Goottikulttuuri on 1970-luvun jälkipuolen Britanniassa syntynyt alakulttuuri, johon liitetään ennen kaikkea eräänlaiseen ”hautausmaaestetiikkaan” perustuva pukeutumistyyli. Goottialakulttuurilla ei varsinaisesti ole selkeitä poliittisia suuntauksia. On myös olemassa goottiestetiikkaan perustuvia romaaneja, sarjakuvia ja elokuvia. Niiden aihepiirit liittyvät usein kauhuun ja fantasiaan.
Lopullisesti alakulttuuri muotoutui 1980-luvun alussa, jolloin goottirockista tuli oma musiikkityylinsä. Tuolloin kyseisen musiikin ihailijoita alettiin yleisesti kutsua gooteiksi. Nimitys viittaa englannin sanaan Gothic romantiikan ajan kauhuromanttisen alavirtauksen merkityksessä.
1970-luvun lopulla Britanniassa oli muutamia post-punk-yhtyeitä, joita luonnehdittiin ”goottilaisiksi”. Varsinaisesti vasta 1980-luvun alussa goottirock eriytyi post-punkista omaksi tunnistettavaksi suuntauksekseen. Gootti-nimitys on tiettävästi omaksuttu brittiläisen Sounds-rockviikkolehden artikkelista ”The face of Punk Gothique”[1]. Artikkelin kirjoitti Steve Keaton, ja se julkaistiin 21. helmikuuta 1981. Lontoon Sohossa avattu Batcave-klubi toimi kohtauspaikkana kasvavalle goottipiirille. New Musical Express -lehti nimitti tätä uutta suuntausta lyhyen aikaa ”positiiviseksi punkiksi”.[2] Käsitettä ”batcaver” on myöhemmin käytetty kuvaamaan tämän aikakauden gootteja.
Yhdysvalloissa vaikutti 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa punkrockista eriytynyt deathrock-suuntaus, joka oli goottirockia paljolti vastaava ilmiö, mutta kuitenkin riippumaton brittiläisestä goottisuuntauksesta.[3] 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa Saksassa vastaavan kasvavan alakulttuurin edustajia kutsuttiin nimityksellä Gruftis (suom.hautaolennot). He olivat kiinnostuneita goottirockista, uudesta aallosta ja new romantic -suuntauksesta, ja näitä yhdistellen he kehittivät darkwavena tunnetun alakulttuurin.
Post-punkin jälkeen
Post-punkin suosion laantuessa goottialakulttuuri rikastui musiikillisesti ja visuaalisesti. Tästä syystä goottityylistä syntyi erilaisia muunnelmia. Eri alueiden goottipiirit toivat siihen mukaan omia vaikutteitaan. 1990-luvun lopulla viktoriaaninen tyyli sai goottipiireissä suosiota. Se lainasi kuvastoa 1800-luvun uusgotiikasta ja viktoriaanisen aikakauden makaabereimmista piirteistä.
Nykyinen alakulttuuri
1990-luvulla syntyi uusia alakulttuureja, jotka yhdistettiin valtavirran viestimissä goottityyliin. Ajan kuluessa gootti-termi laajeni yleisempään käyttöön, ja toisinaan sitä käytettiin myös sellaisista rockyhtyeistä, joilla ei ollut mitään yhtäläisyyksiä alkuperäisen goottialakulttuurin musiikin tai vaatemuodin kanssa.
Uudempien goottiryhmien suhtautuminen vanhempiin suuntauksiin vaihtelee. Jotkut pahastuvat, jos heitä kutsutaan gooteiksi. Toiset taas tahtovat liittyä goottialakulttuuriin, mutta omilla ehdoillaan. Eräät taas määrittelevät gootti-käsitteen uudelleen omien mielikuviensa mukaan. Alkuperäisessäkin goottialakulttuurissa kehityssuuntien muutos on tehnyt selkeiden rajojen määrittelystä vaikeaa.
Goottikulttuuri Suomessa
Goottikulttuuri levisi Suomeen asti jo 1980-luvun alkupuolella, jolloin perustettiin ensimmäiset suomalaiset goottirockyhtyeet. Goottityyli ei vielä 1980-luvulla kuitenkaan kasvanut Suomessa kovin laajaksi nuorisokulttuurin ilmiöksi. 1990-luvun lopulla goottityyli alkoi yleistyä Suomessa.
1990-luvun puolivälissä goottitapahtumien musiikki vaihteli goottirockista, deathrockista, industrialista, EBM:stä, ambientista, kokeellisesta musiikista, synthpopista, shoegazingista, punkrockista, 1970-luvun glam rockista ja indie rockista aivan 1980-luvun tanssimusiikkiin. Tämä tyylikirjo johtui goottialakulttuurin vivahteikkaasta musiikkimausta. Myös esimerkiksi 1990-luvulla suosionsa huipulla olleet Type O Negative ja Paradise Lost ovat jättäneet pysyvän vaikutuksen goottimetallin ulkoasuun ja soundiin.
Nykyisin goottimusiikki menestyy hyvin Keski-Euroopassa, varsinkin Puolassa, jossa järjestetään Castle Party -festivaali, ja aivan erityisesti Saksassa, jossa on suuria festivaaleja, kuten Wave-Gotik-Treffen ja M'era Luna. Ne vetävät kymmeniä tuhansia harrastajia eri puolilta maailmaa.[4] Yhdysvalloissakin on alettu järjestää suuren luokan festivaaleja, kuten Chamber’s Dark Art & Music Festival.[5] Suomessa Tampereella järjestetään vuosittain Lumous Gothic Festival.
Historia ja kulttuurivaikutteet
Termin alkuperä
Cemetary Girlz -yhtye Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalla.
Alun perin gootit olivat itägermaaninen kansa, joka vaikutti merkittävästi Rooman valtakunnan tuhoon. Goottialakulttuurin yhteys tähän muinaiseen kansaan on pelkästään välillinen ja kielenkäytöllinen. Joissain piireissä ”gootti” tai ”goottilainen” nimittäin muuttui halventavaksi nimitykseksi: renessanssin ajan italialaistaiteilijat katsoivat olevansa roomalaisten seuraajia ja pitivät siksi Rooman hävittäneitä gootteja hävityksen ja barbarian synonyyminä. Kristinuskon levitessä Euroopassa gootit kuvattiin myös kielteisessä merkityksessä pakanakansana. Renessanssin taiteilijat alkoivat kutsua halveksimaansa keskiaikaista arkkitehtuuria jälkeenpäin goottilaiseksi arkkitehtuuriksi. Sitä pidettiin epämuodikkaana silloisen klassisen arkkitehtuurin rinnalla. Käsite vakiintui ja neutralisoitui yleisesti gotiikan taidekauden nimeksi.
1700-1800-lukujen vaihteen englantilaiset kiinnostuivat nostalgiassaan keskiajan ”goottilaisista” linnanraunioista. Niiden ihannointiin liittyi yleensä kiinnostus keskiaikaiseen romantiikkaan, katolisuuteen ja yliluonnolliseen.
1700-luvun lopulla Horace Walpole aloitti ”goottilaisena romaaninakin” tunnetun kauhuromantiikan kirjallisuussuuntauksen teoksellaan Otranton linna (1764). Siinä oli samoja piirteitä, joita nykyisin liitetään käsitteeseen ”goottilainen”. Walpole väitti alun perin, että kirja oli aito keskiaikainen rakkaustarina, jonka hän oli löytänyt ja vain julkaissut uudelleen. Tästä sai alkunsa goottilaisen romaanin valedokumentaarisuus, jolla on tarkoitus lisätä tekstin vaikuttavuutta ja tehokkuutta. Termi ”goottilainen” liitettiin kauhun tunnelmaan, kamaluuteen, pimeyteen ja yliluonnolliseen sekä myös camp-henkeen ja itseparodiaan. Goottilainen romaani käytti runsaasti samoja aihelmia kuin myöhempi kauhukirjallisuus ja kauhuelokuva, esimerkiksi hautausmaita, linnan tai kirkon raunioita, aaveita, vampyyrejä, painajaisia, kirottuja sukuja, elävältä hautaamista ja juonitteluja. Eräs huomattava piirre oli goottilaisen konnan uhkaava ja painostava luonne. Kuuluisin goottilainen konna on vampyyri, joka on Itä-Euroopasta ja Balkaneilta peräisin olevan kansanperinteen uskomusolento. Tunnetuin esimerkki vampyyrifiktiosta on Bram Stokerin romaani Dracula ja sen innoittamat elokuvat. Goottilaisessa kirjallisuudessa kehittyi myös ”byroninen sankari”, lordi Byronin mukaan nimetty henkilötyyppi, jolle tyypillisiä luonteenpiirteitä ovat muiden muassa kääntyneisyys sisäänpäin, korkea älykkyys ja sivistys, arvoituksellisuus, pimeät taipumukset ja kyynisyys.[6][7]
Kauhuelokuvien voimakas kuvasto alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksalaisen ekspressionismin elokuvista, kuuluisana esimerkkinä Nosferatu. Niistä kauhukuvasto siirtyi 1920–1930-lukujen Yhdysvalloissa Universal Studiosin elokuviin ja sen jälkeen Ison-Britannian Hammer Film Productionsin elokuviin. 1960-luvulla televisiosarjat kuten The Addams Family ja Me hirviöt käyttivät näiden aiempien kauhuelokuvien stereotypioita camp-komiikkaansa.
1970-luvun lopun ja 1980-luvun post-punk-piireissä musiikin ja pukeutumisen pimeä tunnelma oli ”goottilaista”. Sanan käyttö musiikkia kuvaavana adjektiivina johti siihen, että musiikkisuuntauksen edustajia alettiin nimittää ”gooteiksi”.
1900-luvun vaikutukset
Goottilaisen romaanin vaikutus goottialakulttuuriin näkyy pitkälti suuntauksen runoudessa ja musiikissa. Joissain tapauksissa kauhuromantiikan vaikutus tuli jälkeenpäin, esimerkiksi kauhuelokuvien ja television populaarikuvastosta. Varsinkin byroninen sankari oli merkittävä arkkityyppi miespuolisen gootin ulkokuvalle. Bela Lugosin ikoninen rooli Draculana teki taas suuren vaikutuksen varhaisiin gootteihin. Heihin vetosi Lugosin säteilevä camp-uhkaavuus, hienostuneisuus ja arvoituksellisuus. Bauhaus-yhtyeen elokuussa 1979 julkaistulle esikoissinglelle ”Bela Lugosi’s Dead” on toisinaan annettu kunnia goottialakulttuurin aloittajana. Aiemmat taidekoulusuuntaukset kuitenkin vaikuttivat goottimuotiin ja tyyliin. Varhaisina esimerkkeinä Siouxsie Sioux yhtyeestä Siouxsie and the Banshees ja Dave Vanian yhtyeestä The Damned. Bauhaus-yhtyeen jotkut jäsenet olivat taideopiskelijoita tai taiteilijoita.
Jotkut varhaiset goottirock- ja deathrock-artistit omaksuivat perinteisten kauhuelokuvien kuvaston ja hakivat innoitusta kauhuelokuvien soundtrackeilta. Näiden artistien yleisö saattoi mennä pidemmälle ja vastaavasti käyttää asiaankuuluvia, kauhuhenkisiä pukuja ja tarpeistoa. Batcave-goottiklubissa käytettiin kauhuelokuvien perustehokeinoja ja tarpeistoa kuten savukoneita, kumilepakoita ja hämähäkinseittiä. Yhtyeet käyttivät tällaista kuvastoa yleensä itseironisesti. Myöhemmin alakulttuurin edustajat ottivat nämä piirteet vakavammin. Sen tuloksena yliluonnolliset, okkultistiset ja makaaberit kuvastot omaksuttiin vakavina asioina goottialakulttuurissa. Vuoden 1983 elokuvassa Verenjano korostettiin juuri kauhun ja goottilaisuuden yhteyttä. David Bowien, Catherine Deneuven ja Susan Sarandonn tähdittämässä Verenjanossa esiintyi Bauhaus eräässä yökerhossa soittamassa kappaleen ”Bela Lugosi’s Dead”.
Klassisella romantiikalla, goottilaisella romaanilla ja kauhukirjallisuudella on ollut merkittävä vaikutus goottialakulttuuriin koko sen kehityksen ajan. John Keatsista, Edgar Allan Poesta, H. P. Lovecraftista, Charles Baudelairesta sekä muista traagisista ja romanttisista kirjailijoista on tullut tunnuksellisia piirteitä goottialakulttuurissa. Baudelaire kirjoittaa Les Fleurs du mal (Pahuuden kukkia) -teoksensa esipuheessa lauseita, joita voi kutsua jonkinlaisiksi goottikirouksiksi:
»C'est l'Ennui! —l'œil chargé d'un pleur involontaire, Il rêve d'échafauds en fumant son houka. Tu le connais, lecteur, ce monstre délicat, —Hypocrite lecteur,—mon semblable,—mon frère!» (Baudelairen Pahuuden kukkia esipuheesta.)
»Se on Ikävystyminen! — kuin silmä, joka vuodattaa vastentahtoisesti kyyneleen, Hän uneksii hirsipuista vesipiippunsa höyryissä. Sinä pidätät, lukija, tätä herkkää hirviötä, —tekopyhä lukija,—peilini,—veljeni!» (vapaa käännös)
Tätä artikkelia tai sen osaa on ehdotettu yhdistettäväksi artikkeliin Päätön ratsumies. Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla. Tarkennus: Osio päättömästä ratsumiehestä siirrettävä omaan artikkeliin.
John Quidorin maalaus päättömän ratsumiehen legendasta 1858.
Vuonna 1820 Washington Irving julkaisi novellin The Legend of Sleepy Hollow. Siinä kerrotaan ”amerikkalais-goottilaisesta” päättömän ratsumiehen legendasta. Novellista tehtiin vuonna 1922 elokuva, jossa Will Rogers esitti hiljaista ja vähäeleistä Ichabod Cranea. Päättömän ratsumiehen legenda päätyi 1900-luvun populaarikulttuuriin varsinaisesti vasta, kun kertomus esitettiin Disneyn animoidussa kokoomaelokuvassa The Adventures of Ichabod and Mr. Toad vuonna 1949. Yhdeksän vuotta myöhemmin The Legend of Sleepy Hollow esitettiin erillään tuosta kokoomaelokuvasta, ja Sleepy Hollow tuli suosituksi Disneyn sunnuntai-illan ohjelmassa NBC:llä, yleensä Halloween-viikon erikoislähetyksenä.
Vaikka päättömästä ratsumiehestä ohjattiin toinen näytelmäelokuva 1980, Tim Burton käsitteli aihetta rikkaammin vuoden 1999 elokuvassa Päätön ratsumies. Burton oli aiemmin tuottanut elokuviin Saksikäsi Edward, Beetlejuice ja Batman myyttisen taikaa ja kalmantuntua yhdistelevän tunnelman. Sleepy Hollow´ssa hän loi tarinakirjamaisen tunnelman täynnä pimeyttä. Suurin ero Disneyn hillittyyn versioon oli antaa Cranen ja ratsumiehen tarinoille yhtä paljon painoarvoa. Kuten Irvingin alkuperäistarinassa, päätön ratsumies (Christopher Walken) on Sleepy Hollow´ssa elävä kuolluthesseniläinen palkkasoturi. Burton kuitenkin käyttää aimo annoksen goottilaista, kauhistuttavaa, keskiaikaista ja inkvisition kuvastoa herättäessään oman versionsa tarinasta eloon.
Myöhemmin goottialakulttuurin vaikuttanut kirjallinen tekijä oli Anne Ricen muokkaama vampyyri-käsite. Ricen hahmot kamppailivat ikuisuuden ja yksinäisyyden kysymysten äärellä. Tämä ja hahmojen kaksijakoinen tai traaginen seksuaalisuus vetosi moniin goottilukijoihin, ja osittain siksi Ricen kirjoista tuli suosittuja 1980-1990-luvuilla. Ricen kirjoista on kuvattu elokuvia: merkittävimpinä Veren vangit ja Kadotettujen kuningatar.
Myöhemmät viestimien vaikutteet
Kun goottialakulttuuri vakiintui näkyvästi, goottilaisuuden ja kauhufiktion yhteydestä tuli lähes klisee, sillä gootteja alkoi näkyä kauhuelokuvien ja -novellien hahmoina. Esimerkiksi The Crow -elokuvassa on goottimusiikkia ja -tyyliä. Neil Gaimanin arvostettu sarjakuva The Sandman vaikutti gootteihin hahmoilla kuten tummanpuhuvat Uni (Dream) ja hänen sisarensa Kuolema (Death). Anne Ricen kirjasarja Vampyyrikronikat ja suositut World of Darkness -roolipelit, kuten Vampire: The Masquerade, sisälsivät suoria viittauksia goottimusiikkiin ja -kulttuuriina sekä rohkaisivat kiinnostumaan goottialakulttuurista. Anime, kyberpunk-fiktiot kuten Matrix ja Shadowrun ovat lisänneet kiinnostusta goottipiireihin, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Sen sijaan ne ovat auttaneet lisäämään cyber-alakulttuurin tai industrial-gootti-yhdistelmän suosiota sekä industrial-musiikin suosiota.
Goottialakulttuuri on vaikuttanut moniin taiteilijoihin – ei ainoastaan muusikoihin, vaan myös maalareihin ja valokuvaajiin. Heidän työnsä kuvastavat pitkälti arvoituksellisia, kalmantuntuisia ja romanttisia motiiveja. Valokuva- ja maalaustaiteessa kirjo vaihtelee eroottisesta kuvataiteesta romanttisiin kuviin vampyyreistä tai aaveista. Töissä näkyy yleensä mieltymys tummiin väreihin ja tunteisiin, sellaisiin joita tavataan goottilaisessa fiktiossa, Prerafaeliittien tai art nouveaun kuvastossa. Korkeataiteen saralla Anne Sudworth on tunnettu goottitaiteilija tummista, öisistä töistään ja vahvasta goottilaisesta kuvastostaan.
Goottialakulttuurin selkeää aatemaailmaa on vaikea määritellä. Ensinnäkin suuntauksen edustajille ”haudankolea mieliala” ja ”goottiestetiikka” ovat tärkeitä asioita. Osaksi tähän vaikuttaa romantiikka ja uusromantiikka. Goottien mieltymys pimeään, arvoitukselliseen ja makaaberiin kuvastoon sekä haudankoleaan mielialaan on peräisin romantiikan ajan goottilaisista romaaneista. 1700- ja 1800-luvuilla kauhun tunnelma ja yliluonnollisen pelko olivat suosittuja motiiveja kirjallisuudessa. Nämä aiheet toistuvat nykyaikaisissa kauhuelokuvissa. Kolmas, haudankoleaa mielialaa ja goottiestetiikkaa tasapainottava piirre on camp-henkinen teatraalisuus ja itsensä dramatisoiminen. Tämä piirre näkyy myös goottilaisessa kirjallisuudessa ja goottialakulttuurissa itsessään.
Goottien aatemaailma ei tue väkivaltaa ja vihaa, vaan ennemminkin suvaitsevuutta. Goottiaate pyrkii tunnistamaan sen yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen pahuuden, jonka valtavirran kulttuuri sivuuttaa tai unohtaa. Nämä aiheet toistuvat usein goottimusiikissa.[8]
Toinen asia, joka estää goottilaisen ajatusmaailman selkeän määrittelyn, on goottien yleensä politiikan vastainen luonne. Vaikka henkilökohtainen yhteiskunnallisten normien uhmaaminen oli riskialtista 1800-luvulla, nykypäivänä se ei ole yhtä yhteiskunnallisesti kumouksellista. Siten goottialakulttuurin kapinallisuuden merkitys on rajallista ja on riippuvaista länsimaisesta kulttuurista. Toisin kuin hippi- ja punk-suuntauksissa, goottialakulttuurilla ei ole mitään poliittista viestiä tai yhteiskunnallista aktivismia. Goottialakulttuurin tunnuspiirteitä ovat taipumus individualismiin, monimuotoisuuden suvaitsevuuteen ja vahva taipumus luovuuteen, intellektualismiin ja yhteiskunnallisen konservatismin torjumiseen sekä pieni taipumus kyynisyyteen. Nämäkään aatteet eivät päde kaikkiin gootteihin. Goottilainen aate perustuu ennemminkin estetiikkaan kuin etiikkaan tai politiikkaan.
Individualismi ja kuluttaminen
Paul Hodkinsonin kirja Goth: Identity, Style and Subculture tutkii, kuinka länsimainen yksilökeskeisyys, jota käsitellään kuluttamisen kautta, vetää puoleensa gootteja ja muita alakulttuuriryhmiä. Hodkinsin mukaan monet goottialakulttuurin edustajat eivät ole sopeutuneet yhteiskunnan normeihin. Hänen mukaansa goottialakulttuuri tarjoaa osallistujilleen tärkeän tavan tuntea kuuluvansa yhteisöön ja saada hyväksyntää, jota he eivät välttämättä saa ulkomaailmasta. Hodkinson esittää, kuinka goottialakulttuurin sisällä voi hankkia aseman innokkaan mukanaolon ja luovuuden kautta: perustamalla yhtyeen, toimimalla tiskijukkana, tekemällä vaatteita, muotoilulla, luomalla taidetta tai kirjoittamalla fanzineen. Hodkinson ehdottaa, että alakulttuurin itsetietoinen keinotekoisuus on selkeä vaihtoehtoinen valinta postmodernissa maailmassa verrattavissa siihen, että menee tietoisesti valtavirran kuluttamisen ja massaviestimien mukana.
Uskonnollinen kuvasto
Vaikka goottialakulttuurissa ei ole mitään selkeää yhteistä uskonnollista sidosta, on henkinen, yliluonnollinen ja uskonnollinen kuvasto toistuvasti ollut tärkeässä asemassa goottimuodissa, laulujen sanoissa ja visuaalisessa taiteessa. Erityisesti katolisuuden esteettiset ainekset ovat tärkeä osatekijä goottialakulttuurissa. Syyt tällaisen kuvaston käytölle vaihtelevat yksilöittäin vakaumuksen ilmaisusta satiiriin tai silkkaan koristeellisuuteen.[8]
Goottimuoti
Goottimalli Lady Amaranth.
Kaavamaisen käsityksen mukaan goottimuoti on synkeää, joskus makaaberia ja eroottisesti latautunutta.[9] Gootin väitetään stereotyyppisesti pukeutuvan vain mustaan tai vähintään hyvin tummiin väreihin, kuten viininpunaiseen tai tummansiniseen, ja että näitä tummia värejä käytetään miltei aina mustan kanssa. Todellisuudessa gootit käyttävät hyvin laajaa väriskaalaa pukeutumisessaan, ja joillakin musta on vain sivuosassa. Yleisimmät voimakkaat värit lienevät kirkkaanvihreä, vaaleanpunainen, punainen ja violetti. Myös kokonaan valkoiset asut ovat gooteilla aivan mahdollisia. Mikä tahansa kaupasta ostettu musta, punainen tai punamusta paita ei kuitenkaan tee ihmisestä goottia, vaan usein gootit ostavat vaatteitaan goottivaateliikkeistä tai valmistavat vaatteensa itse. Suomessa tunnetuin goottivaatteiden myyjä on Helsingissä toimiva liike Morticia.
Alkuaikoinaan 1980-luvulla goottityyli erosi vielä huomattavasti nykyisestä. Tuolloisessa muodossaan goottityyli oli vielä lähellä punkia. 1990-luvulla siihen alkoi sekoittua mukaan viktoriaaninen pukeutumistyyli, jota monet naispuoliset gootit käyttävät yhä. Viktoriaaniseen tyyliin kuuluvat hienostuneet iltapuvut ja korsetit värinään usein musta ja lisänä erilaiset tummat värisävyt, kuten viininpunainen. 2000-lukua kohden eri tyylisuuntausten kirjo kasvoi jo hurjiin mittoihin. Muotisuunnittelijoiden kuten Alexander McQueenin (jo edesmennyt) ja John Gallianon on sanottu tuottavan ”goottilaista korkeamuotia”.[10]
Goottimuoti sekoitetaan joskus metallimusiikin muotiin. Varsinkin ulkopuoliset erehtyvät luulemaan metallimusiikin harrastajia gooteiksi, erityisesti niitä, jotka käyttävät mustia trenssitakkeja tai jotka käyttävät corpse paintia, joka on yksi black metal -suuntauksen tunnuspiirteistä.[11]
Goottiehostus
Meikkaaminen on monilla gooteilla, niin miehillä kuin naisillakin, tärkeä osa identiteettiä. Yleisimmin kasvoilla on tumma silmämeikki, jonka väriä valkoinen puuteri korostaa. Huulipuna on usein tummanpunaista tai mustaa. Kulmakarvoja voidaan korostaa tummalla kulmakynällä tai sen korvikkeella. Toiset nyppivät kulmakarvat kokonaan pois ja piirtävät ne haluamallaan tavalla uudestaan. Erilaiset, usein suuret ja raskaat kasvolävistykset kuuluvat myös monien goottien tyyliin. Koruina käytetään usein katolista tai muuta uskonnollista kuvastoa kuten krusifikseja, ruusukkoja ja ankheja.[9]
On myös gootteja, jotka puolestaan eivät juurikaan käytä kosmetiikkaa korostaakseen tyyliään, vaan keskittyvät enemmänkin asusteisiin.
Goottikulttuurin alaryhmät
Suomalainen etnologi Laura Schwöbel on jakanut 2000-luvun gootit viiteen pääryhmään, joiden väliset rajat ovat tosin melko liukuvia. Velvet Goth (suom. ”samettigootti”) suosii keskiaikaissävyistä, romanttista pukeutumista. Victorian Goth (suom. ”viktoriaaninen gootti”) etsii pukeutumiseensa innoitusta 1800-luvun lopun muodista. Naisilla siihen kuuluu esimerkiksi korsetti ja miehillä silinteri. Death Rocker (suom. ”death-rokkari”) on punkvaikutteinen gootti, jonka tyyli on saanut innoitusta muun muassa Misfits-yhtyeeltä. Cybergoth (suom. ”kybergootti”) edustaa futuristista ja teknohenkistä goottityylin muunnosta. Gothic Lolita on goottivivahteinen versio pikkutyttömäisestä lolita-tyylistä. Gothic Lolita -tyylin edustajat eivät välttämättä samaistu goottikulttuuriin.[12]
Kiistanalaisuus
Goottilainen kiinnostus makaaberiin kuvastoon on joskus herättänyt julkisuudessa huolta goottien henkisestä hyvinvoinnista. Valtavirran viestimet ovat uutisoineet asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että gootit ja goottialakulttuuri on nähty yleisesti haitallisina. Goottialakulttuurin edustajat ovat pitäneet kulttuuriaan väkivallan vastaisena.[13] Eräät gooteiksi itseään nimittävät yksilöt tai yksilöt, joita muut ovat virheellisesti nimittäneet gooteiksi, ovat tehneet suurta julkisuutta saaneita väkivaltaisia rikoksia, kuten kouluammuskeluja. Nämä tapaukset ja niiden yhdistäminen goottialakulttuuriin ovat vaikuttaneet siihen, että julkisuuden suhtautuminen gootti-ilmiöön on joskus varautunutta.[14][9]
Gootteihin yhdistettyjä kouluammuskeluita ja muita väkivallantekoja
Julkinen huolestuminen goottialakulttuurin tilasta saavutti huippunsa Columbinen verilöylyn jälkiselvittelyjen aikaan. Lukiossa joukkomurhan teki kaksi opiskelijaa, joita oli virheellisesti luultu goottialakulttuurin edustajiksi. Joukkomurhan taustojen virheellinen uutisointi aiheutti sen, että yhdysvaltalaisiin goottipiireihin suhtauduttiin vihamielisesti julkisuudessa. Tapauksen tutkijat ilmoittivat viisi kuukautta myöhemmin, että goottialakulttuurilla ei ollut yhteyttä näihin tappajiin, jotka halveksivat goottimusiikkia.[15]
Kanadassa tehdyt Dawsonin koulusurmat aiheuttivat myös yleistä huolestumista goottipiireistä. Kimveer Gill, joka tappoi yhden ja vahingoitti yhdeksää, piti blogia VampireFreaks.com-sivustolla[16], jossa hän ”kuvaili itseään aseita rakastavaksi gootiksi”.[17]. Gillin kotona tehdyissä etsinnöissä poliisi löysi kirjeen, jossa ylistettiin Columbinen verilöylyn ammuskelijoita Eric Harrista ja Dylan Kleboldia, sekä cd:n nimeltä ”Pyrähdystapot eivät ole hauskoja ilman Ozzya ja kamuja ”.[18] Vaikka Gill itse väitti suhtautuvansa pakkomielteisesti ”goottiin”, viestimet kuvailivat hänen suosikkimusiikkiaan ”perusheviksi”.[19][20] Tunnetulta musiikkitoimittajalta ja maailman johtavalta goottimusiikin historioitsijalta Mick Merceriltä kysyttiin mielipidettä asiaan[21][22][23]. Mercer sanoi, että Kimveer Gill ”ei [ole] gootti. Ei ole ikinä ollut gootti. Yhtyeet, joita hän kuunteli, olivat ehdottomasti metallimusiikkia ja perusgrungea, rockia ja goottimetallia pienellä industrial-lisällä.”...”Kimveer Gill kuunteli metallia. Hänellä ei ollut yhtään mitään tekemistä goottilaisuuden kanssa.”[24]
Toinen kouluammuskelu, joka myös yhdistettiin virheellisesti goottialakulttuuriin, oli Red Laken verilöyly vuonna 2005.[25]. Jeff Weise tappoi seitsemän ihmistä, ja eräs oppilas uskoi hänen kuuluneen goottialakulttuuriin. Oppilas kuvaili Weisen käyttäneen "isoa, mustaa, vanhaa trenssitakkia" ja kuunnelleen metallimusiikkia. Weisen saatiin selville viettäneen aikaa uusnatsien keskustelupalstoilla.[26]
Muita murhatapauksia, joiden tekijöiden epäiltiin kuuluneen goottialakulttuuriin, ovat olleet muiden muassa Scott Dyleskin tappo[27] ja Richardsonin perhemurhat.[28][29] Kumpikaan näistä tapauksista ei saanut julkisuudessa yhtä paljon huomiota kuin edelliset tapaukset.
Gootteihin kohdistuva väkivalta
Goottilippu.
Gootit kärsivät toisinaan ennakkoluuloista, syrjinnästä ja suvaitsemattomuudesta, pelottelusta, nöyryytyksestä ja ääritapauksissa fyysisestä väkivallasta, koska julkisuudessa goottilainen estetiikka ymmärretään väärin tai siitä ei välitetä.[30][14]
Vuonna 2006 San Diegossa, Kaliforniassa, merijalkaväen sotilas ja hänen veljensä hyökkäsivät neljän gootin kimppuun. Yksi gooteista, Jim Howard, jouduttiin kiidättämään sairaalaan. Tekijät tuomittiin syyllisiksi elokuussa 2007 neljään vastaavaan tapaukseen, joista kaksi oli törkeitä rikoksia. Käsittelyssä tehtiin selväksi, että goottien kimppuun hyökättiin juuri siksi, että he kuuluivat alakulttuuriin. Tapausta voidaan pitää viharikoksena, vaikka San Diegon oikeusistuin ei ole toistaiseksi todennut tekoa sellaiseksi.[31][32][33]
11. elokuuta 2007 Bacupissa Englannin Lancashiressa nuorisojoukko hyökkäsi kahden gootin kimppuun, kun he olivat kävelemässä puiston poikki. Sophie Lancaster kuoli jälkeenpäin vammoihinsa.[34][35] 29. huhtikuuta 2008 Ryan Herbert ja Brendan Harris tuomittiin Lancasterin murhasta elinkautiseen, ja kolmelle muulle annettiin lievemmät tuomiot Lancasterin poikaystävän Robert Maltbyn kimppuun hyökkäämisestä. Langettaessaan tuomiota tuomari Anthony Russell totesi: ”Tämä oli viharikos näitä kahta täysin viatonta ihmistä kohtaan, koska heidän ulkonäkönsä oli erilainen kuin teidän.” Russell puolusti lopuksi goottialakulttuuria nimittämällä gootteja ”täysin rauhallisiksi, lakia kunnioittaviksi ihmisiksi, jotka eivät uhkaa ketään”.[36][37][38][39] Tuomion jälkeen ehdotettiin lakiesitystä, jossa alakulttuuriyhteyden takia tapahtuva syrjiminen lisättäisiin viharikoksen määritelmään Britannian laissa. Lakiesitys ei mennyt läpi.[40]
Baddeley, Gavin: Goth chic. Johdatus pimeän puolen estetiikkaan. ((Goth Chic. A Connoisseur’s Guide to Dark Culture, 2002.) Suomentanut Ike Vil) Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-503-1
Valtonen, Jutta-Maria: Goth Couture – goottivaatemallisto. (Erikoistyö: Kymenlaakson ammattikorkeakoulu, tekstiili- ja vaatetusmuotoilu) Kouvola: Kymenlaakson ammattikorkeakoulu, 2004. ISBN 952-5214-51-6Teoksen esittely. (Arkistoitu – Internet Archive)
Voltti, Sirkku: Goottityylinen fantasia. Pukeutumisen merkitys ja elämyksellisyys. Teoksessa Heikkilä-Rastas, Marjatta (toim.): Pukutaikaa. Pohjoisia puheenvuoroja ja pukeutumiskuvia elämys-, tanssi-, elokuva- ja teatteripuvuista. (Pohjautuu Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan vaatetusalan pro gradu -tutkielmiin) Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 2009. ISBN 978-952-484-317-1
Vuorisalo, Marjukka & Duktig, Mila: Synkät kuteet. Musta neulekirja. Vantaa: Moreeni, 2014. ISBN 978-952-254-205-2
