Helsingin punakaarti oli vuosina 1905–1906 ja 1917–1918 Helsingissä toiminut puolisotilaallinen järjestö, joka vuoden 1918 sisällissodan aikana oli osa Suomen kansanvaltuuskunnan armeijaa. Helsingin punakaarti sai alkunsa vuoden 1905 suurlakon yhteydessä ja lakkautettiin vajaata vuotta myöhemmin Viaporin kapinan jälkimainingeissa. Vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen seurauksena Suomen suuriruhtinaskuntaan perustettiin työväen järjestyskaarteja ja tammikuussa 1918 Helsingin työväen järjestyskaarti orgaisoitiin uudelleen Helsingin punakaartiksi. Sisällissodan alkaessa 26. tammikuuta se yhdistettiin muualla Suomessa toimineiden työväen järjestyskaartien kanssa Suomen punaiseksi kaartiksi. Helsingin punakaarti oli suurin kaikista Suomen punakaarteista. Sillä oli jäseniä noin 8 000–10 000, joka muodosti noin 10 % punaisen armeijan kokonaisvahvuudesta. Helsingin punakaartin komppaniat osallistuivat taisteluihin kaikilla sisällissodan rintamilla Pohjanlahdelta Karjalan kannakselle.

Helsingin punakaartin edeltäjä perustettiin marraskuussa 1905 suurlakon aikana, kun myös poliisit olivat yhtyneet siihen. Suurlakon keskuskomitea muodosti järjestyksenvalvojaksi lähinnä työläisistä koostuneen kansalliskaartin, jonka johtoon tuli entinen Venäjän armeijan kapteeni Johan Kock. Kaarti otti päämajakseen Senaatintorilla sijaitsevan pääpoliisiasemaan ja lähetti kaupungille aseistamattomia järjestyspatrulleja. Tämä puolestaan yllätti perustuslaillisten johtaman kaupunginvaltuuston, joka oli jo harkinnut omien poliisivoimiensa perustamista. Valtuusto yritti saada poliisilaitosta komentoonsa, mutta epäonnistutuaan tässä, se muodosti oman suojeluskaartin ylioppilaista ja polyteknillisen opiston opiskelijoista. Punakaartiksi kutsuttiin aluksi kansalliskaartin liikkuvaa osastoa, jonka päällikkönä toimi suurlakon aikana Kaarlo Luoto.^[1]

Vakavin suurlakon aikainen välikohtaus Kockin johtaman kansalliskaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin välillä tapahtui 6. marraskuuta, kun kansalliskaartin partiot kiersivät Helsingin keskustassa sulkemassa avoimina olleita kauppaliikkeitä. Eteläesplanadilla sijainneen Stockmannin rautakaupan edustalla tilanne kärjistyi käsikähmäksi. Kock oli määrännyt liikkeen suljettavaksi, koska suojeluskaartilaiset olivat käyneet hakemassa sieltä itselleen aseita. Pahemmalta vältyttiin, kun Kock käski miehensä perääntymään aseistettujen suojeluskaartilaisten edeltä. Välikohtauksen jälkeen kansalliskaarti miehitti Senaatintorin suojatakseen hallussaan ollutta pääpoliisiasemaa, jonka se pelkäsi Gösta Theslöfin miesten valtaavan. Mitään ei kuitenkaan enää tapahtunut, vaan lakko päättyi vielä samana iltapäivänä Senaatintorilla järjestetyssä kansankokouksessa, jonne Kock ja muut kansalliskaartin johtajat saapuivat yleisön hurratessa. Senaatintorilta kansalliskaartin miehet marssivat vielä Rautatientorille, jossa Kock piti miehilleen kiitospuheen ennen kaartilaisten poistumista koteihinsa ja työpaikoilleen. Kansankokouksista raportoineet porvarilehdet kutsuivat kansalliskaartia tuolloin ensimmäistä kertaa ”punaiseksi kaartiksi”.^[1]

Punakaartit ja suojeluskaartit jatkoivat toimintaansa myös suurlakon päättymisen jälkeen. Heinä–elokuun vaihteessa 1906 tapahtuneen Viaporin kapinan yhteydessa Punakaartin päällikkö Johan Kock päätti ryhtyä tukemaan Suomenlinnan merilinnoituksessa kapinoivia venäläisiä sotilaita, vaikka hänellä ei ollut hankkeelleen sosialidemokraattisen puolueen johdon suostumusta.^[2] Helsingin punakaarti teki kapinan aikana sabotaasia katkaisemalla pääradan kiskoja sekä räjäyttämällä rautatiesiltoja Helsingin pohjoispuoella. Tarkoituksena oli estää venäläisiä kuljettamasta joukkoja Helsinkiin kapinan tukahduttamista varten. 30. heinäkuuta Riihimäelle saapui A. E. Pohjantähden johtama 80 Helsingin punakaartilaisen osasto, joka yhdessä Riihimäen punakaartin miesten kanssa rikkoivat Hämeenlinnan ja Lahden suuntaan meneviä ratoja, niin ettei Viipurista saapumassa ollut venäläinen sotilasjuna päässyt Helsinkiin. Lisäksi Riihimäellä räjäytettiin Haapahuhdan rautatiesilta.^[3] Yöllä 1. elokuuta noin 150 punakaartilaista kuljetettiin laivalla Kuninkaansaareen, jossa heidän tarkoituksensa oli suojata kapinallisten selustaa.^[4]

Helsingin punakaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin väliset vihamielisyydet puolestaan leimahtivat avoimeksi väkivallaksi Viaporin kapinan viimeisenä päivänä 2. elokuuta, jolloin Kock oli julistanut Helsinkiin yleislakon. Suojeluskaartilaiset marssivat Hakaniementorille, jossa heidän aikomuksenaan oli turvata kaupungin raitiovaunuliikenteen kulku. Työläiskaupunginosaan saapuneet ylioppilaat saivat kuitenkin paikallisten asukkaiden vihat päällensä ja joutuivat väkijoukon kivittämäksi. Tämän jälkeen paikalle saapui Helsingin punakaartin miehiä sekä heitä tukenut venäläinen sotilasosasto.^[2] Syntyneessä laukaustenvaihdossa sai surmansa kuusi suojeluskaartilaista ja yksi punakaartilainen. Hetkeä myöhemmin ammuskeltiin vielä Siltasaaressa, jossa kuoli yksi mies kummaltakin osapuolelta.^[5] Välikohtaukseen liittyivät myös venäläiset kasakat, jotka väkivalloin hajottivat Hakaniementorille kokoontuneen väkijoukon.^[2] Epäonnistuneen kapinayrityksen jälkeen 68 Helsingin punakaartin jäsentä sai eri pituisia vankeustuomioita. Pahemmilta rangaistuksilta he välttyivät, koska tulivat tuomituiksi suomalaisessa siviilioikeudessa.^[4]

Mellakassa kuolleiden punakaartilaiset hautajaisista muodostui suuri poliittinen mielenosoitus, johon osallistui myös runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia. Välikohtauksen seurauksena Suomen senaatti päätti kieltää molemmat kaartit jo 4. elokuuta pitämässään istunnossa. Sosialidemokraattinen puolue puolestaan lakkautti punakaartit oma-aloitteisesti Oulussa elokuun lopussa järjestetyssä puoluekokouksessa kiivaan keskustelun jälkeen.^[6] Helsingin punakaartin edustajana kokouksessa oli Jussi Tuominen, joka kannatti lakkauttamista myös itse. Hän kuitenkin vaati, että kokous myöntäisi punakaartien tehneen suuren palveluksen työväenasialle.^[7]

Vuonna 1917 Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen järjestysvalta romahti myös Suomen suuriruhtinaskunnassa, jonka seurauksena keväästä lähtien perustettiin eri puolille maata työväen järjestyskaarteja. Niiden tehtävänä oli pelkästään järjestyksen ylläpito ja työläisten suojeleminen lakkojen aikana, eikä kaarteilla tuossa vaiheessa ollut mitään vallankuomouksellisia pyrkimyksiä.^[8] 12. toukokuuta Helsingin Kaisaniemessä pidettiin eri puolilta maata saapuneiden entisten punakaartilaisten kokous, jonka tarkoituksena oli perustaa vuosina 1905–1906 toimineet punakaartit uudelleen. Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta sekä sosialidemokraattinen puolue kuitenkin suhtautuivat kielteisesti hankkeeseen.^[9] Järjestyskaartit jatkoivat toimintaansa edelleen läpi kesän ja 3. syyskuuta Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti perustaa Sosiaalidemokraattisen puolueen järjestysmiehet -nimisen organisaation. Se erosi merkittäväsi kevään ja kesän tilapäisistä järjestyskaarteista julistautumalla avoimesti suojeluskuntien vastapuoleksi. Lisäksi järjestöllä oli sosialidemokraattisen puolueen tuki. 20. lokakuuta kokoontunut Suomen Ammattijärjestön kokous antoi kaarteille virallisen aseman ja samalla organisaation nimeksi tuli Suomen työväen järjestyskaarti.^[8]

Marraskuun 1917 puolivälissä alkaneen yleislakon aikana Helsingin työväen järjestyskaarti valvoi järjestystä pääkaupungissa. Se oli pääosin aseistamaton, ainoastaan kaartin radikaaleimmalla osalla oli hallussaan pari-kolmekymmentä venäläiseltä sotaväeltä saatua kivääriä. Lakon aikana Helsingissä nähtiin väkivaltaisia yhteenottoja työväen järjestyskaartin ja suojeluskuntalaisten välillä. Lisäksi kaarti vangitsi lyhytaikaisesti noin 200 johtavaa porvariston edustajaa, joukossa muun muassa Uudenmaan läänin kuverööri Bruno Jalander, joka pysyi vangittuna sisällissotaa asti.^[8] Järjestyskaartit miehittivät Helsingissä myös useita keskeisiä paikkoja, kuten Senaatintalon ja Säätytalon sekä ravintola Kaivohuoneen, jonka tiloissa oli syyskuusta asti pitänyt majaa porvarillinen poliisikoulutusosasto.^[10] Helsingin järjestyskaartin päällikkönä toimi aluksi Oskar Rantala, jonka tilalle yleislakon yhteydessä tuli maalari Kustaa Salminen. Hän kertoi myöhemmin erottaneensa kaartista lakon aikana noin 200 rettelöitsijänä pitämäänsä jäsentä. Kaartin päämaja toimi Kaivohuoneella, kunnes venäläinen sotaväki yleislakon jälkeen takavarikoi siellä sijainneen asevaraston.^[11]

Yleislakon aikaisista väkivaltaisuuksista merkittävin tapahtui Porvoossa, jonne porvarienemmistöinen senaatti oli aikaisemmin samana syksynä perustanut oman poliisikoulun. Se oli tarkoitettu ainoastaan porvaristolle, eikä työväenjärjestöjen jäseniä hyväksytty mukaan kurssille. Leonard Nikanderin johtama Helsingin työväen järjestyskaartin 350 miehen osasto hyökkäsi 17. marraskuuta Saksanniemen poliisikouluun ja valtasi sen. Poliisikurssin oppilaat joutuivat pakenemaan ja kaksi opettajana toiminutta entistä poliisia sai surmansa.^[11]

Yhteiskunnallisen tilanteen edelleen kärjistyttyä Suomen itsenäistymisen jälkeen organisoitiin Helsingin työväen järjestyskaarti 6. tammikuuta 1918 uudelleen ja siitä muodostettiin Helsingin punakaarti. Se valtasi päämajakseen entisen kenraalikuvernöörin talon, jota pietarilaisen esikuvansa mukaan ryhdyttiin kutsumaan Smolnaksi. Valtaus oli yksi syistä, jonka vuoksi porvarienenmmistöinen eduskunta julisti 25. tammikuuta suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi. Tämä puolestaan katsottiin työväenliikkeen taholta avoimeksi sodanjulistukseksi, johon seuraavana iltana vastattiin julistamalla vallankumous alkaneeksi. Muualla maassa toimineet työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistettiin Suomen punaiseksi kaartiksi, josta tuli työväenjärjestöjen ja sosialidemokraattisen puolueen armeija.^[8] Helsingin punakaarti varustautui venäläisiltä saaduilla aseilla, jonka jälkeen se miehitti pääkaupungin keskeiset rakennukset varhain aamulla 28. tammikuuta. Merkittävimmät porvarpoliitikot sekä pääosa suojeluskuntalaisista pakeni kaupungista, joka jäi nyt punaisten haltuun.^[12]

Sodan jälkeen valkoisten tiedusteluosasto keräsi tietoja Helsingin punakaartista ja laski siihen kuuluneen divisioonan verran miehiä eli noin 8 000 miestä, mutta siihen saattoi kuulua jopa 10 000 miestä ja naista.^[11] Ne muodostivat viisi rykmenttiä, joihin kuului useita pataljoonia, mutta käytännössä suurin toiminut yksikkö oli komppania. Sen riveissä taistelivat muun muassa suutarien, räätälien, putkimiesten, peltiseppien ja kivimiesten komppaniat.^[13] Lisäksi oma komppaniansa oli urheiluseura Helsingin Jyryllä, jonka miehet muodostivat yhden punaisten eliittijoukoista.^[14] Helsingin punakaartin osana toiminut Helsingin naiskaarti oli sodan suurin naiskaarti, johon kuului 466 naista.^[15] Lisäksi satoja naisia oli tavallisten komppanioiden mukana huoltotehtävissä. Muita tunnettuja Helsingin punakaartin komppanioita olivat muun muassa A-komppania sekä niin sanottu Portun pataljoona.^[11] Suomen punaisen kaartin sekavaksi luonnehditussa organisaatiossa korkeimmalla oli Helsingin punakaartin yleisesikunta, joille muiden punakaartien yleisesikunnat ja esikunnat sekä piiriesikunnat vastasivat toiminnastaan.^[13]

Helmikuun alussa Helsingin punakaartin miehiä saapui Kustaa Salmisen johdolla Porvooseen. Paikallisella Seurahuoneella pidetyssä kokouksessa perustettiin 8. helmikuuta Helsingin punakaartin A-komppania, josta tuli yksi punaisten eliittijoukoista. Se oli erityinen iskujoukko, johon liittyi vapaaehtoisia muista Helsingin punakaartin komppanioista. A-komppanian päälliköksi valittiin Aksel Aarre. Punakaartilaiset majoittuivat August Eklöf Ab:n tehtaaseen, josta käsin se puhdisti Itä-Uudenmaan rannikkoa siellä majailleista valkoisista yhdessä Kymenlaakson alueen punakaartien kanssa. Tunnetuin valkoisten kanssa käyty yhteenotto oli Pellingin taistelu 11. helmikuuta.^[11] Helmikuun lopussa Helsingin punakaartin komppanioita osallistui Kirkkonummen taisteluun, jonka aikana paikallista suojeluskuntaa piiritettiin neljän päivän ajan Sigurdsin kylässä, kunnes nämä antautuivat 25. helmikuuta.^[16]

Muiden Helsingin punakaartilaisten palattua pääkaupunkiin 13. helmikuuta, jäi A-komppania vielä Porvooseen helmikuun loppuun saakka, kunnes se lyhyen kotiloman jälkeen siirrettiin Satakunnan rintamalle maaliskuun alussa. Noormarkun ruukkiin majoittunut A-komppania osallistui ainakin Ahlaisten ja Pomarkun taisteluihin. Lisäksi se tunnetaan 10. maaliskuuta tapahtuneesta Koliahteen joukkomurhasta, jolloin Noormarkun ja Porin välisellä maantiellä ammuttiin 16 pakoon yrittänyttä A. Ahlström Osakeyhtiön pääkonttorin johtohenkilöä ja muuta virkailijaa.^[11] Myöhemmin A-komppania siirtyi Hämeen rintamalle eli punaisten niin sanotulle pohjoiselle rintamalle Pohjois-Hämeeseen. Siellä ne olivat mukana Vilppulan rintamalla ja osallistuivat myös Ruoveden, Länkipohjan, Oriveden, Tampereen ja Lempäälän taisteluihin.

A-komppanian ohella toinen tunnettu osasto oli III rykmentin 1. pataljoona eli niin sanottu Portun pataljoona, joka oli koostui pääosin Katajanokan sotasataman ja telakan työläisistä. Nimensä se sai sataman venäläisen nimen Sveaborgski Port mukaan. Pataljoona muodosti Helsingin punakaartin ydinjoukon, joka piti omaa esikuntaansa punakaartin päämajana toimineessa Smolnassa. Sen päällikkö oli viilari Juho Virolainen, joka haavoittui Ruovedellä käydyssä Väärinmajan taistelussa.^[11] Portun pataljoona taisteli helmikuun lopussa muun muassa Vilppulan rintamalla^[17] sekä hieman myöhemmin Karjalan rintamalla. Se otti osaa myös Joutsenon taisteluihin, jonne pataljoonan III ja IV komppania saapuivat 7. maaliskuuta.^[18] Helsinkiläiset osallistuivat Karjalan kannaksella myös Antrean taisteluihin sekä viimeisenä Viipurin taisteluun huhtikuun lopussa. Antrean taisteluihin osallistui muun muassa urheilijoista koottu Jyryn komppania, joka saapui Kavantsaareen maaliskuun alkupuolella.^[19] Voimistelija Hjalmar Marttisen johdolla komppania teki valkoisia vastaan uhkarohkeita hyökkäyksiä ja tappiot muodostuivat suuriksi. Karjalaan lähteneistä 130 jyryläisesta 52 kaatui tai haavoittui. Huhtikuun alussa 68 Jyryn komppanian miestä jatkoi Karjalasta Lempäälän–Vesilahden taisteluihin, josta he vetäytyivät Lahden seudulle ja taistelivat saksalaisia vastaan ennen antautumistaan 1. toukokuuta.^[20] Savon rintamalla Helsingin punakaartin yksiköitä taisteli ainakin Mouhun, Voikosken ja Heinolan taisteluissa.

Saksan Itämeren-divisioonan 4. huhtikuuta tekemän maihinnousun jälkeen he etenivät kohti Helsinkiä. Kaupungista käydyn taistelun aikana 11.–13. huhtikuuta Helsinkiä oli puolustamassa lähinnä vähäistä taistelukokemusta omaavia reservejä, koska Helsingin punakaartin varsinaiset taistelujoukot olivat Hämeen rintamalla torjumassa valkoisten yleishyökkäystä.^[21] Pääkaupungin ympäristössä käytyihin taisteluihin osallistui myös runsaasti Helsingin esikaupunkien ja ympäröivien maalaiskuntien punakaartilaisia. Helsingin taistelussa oli mukana myös Helsingin naiskaarti, joka tarinoiden mukaan kävi kiivasta puolustustaistelua Vesilinnanmäellä, mutta koska naiskaartin tappiot jäivät koko Helsingin taistelun aikana pieniksi, ovat kertomukset todennäköisesti liioiteltuja.^[22] Helsingin puolustuksen murruttua noin 4 000, toisten lähteiden mukaan jopa 8 000, punakaartilaista antautui, jonka jälkeen heidät siirrettiin Suomenlinnan vankileirille. Punaisia sijoitettiin Suomenlinnan lisäksi myös Santahaminan ja Isosaaren vankileireille sekä Katajanokan vankilaan, jonne siirrettiin vankeja myös muualta Etelä-Suomesta. Seuraavien kuukausien aikana Helsingin vankileirien 13 000 vangista lähes 1 500 kuoli teloituksiin, tauteihin tai nälkään.

Sisällissodan aikana kaatui ainakin 600–700 Helsingin punakaartin miestä.^[23] Rintamilla kaatuneita kuljetettiin mahdollisuuksien mukaan Helsinkiin ja haudattiin juhlallisin menoin Töölössä sijaitsevalle Mäntymäelle helmikuun puolivälin ja huhtikuun alun välisenä aikana.^[24] Yhteensä Mäntymäelle haudattiin 146 punakaartilaista, 10 venäläistä sekä yksi virolainen ja yksi Pietarin suomalaisen punakaartin jäsen. Helsingin valtauksen jälkeen kaduilta löytyneet punakaartilaisten ruumiit kerättiin Koleraparakeille, josta omaiset saivat hakea perheenjäsenensä. Noutamatta jääneet haudattiin Malmin hautausmaalle joukkohautaan, jonne myös Mäntymäelle haudatut siirrettiin kesäkuuhun mennessä. Yhteensä Malmille on haudattu 458 punakaartilaista, lisäksi muualle Helsingin alueelle on haudattu vielä noin 150 punaista, joista osa on kuitenkin ulkopaikkakuntalaisia.^[25]

I rykmentti

• päällikkö Fredrik Edvard Johansson
• 1. pataljoona, komentaja Mäkinen
• 2. pataljoona, komentajat Juho Airaksinen ja Juho Kovanen
• 3. pataljoona, komentajat Erik Johan Leivo ja myöhemmin Juho Airaksinen
• 4. pataljoona, komentaja Anders Hilden

II rykmentti

• päällikkö Karl Salmenoksa
• 1. pataljoona, komentajat Oskar Haimila, Oskar Viklund ja Otto Salmela
• 2. pataljoona, komentaja Gideon Lund
• 3. pataljoona, komentajat Karl Virtanen ja Halinen
• 4. pataljoona, komentaja A. Hämäläinen

III rykmentti

• päällikköinä Oskar Rantala ja Hugo Ekholm
• 1. pataljoona (Portun pataljoona), komentajat Juho Virolainen, Bruno Rissanen ja J. Pennanen
• 2. pataljoona, komentaja Kalle Manninen
• 3. pataljoona, komentaja Evert Stenroos
• 4. pataljoona, komentaja O. Ström

IV rykmentti

• päällikkö Viktor Mäkinen
• 1. pataljoona, komentaja Viktor Mäkinen
• 2. pataljoona, komentaja August Aarnio
• 3. pataljoona, komentaja V. Manninen
• 4. pataljoona, komentaja tuntematon

V rykmentti

• 1. pataljoona, komentaja Kauko Messulin
• 2. pataljoona, komentaja tuntematon

• Helsingin työväen punaisen kaartin kokoonpano. Helsinki: Pääesikunnan Tiedusteluosasto, 1918.
• Hoppu, Tuomas: ”Helsingin punakaarti – johto ja organisaatio”, Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918, s. 170–191. Helsinki: Gummerus, 2010. ISBN 978-951-24008-6-7