Karjalan rintama oli silloisen Viipurin läänin alueelle muodostunut Suomen sisällissodanrintama. Punaiset kutsuivat sitä nimellä ”itäinen rintama”, mutta myöhempään käyttöön on yleistynyt valkoisten käyttämä nimitys. Karjalan rintama on myöhemmässä tutkimuksessa jaettu vielä neljään eri osaan eli Joutsenon, Antrean, Keski-Kannaksen ja Raudun rintamalohkoihin. Suurimmat taistelut käytiin Antrean ja Raudun rintamilla, joista jälkimmäiseen osallistui myös runsaasti punaisten puolella taistelleita venäläisiä joukkoja. Merkittävä sotatoimi oli myös valkoisten tekemä Viipurin valtaus.[1]
Karjalan rintama oli Hämeen rintaman ohella sisällissodan merkittävin näyttämö, jossa myös miestappiot olivat suuria. Sen taisteluissa kaatui noin 1 300 valkoista, 1 100 punaista ja 500 venäläistä eli 34 prosenttia sodan kaikista kaatuneista.[2]
Punaisten tarkoituksena oli vallata tärkeä Antrean risteysasema, mutta neljältä eri suunnalta käynnistynyt hyökkäys pysähtyi jo muutaman paivän kuluttua, jonka jälkeen kaikilla rintamalohkoilla käytiin usean viikon ajan lähinnä asemasotaa. Venäläisten kiinnostuksen Karjalan rintaman tapahtumiin selitti Pietarin ja Hiitolan välinen rautatie, jonka kautta tapahtuvaa valkoisten ja saksalaisten hyökkäystä he pelkäsivät. Helmikuisen suurhyökkäyksensä epäonnistuttua, punaiset hyökkäsivät Karjalassa aktiivisesti vielä maaliskuun loppupuolella. Tuolloin heidän tarkoituksenaan oli sitoa valkoisten joukkoja, ettei niitä lähetettäisi Hämeen rintamalle Tampereen taisteluun.[3]
Valkoiset puolelta taisteluihin osallistui Itäarmeijaan kuulunut Karjalan ryhmä, josta käytettiin myös nimitystä Karjalan armeijakunta. Suojeluskuntalaisten lisäksi sen joukoissa oli myös asevelvollisia. Kun jääkärien pääryhmä saapui Suomeen 25. helmikuuta, he ottivat pian komentoonsa koko Karjalan rintaman ja syrjäyttivät valkoisten joukkoja siihen asti johtaneet Venäjän armeijassa koulutuksensa saaneet upseerit lähes kokonaan. Yhteensä jääkäreitä vaikutti Karjalassa noin 30. Karjalan ryhmän komentajana toimi aluksi eversti Herman Wärnhjelm, kunnes hänen tilalleen 12. helmikuuta tuli jääkärieverstiluutnantti Aarne Sihvo. Maaliskuun puolivälissä Sihvo jakoi joukkonsa kolmeksi rykmentiksi. Imatraa puolustaneen Karjalan 3. rykmentin päällikkö oli jääkärivänrikki Kalle Kuokkanen, jota seurasivat ratsumestari Aito Husso ja jääkäri Armas Ståhlberg. Antrean suunnalla toimi Karjalan 2. rykmentti, jota johtivat ratsumestari Oskar Kuula ja myöhemmin 3. rykmentistä siirtynyt vänrikki Kalle Kuokkanen. Raudussa taistelleen Karjalan 3. rykmentin päällikkö oli ratsumestari Georg Elfvengren.[3]
Punaiset
Punaisten itäisen rintamana komentajana toimi Helsingin punakaartin 3. rykmentin päällikkö Oskar Rantala, jonka rinnalle sodan viimeisinä päivinä tuli Viipurin puolustusta johtamaan myös Edvard Gylling. Rintamalla taisteli Viipurin läänin alueelta koottujen punakaartien lisäksi Helsingin punakaartin ja Pietarin suomalaisen punakaartin osastoja sekä Suomeen sijoitettuja venäläisiä sotilaita ja Pietarista saapuneita bolševikkivallankumouksellisia. Venäläisten osuus Karjalan rintamalla oli huomattavasti suurempi kuin millään muulla sisällissodan rintamalla.[4]
Punaisten hyökkäyssuunnitelmat
Pietarin suomalaisen punakaartin sotilaita odottamassa kuljetusta rintamalle.
Karjalasta muodostui helmikuussa punaisten päätoiminta-alue ennen Hämeen rintamalla alkaneita laajoja taisteluita. Viipurissa päämajaansa pitänyt punaisten itäisen rintaman esikunta toimi erillään muista esikunnista ja oli käytännössä kokonaan itsenäinen. Lisäksi se oli läheisessä yhteistyössä Pietarin vallankumouksellisten bolševikkien kanssa. Punaisten ensimmäisen 9.–15. helmikuuta tehdyn hyökkäyksen tarkoituksena oli ottaa haltuun niin sanottu Vuoksen linja, joka ulottui Saimaan rannalta Imatran Vuoksenniskasta Antrean ja Räisälän kautta aina Laatokan rannalla sijainneeseen Käkisalmeen saakka. Näin punaiset olisivat saaneet turvattua heille elintärkeän Pietarin radan. Päähyökkäys oli suunniteltu Viipurista Antreaan johtavan rautatien suunnassa kohti Antrean asemaa. Lappeenrannan punakaartin piti tukea hyökkäystä Joutsenon suunnalla ja samalla sitoa valkoisten joukkoja. Punaiset eivät kuitenkaan onnistuneet etenemään tavoitteeseensa, vaan hyökkäys pysähtyi lännessä Joutsenon ja Imatran välille ja idässä jo ennen Antreaa.[5]
Punaisten yleishyökkäyksen alettua 21. helmikuuta, he yrittivät uutta iskua Antreaan noin 4 000 miehen voimin. Samalla hyökkäysrintamaa levennettiin itään, niin että hyökkäys tapahtui nyt neljänä tuhannen miehen osastona. 1. osasto hyökkäsi Raasulista kohti Kiviniemeä ja 2. osaston tarkoituksena oli edetä Kivennavalta ja Perkjärveltä kohti Oravanniemeä ja Pölläkkälää. Tavoitteensa saavutettuaan niiden piti yhtyä ja jatkaa kohti Antreaa, missä joukot edelleen yhtyisivät pääryhmänä toimineeseen 3. osastoon. Noin 2 000 punakaartilaisesta ja 2 000 venäläisestä koostuneen ryhmän oli tarkoitus vallata Antrean asema ja sen jälkeen suunnata Hiitolaan yhteistoiminnassa Lappeenrannasta etenevän 4. osaston kanssa. Lappeenrannan ryhmän tarkoitus oli hyökätä Jääsken kautta Imatralle ja sitoa siellä olevat valkoisten joukot.[5]
Yleishyökkäyksen piti alkaa kaikkialla samaan aikaan, mutta jokainen osasto aloitti etenemisen eri päivänä. Raasulin ryhmä hyökkäsi 21. helmikuuta kohti Rautua, mutta sai vallatua vain rautatieaseman, jonne rintama pysähtyi kaksi päivää myöhemmin. Heikki Kaljusen johtama 2. osasto aloitti oman hyökkäyksensä 25. helmikuuta. Kahden vuorokauden kuluttua se pysähtyi Valkjärvelle ja Mälkölään, jossa oli vastassa noin 350 valkoisen muodostama puolustuslinja. Päähyökkäys Antreaan pääsi alkuun 26. helmikuuta ja Lappeenrannan suunnalla hyökkäys käynnistyi vasta kaksi päivää myöhemmin. Punaisten pääesikunta antoi samaan aikaan määräyksen yleishyökkäyksen pysäyttämisestä, mutta Viipurin esikunta jatkoi siitä huolimatta sotatoimia aina maaliskuun 4. päivään saakka. Hyökkäys oli tuolloin joka puolella pysähtynyt valkoisten puolustusasemiin ja rintamalinja muodostunut. Tämän jälkeen sotatoimet jatkuivat aina huhtikuulle saakka lähinnä asemasotana, satunnaisia molempien osapuolten tekemiä pienempiä hyökkäysiä lukuun ottamatta. Punaisten pääesikunnassa laadittiin suunnitelma uudesta 8. maaliskuuta alkaneesta yleishyökkäyksestä, mutta Karjalan rintamalle sillä ei ollut käytännön vaikutusta, koska sotatoimet olivat jatkuneet koko ajan. Uusi suunnitelma jaettiin sellaisenaan eri osastoille, jotka toimivat oman harkintansa mukaan ilman Viipurin esikunnan yhtenäisiä käskyjä. Osa punaisten joukoista teki uusia hyökkäyksiä, osan järjestäytyessä puolustusasemiin.[5]
Sotatoimet
Joutsenon rintama
Valkoisten Karjalan ryhmän komentaja Aarne Sihvo Raudun asemalla.
Lappeenrannan ympäristössä punaisten tarkoituksena oli edetä pohjoiseen Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Joutsenon suuntaan. Viki Ripatin johtama Lappeenrannan punakaarti hyökkäsi 8. helmikuuta noin tuhannen miehen voimin Joutsenoon ja valtasi paikkakunnan ilman vastarintaa. Tämän jälkeen heidän piti punaisten ylipäällikön Ali Aaltosen laatiman suunnitelman mukaan edetä Vuoksen pohjoisrantaa pitkin Imatran, Jääsken ja Antrean kautta Räisälään ja sieltä edelleen Käkisalmeen. 13. helmikuuta alkanut hyökkäys kuitenkin pysähtyi jo samana päivänä neljän kilometrin päässä Imatralta Korvenkylässä, jossa käydyn kolmituntisen taistelun jälkeen Ripatti päätti hämärän tultua vetää 130 miehen osastonsa takaisin. Seuraavana päivänä valkoiset hyökkäsivät Joutsenoon, jossa heidän parin tunnin tykkitulituksensa pakotti punaiset perääntymään Lappeenrannan suuntaan aina Lauritsalaan saakka.[6]
Tämän jälkeen Joutseno ei ollut seuraavaan pariin viikkoon kummankaan osa hallinnassa, kunnes punaiset aloittivat uuden hyökkäyksen 26. helmikuuta. Hyökkäykseen osallistui kaikkiaan yli 1 000 miestä, joilla oli mukanaan Viipurista saadut kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Joutseno vallattiin jälleen ilman vastarintaa. Seuraavaksi Ripatti sai Viipurin esikunnalta käskyn jättää paikkakunnalle varmistukseksi sata miestä ja suunnata pääjoukkonsa kanssa Ravattilan ja Penttilän kylien kautta Jääskeen. Hänen johtamansa Joutsenon rintaman esikunta antoi tehtävän kuitenkin edelleen näyttelijä Jalmari Parikan johtamalle osastolle, johon kuului 200 Vuoksenlaakson ja 250 Lappeenrannan punakaartilaista. Parikan osasto valtasi Penttilän kylän 28. helmikuuta ja eteni sen jälkeen 2. maaliskuuta kohti Jääskeä ja Ensoa, jonne osasto oli juuri tekemässä läpimurtoa, kun ylipäällikkö Eero Haapalainen komensi joukot saarroksiin jäämisen välttämiseksi takaisin. Sodan alettua Savon rintamalle lähteneet Lappeenrannan suojeluskuntalaiset puolestaan palasivat maaliskuun alussa kotiseudulleen ja osallistuivat muun muassa 4. maaliskuuta Penttilässä taisteluun Parikan johtama osastoa vastaan.[6]
Lappeenrannan naiskaartin jäseniä.
Rintama vakiintui näin linjalle Pulpin tehdas–Hiidenmäki–Ravattila–Nevala. Punaiset suunnittelivat 10. maaliskuuta uutta yleishyökkäystä, mutta Lappeenrannan punakaarti kieltäytyi osallistumasta, oltuaan tyytymätön Viipurin esikunnan päätöksiin joukkojensiirroista. Erimielisyydet johtivat myös Viki Ripatin syrjäyttämiseen, jonka jälkeen hänen tilalleen tuli Antreassa taistelleen Helsingin punakaartin 1. rykmentin 2. pataljoonan komentaja Juho Airaksinen. Hänen johdollaan punaiset hyökkäsivät 20. maaliskuuta kohti Imatraa. Tavoitteena oli Karjalan radan katkaiseminen Antreassa, mutta hyökkäys epäonnistui ja joukot palasivat jälleen Joutsenoon. Airaksisen tilalle päälliköksi määrättiin Tainionkoskelta kotoisin ollut Henrik Suhonen ja hänen haavoittumisensa jälkeen viikon kuluttua Walfrid Jalo.[6]
Valkoiset aloittivat oman hyökkäyksensä 5. huhtikuuta. He kiersivät Jänhiälän kylässä asemiaan pitäneen Viki Ripatin ryhmän ja katkaisivat osaston tieyhteyden Joutsenoon. Lappeenrannasta lähetettiin sadan vapautetun vangin muodostama komppania, joka onnistui raskaiden tappioiden jälkeen pakottamaan valkoiset vetäytymään Jänhälästä ammutun tykistötulen avustamana. Joukot kuitenkin päätettiin hieman myöhemmin vetää alueelta, koska uhka niiden saartamiseen oli edelleen ilmeinen. 10. huhtikuuta valkoiset aloittivat kahdeksan komppanian voimin suurhyökkäyksen ja punaiset joutuivat vetäytymään rintaman itäpäästä Ravattilasta Saimaan kanavalle saakka. Joutsenon rintaman viimeinen taistelu käytiin neljä päivää myöhemmin, jolloin punaiset onnistuivat pitämään hallussaan kirkonkylän. Ripatti kävi Viipurin esikunnassa vaatimassa 3 000 miehen lisävoimia, mutta lopulta 24. huhtikuuta Henrik Suhonen määräsi joukot puolustamaan Viipuria. Joutsenon ja Taipalsaaren rintamilla olleet noin 1 300 miestä irrottautuivat asemistaan 24.–25. huhtikuuta välisenä yönä ja marssivat Lappeenrantaan. Seuraavaan iltapäivään mennessä heidät siirrettiin junalla Viipuriin, jossa taistelu kaupungin hallinnasta oli käynnistynyt jo edellisenä päivänä.[6]
Karjalan kannaksen päärintamaksi muodostui niin sanottu Antrean rintama, jonka suurimmat taistelut käyteen Jääsken pitäjän Ahvolassa. Antrea oli strategisesti tärkeä risteysasema, jossa kohtasivat Viipurista Antrean ja Sortavalan kautta Joensuuhun johtanut Karjalan rata sekä Imatran ja Antrean välinen Vuoksenniskan rata. Helmikuun lopulla käynnistyneen punaisten yleishyökkäyksern tarkoituksena oli vallata Antrea, jonka jälkeen he olisivat päässeet etenemään Sortavalaan ja sieltä edelleen Joensuuhun päin kohti valkoisten Savon rintaman selustaa. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi jo muutaman päivän kuluttua, kun punaiset eivät pystyneet murtautumaan valkoisten puolustusasemien läpi Ahvolan ja Hannilan kylissä, jotka sijaitsivat noin 10 kilometriä Antrean eteläpuolella. Niiden lisäksi kovia taisteluja käytiin myös Hannilan eteläpuolella Kavantsaaressa. Tämän jälkeen alueella käytiin noin kolmen viikon ajan asemasotaa, kunnes punaiset aloittivat uuden suurhyökkäyksen 22. maaliskuuta. Huhtikuun alussa valkoiset puolestaan aloittivat oman suurhyökkäyksensä ja punaiset vetäytyivät nopeasti puolustamaan Viipuria. Sisällissodan oloissa pitkän asemasotavaiheen vuoksi Antrean rintaman taistelut saivat lisänimen ”Suomen Verdun”, hieman aikaisemmin ensimmäisen maailmansodan aikana käydyn Verdunin taistelun mukaan.[7]
Antrean rintamalinjaan yhtyivät myös Kannaksen keskiosan rintamat. Yhdessä ne muodostivat noin 75 km pitkän aina Neuvosto-Venäjän rajalle saakka ulottuneen rintamalinjan, jonka eteläpuolella oli punaisille elintärkeä Viipurin ja Pietarin välinen rautatie. Rintamalinja kulki Ahvolasta ja Hannilasta Heinjoen, Muolaan ja Valkjärven kautta rajalle KivennavanLipolaan.[7]
Antrean rintamalla taisteli yhteensä noin 1 500 valkoista ja jopa 4 000 punaista. Molempien tappiot olivat kaatuneina noin 300 miestä. Rintama oli erittäin tärkeä kummallekin osapuolelle. Valkoisten täydennysoukkoihin kuului muun muassa Vöyrin sotakoulusta valmistuneita aliupseereita ja myös valkoisen armeijan johtaja Mannerheim vieraili Antreassa kahdesti.[7] Punaiset puolestaan lähettivät rintamalle Viipurin ja Kannaksen punakaartien lisäksi muun muassa Helsingin punakaartin valiojoukkoja, kuten työläisurheilijoista kootun Jyryn komppanian.[8]
Kannaksen itäosassa Venäjän rajan tuntumassa sijainnut Rautu oli punaisille tärkeä, koska sen kautta kulki osittain vielä keskeneräinen Pietari–Hiitola-rata. Rautatie kiinnosti myös venäläisiä bolševikkeja, koska he pelkäsivät valkoisten ja heidän kanssaan yhteistyössä olleiden saksalaisten yrittävän sitä pitkin hyökkäystä Pietariin.[4] Valkoisten puolella taisteli aluksi ainoastaan vajaat 400 paikallista suojeluskuntalaisia, kunnes maaliskuun puolivälissä Rautuun saapui Georg Elfvengrenin johtama Karjalan armeijakunnan 1. rykmentti. Maaliskuun lopussa he saivat avukseen vielä Lennart Oeschin johtaman 8. jääkäripataljoonan, jonka jälkeen valkoisten vahvuus olin noin 2 000 miestä. Punaisten ylipäällikkönä oli aluksi Johan A. Palmu, jota seurasivat Heikki Kaljunen, Oskar Rantala ja Arvid Leinonen. Rintaman todellinen komentaja oli kuitenkin koko ajan bolševikkivallankumouksellinen M. V. Prigorovski ja lisäksi taistelusuunnitelmia laati Pietarin sotilaspiirin päällikkö K. S. Jeremejev. Taistelujen alussa punaisten vahvuus oli noin tuhat miestä, mutta maaliskuun aikana heidän määränsä kasvoi niin, että ratkaisutaistelujen käynnistyessä Raudussa oli noin 1 200 venäläistä ja 700 suomalaista.[9][10] Punakaartilaiset olivat lähinnä muualta Suomesta tulleista rautatietyöläisistä sekä Pietarin suomalaisen punakaartin osastoja.[4]
Punaiset hyökkäsivät Rautuun 21. helmikuuta ja saivat sen haltuunsa kaksi päivää myöhemmin. Tämän jälkeen punaiset vetivät suurimman osan joukoistaan rautatieasemalle, jonka ympärille puolestaan muodostui valkoisten Pietarin suuntaan avoimena ollut saartorengas. 27. helmikuuta punaiset yrittivät vielä miehittää Raudun kirkonkylää ja Leinikylää ja hyökkäsivät valkoisten selustaan Valkjärvellä vielä maaliskuun alussa, mutta iskujen epäonnistuttua tilanne muuttui asemasodaksi seuraavan kolmen viikon ajaksi. Valkoiset aloittivat oman suurhyökkäyksensä punaisten asemia vastaan 25. maaliskuuta, mutta joutuivat lähes kahden vuorokauden taistelun jälkeen vetäytymään Raudun asemalta. Uusi hyökkäys tehtiin 30.–31. maaliskuuta, mutta vasta 4. huhtikuuta aloitettu kolmas yritys tuotti tulosta ja valkoiset saivat vallattua Raudun aseman seuraavana aamuna. Osa asemalle linnoittautuneista punaisista yritti murtautua ulos saartorenkaasta, mutta he joutuivat valkoisten konekiväärien ristituleen niin sanotussa ”Kuolemanlaaksossa”, jossa noin 400 punaista ja venäläistä sai surmansa.[10] Yhteensä Raudun taistelujen aikana kaatui tai teloitettiin 860–1 200 punaisten puolella taistelutta. Valkoisten tappiot olivat 270–400 kaatunutta.[11][9]
Pari päivää ennen Helsingin valtausta punaisten sodanjohto ja siviilihallinto pakenivat Viipuriin, jonne perustettiin uusi päämaja 9. huhtikuuta. Valkoisten tarkoituksena oli lopettaa sota valtaamalla kaupunki ja sieltä Pietariin kulkenut junarata, jonka vuoksi huhtikuun puolivälissä alettiin osa Savon ja Hämeen rintamalla taistelleista joukkoja keskittämään Karjalaan. Siirtoja johti ratsumestari Torsten Aminoff. Karjalaan siirrettiin suurin osa everstiluutnatti Oskar Wilkmanin johtamasta Pohjois-Hämeen rykmentistä sekä aiemmin Mäntyharjulla toiminut Pohjois-Savon rykmentti, jonka päällikkö oli jääkärimajuri Juho Heiskanen.[3]
Päävastuun Viipurin valtauksesta kantoivat kuitenkin eri puolilta valkoisten hallitsemaa Suomea tuodut jääkärien johtamat asevelvollisuusjoukot. Niitä siirrettiin Karjalaan kuuden jalkaväkirykmentin, yhden ratsuväkirykmentin sekä kolmen tykistöpatteriston verran. Lisäksi näiden kokemattomien joukkojen tukena oli kolme Karjalan rintaman ja kolme muualta tuotua suojeluskuntarykmenttiä. Operaation komentajaksi nimitettiin Savon ryhmän päällikkö Ernst Löfström, jonka esikuntapäälliköksi tuli ruotsalainen vapaaherra ja everstiluutnantti Axel Rappe. Jääkärit protestoivat voimakkaasti joutumistaan ”ryssänupseerina” pidetyn Löfströmin alaisuuteen, minkä vuoksi Mannerheim ilmoitti heille johtavansa operaatiota Löfströmin takaa. Tämä puolestaan johti Mannerheimin ja Löfströmin väliseen arvovaltakiistaan. Viipurin valtaussuunnitelman laati eversti Alexander Tunzelman von Adlerflug, joka ennen hyökkäystä nimitettiin vielä Savon joukkojen päälliköksi.[3]
Viipuriin hyökänneet joukot jaettiin kolmeen osaan, joista Lappeenrannan suunnasta hyökännyttä ryhmää johti Aarne Sihvo, Heinjoelta edennyttä ratsujääkärirykmentin ja neljän jääkärirykmentin osastoa Karl Wilkman sekä Raudusta liikkeelle lähtenyttä asevelvollisjoukkoa saksalainen eversti Eduard Ausfeld. Ausfeldin ryhmän tehtävänä oli aluksi edetä rajaa pitkin Suomenlahdelle ja samalla katkaista Pietarin rata. Yhteensä Viipuria vallanneissa valkoisten joukoissa oli noin 25 000 miestä. Varsinaisen pääiskun suorittivat Wilkmanin joukot.[3]
Kaupungin valtauksen jälkeen vangittuja punakaartilaisia.
Hyökkäys Viipuriin alkoi 19. huhtikuuta, jolloin eversti Ausfeldin joukot lähtivät liikkeelle ja saapuivat kaksi päivää myöhemmin Kivennavalle. Heidän tarkoituksenaan oli varmistaa itäinen sivusta ennen päähyökkäyksen alkamista. Pietarin rata katkaistiin 23. huhtikuuta Raivolassa ja seuraavaan aamuun mennessä myös Terijoki ja Kuokkala olivat vallatut. Terijoen valtauksen suoritti Georg Elfvengrenin johtama ratsuväkiosasto ja vielä samana päivänä inkeriläisen luutnantti Emil Pekkasen johtama Karjalan 1. rykmentin 2. pataljoona valtasi Uudenkirkon. Tuolloin Terijoen punakaartin komentajana toiminut Heikki Kaljunen onnistui kuitenkin pakenemaan joukkojensa kanssa Venäjän puolelle, murtautumalla valkoisten linjojen läpi panssarijunalla.[3][12]
Wilkmanin johtama ryhmä suuntasi kohti Viipuria Heinjoelta illalla 23. huhtikuuta. Saksalaisen eversti Ulrich von Colerin johtamat etujoukot etenivät seuraavana päivänä Talin asemalle. Jääkärimajuri Erik Jernströmin johtama ryhmä puolestaan valtasi samalla Säiniön ja Kämärän rautatieasemat. Aiempaa taistelukokemusta vailla olleet joukot kärsivät suuria tappioita, eivätkä myöskään pystyneet alkuperäisen suunnitelman mukaisesti valtaamaan Viipuria etenemällä suoraan kaupunkiin. Viipurissa maanalaisena toiminut suojeluskunta yritti 23.–24. päivän välisenä yönä ottaa kaupunkia haltuunsa, mutta sai vallattua ainoastaan Patterinmäellä sijainneen tykistölinnoituksen. Lääninvankilan sekä kaupungin hallintorakennusten valtaaminen sen sijaan epäonnistui ja ruotsalaisen kapteeni Axel Malmin johtama suojeuskunta joutui lopulta antautumaan punaisille seuraavana aamuna.[3]
Seuraavien parin päivän aikana valkoiset saartoivat Viipurin, mutta jääkärien johtama valtausyritys kuitenkin epäonnistui 25.–26. huhtikuuta, aiheuttaen hyökkääjille jälleen kerran suuria tappioita. 27. huhtikuuta kaupungin puolustus alkoi vihdoin murtumaan. Osa punakaartilaista onnistui pakenemaan Viipurista laivoilla, mukanaan myös kansanvaltuuskunnan jäseniä sekä muuta punaisten hallinnon edustajia. Myös kaupunkiin edelleen jääneet punakaartilaiset yrittivät murtautua ulos saartorenkaasta. Valkoiset puolestaan alkoivat asevelvollisuusjoukkojen suurten tappioiden vuoksi kokoamaan kaupunkiin etenemistä varten rintamakokemusta omaavia suojeluskuntalaisia, jotka vihodin valtasivat Viipurin 28.–29. huhtikuuta. Kaupunkia puolustaneet punaiset puolestaan yrittivät paeta länteen kohti Haminaa, mutta lopulta noin 5 000–6 000 punaista antautui Naulasaaren ja Tienhaaran välillä.[3]
Lähteet
↑Roselius, Aapo: Amatöörien sota: Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 109–110. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
↑Hoppu, Tuomas: ”Valkoisten voitto”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 210. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0
↑ abcKivikari, Jukka: ”Punaisten voimien offensiivinen sodankäynti Suomen vapaussodassa”, Tiede ja ase Vol 2, s. 23–29, 30, 42. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1934. Teoksen verkkoversio.
↑ abcdToivanen, Pekka: ”Punaisten ja valkoisten sota Lappeenrannassa 1918”, Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita Lappeenrannasta ja sen asukkaista. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja 21. Lappeenranta: Etelä-Karjalan museo, 1999. ISBN 951-78503-8-7Teoksen verkkoversio.
↑Hentilä, Seppo: Bewegung, Kultur und Alltag im Arbeitersport : Liike, kulttuuri ja arki työläisurheilussa. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2014. ISBN 978-952-59762-6-7Teoksen verkkoversio.
↑ abJäske, Eros: ”Vapaussodan ajoilta”, Rautu ja rautulaiset III: Historiaa ja kansanelämää, s. 395–398. Mikkeli: Rautulaisten pitäjäseura ry, 1991. ISBN 952-90322-1-8Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
↑Kähäri, Matti: ”Rauhan ja sodan raja”, Raudun historia, s. 330–334. Mikkeli: Raudun historiatoimikunta, 1965. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
↑Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 273-276. WSOY, 1956.
Kirjallisuutta
Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. III osa. Karjalan ja Savon rintamilta. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
.svg){kind=small}
