Santahaminan vankileirin perustivat saksalaiset huhtikuussa 1918, kun he olivat Helsingin valtauksen jälkeen ottaneet saaren tukikohdakseen.[3] Aluksi Santahaminassa säilytettiin noin kahtatuhatta miesvankia, jotka siirrettiin toukokuussa Suomenlinnan ja Tammisaaren leireille saksalaisten tarvittua saaren rakennuksia omiin tarpeisiinsa.[4]
Kesäkuun aikana saarelle tuotiin tuhatkunta naisvankia Etelä-Suomen eri vankileireiltä. Heidän mukanaan saapui myös paljon pieniä lapsia.[4] Suurin osa Santahaminan naisvangeista oli 15–20-vuotiaita,[3] joista osa oli raskaana. Olosuhteet saarella olivat karut, vangit joutuivat asumaan kahdessa ahtaassa ja kalustamattomassa kasarmirakennuksessa.[5] Elo–syyskuun vaihteessa vankeja oli jäljellä enää 250, jolloin loput siirrettiin Suomenlinnaan ja vankileiri suljettiin.[4]
Kuolleiden vankien lukumäärä
Yhteensä Helsingin kolmella eri leirillä olleesta 13 000 vangista menehtyi huhtikuun 1918 ja maaliskuun 1919 välillä teloituksiin, nälkään tai kulkutauteihin noin 1 500.[6]Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan heitä on 1 468,[7]Helsingin lääninvankilan saarnaajan Johannes Kunilan vuonna 1919 laatimassa listassa puolestaan on 1 410 nimeä.[8]
Kunilan listassa on Santahaminassa merkitty kuolleeksi vain 13 vankia, kun Suomenlinnassa heitä oli yli tuhat ja Isosaaressa vajaat 300. Suuri ero saattaa selittyä sillä, että saarella olleet naiset paimensivat karjaa sekä työskentelivät juuresmailla ja pystyivät näin ollen hyödyntämään niiden antamaa ravintoa. He eivät kuolleet nälkään ja olivat myös vastustuskykyisempiä kulkutauteja vastaan kuin muilla saarilla olleet pahasti aliravitut vangit.[3]
Joukkohauta
Kirjailija Algoth Untolan hautaus Santahaminassa toukokuussa 1918.
Helsingin vankileireillä kuolleista suurin osa on haudattu Santahaminaan, koska kallioisille Suomenlinnan ja Isosaaren saarille oli vaikea kaivaa.[1] Hautaukset suoritettiin saaren keskiosassa olevalle hiekkatasangolle, jota nykyään kutsutaan Saharaksi. Aluksi vainajat laskettiin arkuissa venäläisten kaivamaan juoksuhautaan ja sen korsurakenteisiin. Niiden täytyttyä arkkuja haudattiin päällekkäin kolmekerroksisiin riveihin. Näiden rivihautojen yhteispituus oli noin 300 metriä. Hautauksia jatkettiin aina maaliskuuhun 1919 saakka, jolloin Suomenlinnan vankileiri suljettiin. Joitakin kymmeniä vankileireillä kuolleita luovutettiin omaisille, jotka hautasivat vainajat kotiseudulleen.[3]
Samaa Santahaminan keskiosassa sijaitsevaa aluetta oli käytetty joukkohautana jo aikaisemminkin. Paikalle oli haudattu satoja vuoden 1906 Viaporin kapinan aikana kuolleita venäläisiä sekä joitakin kymmeniä samassa yhteydessä kaatuneita suomalaisia punakaartilaisia.[3] 1920-luvun alussa alue piti kunnostaa hautausmaaksi, mutta se pysyi pitkään hoitamattomana. Joukkohaudan päällä oli vuosikymmenen puolivälissä jopa Uudenmaan rykmentin sikala, joka kuitenkin siirrettiin pois asian tultua ilmi. Punavankien lisäksi saarelle haudattiin 69 Isosaaressa kuollutta venäläistä. Santahaminan joukkohaudassa oli myös kirjailija Algot Untolan jäännökset, jotka siirrettiin Hietaniemen hautausmaalle vuonna 1939.[1]
Muistomerkki
Helsingin Entiset Punakaartilaiset ry pystytti vuonna 1949 paikalle maalari Uuno F. Inkisen suunnitteleman muistomerkin, jonka on tehnyt kiviveistäjä Jorma Silfsten.[9] Luvan muistomerkin pystyttämiseen varuskunnan alueelle antoi silloinen puolustusministeri Emil Skog, joka oli entinen punakaartilainen ja ollut itsekin vankina Suomenlinnan vankileirillä. Skog osallistui muistomerkin paljastustilaisuuteen 18. syyskuuta 1949.[10] Joukkohauta ja muistomerkki sijaitsevat suljetulla sotilasalueella.[1] Sama järjestö tilasi Inkiseltä myös 1951 pystytetyn Tammisaaren vankileirin muistomerkin. Entiset punakaartilaiset ry:n lopetettua toimintansa vuonna 1984 muistomerkin omistus siirtyi Suomen Kommunistisen Puolueen ja 1990 edelleen Vasemmistoliiton Helsingin osastolle. Helsingin Vasemmistoliitto tarjoutui vuonna 2008 lahjoittamaan muistomerkin Helsingin kaupungille päästäkseen sen ylläpitokustannuksista.[11][12]
Vuonna 2013 tehtiin Helsingin kaupunginvaltuustolle aloite, että muistomerkin yhteyteen saataisiin kaikkien Santahaminaan haudattujen nimet.[13]
↑Jarmo Nieminen: ”Santahaminan punavankihautausmaan muistaminen 1918–2015”, s. 396–398 teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917–1918 (toim. Jarmo Nieminen). Gummerus, Helsinki 2015.
