Romantiikka
Caspar David Friedrich, Vaeltaja sumumeren yllä, 1818.
Maailmantuska (saks. Weltschmerz) kuvaa henkistä lamaantumista tai ilottomuutta, jonka aiheuttaa todellisen maailman tilan vertailu sen ihannetilaan – tai pelkkään tunteiluun perustuvaa surua.
Maailmantuskan käsitteen loi Jean Paul kuvaamaan surua ja tuskallista murhetta, jonka kokee ihminen, joka ymmärtää, ettei olemassa oleva todellisuus riitä koskaan täyttämään mielikuvituksen vaateita. Tällainen pessimistinen näkemys oli romantiikan ajan kirjailijoilla, kuten kirjailijoilla lordi Byron, Giacomo Leopardi, François-René de Chateaubriand, Alfred de Musset, Nikolaus Lenau, Heinrich Heine, Joseph von Eichendorff ja Clemens Brentano.
Toisaalta sana maailmantuska voi myös tarkoittaa maailmassa vallitsevasta pahuudesta podettavaa murhetta.
Nykyaikainen merkitys saksan kielessä on täsmällisesti se henkinen tuska ja suru, joka ilmenee, kun ihminen huomaa, että hänen omat heikkoutensa aiheuttavat maailman epäasianmukaisuus ja julmuus sekä aineelliset tai sosiaaliset olosuhteet. Tällainen maailmantuska voi johtaa masennukseen, vetäytymiseen ja todellisuuspakoon (esimerkiksi hikikomori).
John Steinbeck kirjoitti maailmantuskasta teoksissa Tyytymättömyyden talvi ja Eedenistä itään; Ralph Ellison käyttää kyseistä termiä Näkymättömässä miehessä.
Maailmantuska nousi jälleen esiin uuden aallon popkulttuurissa. Ainakin näennäinen maailmantuska tai synkeä ”romantismi” muodostavat osan goottikulttuuria.
Katso myös
