Hannu tuli Tanskan ja Norjan hallitsijaksi isänsä Kristianin kuoltua 1481. Aateliset kuitenkin pakottivat hänet allekirjoittamaan sopimuksen, joka rajoitti kuninkaan valtaa.[1] Ruotsin kanssa hän neuvotteli vuonna 1483 Kalmarin resessin, jossa määriteltiin ja rajattiin unionikuninkaan valta Ruotsissa. Hän piti kuitenkin sopimusta itselleen epäedullisena eikä allekirjoittanut sitä, ja yritys palauttaa Ruotsi Kalmarin unioniin raukesi. Vuonna 1493 Hannu solmi liiton Venäjän kanssa Ruotsia ja sen valtionhoitajaSten Sturea vastaan. Liittoa pidettiin uskonnollisista syistä ennenkuulumattomana.
Venäjän ja Ruotsin välinen sota, vanha viha, käytiin vuosina 1495–1497, ja heti rauhanteon jälkeen Hannu julisti sodan Ruotsille. Hän voitti Sten Sturen joukot Rotebron luona 1497. Sture joutui myöntämään Hannulle oikeuden kruunuun, ja sai vastineeksi koko Suomen läänikseen. Hannu kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi 1497. Vuonna 1499 Hannu katsoi asemansa olevan niin vahva, ettei hänen tarvinnut enää suosia Sten Sturea, jolta otettiin pois Viipuri, Olavinlinna ja Turku. Vuonna 1501 Hannun ja venäläisten tekemät sopimukset paljastuivat Ruotsin valtaneuvostolle. Tämä yhdessä sen kanssa, ettei ylimystölle ollut annettu sen mielestä riittävästi läänityksiä, johtivat Hannun syrjäyttämiseen Ruotsin kuninkuudesta 1501. Sten Sturesta tuli jälleen valtionhoitaja.
.jpg)
