Taistolaisuus on poliittinen termi, jolla viitataan Taisto Sinisalon mukaan nimettyyn Suomen Kommunistisen Puolueen sisäiseen oppositioon ja sen ympärillä 1970- ja 1980-luvuilla toimineeseen liikkeeseen. Käsitteen keksivät Helsingin Sanomien toimittajat 1970-luvun alussa. Taistolaiset itse eivät koskaan käyttäneet loukkaavaksi kokemaansa käsitettä, ja omassa retoriikassaan liike samaistuikin esimerkiksi puolueen ”luokkakantaisiksi” tai ”terveiksi” voimiksi. Taistolaisia nimitetään usein kiistanalaisesti stalinisteiksi. Näkyvimpiä taistolaisia olivat teatteri-, musiikki- ja opiskelijaradikaalit. Liikkeen äänenkannattaja oli Tiedonantaja.
SKP:n oppositio syntyi 1960-luvun puolivälissä – vuosia ennen taistolaisuuden käsitteen keksimistä. Riitely alkoi, kun puolueelle valittiin uusi uudistusmielinen johto, jota syrjäytetyt ryhtyivät arvostelemaan. Arvostelu kohdistui sekä aatteellisiin että poliittisin kysymyksiin. Oppositio vastusti muun muassa marxismi-leninismin uusia tulkintoja, puolueensa hallituspolitiikkaa ja osallistumista keskitettyihin tuloratkaisuihin. Keskeisellä sijalla oli myös Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen puolustaminen. Riitely jatkui SKP:n sisällä, kunnes oppositio 1980-luvun puolivälissä erotettiin ja se muodosti Suomen Kommunistinen Puolue (yhtenäisyys) -puolueen.
Käsitteen synty ja määrittely
Taistolaisuus oli kevään 1971 uudissana. Kimmo Rentolan mukaan se oli merkki SKP:n puolueriidan uudesta kärjistymisestä.[1] Esimerkiksi SKDL:n lähtö hallituksesta johtui suurelta osin SKP:n tilanteesta. Samoihin aikoihin Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL), joka oli SKDL:n yhteisöjäsen, valitsi viiteryhmäkseen SKP:n opposition. Lakkoliikehdintä kiristi myös ilmapiiriä. Kansan Uutisten pakinoitsija Taavetti kirjoitti maaliskuussa 1971 kuulleensa puhuttavan ”vihaisista taistolaisista, jotka muka ovat panneet pasmat sekaisin”.[2] Toisen version on kertonut toimittaja Aarno Laitinen. Sen mukaan termin keksi Helsingin Sanomien toimituksessa toimittaja Seppo Sännälä.[3]
Taistolaisilla tarkoitettiin SKP:n oppositiota liittolaisineen, joista etenkin 1970-luvun alussa syntynyt laaja marxilais-leniniläinen opiskelija- ja nuorisoliike herätti huomiota. Relanderin mukaan ”taistolaisuus sopi suuhun, viittasi suuntauksen kotimaiseen keulakuvaan ja ennen kaikkea kuvasi kyseistä ilmiötä”.[4] Keulakuva oli Taisto Sinisalo (1926–2002), joka nousi opposition ykkösnimeksi 1970-luvulle tultaessa, viimeistään tultuaan valituksi SKP:n varapuheenjohtajaksi ylimääräisessä edustajakokouksessa vuonna 1970.
Taistolaisuus on yläkäsite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille ryhmille. Yhtenäinen liike ei kuitenkaan ollut, vaikka se usein yrittikin antaa itsestään säröttömän kuvan. Myöhemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu vain radikaalina nuorison, opiskelijoiden ja kulttuurityöntekijöiden liikkeenä, vaikka SKP:n oppositio koostui suurelta osin SKP:n perinteisestä työväenluokkaisesta kannattajakunnasta.
Käsitteellä on aina ollut ennen kaikkea kielteinen merkitys, joten sitä eivät käyttäneet SKP:n opposition kannattajat. Liike kutsui aikanaan itseään esimerkiksi luokkakantaisiksi, terveiksi tai yhtenäisyysvoimiksi. On puhuttu myös Tiedonantaja-liikkeestä ja viitattu sillä lehteen ja yhdistykseen, joissa SKP:n opposition poliittinen linja määriteltiin. Kannatuksen ollessa korkeimmillaan voitiin puhua SKP:n tai SKDL:n ”13 kansanedustajasta”.
Nuortaistolaisuus
Nuortaistolaisuudella tarkoitetaan 1970-luvun nuoria, jotka tunnustivat SKP:n vähemmistösiiven johtajakseen. Nuortaistolaiset olivat useimmiten joko Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton SDNL:n tai Sosialistisen opiskelijaliitto SOL:n jäseniä.[5]
Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on käytetty vaihtelevasti nimityksiä opiskelija- ja nuortaistolaisuus pyrittäessä korostamaan ilmiöiden erillisyyttä SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenäisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua muun muassa Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton (USNL) piirissä. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli hyötyä molemmille osapuolille. Vähemmistön piiriin nuoria ajoi myös enemmistön paikoin huomattavan nihkeä suhtautuminen näitä kohtaan. Tosin 1980-luvun alussa eräät luokkakantaiset toverit näkivät varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen erääksi sen epäonnistumisten syistä.
Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen hankkeeseen. SOL:n lehdissä käytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tärkeimmät kannanotot. Opiskelijataistolaisuuden piiristä nousi 1970-luvun puolivälissä Tutkijaliitto, jossa akateeminen taistolaisuus koki lyhyen kukoistuskautensa.
Taistolaisuuden nousua opiskelijaliikkeessä selittää nuorten pettyminen SDP:n ja SKDL:n hallituksen linjaan. Olemassa olevien puolueiden ulkopuolisen vasemmistoliikkeen rakentaminen ei koskaan ollut vakava tavoite. Taistolaisten kannatus opiskelijavaaleissa jäi näkyvyydestään huolimatta opiskelijavaaleissa aina pienemmäksi kuin kokoomusopiskelijoilla, myös sen huippuvuosina. Taistolaisuuden näkyvyys opiskelijoiden keskuudessa 1970-luvulla onkin nähtävä karismaattisten johtajien ja hyvien puhujien ansioksi.[5]
Yliopistojen voimakas laajentuminen 1960- ja 1970-luvuilla antoi luonnollista kasvualustaa kommunistiselle opiskelijaradikalismille. Etenkin Tampereen yliopisto oli 1970-luvulla opiskelijoiden sosioekonomisella taustalla Suomen ei-akateemisin korkeakoulu eli korkeakoulu, jonka opiskelijoiden taustoissa oli harvinaisen vähän akateemista keski- ja yläluokkaisuutta: 48 prosenttia opiskelijoista tuli työläis- tai maanviljelijäperheistä. Taistolaiseksi tunnustautuva Tampereen Yliopiston Marxilaiset Ryhmät (TYMR) hallitsi vuonna 1975 yhteiskuntatieteellisten ainejärjestöjen hallituspaikoista 41 prosenttia ja puheenjohtajuuksista kuutta yhdeksästä.[5]
Kulttuuritaistolaisuus
Kulttuuritaistolaisilla tarkoitetaan taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin näkyvä rooli liikkeessä. Love Recordsin suojissa levyttäneet artistit, kuten Agit-prop, Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola ja Kaisa Korhonen, olivat maanlaajuisesti tunnettuja julkisuuden henkilöitä, ja Agit-propin maine kiiri ulkomaille asti. 1970-luvun suomalaisessa poliittisessa laululiikkeessä taistolaisuus oli hallitseva ilmiö. Vuonna 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leniniläistä kulttuurityötä. KTL:n aktiiveihin kuulunut Kristiina Halkola valittiin vuonna 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.
Osa kulttuuritaistolaisuudesta ulottui myös joukkotiedotusvälineisiin. SKP:n vähemmistöä kannattaneiden toimittajien järjestö oli Toimittajaliitto.
Poliittinen linja
SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmistön kanssa. Puolueen johdon linjasta löydettiin vähitellen elementtejä, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden linjan ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenäisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielestä SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessään uudistuksiin esimerkiksi joistakin käsitteistä luopumalla.
SKDL:n luonne
SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton toimintojen päällekkäisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistämisestä sai kannatusta myös SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tämä ei sopinut ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Oppositiolle ei sopinut esimerkiksi sanan sosialismi lisääminen SKDL:n päätöslauselmiin. Taistolaisten mielestä SKDL:n tuli olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keräävä yhteenliittymä, jolla ei saisi eikä voisi olla omaa ideologiaa.[6] Tämä siitä huolimatta, että SKDL:sta oli selvästi alusta alkaen tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue.
Mielipiteiden vaihdon edetessä 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin jyrkkeni entisestään ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Taistolaiset epäonnistuivat yrityksessään vaihtaa SKDL:n johto liittokokouksessa 1972, jonka jälkeen Tiedonantaja alkoi syyttää SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi. Tiedonantajan mukaan Alenius aikoi matkustaa Kiinaan ja levittää sikäläistä materiaalia Suomeen. Kansan Uutiset kumosi väitteet valheellisina ja SKP:n keskuskomitea äänin 9–3 totesi väitteiden Aleniuksen maolaisuudesta palvelevan ainoastaan maolaisia ja muita hajottavia voimia. SKDL:n suhteet NKP:hen viilenivät taistolaisten kampanjoinnin ansiosta.[7]
Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan presidentti Urho Kekkonen oli kiinnostunut 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun opiskelijaradikalismista, mutta ei ollut innostunut taistolaisuudesta niin paljon kuin muista uusista virtauksista. SKP:n kahtiajako uhkasi Kekkoselle tärkeää kansallisen yhtenäisyyden periaatetta ja vaikeutti hänen pyrkimystään sitouttaa kommunistit osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Hän pelkäsi taistolaisten luokkakantaisen oikeaoppisuuden eristävän kommunistit muusta yhteiskunnasta, mikä olisi koitunut taistolaisten hyväksi. Enemmistökommunistit olivat saaneet vaikutusvaltaa hakeutumalla yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maanviljelijöitä edustaneen keskustapuolueen kanssa, ja taistolaiset työskentelivät tätä vastaan.[8]
Hallituskysymys
Hallituspolitiikka oli keskeinen kiistakysymys SKP:ssä sen jälkeen, kun SKDL meni 1960-luvulla mukaan hallituksiin. Taistolaiset eivät katsoneet hallituksiin osallistumista yhtä olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmistö, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitystä ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerinä 1970-luvun alussa, joten hallituksiin osallistumista ei vastustettu periaatteellisesti. SKDL:n lähdettyä hallituksesta 1971 jäi tämä kiista vähemmälle huomiolle mutta palasi jälleen 1975 entistä pahempana taistolaisten kieltäydyttyä tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan työväenluokan etujen vastaisten uudistusten läpimenoa. Taistolaiset kansanedustajat käyttäytyivät eduskunnassa kuin oppositiopuolue, ja esimerkiksi vuonna 1979 esitettiin jopa oma ”varjobudjetti”.[9] Jukka Tarkan mukaan taistolaiset kansanedustajat sopeutuivat ylipäätään huonosti monipuoluejärjestelmän päätöskulttuuriin, ja heidän vaikutusvaltansa jäi paikkaosuuttakin pienemmäksi.[10]
Ammattiyhdistysliike
Ay-liikkeen eheyttäminen yhden keskusjärjestön eli SAK:n alaisuuteen merkitsi yhdessä kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana, ja he vetivät omaa jyrkän ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittäen itsensä todellisena vasemmistona. Esimerkiksi inflaatiota pidettiin porvareiden salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsema kokonainen liitto oli pieni Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.
Henkilöt
Henkilökysymysten merkitys oli myös suuri ja puolueen johtoon nähtiin ”pesiytyneen luteita” kuten Erkki Salomaa tai Arvo Aalto, jotka saivat osakseen ankaraa arvostelua. Taistolaisten vaatimukset saattoivat usein pelkistyä henkilökysymyksiksi, kuten 1982 Taisto Sinisalon joutuessa pois varapuheenjohtajan paikalta. Myös Sinisalon putoamisella eduskunnasta 1979 oli symbolista merkitystä. Tosin Sinisalo saavutti henkilökohtaisen ääniennätyksensä juuri vuoden 1979 vaaleissa.
Taistolaiset olivat presidentti Urho Kekkosen ystävällismielisen idänpolitiikan vannoutuneita tukijoita. Kekkosen usein SKP:n opposition kanssa ristiriidassa olleella sisäpolitiikalla ei juuri ollut merkitystä tämän suosioon. Kekkosen jälkeen taistolaiset asettuivat vuoden 1982 presidentinvaaleja silmällä pitäen tukemaan Keskustan Ahti Karjalaista jo ennen tämän oman puolueen päätöstä ehdokkaan valinnasta. Keskustan valittua Johannes Virolaisen ehdokkaakseen eläteltiin taistolaisten keskuudessa edelleen toivoa Karjalaisen mukaantulosta mustana hevosena. Aarne Saarisen johtaman enemmistön tukemaan SDP:n Mauno Koivistoon suhtauduttiin hyvin epäilevästi, eikä oppositio suostunut asettumaan hänen taakseen.[11] Epäluuloja lisäsi laitaoikeistolaiseksi katsottujen Perustuslaillisen Oikeistopuolueen ja Suomen Maaseudun Puolueen asettuminen tukemaan Koivistoa.[12] Sen sijaan he ohjasivat tukensa ensimmäisellä kierroksella SKDL:n omalle ehdokkaalle Kalevi Kivistölle, jonka valintaa he tosin kuusi vuotta myöhemmin vuoden 1988 vaaleissa vastustivat.
Suhde Neuvostoliittoon
Liike halusi olla proletaarisen internationalismin uskollisin lipunkantaja Suomessa. Keskeistä tulkinnassa on sitoutuminen Neuvostoliiton johtavaan rooliin maailman kommunistisessa liikkeessä. Esimerkiksi ”Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968” ymmärrettiin välttämättömiksi sosialismin puolustamisessa, ja miehitys merkitsikin koko SKP:n jakautumiskehityksen avaintapahtumaa. Maailma koostui tässä visiossa kahdesta suuresta blokista, ja kaikkien oli valittava puolensa. ”Puolueettoman humanismin” ja työväenluokkaisen maailmankatsomuksen välille tehtiin jyrkkä ero.
Neuvostoliiton suurlähettiläs A. S. Beljakov ryhtyi voimakkaasti tukemaan SKP:n vähemmistössä olleita taistolaisia saatuaan nimityksen Helsinkiin kesällä 1970. Presidentti Kekkonen piti Beljakovin toimintaa sopimattomana ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita vahingoittavana, minkä seurauksena Neuvostoliitto kutsui Beljakovin Moskovaan 18.2.1971.[13]
Taistolaisten vuonna 1971 valtaaman Sosialistisen opiskelijaliikkeen ensimmäisiä kannanottoja oli Tšekkoslovakian miehityksen hyväksyminen. Tästä tuli liikkeen kollektiivinen tunnustus, symboli, jolla liike erotettiin muista Suomen kommunistisista liikkeistä. Taistolaiset tekivät aktiivista pesäeroa ”saamattomaan 60-luvun radikalismiin” sekä reformistiseen SKP:n enemmistöön.[5]
Soveltaessaan maailmankatsomustaan käytäntöön taistolaiset paljastivat tehokkaasti julkisuudessa esiintynyttä ”neuvostovastaisuutta”, jonka nähtiin jatkuvasti lisääntyvän. Liike ajoi voimakkaasti muun muassa sotapropagandan kieltävää rauhanlakia, jolla neuvostovastaisuuksista olisi voitu rangaista Pariisin rauhansopimuksen perusteella. Taistolaiset pyrkivät edistämään Neuvostoliiton pyrkimyksiä varsinkin, jos niiden katsottiin tuottavan etua myös Suomen työväestölle.
Suhde väkivaltaan
1970-luvulla Tiedonantaja-lehden toimittajana työskennellyt Anssi Sinnemäki on kirjoittanut, että taistolaisliikkeessä muokattiin ilmapiiriä väkivaltaisten ratkaisujen hyväksymiselle ja siten luotiin kasvualustaa terrorismille. ”Terrorismi oli osa ajan henkeä." Sinnemäen mukaan kuitenkin Suomessa Neuvosto-ohjatun liikkeen johto suitsi radikaaleinta vasemmistoa, mikä ei kuitenkaan kokonaan poistanut terrorin vaaraa.[14]
Valtiotieteen maisteri Kari Kaunismaa on todennut monien taistolaisnuorukaisten hakeutuneen Reserviupseerikouluun saadakseen johtajakoulutusta mahdollisen vallankumouksen varalta.[15]
Organisaatio
Asema SKP:ssä
SKP:ssä taistolaisten tärkein organisaatio olivat sen hallitsemat kahdeksan piirijärjestöä, kuten keskeiset Uusimaa ja Turku. Toisen osapuolen haltuun joutunut SKP:n järjestö tai osasto vaihtoi puoltaan hyvin harvoin. Uusia osastoja perustettiin aatteellisesti ”puhtaalta” pohjalta. Kiisteltyä Tiedonantaja-lehteä perusteltiin usein piirijärjestöjen julkaisuoikeuteen vetoamalla, kun enemmistö olisi halunnut lakkauttaa sen.
Taistolaiset olivat SKP:ssa selvästi vähemmistö, vaikka he asian aina halusivatkin kiistää. Heidän ehdokkaansa saivat SKDL:n listoilla vähemmistön äänistä. Eduskuntavaaleissa vuonna 1970 opposition saalis oli 12 paikkaa ja ¼ SKDL:n äänistä. Enimmillään taistolaisia kansanedustajia oli 13, ja oppositio säilytti asemansa eduskunnassa suhteellisen suurena vuoteen 1987.
SKP:n sisällä asemat säilyivät lähes muuttumattomina koko 1970-luvun niin sanotun osapuolisopimuksen (1970–1981) ansiosta. ”Järjestöllisistä toimenpiteistä” pidättäydyttiin ja sääntöjä venytettiin.
Muut järjestöt
Kommunistien maatakäsittävä neuvottelukunta lakkautettiin osapuolisopimuksen yhteydessä 1970, mutta opposition keväällä 1969 perustamat Tiedonantaja-yhdistyksen niin sanotut levikkijaostot jatkoivat toimintaansa ja niistä muodostui enemmistöpiireissä toimiva taistolainen rinnakkaisorganisaatio.[16] Yhdistystä johti Markus Kainulainen (1970–1979) ja johtokunnassa istuivat myös Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Aimo Aaltonen, Oiva Lehto sekä myöhemmin muun muassa Seppo Toiviaisen lisäksi SOL:n ja KTL:n puheenjohtajat. Itäistä solidaarisuutta runsaasti nauttineella TA-yhdistyksellä oli merkittävä rooli taistolaisjärjestöjen rahoituksessa eikä sen kanssa ristiriidassa olevia kantoja katsottu hyvällä. Osapuolitaistelu merkitsi voimakasta yksimielisyyden ja sentralismin painotusta sekä SKP:n enemmistössä että oppositiossa.
Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojärjestöissä, joissa eivät olleet enemmistönä kuten Suomi-Neuvostoliitto-seurassa (SNS) ja edesauttoivat näin kehitystä, joka tunnetaan nimellä suomettuminen. Suomen Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat järjestönsä kuten Asukasliitto, Kulttuurityöntekijäin liitto (KTL), Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto. Kansan Raittiusliitto (KRL) siirtyi opposition haltuun 1970-luvun puolivälissä. SOL:lla oli tärkeä asema taistolaisten tiedonvälityksessä ja yhteyksissä muiden maiden kommunisteihin johtuen järjestön julkisesta ja virallisemmasta (SKDL:n yhteisöjäsenyys) asemasta verrattuna muihin taistolaisjärjestöihin.
Tiedonvälitys
Taistolaisilla oli laaja oma lehdistö. SKP:n opposition epävirallinen pää-äänenkannattaja oli 1968 ilmestymisensä aloittanut Tiedonantaja, joka Urho Jokisen ohjaamana hyökkäsi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat muun muassa Hämeen Yhteistyö (SKDL/Tampere) (1970-luvulla), Arbetartidningen Enhet (”ruotsinkielinen tiedonantaja”), Soihtu (SOL), Soihdunkantaja (SOL), Toveri (USNL ym.), Koulutoveri (Sosialistinen koulutuspol. ryhmä) ja Pioneeritoveri (SDPL:n opp.-piirit).
Tiedonantajaa ja Arbetartidningen Enhetiä painanut helsinkiläinen Kirjapaino Kursiivi joutui marraskuussa 1977 suurta kohua herättäneen tuhopolttoyrityksen kohteeksi. Lisäksi rakennuksen ulkoseiniä töhrittiin hakaristein. Taistolaiset syyttivät teosta äärioikeistoa ja vaativat valtiovaltaa koventamaan otteita sitä vastaan. Seuraavana vuonna turkulainen liikemies Pekka Siitoin, palon sytyttänyt laitosasentaja ja kolme muuta henkilöä tuomittiin teosta vankeuteen.
Liikkeen hiipuminen
Taistolaisuuden viehätys alkoi vahvasti haihtua 1970-luvun loppupuolella ja opposition kannatuksen lasku näkyi niin SKDL:ssa kuin yleensäkin. SKP:n enemmistö kyllästyi yhä enemmän kapinoivaan oppositioon ja koko opposition erottamista kannattanut ryhmä sai taistolaisilta nimen ”kirveslinja”. Samanaikaisesti niin sanottu kolmaslinjalaisuus pyrki etsimään uudenlaisia näkökulmia puolueen tilanteeseen. Opiskelijoiden keskuudessa aiemmin vahva taistolainen liike kuihtui nopeasti 1980-luvun alussa. Suomalaiset kyllästyivät yleisemminkin puoluepolitiikkaan ja haettiin pesäeroa 1970-luvun ”ylipolitisoitumiseen”. Jukka Tarkan mukaan aatteen uskottavuus ei lopulta tahtonut säilyä omassakaan piirissä: vallankumouksen johtajia olisi riittänyt, mutta johdettavista alkoi olla pulaa.[17]
SKP:n ja raittiusyhdistys Koiton Helsingin keskustassa omistaman arvokiinteistön myynti vuonna 1981 paransi ratkaisevasti SKP:n enemmistön taloudellista asemaa ja vapautti sen Moskovan talutusnuorasta. Paljolti enemmistön taloudellisen itsenäisyyden turvin vähemmistölle voitiin antaa lähtöpassit puolueesta.[18]
Ensimmäinen osoitus enemmistöläisten kärsivällisyyden loppumisesta oli SKDL:n eduskuntaryhmän päätös erottaa kaikki oppositioon kuuluneet kansanedustajat ryhmästään 12. marraskuuta 1981. Oppositio erotettiin SKP:sta 20. edustajakokouksen (1984) jälkeen. Ylimääräiset edustajakokoukset (1985 & 1986) virallistivat erottamiset, mutta erotetut takertuivat entistä voimakkaammin puolueeseen ja sen symboleihin. Oppositio piti keväällä 1986 SKP:n järjestöjen edustajakokouksen, jonka osanottajat totesivat itsensä päätösvaltaisiksi käsittelemään SKP:n asioita.[19] Viikkoa ennen SKP:n 21. edustajainkokousta (1987) piti oman (21.) edustajakokouksensa Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (SKPy), jonka puheenjohtajaksi valittiin Taisto Sinisalo. Vaalipuolueeksi perustettiin 12. huhtikuuta 1986 Demokraattinen vaihtoehto (1986–1990), joka sai vuoden 1987 eduskuntavaaleissa 4,2 % (122 181) äänistä ja neljä kansanedustajaa. Demokraattinen Vaihtoehto osallistui vuoden 1988 presidentinvaaliin asettamalla ehdokkaakseen SKPy:n puheenjohtajana syksystä 1986 toimineen Jouko Kajanojan, joka sai 56 528 ääntä (1,9 %).
Vuonna 1987 SKPy:stä erkani marxismi-leninismiä puolustanut ja gorbatšovilaisuutta vastustanut Rauhan ja sosialismin puolesta – Kommunistinen työväenpuolue (KTP). Uuteen puolueeseen siirtyi muun muassa jo 1969 uutta puoluetta vaatinut pitkäaikainen SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Markus Kainulainen. KTP on pysynyt varsin uskollisena monille SKP:n opposition alun perin puolustamille periaatteille. SKPy:n pohjalle 1990-luvun puolivälissä syntynyt uusi SKP on ottanut etäisyyttä taistolaisaikojen periaatteille 1980-luvun puolivälistä lähtien.
Taistolaisuuden perintö
Taistolaisen opiskelijaliikkeen vaikutuksesta yliopistot, jotka olivat aiemmin järjestään oikeistolaistaneet eli porvarillistaneet myös vasemmistolaisista kodeista tulleet opiskelijansa, alkoivat tuottaa massoittain vasemmistolaisiksi tunnustautuvia opiskelijoita. Näin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa maahan syntyi selvästi vasemmistolainen keskiluokka.[5]
Taistolaisen liikkeen kuihtumisesta huolimatta sen opiskelijaliikkeeseen kuuluneet suuret ikäluokat jatkoivat elämäänsä. Tutkija Anna Kontula on luonut taistolaisista opinnäytteessään suuntaa antavan profiilin TYMR:n jäsenlistojen ja tilastojen sekä tutkimuskyselyiden perusteella. Tyypillinen ex-taistolainen oli 2000-vuosikymmenen alussa sosioekonomisesti keskiluokkainen ja löytänyt koulutustaan vastaavaa työtä. Hän äänesti yleisimmin vihreitä (45 %) tai vasemmistoliittoa (32 %). Hän vastusti NATO-jäsenyyttä (90 %) ja toimi aktiivisesti ainakin yhdessä järjestössä (61 %). Vaikka ex-taistolaisia nimitettiinkin usein takinkääntäjiksi, heidän arvomaailmansa oli edelleen vahvasti vasemmistolainen.[5]
Taistolaisuudesta käyty keskustelu
Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisuudesta on käyty paljon keskustelua julkisuudessa ja entisiä taistolaisia on esimerkiksi vaadittu tuomitsemaan ”rikoksensa”. Suhde Neuvostoliittoon on ollut keskeisin teema ja taistolaiset on tuomittu maanpettureiksi. Ilkka Kylävaara kokosi vuonna 2004 runsaasti keskustelua aiheuttaneen Taistolaisuuden mustan kirjan ja Heikki Mäki-Kulmala vastineeksi harmaan.[20][21][22]
Kirjailija Tommi Uschanov on arvostellut ajatusta, että koko 1970-luku olisi ollut taistolaisuuden leimaamaa aikaa, ”jossa punaliput liehuivat taukoamatta kaiken yllä”. Hän painottaa, että taistolaisilla oli vaaleissa vain 5–6 prosentin kannatus ja enimmillään 13 kansanedustajaa. Taistolaisuuden käyttäminen vasemmistolaisuuden synonyyminä on harhauttavaa, koska taistolaiset olivat monista asioista jyrkästi eri mieltä muun vasemmiston kanssa. Muu vasemmisto pyrki voimakkaasti torjumaan taistolaisten vaikutuksen ja järjestöjensä valtausyritykset.[23]
Vasemmistoliitossa on esiintynyt syytteitä taistolaisuudesta ja stalinismista tasaisin väliajoin. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius oli sitä mieltä, ettei taistolaisia olisi pitänyt ottaa mukaan Vasemmistoliittoon. Erotessaan puheenjohtajan tehtävistä vuonna 2006 Suvi-Anne Siimes syytti puolueensa entisiä taistolaisia, muun muassa Jaakko Laaksoa, Esko-Juhani Tennilää ja Pentti Tiusasta, uudistusten jarruttajiksi. Hän ei halunnut tukea heidän valitsemistaan eduskuntaan.[24] Entisiä taistolaisia on vaikuttanut vasemmistoliiton ja vihreiden lisäksi ”uudessa” SKP:ssä ja KTP:ssa. Ehkä merkittävimpään asemaan entisistä opiskelijataistolaisista pääsi Satu Hassi, joka toimi vihreän liiton puheenjohtajana vuosina 1997–2001.
Tutkimus
SKP:n puolueriidan syntyä 1960-luvulla on tutkinut esimerkiksi Veli-Pekka Leppänen kirjassaan Kivääri vai äänestyslippu. Jukka Paastelan The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963–1982 käy läpi puoluehajaannuksen aikaa. 1960-luvun nuorisoliikehdinnän muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut muun muassa Kimmo Rentola, jolta julkaistiin vuonna 2005 myös Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov, Kekkonen 1970. Kehitystä pidemmällä aikavälillä seuraavat muun muassa Tapani Suominen (Ehkä teloitamme jonkun) ja Laura Kolbe (Eliitti, traditio, murros). Nuortaistolaista SOL:lia on kahdessa kirjassaan (Alussa oli liike ja Viimeiset taistot) tutkinut Matti Hyvärinen. Anna Kontula on tutkinut opiskelijataistolaisuuden sosiaalisia juuria ja taistolaisuuden muistamista. Saksaksi on julkaistu Andreas Dörnerin yhdessä Hyvärisen ja Kari Palosen kanssa kirjoittama Hermannschlacht, Taistoismus und unpolitischer Finne. Taistolaisuus on myös aiheena tšekkiläisen Barbora Skálován Kaarlen yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassa.[25]
Muistelmat
SKP:n sisäistä riitelyä käsitellään monissa puolueen johtavien henkilöiden muistelmissa. Kielteisesti sävyttyneitä kokemuksia taistolaisista on esimerkiksi enemmistöjohdon Aarne Saarisen, Arvo Aallon ja Ele Aleniuksen (SKDL) muistelmissa. Taistolaiset itse ovat olleet nihkeämpiä muistelmien kirjoittamisessa. Taisto Sinisalon muistelmat ilmestyivät jo vuonna 1978. Esko-Juhani Tennilän vuonna 2004 julkaistu Svejkin poika on yksi esimerkki taistolaisjohdon muistelmista.
Tunnettuja taistolaisia
Poliitikot ja virkamiehet
- Satu Hassi[26], Vihreiden kansanedustaja vuosina 1991–2004 ja 2015–2023, Euroopan parlamentin jäsen 2004–2014[27]
- Hannu Himanen[28], entinen suurlähettiläs
- Markus Kainulainen, SKDL:n kansanedustaja (1975–1979)
- Lauri Kantola, SKDL:n kansanedustaja (1962–1975)
- Mikko Kuoppa, Vasemmistoliiton kansanedustaja (1979–1987, 1995–2011)[29]
- Ensio Laine, Vasemmistoliiton kansanedustaja (1968–1995)
- Pentti Liedes, SKDL kansanedustaja (1954–1966, 1970–1983, 1983–1985)
- Marja-Liisa Löyttyjärvi, Vasemmistoliiton kansanedustaja (1979–1991)
- Veikko Porkkala, UITBB:n pääsihteeri (1960–1983)
- Pauli Puhakka, SKDL:n kansanedustaja (1954–1983)
- Veijo Puhjo, Vasemmistoliiton kansanedustaja (1995–2011)[29]
- Irma Rosnell, SKDL:n kansanedustaja (1954–1987)
- Taisto Sinisalo, SKDL:n kansanedustaja (1962–1979)[30]
- Marjatta Stenius-Kaukonen, Vasemmistoliiton kansanedustaja (1975–1995, 1999–2003)
- Oili Suomi, SKDL:n kansanedustaja (1970–1972, 1977–1979)
- Sten Söderström, SKDL:n kansanedustaja (1979–1987)
- Esko-Juhani Tennilä, Vasemmistoliiton kansanedustaja (1975–2011)[29]
- Pentti Tiusanen, Vasemmistoliiton kansanedustaja (1995–2011)[31]
- Erkki Tuominen, Valpon johtaja (1947–1949) Kansaneläkelaitoksen johtaja (1962–?), oikeusministeri (1970–1971)
- Pirkko Turpeinen-Saari, SKDL:n kansanedustaja (1983–1987)
- Mirjam Vire-Tuominen, SKDL:n kansanedustaja (1970–1979)[32]
- Erkki Virtanen, Vasemmistoliiton kansanedustaja (2003–2015)[29]
- Rainer Virtanen, SKDL:n kansanedustaja (1954–1972)
Kulttuurivaikuttajat ja tutkijat
- Kaj Chydenius, säveltäjä[33]
- Kristiina Halkola, näyttelijä[34]
- Heikki Kinnunen, näyttelijä[35]
- Kaisa Korhonen, Suomen teatterikoulun ensimmäinen ohjaajantyön lehtori (1972–1977)[36]
- Katariina Lahti, teatteriohjaaja[37]
- Eero Melasniemi, näyttelijä[38]
- Marja-Leena Mikkola, kirjailija[38]
- Aulikki Oksanen, kirjailija
- Johannes Pakaslahti, taloustieteiden dosentti
- Matti Rossi, kirjailija[39]
- Pirkko Saisio, kirjailija[40]
- Seppo Toiviainen, Suomen Tutkijaliiton puheenjohtaja (1976–?), kansanedustaja (1979–1987)[38]
- Anu Saari, teatteriohjaaja[37]
- Sinikka Sokka, näyttelijä ja laulaja, Vihreiden kaupunginvaltuustoehdokas 2008[37]
- Yrjö Hakanen, toimittaja, SKP:n puheenjohtaja (1990–2013), Helsingin kaupunginvaltuutettu (2004–2017)
- Urho Jokinen, Tiedonantajan päätoimittaja[38] (1970–1984)
- Ilkka Kylävaara, toimittaja, kirjailija[37]
- Jaakko Laakso, toimittaja, kansanedustaja (1991–2011)[41]
- Leif Salmén, Ylen toimittaja (1976–), runoilija ja kirjailija[42]
- Rauno Setälä, toimittaja ja kulttuurivaikuttaja
- Erkki Susi, Tiedonantajan päätoimittaja (1984–2012)[38]
- Nils Torvalds, Ylen toimittaja (1982–2008), RKP europarlamentaarikko (2012–)
- Björn Wahlroos, Sampo-konsernin hallitusten puheenjohtaja, nykyään RKP:n jäsen[5]
- Anssi Sinnemäki[38]
Lähteet
- ↑ Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, s. 410. Helsinki: Otava, 2005.
- ↑ Taavetti: Peli ja pelisäännöt. Kansan Uutiset 88/1971, s. 4.
- ↑ Aarno Laitinen piti käsitteen luojana toimittajakollegaansa Seppo Sännälää; Laitinen puolestaan käytti sitä ensimmäisenä julkisesti, kun hän kirjoitti sen seuraavan päivän lehteen. Laitinen muotoili ilmaisun ”kommunistien vähemmistö eli taistolaiset, kuten heitä on nykyisin tapana kutsua”. Taistolaiset: Iltalehden historialehti, huhtikuu 2013, s. 4–5.
- ↑ Relander, Jukka: ”Taistolaisuuden psykohistoriaa” Tunteiden sosiologiaa II: Historiaa ja säätelyä, s. 190–191. Toimittanut Sari Näre. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.
- ↑ a b c d e f g Kontula, Anna: Kuollut muttei kuopattu: Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan (PDF) (Pro gradu -tutkielma) 2002. Tampere: Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Arkistoitu 4.5.2016. Viitattu 21.4.2016.
- ↑ Oittinen, Vesa: Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? 20.9.2011. Sosialismi.net. Viitattu 13.6.2014.
- ↑ Paastela, Jukka: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963–1982, s. 186–190. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111. 1991. (englanniksi)
- ↑ Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 327. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
- ↑ Paastela 1991, s. 199–209.
- ↑ Tarkka 2012, s. 327.
- ↑ Paastela 1991, s. 215–216.
- ↑ Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui. Mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 91. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
- ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972, s. 492–523. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
- ↑ Sinnemäki, Anssi: Verikoirat, Arvi-setä ja Gunnar Björling. Kanava 3/2010, s. 16.
- ↑ Kaunismaa, Kari: Keinosen kyydissä. agricolaverkko.fi
- ↑ Paastela 1991, s. 182–183.
- ↑ Tarkka 2012, s. 328.
- ↑ Tarkka 2012, s. 326–327.
- ↑ SKP:n järjestöjen edustajien kokous 26.–27.4.1986 Tampere (SKP:n järjestöjen keskuskomitea 1986).
- ↑ Tuhannen ja yhden totuuden taistolaisuus. Ylioppilaslehti 7/2004. Viitattu 27.6.2022.
- ↑ Kuhanen, Tomi: Ihana mörkö kummittelee taas Aviisi. 11/2004. Viitattu 4.6.2011.
- ↑ Kiistelty taistolaisuuskirja julki. Yle uutiset 8.12.2004.
- ↑ Uschanov, Tommi: Miksi Suomi on Suomi, s. 211–214. Helsinki: Teos, 2012. ISBN 978-951-851-426-1
- ↑ Siimes eroaa puolueensa johdosta. Yle uutiset 2.3.2006.
- ↑ Taistolaisuudesta väitöskirja Tšekissä: ”Ainutlaatuinen ilmiö koko Euroopassa” Kansan uutiset. 30.12.2021. Viitattu 7.6.2022.
- ↑ 1960-luku ei ollut ainoa vuosikymmen Helsingin Sanomat. Arkistoitu 4.8.2013.
- ↑ https://www.satuhassi.fi/ansioluettelo/
- ↑ Kelpaako entinen stalinisti Soinille Suomen Tukholman-lähettilääksi? Iltalehti.
- ↑ a b c d Taistolaiset katoavat poliittiselta kartalta. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 29.4.2013.
- ↑ Vasemmiston vappupuheet Elävä arkisto. Yleisradio.
- ↑ Keskustan europaniikki Suomen kuvalehti. Arkistoitu 7.12.2011.
- ↑ Ei Laaksoa, ei Kuoppaa Kaleva. Arkistoitu 21.12.2010.
- ↑ Chydenius Nybergin vieraana Ylen Elävä arkisto.
- ↑ Persona non grata: Kristiina Halkola Ylen Elävä arkisto.
- ↑ Heikki Kinnunen, elämäkerta, elokuvia ja uutisia Elokuvat Kiao. Arkistoitu 13.3.2016.
- ↑ Kaksi elämää yksissä kansissa Kaisa Korhonen kirjoittaa siitä, mitä Minä ajattelen siitä, mitä Minä teen Helsingin Sanomat. Arkistoitu 31.8.2011.
- ↑ a b c d Kylävaara, Ilkka: Taistolaisuuden musta kirja. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3036-3
- ↑ a b c d e f Mallinen, Jukka: Näin kävi, kun Leniniä seurattiin. Kanava 4/2011 s. 59–61.
- ↑ Zyskowicz arvostelee Matti Rossin kirjallisuuden valtionpalkintoa Helsingin Sanomat. Arkistoitu 10.4.2014.
- ↑ Pirkko Saisio Punaisessa langassa Ylen Elävä arkisto.
- ↑ Kommunisti-ikoni Jaakko Laakso jättää eduskunnan Suomen Kuvalehti.
- ↑ Tentaattorina Leif Salmén Ylen Elävä arkisto.
Kirjallisuutta
- Berggren, Camilla – Lydén, Marianne (toim.): Nyttiga idioter? Unga idealister, Lenin och sjuttiotalet. Helsingfors: Söderström, 2009. ISBN 978-951-52-2620-4
- Hokkanen, Lauri: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Jyväskylä: Docendo, 2021. ISBN 978-952-291-980-9
- Kylävaara, Ilkka: Taistolaisuuden musta kirja. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3036-3
- Mäki-Kulmala, Heikki: Taistolaisuuden harmaa kirja. Tampere: Pilot-kustannus (omakustanne), 2004. ISBN 952-464-183-6
- Niklander, Hannu: Kuu jättää jäljen. Romaani. Jyväskylä: Atena, 2006. ISBN 951-796-437-4.
- Relander, Jukka: Ulkoinen totuus ja sisäinen kokemus taistolaisessa opiskelijaliikkeessä. Tieteessä tapahtuu 4/1997.
- Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma. Muistikuvia ja mielipiteitä. Helsinki: Tammi, 1978. ISBN 951-30-4462-9
- Sinnemäki, Anssi: Vastakirja eli Miten lapset syövät vallankumouksensa. Espoo: Paasilinna, 2011. ISBN 978-952-5856-21-7
- Tuominen, Arvo: Tarvitaanko Suomessa vallankumousta? Helsinki: Tammi, 1974. ISBN 951-30-3099-7
Aiheesta muualla
