Suomen sisällissodan nimillä tarkoitetaan eri nimityksiä, joita käytetään vuonna 1918 käydystä sodasta Suomessa.

Vuoden 1918 sota Suomessa ja Suomen sota vuonna 1918 ovat objektiivisimmat ja neutraaleimmat nimet tälle sodalle. Niitä käyttävät eniten historian ammattitutkijat. Lisäksi niitä käytetään jonkin verran toimittajien ja opettajien piirissä.^[1] Jotkut historiantutkijat kuitenkin pitävät näitä nimiä liiankin värittöminä ja suosivat kuvailevampaa nimitystä kuten esimerkiksi "sisällissota", analogisesti sellaisten nimien kuin talvisota tai jatkosota kanssa. Toisaalta vuoden 1918 sota oli sekä syy-seuraussuhteiltaan että tapahtumiltaan paljon monitasoisempi, monivivahteisempi ja vaikeaselkoisempi konflikti kuin toisen maailmansodan tapahtumat Suomessa. Lopulta mikään vuoden 1918 sotaa kuvaileva nimi, vapaussodasta luokkasotaan ei kerro tapahtumasta aivan tyhjentävästi. Siksi niiden yläpuolella on syytä olla käytettävissä mahdollisimman neutraali yleisnimitys.

Vuoden 1918 tapahtumat on myös neutraali ilmaisu, jonka etuna on se, että siihen voidaan sisällyttää varsinaisen sodan ohella myös sitä edeltänyt kehitys ja sitä seurannut jälkiselvittely loogisemmin kuin ilmaisuun "sota". Termi ei kuitenkaan määrittele tapahtumia millään lailla. Itsenäistymisen vuodet viittaa vuosien 1917–1918 laajempaan tapahtumakokonaisuuteen. Lisäksi on myös ehdotettu uusia nimiä kuten murrossota (oltiin tietyssä murrosvaiheessa) ja itsenäisyyssota.^[2]

Nimeä sisällissota voidaan pitää neutraalina. Se ei painota kummankaan suomalaisen osapuolen osuutta konfliktissa eikä "syyllistä" kumpaakaan sodan suhteen. Termiä on kuitenkin arvosteltu siitä, että se jättää huomiotta sodan kansainvälisen luonteen ja keskeisesti sodan syttymiseen, kulkuun ja tapahtumiin puuttuneet ja vaikuttaneet ulkopuoliset sodan osapuolet, Saksan ja bolsevikkivallankumouksellisen Venäjän. Sana sisällissota on käännöslaina ruotsin sanasta inbördeskrig^[3], ja suomessakin sitä on vanhastaan käytetty esimerkiksi Yhdysvaltain (1861–1865) ja Espanjan (1936–1939) sisällissodista.

Suomen sisällissodasta puhuttaessa termin käyttö on yleistynyt 1970-luvulta lähtien ja se on tällä hetkellä eniten käytetty vuoden 1918 sodan nimi. Sen mukaan sota oli maan sisäinen ja pääasiassa seurausta suomalaisten keskinäisestä valtataistelusta. Kumpikaan osapuoli ei pyrkinyt erottamaan alueita Suomesta tai liittämään alueita Suomeen vaan kamppailu käytiin kansallisen ja valtiollisen kokonaisuuden sisällä taisteluna maan sisäisestä vallasta. Merkittävä osa suomalaisesta siviiliväestöstä, erityisesti Etelä-Suomessa, oli jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Vuoden 1918 sotaan osallistui vajaat 200 000 suomalaista sotilasta ja yhteensä noin 20 000 ulkomaista sotilasta. Varsinkin pienten valtioiden sisällissotiin osallistuu usein muiden valtakuntien joukkoja. Samoin sodan 37 000 uhrista 34 000 oli Suomen kansalaisia. Sisällissota-nimitystä puoltaa sekin, että silloin sotaa voidaan verrata muun muassa Espanjan, Venäjän ja Yhdysvaltain vastaaviin tapahtumiin.^[4]

Professori Henrik Meinander katsoo, että termi sisällissota toistaa käytännössä vanhaa kaavaa Suomesta ensimmäisen maailmansodan erillisenä sotanäyttämönä, samaan tapaan kuin Suomen historiassa puhutaan 1808-1809 sodasta "Suomen sotana".^[5]

Sisällissota-nimi korostaa myös kansallisen yhtenäisyyden arvoa ja toisaalta sisäisen jakautumisen haitallista vaikutusta erityisesti pienten valtioiden selviytymisessä kansainvälisissä konflikteissa. Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917 suurvalta- ja sisäpoliittisesti sopivassa tilanteessa ja ennen vuoden 1918 sotaa maan riippumattomuuden tunnustivat useat merkittävät valtiot. Sisällissodan molemmat osapuolet kutsuivat tuekseen ulkomaisia joukkoja. Siten ne heikensivät Suomen itsenäisyyttä ja vaaransivat maan vapauden. Sisäisesti jakautunut Suomi tarjosi sen alueesta kiinnostuneille valtioille, Ruotsille, Saksalle ja Venäjälle, helpon tien valtapoliittisten etujen ajamiseen maassa.^[6]

Vuonna 1918 sotaa nimitettiin yleisesti kansalaissodaksi venäjän kielen mukaan (ven. гражданская война, graždanskaja vojna). Vastaavaa termiä käytetään myös englannissa (engl. civil war), saksassa (saks. Bürgerkrieg) ja romaanisissa kielissä. Sodan jälkeen kansalaissota yleistyi sosiaalidemokraattien piirissä vastanimitykseksi vapaussodalle, sillä se korosti sodan yhteiskunnallisia ja sisäpoliittisia syitä. Melko neutraali kansalaissota-nimitys vakiintui uudelleen vapaussotatulkinnan rinnalle 1960-luvulla ja sitä käytettiin pitkään Suomen kansallisarkistossa ja Suomen kansallismuseossa. Kansalaissota on vakiintunut suomessa muiden maiden sodista puhuttaessa lähinnä muutamiin poikkeustapauksiin kuten Julius Caesarin kansalaissota, ja vastaavien tapahtumien vieraskieliset nimet suomennetaan nykyään lähes poikkeuksetta neutraalilla sisällissota-käsitteellä.

Vallankumous on neutraali yleistermi valtapolitiikkaa koskevassa käsitteistössä. Se kuvaa vuoden 1918 sotaa näkökulmasta, jonka mukaan sodassa oli kyse poliittisesta ja taloudellisesta valtataistelusta suomalaiseen yhteiskuntaan muodostuneen kahden valtakeskuksen välillä, Venäjän keisarikunnan hajoamisen vuoksi. ^[7]

Veljessota korostaa sodan traagisuutta ja oli kirjaimellinenkin, vaikka yleisesti sillä halutaan viitata suomalaisiin veljinä. Tämä nimitys on harhaanjohtava siinä suhteessa, että sotaan eivät osallistuneet pelkästään suomalaiset vaan myös saksalaisia ja venäläisiä joukkoja. Lisäksi veljessota korostaa vain toisen sukupuolen merkitystä konfliktissa. Vuoden 1918 sodalle oli ominaista, että siinä taisteli myös naisia (punaisella puolella noin 2000, valkoisella puolella yksittäisiä naishenkilöitä). Siksi sotaa voidaan kutsua myös nimellä sisarussota.^[8]

Sodan puhjettua punaisten ja valkoisten välille sotaa kutsuttiin molemmilla puolilla vapaustaisteluksi. Valkoiset tarkoittivat sillä Suomen vapauttamista Venäjän vallasta ja punaiset kansan vapauttamista kapitalismin sorrosta. Myöhemmin nimitystä on kuitenkin käytetty lähinnä sodan voittajan niin sanotun valkoisen totuuden näkökulmassa, jonka mukaan sota varmisti Suomen itsenäisyyden, kun venäläiset joukot karkotettiin maasta ja suomalainen punakaarti voitettiin. Nimitys vastasi alkujaan lähinnä eteläpohjalaisten suojeluskuntalaisten kuvaa tapahtumista, sillä heidän sotansa alkoi venäläisten aseistariisumisesta eikä punaisten vallankumouksesta. Yleiseen käyttöön termi vakiintui valkoisessa Suomessa vasta jälkeenpäin, ja vapaussota-myyttiä vaalittaessa korostettiin usein epähistoriallisesti enemmän ulkoista vihollista kuin sisäistä kahtiajakoa.

Myöhemmin nimitystä on puolustettu sillä, että punaisten voitto olisi tuhonnut Suomen itsenäisyyden ja maa olisi päätynyt osaksi Neuvostoliittoa. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan viimeksi mainittu käsitys on kontrafaktista päättelyä, jossa mennyttä aikaa on yritetty arvioida sodan jälkeisen historian valossa, ja "jossittelua" mahdollisella mutta toteutumattomalla historialla. Useimmat historioitsijat arvioivat kuitenkin tämän kehityskulun todennäköiseksi.^[9] Sisäisen vallankumouksen ja liittymisen Neuvostoliittoon koki Ukraina 1918-1919, mutta vasta jonkin verran 1918 sodan jälkeen^[10]. Joidenkin venäläissotilaiden motivaatio taisteluun Suomen alueesta oli lopulta alhainen, mutta myös taisteluvalmiutta oli: Leninin hallitus joutui pakottamaan Venäläisen punakaartin kenraali Jeremejevin lopettamaan omavaltaisen väliintulon,^[11] joka oli neuvosto-Venäjän ja Saksan solmiman Brest-Litovskin rauhansopimuksen vastainen. Suomen itsenäisyyden oli ensimmäisenä tunnustanut neuvosto-Venäjän bolševikkihallitus, mikä oli ollut ratkaiseva edellytys muiden valtioiden tunnustuksille. Vaikka sota myötävaikutti merkittävästi Suomen lopulliseen irrottautumiseen Venäjästä, tässä yhteydessä ei aina huomioida, että saksalaisen kuninkaan valinta Suomen johtoon ja Vaasan senaatin Saksan kanssa tekemät sopimukset sitoivat Suomen Saksaan niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Siten vuoden 1918 sota ei sinänsä varmistanut Suomen itsenäisyyttä. Tammikuuhun 1918 verrattuna toukokuussa 1918 maassa olleiden ulkomaisten joukkojen kansallisuus oli vain vaihtunut (ruotsalaisilmaus, yhden kirjaimen ero: "från ryska till tyska"). Vasta Saksan keisarikunnan tappio ensimmäisessä maailmansodassa ja Neuvosto-Venäjän heikkous todella vapauttivat Suomen suojelijoistaan. Saksan häviö ei kuitenkaan liittynyt enää mitenkään Suomessa keväällä 1918 käytyyn sotaan.^[12] Saksan häviön myötä oikeiston saksalaissuuntaus laantui.

Vapaussotamyyttiä voitaisiin käyttää myös sodan punaisen osapuolen näkökulmassa, koska työväestö taisteli saksalaisia joukkoja vastaan, ja oli itsenäistymässä sääty-yhteiskunnasta demokraattisempaa kansalaisyhteiskuntaa kohden. Leninin ideologisena perusteena porvarillisen Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle on nähty olleen marraskuun alussa 1917 annettu kansojen itsemääräämisoikeuden julistus. Tosiasiassa se oli bolševikkien, Venäjän hajoamisen sanelemaa, taktiikkaa, joka tähtäsi reuna-alueiden palauttamiseen Venäjän yhteyteen. Historiantutkimus on osoittanut kylmän sodan aikaisen "Itsenäisyys Leninin lahja Suomelle" -käsityksen yhdeksi Suomen historian myytiksi. ^[13] Tosiasia kuitenkin on, että Suomi itsenäistyi Leninin suostuttua Suomen pyyntöön, joskin Leninin toimintavapaus tässä asiassa on ollut rajallinen. Saksan hallitus oli painostanut Suomea pyytämään tunnustusta Leninin hallitukselta ja näin tunnustamaan Saksan kanssa rauhaan pyrkinyt bolsevikkihallinto legitiimiksi.

Luokkasota-nimityksellä on haluttu kertoa lähinnä poliittisesta ja aatteellisesta näkökulmasta, että sodan osapuolet edustivat eri yhteiskuntaluokkia. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että valkoiset taistelivat porvarien ja maanomistajien johdolla ja punaisen armeijan selkärangan muodostivat teollisuus- ja maatyöläiset. Toisaalta valkoisessa armeijassa oli myös työläisiä ja punaisia vastaan taistelleen Saksan armeijan joukoissa oli työväestöön kuuluneita rivimiehiä. Lisäksi osa SDP:n johdosta oli alun perin porvaristaustaisia ja punaisella puolella taisteli joitakin säätyläistaustaisia Venäjän armeijan upseereita. Politisoitua, marxilaislähtöistä ja punaiseen totuuteen perustuvaa luokkasota-nimeä on käyttänyt ennen kaikkea äärivasemmisto ja sitä pidetään nykyisin Suomen historian myyttinä.^[14] Toisaalta luokkasota-nimitystä on käytetty myös epäpoliittisessa ja neutraalissa mielessä kuvaamaan suomalaisten välisiä sosiaalisia ristiriitoja ja jakautumista sääty-yhteiskunnan pohjalta.^[15]

Nimi yhdistää aatteen värin punaisen ja kapinan. Kun kapina onnistuu, siitä tulee vallankumous, mutta jos vallankumous kukistetaan, se jää vain kapinaksi. Nimityksiä kapina ja punakapina on käyttänyt myös työväestö, mutta ne voidaan tulkita sotaa vähätteleviksi tai punaisia halventaviksikin ilmauksiksi.

Nimellä korostetaan yhtä sodan syytä. Torpparit olivat tyytymättömiä oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa sekä halusivat itsenäisiksi maatilallisiksi. He olivat taloudellisesti ja poliittisesti vahvin osa niin sanottua maatonta tai epäitsenäistä väestöä, ja heidän keskeiset pyrkimyksensä olivat osin ristiriitaiset suhteessa sekä työväestöön että maatilallisiin. Torppareiden osuus punaisten ja valkoisten sotajoukoissa oli lähes yhtä suuri (esim. Pohjanmaalla torppareiden sosiaalinen asema oli parempi kuin Etelä-Suomessa). Historiantutkimuksen nykyisen käsityksen mukaan torpparikysymyksen merkitys sodan syttymisessä oli melko vähäinen.^[16]

Vuonna 1918 sodan aikalaisnimiä olivat lähinnä kapina, punakapina ja kansalaissota, sekä myös vallankumous. Suomen kansanvaltuuskunta kutsui usein omaa toimintaansa vallankumoukseksi. Valkoisessa Suomessa alettiin sodan loppupuolella korostaa vapaussota-nimeä.^[17]

Professori Pertti Haapala (TaY, Historian laitos) on laatinut sodan eri nimistä seuraavan yhdistelmän: "Suomen vuoden 1918 sota oli sisällissotaa, jossa työväestö kävi luokkasotaa porvaristoa vastaan saavuttaakseen kansalaisuuden, jonka se sai – kiitos Suomen kansallisen vapautumisen, jonka puolesta porvaristo taisteli voidakseen kukistaa työväen kapinan ja vallankumouksen".

Tukholman pormestari ja vasemmistososialistina tunnettu Carl Lidhagen käydessään vuoden 1917 lopulla ja seuraavan vuoden alkupuoliskolla Suomessa puhui ikimuistoisista ajoista lähtien vallinneesta 'ylä- ja alaluokan välisestä luokkataistelusta'. Hän näki kansalaissodan luokkien, rotujen ja kieliryhmien välisenä sotana. Sosialistit julistivat taistelevansa vuoden 1917 jälkipuoliskolla ja seuraavan vuoden alussa virkavaltaisuutta vastaan. Tahtoen tai tahtomattaan he tulivat samalla vastustaneeksi Ruotsin vallan ajalta periytyvää leimallisesti ruotsia käyttävää virkakoneistoa. Lindhagen samaisti 'herrat', joita vastaan punaiset julistivat taistelevansa, ruotsinkieliseksi yläluokaksi. Ruotsinkieliset itse, kuten hän totesi, näkivat olevan ensisijaisesti kysymys rotu- ja kielitaistelusta. Lindhagen tuki väitettään myös sillä, että valkoisen armeijan johto oli ruotsinkielinen.^[18]

Vuonna 1919 suomenruotsalaisten kansankäräjien puheenjohtaja, maisteri Eric von Rettig totesi: "Katkeraa suomalais-ruotsalaista taistelua on käyty Suomessa. Tämä taistelu ei ole aiheutunut vain kielellisistä eroista. Se on ollut kahden kansakunnan, kahden rodun välistä taistelua." Hänen mielestään sota oli siis myös rotusota ja kielisota. (Lille, Den svenska nationalitetens i Finland samlingrörelse, s. 998-999, viite Pekka Kalevi Hämäläisen kirjassa Kielitaistelu Suomessa 1917–1939, s. 70. WSOY 1968)

Tampereella ilmestyvä Aamulehti teetti Taloustutkimuksella mielipidetiedustelun vuoden 1918 sodan nimistä (puhelinhaastattelu 17.–19. maaliskuuta 2008). Tutkimuksessa haastateltiin 1 005:tä 15–79-vuotiasta manner-Suomen asukasta. Vastaukset kysymykseen "Mikä nimitys kuvaa mielestänne parhaiten vuoden 1918 tapahtumia?" jakaantuivat seuraavasti: sisällissota 29 %, kansalaissota 25 %, luokkasota 13 %, vapaussota 11 %, punakapina 5 %, vallankumous 1 %, muu nimi 2 %; vastausta ei antanut tai ei osannut sanoa 14 %.^[19]

• Alapuro Risto (1993): Vallankumous. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Haapala Pertti (1993): Luokkasota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Jussila Osmo (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN 978-951-0-33103-3.
• Keränen Jorma toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
• Lackman Matti: Suomen vai Saksan puolesta? : Jääkäreiden tuntematon historia. Porvoo : WSOY, 2000. ISBN 951-1-16158-X
• Manninen Ohto (1993): Vapaussota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Manninen Turo (1982): Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918. ISBN 951-678-709-6.
• Salokangas Raimo (2003): Millainen itsenäinen Suomi? Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597–613. ISBN 951-0-27365-1.
• Rasila Viljo (1968): Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Tammi.
• Ylikangas Heikki (1993a): Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Ylikangas Heikki: Tie Tampereelle 1918 : dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa. Porvoo : WSOY, 1993b. ISBN 951-0-18897-2
• Ylikangas Heikki (toim.): Vaikea totuus: vuosi 1918 ja kansallinen tiede. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1993c. ISBN 951-717-768-2