingissä piileskelleen Leninin kanssa SDP:n johdon valtuutuksella salaisen suullisen sopimuksen, jonka nojalla Suomen sosiaalidemokraatit avustaisivat bolševikkeja tarjoamalla piilopaikkoja, apua rajanylityksiin sekä rahaa aseisiin, ja vastineeksi bolševikit tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden, jos pääsisivät valtaan.[18]

Suomen sisällissota ja maanpako

Sosiaalidemokraattien johtajista Gylling ja Wiik vastustivat johdonmukaisesti vallanottoa sisällissodan puhkeamiseen asti.[16][19] Gylling kuului tammikuussa 1918 SDP:n puoluetoimikunnan asettamaan jaostoon, joka pohti vallankumouksen aloittamista. Vielä 25. tammikuuta 1918 Gylling ja Wiik vaativat puoluetoimikunnassa päätöksen siirtämistä.[20] Gylling halusi mieluummin yrittää ensin kaataa Svinhufvudin senaatin parlamentaarisin keinoin, sillä hänen johdollaan sosiaalidemokraatit olivat 15. tammikuuta esittäneet eduskunnalle kirjelmän, jossa senaatin syytettiin rikkoneen lakia ottamalla itselleen toimivaltuuksia, jotka 15. marraskuuta 1917 tehdyn päätöksen mukaan olisivat kuuluneet eduskunnalle. Eduskunta kuitenkin lykkäsi asian lopullista käsittelyä, eivätkä SDP:n muut johtajat enää halunneet jäädä odottamaan, vaan päättivät aloittaa aseellisen vallankumouksen.[21] Vaikka Gylling vastusti vallankumouksen aloittamista, hän suostui pian sisällissodan alettua liittymään punaisten hallitukseen ja toimi helmikuun alkupäivistä 1918 lähtien kansanvaltuuskunnan raha-asiainvaltuutettuna.[8][22] Hän jatkoi samalla Suomen Pankin pankkivaltuuston puheenjohtajana.[23]

Gylling neuvotteli kansanvaltuuskunnan edustajana 1. maaliskuuta 1918 solmitusta punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisestä valtiosopimuksesta, jonka sisällöstä suuri osa liittyi valtioiden omaisuuksiin ja taloudellisiin intresseihin.[24] Hän allekirjoitti sopimuksen Suomen nimissä yhdessä Oskari Tokoin kanssa.[25] Kansanvaltuuskunnan järjestäytyessä huhtikuussa 1918 uudestaan Viipurissa Gyllingistä tehtiin elintarvikeasiain valtuutettu, diktaattori Kullervo Mannerin esikunnan kansliapäällikkö sekä punakaartien esikuntapäällikkö.[26][22][8][5] Gylling vastusti kansanvaltuuskunnan pakoa,[27] ja muiden valtuutettujen paetessa 25. huhtikuuta Viipurista Pietariin hän päätti viime hetkellä jäädä ainoana joukkojen luokse. Hän neuvotteli Viipurin taistelun viimeisten päivien aikana kaupungin piiritykseen osallistuneen saksalaisen eversti Ulrich von Colerin kanssa antautumisehdoista. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina, sillä Coler vaati ehdotonta antautumista ja eikä katsonut voivansa antaa valkoisten puolesta mitään antautuneiden kohtelua koskevia takeita.[8]

Albert Engströmin piirtämä karikatyyri Gyllingistä.

Gylling onnistui piiloutumaan Viipurin kukistuessa. Hän piilotteli kaupungissa tuttaviensa avulla käyttäen piilopaikkoina ullakkoja ja jopa viemäreitä. Hän kaavaili ilmoittautuvansa viranomaisille, mutta luopui ajatuksesta pelätessään kuolemantuomiota. Gylling siirtyi Helsinkiin käyttäen henkilöllisyystodistuksena väärää passia, jonka mukaan hän oli Belgian konsulin hevosajuri. Helsingissä häntä piilottelivat kesän 1918 aikana muun muassa kapinasta sivussa pysyneet puoluetoverit Miina Sillanpää, Väinö Tanner ja Ivar Hörhammer.[20] Lopulta Gylling onnistui siirtymään Turusta laivalla Tukholmaan syyskuussa 1918.[20][28] Tukholman suomalaiset punaiset olivat lähettäneet matkarahat, jotta Gylling, K. H. Wiik ja Valfrid Perttilä pääsisivät turvaan Ruotsiin.[29][30] Ruotsissa Gylling alkoi toimia julkisesti. Suomen hallitus kaavaili vaativansa nootilla Ruotsia luovuttamaan hänet Suomeen tuomittavaksi, mutta noottia ei lähetetty, sillä ruotsalaiset pitivät Gyllingiä poliittisena pakolaisena.[20]

Gylling oleskeli Ruotsissa vuosina 1918–1920. Hän oli siellä ilmestyneen vasemmistolaisen Viesti-lehden avustaja sekä toimituskunnan jäsen vuonna 1919[5] ja kirjoitti artikkeleita Tukholmassa ilmestyneeseen vasemmistososiaalidemokraattiseen Zimmervald-lehteen. Vuonna 1919 Gylling edusti Ruotsiin paenneita Suomen punaisia Kööpenhaminassa pidetyssä neljän Pohjoismaan sosialististen puolueiden ja ammatillisten järjestöjen kokouksessa.[15] Hän alkoi toimia myös Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) Ruotsin-toimiston johtajana. Gylling suunnitteli Suomeen kohdistuvia toteutumattomia sotilaallisia operaatioita, joilla punaiset olisi palautettu takaisin valtaan.[8] Hän vaikutti suomalaisten kommunistien Ruotsissa perustamassa Skandinavian vallankumouskomiteassa, jonka yhteydessä toimi myös Suomen punaisen kaartin Ruotsin pataljoona.[31]

Ura Neuvostoliitossa

Gylling laati Tukholmassa vuoden 1920 alussa suunnitelman itsehallinnollisen kommuunin perustamisesta Venäjän Karjalaan. Yrjö Sirola toimitti suunnitelman Leninille, joka kutsui Gyllingin toukokuussa 1920 Moskovaan selittämään ideaansa. Leninin ja neuvostojohdon annettua hyväksyntänsä perustettiin kesäkuussa 1920 pääosin Gyllingin suunnitelman pohjalta Karjalan työkansan kommuuni.[32][28] Samalla Suomen vaatimuksesta Tarton rauhansopimukseen lisätty maininta Itä-Karjalan itsehallinnosta näennäisesti täyttyi.[8][32] Venäjän kommunistiseen puolueeseen (myöh. NKP) liittynyt Gylling nimitettiin kommuunin hallituksen eli vallankumouskomitean puheenjohtajaksi, vaikka hänellä ei ollut aiempaa kosketusta alueen asukkaisiin.[32] Helmikuusta 1921 alkaen nimikkeenä oli kommuunin toimeenpanevan komitean puheenjohtaja.[28]

Kommuuni muutettiin heinäkuussa 1923 osittain Gyllingin aloitteesta Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi,[33] jonka kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja hänestä tuli.[18][28] Hän kokosi Neuvosto-Karjalan johtoon muitakin suomalaisia emigranttikommunisteja.[8] NKP:n Karjalan aluekomitean sihteerinä oli vuosina 1922–1929 suomalainen Johan Emil Järvisalo ja sen jälkeen pietarinsuomalainen Kustaa Rovio.[34]

Gylling toteutti Neuvosto-Karjalassa politiikkaa, jonka tarkoituksena oli lisätä alueen taloudellista riippumattomuutta ja vaurautta sekä suomenkielistää karjalainen väestö.[8] Hän uskoi autonomisen suomenkielisen Neuvosto-Karjalan voivan toimia tukialueena, josta vallankumous saataisiin leviämään Suomeen ja Skandinaviaan. Hänen visionaan oli luoda näin Venäjästä erillinen ”Skandinavian sosialistinen liittotasavalta” tai ”punainen Suur-Suomi”, johon myös Itä-Karjala kuuluisi.[32][35] Gyllingin harmiksi Neuvosto-Karjalan rajat kuitenkin vedettiin vuonna 1924 siten, että venäläiset muodostivat yli puolet sen väestöstä karjalaisten ja suomalaisten jäädessä vähemmistöksi.[8][36] Sosialismin menestyksekäs rakentaminen Karjalassa edellytti Gyllingin mukaan ”nationalistisen politiikan toteuttamista kommunistisessa hengessä”, millä voitettaisiin venäläisvastaisen talonpoikaisväestön tuki. Nationalismilla hän tarkoitti karjalaisten suomalaistamista, sillä lopullisena tavoitteena oli alueen yhdistyminen Suomen kanssa.[32] Suomen kielestä tehtiin yksi tasavallan virallisista kielistä ja siitä pyrittiin tekemään jopa pääkieli. Koulut muutettiin suomenkielisiksi, paikoin vastoin paikallisen väestön tahtoa.[37]

Talvella 1921–1922 puhkesi kommunisminvastainen Itä-Karjalan kansannousu. Sen kukistamisen aikana suuri osa Neuvosto-Karjalaa julistettiin sotatilaan ja valta annettiin tilapäiselle Karjalan ja Muurmannin alueen sotilaalliselle vallankumouskomitealle, jonka puheenjohtajana Gylling toimi.[38] Suuri määrä karjalaisia pakeni Suomeen. Gylling sai vuosina 1923–1925 houkuteltua eri arvioiden mukaan noin 5 000 – 8 000 Suomeen paennutta palaamaan suostuttelemalla neuvostojohdon antamaan heille yleisen armahduksen.[39] Gyllingin aikana Neuvosto-Karjalaan myös houkuteltiin järjestelmällisesti suomalaista työväkeä Kanadasta ja Yhdysvalloista, mistä saatiin rekrytoitua useita tuhansia suuren laman aikana.[40][8] Gylling yritti lisätä karjalaisten ja suomalaisten osuutta Neuvosto-Karjalan väestöstä palanneiden pakolaisten, Suomesta tulleiden loikkarien ja amerikansuomalaisten avulla. Myöhemmin häntä alettiin arvostella näiden ryhmien suosimisesta, kun ulkomailta tulleita alettiin Neuvostoliitossa väittää vakoojiksi ja sabotööreiksi.[41]

Gyllingin aikana Neuvosto-Karjalan teollisuutta kehitettiin perustamalla uusia tuotantolaitoksia ja voimalaitoksia, kuten Kontupohjan vesivoimala. Myös tie- ja sähköverkkoa laajennettiin.[28] Vuosina 1931–1933 rakennettiin Vienanmeren–Itämeren kanava (Stalinin kanava). Gylling kuului kanavahankkeen suunnittelukomiteaan, mutta vankityövoimalla toteutetusta rakennushankkeesta vastasi turvallisuuspoliisi OGPU eikä hänellä ollut siinä todellista sananvaltaa.[42]

Gyllingin pettymykseksi Neuvosto-Karjalan taloudellinen kehitys tuli vähitellen täysin riippuvaiseksi gulag-vankileirien pakkotyövoimasta, ensin Karjalan kupeeseen Solovetskin saarille vuonna 1923 perustetun vankileirin, sitten Vienanmeren kanavatyömaan ja lopuksi sen seuraajaksi vuonna 1933 perustetun Vienanmeren–Itämeren kombinaatin vangeista. OGPU:n alaisuudessa ne olivat Neuvosto-Karjalan hallinnosta riippumattomia valtakeskuksia.[42][43] Gyllingin hallinto vastusti jyrkästi Solovetskin leirin perustamista ja aluksi myös sen vankityövoiman käyttöä muualla Karjalassa. Lopulta tuotantovaatimuksia ei enää ollut mahdollista täyttää ilman vankityövoimaa, varsinkin kun ensimmäinen viisivuotissuunnitelma ja maatalouden kollektivisointi romahduttivat vapaan työvoiman saatavuuden. Gyllingin päähuolena oli Karjalan taloudellinen itsenäisyys ja karkailevien vankien paikallisväestölle muodostama uhka eikä itse vankien kohtalo; Karjalan työkansan kommuunin ja Aunuksen kuvernementin kiistellessä vuonna 1921 toimivallasta ja rajoista Gylling vaati Petroskoin lähellä olleen vankileirin siirtämistä kuvernementin alaisuudesta Karjalan talousneuvoston alaisuuteen väittäen, että Karjalan taloudellista kehittämistä ei saataisi käyntiin ellei työvoimapulaa paikattaisi vankityövoimalla.[42]

Gylling kuului SKP:n keskuskomiteaan elokuusta 1920 elokuuhun 1921[44] sekä vuosina 1923–1930.[45] Lisäksi hän oli SKP:n Petroskoin-toimiston puheenjohtaja vuosina 1932–1933.[46] Gylling oli myös Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean,[28] Karjalan ASNT:n toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistön ja NKP:n Leningradin-aluekomitean jäsen.[5] Hänen aloitteestaan Petroskoihin perustettiin Karjalan tieteellinen tutkimuslaitos, jonka ensimmäinen johtaja hän oli vuosina 1930–1935.[28][7] Hän oli Petroskoissa myös puoluekoulun opettajana vuonna 1921 ja Kustannusosuuskunta Kirjan hallituksen jäsenenä.[8] Hänelle myönnettiin vuonna 1930 työn punaisen lipun kunniamerkki.[28]

Gyllingillä oli tapana kierrellä Karjalan kylissä tapaamassa tavallisia ihmisiä, mikä teki hänestä suositun kansan parissa. Hänestä käytettiin lempinimiä ”Karjalan isäntämies” ja ”keisari”.[47][48] Gyllingin vaimo ja perhe muuttivat Suomesta hänen luokseen Neuvostoliittoon.[49] Gyllingin vasen jalka amputoitiin polven yläpuolelta Leningradissa vuonna 1923. Hän oli tiettävästi loukannut vasemman polvensa kaatuessaan salaiseen rajanylitykseen liittyneellä hiihtoretkellä Norjan ja Ruotsin rajalla vuonna 1919 tai 1920.[18]

Stalinin vainot

Gyllingin Neuvosto-Karjalassa harjoittamalla politiikalla oli pitkään Leninin ja Stalinin hyväksyntä.[32] Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan muututtua Neuvosto-Karjalan suomalaisjohto oli kuitenkin vuodesta 1933 alkaen jatkuvasti kiihtyvän arvostelun kohteena, ja suomalainen nationalismi julistettiin uhaksi Karjalalle.[50][8] Leningradin uusi puoluejohtaja Andrei Ždanov tuomitsi vuonna 1935 Neuvosto-Karjalan talous- ja asutuspolitiikan sekä erityisesti Gyllingin ja Rovion haluttomuuden hyödyntää ”ei-kansallisia” uudisasukkaita ja vankityövoimaa.[51] Syyskuussa 1935 NKP:n Karjalan aluekomitean täysistunto tuomitsi Gyllingin ja kuukautta aiemmin erotetun Rovion toiminnan. NKP:n keskuskomitea erotti Gyllingin Karjalan ASNT:n kansankomissaarien neuvoston johdosta 29. lokakuuta 1935, kun turvallisuuspoliisi NKVD väitti hänen suojeluksessaan olleen Hiilisuon kolhoosin paljastuneen ”suomalaisen nationalismin keskukseksi” ja tilan suomalaisen karjakon myrkyttäneen 82 lehmää. Gyllingin seuraajaksi nimitettiin tverinkarjalainen Pavel Bušujev.[52]

Gylling valittiin syyskuussa 1935 uudelleen SKP:n Neuvostoliitossa toimineen keskuskomitean eli ”ulkomaan byroon” jäseneksi, minkä oli tarkoitus suojella häntä.[53] Menetettyään virkansa Karjalassa hänet siirrettiin Moskovaan, jossa hän oli kaksi vuotta Maailmantalouden instituutin tieteellisenä työntekijänä.[8] Hänen viimeinen merkittävä työnsä oli SKP:n tilauksesta keväällä 1937 tehty selvitys ”fasistikaappauksen” mahdollisuuksista Suomessa.[54]

Suuren terrorin käynnistyttyä Gylling vangittiin Moskovassa 25. heinäkuuta 1937 niin sanottujen ”pärttylinyön vangitsemisten” yhteydessä. Samana päivänä vangittiin paljon Neuvostoliitossa asuneita suomalaisia.[55] Rovio oli vangittu jo muutamaa viikkoa aiemmin.[56] Arvo ”Poika” Tuominen arvosteli jälkeenpäin Otto Wille Kuusista siitä, ettei tämä tuolloin edes yrittänyt pelastaa vanhaa ystäväänsä Gyllingiä puhumalla Stalinille.[57] Muun puoluejohdon pelastamiseksi syytöksiltä Gylling julistettiin 22. syyskuuta 1937 erotetuksi SKP:n keskuskomiteasta.[58] NKVD väitti Gyllingin ja Rovion johtaneen ”suomalaisten porvarillisten nationalistien vastavallankumouksellista järjestöä”, jonka tavoitteena oli Karjalan irrottaminen Neuvostoliitosta ja liittäminen Suomeen.[8][59] ”Gyllingin–Rovion jutun” osallisina määrättiin vangittaviksi 50 muutakin henkilöä, heistä 47 suomalaisia.[55] Lopulta jutun yhteydessä tuomittiin yli sata henkeä.[59]

NKVD:n Karjalan-päällikön Karl Tenisonin keksimien väitteiden mukaan Gyllingin salainen suomalais-nationalistinen järjestö oli toiminut Karjalassa vuodesta 1920, Suomesta palanneet karjalaiset pakolaiset olivat siihen liittyneitä Suomen valtion lähettämiä agentteja ja myös amerikansuomalaiset siirtolaiset ja suomalaisloikkarit olivat osa samaa salaliittoa, joka toimi yhteistyössä Nikolai Gappojevin johtaman karjalaisten ”porvarillisten nationalistien” muodostaman toisen salaisen järjestön kanssa. Myös Gyllingin seuraaja Bušujev kytkettiin samaan salaliittojen verkostoon.[60]

Kuolema

Tiedot Gyllingin kuolinajasta ovat olleet ristiriitaisia. Neuvostoliiton virallisen ilmoituksen mukaan Gylling kuoli 19. elokuuta 1944 vankileirillä Sahalinin saarella Kaukoidässä.[59] Tieto sisältyy muun muassa Erkki Salomaan Tiennäyttäjät-kirjaan (1967) kirjoittamaan artikkeliin Gyllingistä.[15] Arvo Ylärakkola mainitsee vuoden 1976 Gylling-elämäkerrassaan kuolinajaksi 13. helmikuuta 1940,[61] mutta myös hänen mukaansa kuolema tapahtui Sahalinilla.[59][7] Historioitsija John H. Hodgson esitti vuonna 1974 Gyllingin kuolinajaksi vuotta 1942.[62] Petroskoilainen tutkija Irina Takala ilmoitti vuonna 1991 löytäneensä asiakirjoja, joiden mukaan Gylling olisi teloitettu jo 14. kesäkuuta 1938.[59] Eila Lahti-Argutina on vahvistanut tiedon laatimassaan matrikkelissa suomalaisista vainojen uhreista. Heidän mukaansa Gylling tuomittiin Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotilaskollegion päätöksellä rikoslain 58 pykälän kohtien §58/1a, §58/2, §58/7, §58/8 ja §58/11 nojalla ammuttavaksi ja teloitettiin tuomion lukupäivänä Kommunarkan teloituspaikalla Moskovassa.[3] Tuomion perusteluna käytettiin mahdollisesti eräässä metsäkollektiivissa vuonna 1930 tapahtunutta tuotanto- ja elintarvikevarojen väärinkäyttöä.[8]

Perheen kohtalo

Gyllingin vaimo Fanny vangittiin maaliskuussa 1938 ja sai heinäkuussa kahdeksan vuoden vankileirituomion. Hän kuoli Karagandan työleirillä nykyisessä Kazakstanissa vuonna 1944. Myös Gyllingin vävy Toivo Rantala kuoli puhdistuksissa, mutta Gyllingin lapsia ei vangittu. Useita Gyllingin lapsenlapsia muutti takaisin Suomeen 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua.[18][63]

Jälkimaine

Gylling rehabilitoitiin eli hänen maineensa palautettiin Neuvostoliitossa 15. heinäkuuta 1955.[3] Fanny Gylling rehabilitoitiin seuraavana vuonna.[63]

Seppo Rustanius on ohjannut Gyllingin Karjalan-vuosista kertovan dokumenttielokuvan Syytteitä utopistille (2001).[49] Gyllingistä on ilmestynyt suomeksi kaksi elämäkertateosta, Arvo Ylärakkolan Edvard Gylling – Itä-Karjalan suomalainen rakentaja (1976) ja Anna-Lisa Sahlströmin Viimeinen ruhtinas – Kertomus Edvard Gyllingistä (2009).[64] Venäjäksi on ilmestynyt Juri Kilinin toimittama 700-sivuinen teos Edvard Aleksandrovitš Gjulling – pervyi rukovoditel sovetskoi Karelii (2020).[65]

Kohtalonsa vuoksi Gylling on toisinaan kuvattu traagisena sankarihahmona.[8][64] Pentti Saarikoski on kirjoittanut Gyllingistä runon ”Viimeiseen asti”, joka sisältyy hänen runokokoelmaansa Tanssiinkutsu (1980).[7] Hieman ennen kuolemaansa Saarikoski suunnitteli myös Gyllingistä kertovaa näytelmää, joka ei valmistunut.[66] Gylling esiintyy sivuhahmona Antti Tuurin historiallisessa romaanissa Ikitie (2011) ja siihen perustuvassa vuoden 2017 samannimisessä elokuvassa, jossa häntä esittää virolainen näyttelijä Gert Raudsep[67].

Gyllingin mukaan on nimetty vuonna 1970 Petroskoin keskustassa kulkeva Gyllingin rantakatu (Naberežnaja Gjullinga). Myös Petroskoin nykyinen Herzeninkatu oli vuosina 1931–1937 nimetty Gyllingin mukaan. Hänen asuintalonsa on säilynyt jälkimmäisen kadun varrella.[68]

Teokset

  • Väestö-, invaliditeetti- ja tulosuhteet Tuusulan, Humppilan, Kymin, Räisälän ja Vihannin kunnissa vuonna 1903: tilastollinen tutkimus, osa I Teksti. Invaliditeettivakuutuskomitea. Invaliditeettivakuutuskomitean julkaisu ; 2. Helsinki, 1907.
  • Väestö-, invaliditeetti- ja tulosuhteet Tuusulan, Humppilan, Kymin, Räisälän ja Vihannin kunnissa vuonna 1903 : tilastollinen tutkimus, osa II Taululiitteitä. Invaliditeettivakuutuskomitea. Invaliditeettivakuutuskomitean julkaisu ; 3. Helsinki, 1906. (résumé en français)
  • Työkyvyttömyys ja vanhuusvakuutus: arvostelua valtion komitean lakiehdotuksesta. Suomen sos.-dem. puolue. Helsinki. 1916. (yhdessä O. W. Kuusisen kanssa)
  • Syntyneisyydestä ja väestön lisääntymisestä Helsingissä. Työväen sanomalehti-oy. Helsinki. 1915.
  • Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana: tutkimus. Taloustieteellisiä Tutkimuksia 9. Helsinki. 1909. (väitöskirja)
  • Statistiska bidrag till svenska folkstammens historia i Finland. Helsingfors. 1911.
  • Maanviljelystyöväen taloudellisista oloista Ikaalisten pitäjässä v. 1902. Taloustieteellisiä tutkimuksia 3. Otava. Helsinki. 1907.
  • Köyhälistö metsäolojen uudistusta ajamaan. Sosiaalidemokratisia vaalijulkaisuja no 7. Sos.-dem eduskuntaryhmä. Helsinki. 1908.
  • Karjalan työtätekevälle kansalle. Karjalan vallankumouskomitea. Ilman julkaisuaikaa ja -paikkaa. (yhdessä Jaakko Mäen kanssa)
  • Päivän iskutehtäviä. Teoksessa: Kräkin, P.; Heinän korjuu ja säilytys. Valtion kustannusliike Kirja. Leningrad. 1931.

Lähteet

  • Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan. Siirtolaisuusinstituutti 2001.
  • Nick Baron: Soviet Karelia: Politics, planning and terror in Stalin’s Russia, 1920–1939. Routledge, London and New York 2007.
  • Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.
  • John H. Hodgson: Edvard Gylling ja Otto W. Kuusinen asiakirjojen valossa 1918–1920. Tammi, Helsinki 1974.
  • Petri Jussila: Tilastomies torpparien asialla. Edvard Gyllingin maatalouspoliittinen ajattelu ja toiminta suurlakon ja sisällissodan välillä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Helsinki 2015 ISBN 978-952-5976-32-8 (Teos digitoituna Heldassa)
  • Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta – Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920–1939. Bibliotheca Historica 60. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000.
  • Mikko Metsämäki & Petteri Nisula: Aktivistit – Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina. Kleio, Helsinki 2006.
  • Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. WSOY, Helsinki 1994.
  • Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1986.
  • Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923. Kansan Sivistystyön Liitto, Helsinki 1996.
  • Erkki Salomaa: Edvard Gylling, Tiedemies ja työväenjohtaja. Teoksessa Tiennäyttäjät, toim. Hannu Soikkanen. Tammi, Helsinki 1967.
  • Liina Suvanto: Gyllingin Karjala. Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvan Syytteitä utopistille. Edvard Gylling ja punainen Karjala 1920–1935 esittely[1].
  • Arvo Tuominen: Kremlin kellot. Tammi, Helsinki 1956.
  • Mikko Uola: ”Gylling, Edvard”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 387–389. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
  • Arvo Ylärakkola: Edvard Gylling, Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Otava. Helsinki 1976. ISBN 91-7428-002-3,
  • Edvard Gylling Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Viitteet

  1. ↑ Памятные и знаменательные даты 1923-1932 (venäjäksi) Karjalan tasavalta (Internet archive). Viitattu 28.2.2021.
  2. ↑ Kangaspuro 2000, s. 326.
  3. ↑ a b c Lahti-Argutina 2001, s. 95.
  4. ↑ a b c d Metsämäki & Nisula 2006, s. 50–51.
  5. ↑ a b c d e f g h i j Edvard Gylling Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  6. ↑ Kalmaan kulttuurimaisema Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo, Museovirasto. Viitattu 28.2.2021.
  7. ↑ a b c d e f Jussila 2015, s. 16–20.
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Mikko Uola: ”Gylling, Edvard”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 387–389. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
  9. ↑ Jussila 2015, s. 46–47.
  10. ↑ a b c d e Petri Jussila: Tilastomies torpparien asialla. Edvard Gyllingin maatalouspoliittinen ajattelu ja toiminta suurlakon ja sisällissodan välissä (väitöskirjan esittely) Viitattu 28.2.2021.
  11. ↑ Jussila 2015, s. 65–67.
  12. ↑ Jussila 2015, s. 211.
  13. ↑ Jussila 2015, s. 70–71, 74, 85–86.
  14. ↑ Jussila 2015, s. 86–90.
  15. ↑ a b c Salomaa 1967.
  16. ↑ a b Jussila 2015, s. 236–239, 241, 244.
  17. ↑ Suomen itsenäisyyden tunnustaminen Svinhuvfud: Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet -sivusto. Viitattu 28.2.2021.
  18. ↑ a b c d Risto Lindstedt: ”Vaari ja vallankumous”, Suomen Kuvalehti 30/2009 (24.7.2009), s. 32–39.
  19. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 88, 191.
  20. ↑ a b c d Metsämäki & Nisula 2006, s. 53–56.
  21. ↑ Aki Rasilainen: Oikeudellinen argumentointi politiikassa: Suomalaisen legalismin poliittinen historia, s. 286–288. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 257. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 2004.
  22. ↑ a b Punaista Suomea johti kansanvaltuuskunta Svinhuvfud: Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet -sivusto. Viitattu 27.2.2021.
  23. ↑ Ikonen, Vappu: Suomen Pankki sisällissodan aikana 1918 itsenaisyys100.fi. Viitattu 25.10.2020.
  24. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 421–427.
  25. ↑ Baron 2007, s. 249.
  26. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 474–477.
  27. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 489–490.
  28. ↑ a b c d e f g h Birth of Edward Alexandrovich Gylling, the first head of the Karelian labor commune (englanniksi) Boris Jeltsinin presidentin kirjasto. Viiattu 28.2.2021.
  29. ↑ Saarela 1996, s. 107.
  30. ↑ Harjula 2006, s. 130.
  31. ↑ Harjula 2006, s. 183–184.
  32. ↑ a b c d e f Kangaspuro 2000, s. 74–76, 78–80, 85, 93, 97, 126–133, 143–146, 239.
  33. ↑ Kangaspuro 2000, s. 136, 139.
  34. ↑ Kangaspuro 2000, s. 130, 227–228.
  35. ↑ Baron 2007, s. 21–22, 28.
  36. ↑ Kangaspuro 2000, s. 107–111.
  37. ↑ Kangaspuro 2000, s. 163, 167–168, 216–220, 231, 234–238.
  38. ↑ Harjula 2006, s. 226.
  39. ↑ Baron 2007, s. 78–79.
  40. ↑ Kangaspuro 2000, s. 130, 244–248.
  41. ↑ Baron 2007, s. 115–116, 167, 170.
  42. ↑ a b c Nick Baron: ”Conflict and complicity : The expansion of the Karelian Gulag, 1923-1933”, Cahiers du monde russe, 2–4/2001, s. 615–648. Artikkelin verkkoversio (englanniksi)
  43. ↑ Kangaspuro, s. 209–213.
  44. ↑ Saarela 1996, s. 223–224, 239, 496, 500.
  45. ↑ Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930, s. 819. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.
  46. ↑ Kangaspuro 2000, s. 273.
  47. ↑ Kangaspuro 2000, s. 144.
  48. ↑ Tuominen 1956, s. 356–357.
  49. ↑ a b Liina Suvanto: Gyllingin Karjala (Seppo Rustaniuksen dokumentin Syytteitä utopistille: Edvard Gylling ja punainen Karjala 1920–1935 esittely). Viitattu 28.2.2021.
  50. ↑ Kangaspuro 2000, s. 269–271, 278, 289, 302.
  51. ↑ Baron 2007, s. 170, 179.
  52. ↑ Kangaspuro 2000, s. 319–323, 325–327.
  53. ↑ Rentola 1994, s. 33.
  54. ↑ Rentola 1994, s. 79.
  55. ↑ a b Kangaspuro 2000, s. 347–350.
  56. ↑ Rentola 1994, s. 44.
  57. ↑ Tuominen 1956, s. 316–319.
  58. ↑ Rentola 1994, s. 51–52.
  59. ↑ a b c d e Arto Astikainen: Uusia tietoja Neuvosto-Karjalan pääministerin kohtalosta: Edvard Gylling teloitettiin Moskovassa kesäkuussa 1938 (vain tilaajille) Helsingin Sanomat 18.7.1991. Viitattu 28.2.2021.
  60. ↑ Baron 2007, s. 211–212.
  61. ↑ Arvo Ylärakkola: Edvard Gylling, Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Helsinki. Otava, 1976. ISBN 91-7428-002-3.
  62. ↑ Hodgson, John H.; Edvard Gylling ja Otto W. Kuusinen asiakirjojen valossa 1918–1920. Tammi. Helsinki. 1974
  63. ↑ a b Per-Erik Wentus: Edvard Gylling och hans familjs öden i Sovjetunionen / Ryssland (ruotsiksi) Marxistarkiv. Viitattu 28.2.2021.
  64. ↑ a b Joni Krekola: Edvard Gylling valitsi kovemman tien (vain tilaajille) Helsingin Sanomat 27.3.2009. Viitattu 28.2.2021.
  65. ↑ Kirjauutuus: Edvard Gyllingin tarina saatu kansiin Omamedia 16.10.2020. Viitattu 28.2.2021.
  66. ↑ Pekka Tarkka: Arvio: Omaksi kuvakseen Helsingin kaupunginteatteri (julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 23.10.2004). Viitattu 28.2.2021.
  67. ↑ Ikitie Elonet.
  68. ↑ IL Petroskoissa: Moni katu on nimetty suomalaisten mukaan, mutta nykyvenäläiset eivät heitä enää tunne Iltalehti 27.1.2019. Viitattu 28.2.2021.

Kirjallisuutta

  • Sahlström, Anna-Lisa: Viimeinen ruhtinas: Kertomus Edvard Gyllingistä. (Den sista fursten: En berättelse om Edvard Gylling, 2009. Suomentanut Liisa Ryömä) Helsinki: Teos: Söderström, 2009. ISBN 978-951-851-190-1

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Edvard Gylling.
Sosialidemokraattien kansanedustajat