Toisen internationaalin edustajia Stuttgartissa vuonna 1907.
Toinen internationaali oli vuosina 1889–1916 toiminut sosialidemokraattisten puolueiden ja ammattiyhdistysten kansainvälinen yhteistyöjärjestö.[1] Sillä oli merkittävä vaikutus eurooppalaisen työväenliikkeen ideologiaan ja toimintaan.[2] Toinen internationaali katsoi jatkavansa Ensimmäisen internationaalin perinnettä. Internationaalin korkein elin oli Kansainvälinen sosialistitoimisto (1900–1916).
Churissa Sveitsissä järjestettiin lokakuussa vuonna 1881 belgialaisten sosialistien, saksalaisten ja sveitsiläisten sosiaalidemokraattien sekä Ranskan työväenpuolueen yhteinen kongressi, joka oli lähtölaukaus Toisen internationaalin perustamiseen johtaneelle yhteistyölle. Osallistujat oli yhtä mieltä siitä, että uuden internationaalin perustaminen edellytti vahvojen ja hyvin organisoitujen kansallisten sosialistipuolueiden perustamista. Seuraavien vuosien aikana tuo ehto tuli täytetyksi useissa maissa mukaan lukien Italia, Espanja, Alankomaat, Pohjoismaat, Ranska ja Yhdysvallat.[3][4]
Perustaminen
Lähtökohdat Toisen internationaalin perustamiseksi olivat paremmat kuin Ensimmäisen. Toisin kuin Ensimmäisen internationaalin perustamisessa aloite kansainvälisen yhteistyöjärjestön uudelleenperustamiseksi tuli saksalaisilta ja ranskalaisilta sosialisteilta. Ensin pidettiin valmisteleva kongressi Haagissa helmikuussa vuonna 1889, sitten Pariisin kansainvälinen kongressi heinäkuun 14. päivänä ja vasta seuraavana vuonna perustettiin keskussihteeristö ja toimisto. Lisäksi kansallisten työväenpuolueiden lukumäärä oli suurempi kuin Ensimmäistä internationaalia perustettaessa. Pariisin kongressissa olivat edustettuina kaikki merkittävät sosialistipuolueet.[5]
Sihteeristö ja toimisto perustettiin Pariisin kongressissa vuonna 1900. Sihteeristön sijaintipaikaksi tuli Bryssel ja johtajaksi belgialainen Émile Vanderwelde. Toimistoon kuului edustajia kaikista kansallisista puolueista. Kansainvälinen sosialistitoimisto määräsi usein kansallisten puolueiden linjan tärkeissä kysymyksissä, kuten lainsäädäntö työväen suojelemiseksi, sosialistien voimien yhdistäminen sekä sotaa ja rauhaa koskevat kysymykset.[5]
Toiminta
Zürichin kongressissa vuonna 1893 perustettiin Kansainvälinen metallityöläisten liitto (engl. International Metalworkers´ Federation).[3] Toinen internationaali kannatti parlamentaarista demokratiaa ja karkotti sen vuoksi vuonna 1896 järjestetyssä Lontoon kongressissa anarkistit, jotka vastustivat parlamentaarista demokratiaa. Toinen internationaali hylkäsi kuitenkin keskustelun jälkeen ajatuksen vähittäisestä siirtymisestä sosialismiin ja yhteistyöstä vallassa olevien porvaripuolueiden kanssa ja hyväksyi marxilaisen doktriininluokkataistelusta. Toisen internationaalin tärkein tavoite oli suursodan estäminen Euroopassa.[2]
Kööpenhaminan kongressiin, joka pidettiin vuonna 1910, osallistui Suomesta 19 hengen suuruinen delegaatio.[6] Vuoteen 1912 mennessä Toiseen internationaaliin olivat liittyneet sekä kaikki Euroopan maiden että Yhdysvaltojen, Kanadan ja Japanin sosialistipuolueet, ja sen jäsenpuolueiden yhteenlaskettu jäsenmäärä oli noin 9 miljoonaa.[1][7]
Toisen internationaalin perua on niin vapunpäivän työväenjuhlaluonne kuin kansainvälinen naistenpäiväkin. Käytännössä internationaali tuotti paljon julkilausumia, mutta vain vähän käytännön toimintaa. Tämä näkyi erityisen selvästi tapahtumissa, jotka johtivat sen purkautumiseen ensimmäisen maailmansodan sytyttyä elokuussa 1914. Tuolloin enemmistö sen jäsenpuolueista antoi tukensa maittensa sotaponnistuksille, vaikka internationaali oli ohjelmassaan korostanut nimenomaan nationalismin- ja sodanvastaisuuttaan. Sotaa vastustaneet sosialistit osallistuivat seuraavana vuonna järjestettyyn Zimmerwaldin kokoukseen.[2]
Kongressit
Pariisi (1889)
Bryssel (1891)
Zürich (1893)
Lontoo (1896)
Pariisi (1900)
Amsterdam (1904)
Stuttgart (1907)
Kööpenhamina (1910)
Basel (1912)
Toiminnan päättyminen ja seuraajat
Virallisesti Toinen internationaali purkautui vuonna 1916. Seuraavana vuonna järjestettiin työväenpuolueiden kansainvälisen yhteistyön nimissä Zimmerwaldin kokous, missä perustettiin väliaikainen kansainvälinen toimisto (engl. International Socialist Commission), jonka oli tarkoitus lopettaa toimintansa, kun Toisen internationaalin toimisto jälleen olisi toiminnassa.[5] Sodan jälkeen Toisen internationaalin perintöä elvytettiin vuoden 1919 helmikuussa Bernissä järjestetyssä konferenssissa, saman vuoden elokuussa Luzernissa järjestetyssä konferenssissa ja vuonna 1920 ympärysvaltojen sosialistijohtajien kokouksessa Genevessä. Niihin osallistui kuitenkin vain osa Toiseen internationaaliin kuuluneista puolueista. Vuonna 1921 perustettiin Wienissä pidetyssä kongressissa Sosialistipuolueiden kansainvälinen yhteistyöjärjestö (saksaksi Internationale Arbeitsgemeinschaft Sozialistischer Parteien, IASP), jonka tärkeimmät puolueet tulivat Itävallasta ja Saksasta.[8] Wienin yhteistyöjärjestön, jota kutsutaan myös 2½ internationaaliksi, perustaminen lisäsi kansainvälisen työväenliikkeen hajaannusta, joka oli ilmennyt jo Zimmerwaldin kokouksessa, missä osallistujat olivat jakautuneet kahteen leiriin.[2][5] Osa puolueista perusti niin sanotun Zimmerwaldin internationaalin, osa 2½ internationaalin ja toiset liittyivät vuonna 1919 Moskovassa perustettuun Kominterniin.
Vuonna 1923 perustettiin Hampurissa laajapohjainen Sosialistinen työväen internationaali sosiaalidemokraattisten puolueiden kansainväliseksi yhteistyöjärjestöksi.[9] Nykyisin toimivista järjestöistä Sosialistinen internationaali, johon kuuluu enemmistö maailman sosiaalidemokraattisista puolueista, katsoo jatkavansa Toisen internationaalin perinteitä.
Luettelo Toiseen internationaaliin kuuluneista puolueista
↑ abcdVahteri, Antti: Työväen kansainvälinen sosialistinen järjestö. Lyhyt katsaus sen kehitysvaiheisiin, s. 34-56. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1927.
↑Tanner, Väinö: Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa, s. 390. Tammi, 1951.
