Sokrateen puolustuspuhe eli Apologia (m.kreik.Ἀπολογία Σωκράτους, Apologia Sōkratūs; lat.Apologia Socratis) on Platonin kirjoittama versio Sokrateelle jälkikäteen kirjoitetuista puolustuspuheista. Se koostuu kolmesta Sokrateen omassa oikeudenkäynnissään pitämäksi esitetystä puheesta. Teos on mahdollisesti Platonin varhaisin.[1][2]
Platonin teosten joukossa Sokrateen puolustuspuhe kuuluu tämän varhaisvaiheen teoksiin, ja se on ajoitettu kirjoitetuksi 390-luvulla eaa. suhteellisen pian Sokrateen oikeudenkäynnin ja kuoleman jälkeen.[3]Sokrateen puolustuspuheen ajatellaan yleensä olevan Platonin varhaisin tai ainakin ensimmäinen julkaistavaksi tarkoitettu teos. Se esittää puheen, jonka Sokrates piti puolustuksekseen omassa oikeudenkäynnissään.[1][2]
Sokrateen oikeudenkäynti pidettiin vuonna 399 eaa.[4] Tuolloin hän oli 70-vuotias.[5] Sokrates oli ärsyttänyt monia ateenalaisia useita vuosia, ja peloponnesolaissodan jälkeisessä kiristyneessä tilanteessa hänet pantiin syytteeseen nuorison turmelemisesta ja jumalattomuudesta. Häntä syytti kolme henkilöä. He olivat:[1]
Anytos, käsityöläissukuun kuulunut demokraatti. Hän toimi syyttäjien johtajana ja varsinaisena aloitteentekijänä syytteen suhteen. Sokrates sanoo hänen toimineen valtiomiesten ja käsityöläisten edustajana.[6]
Meletos, tragediarunoilija. Hän oli syytteen muodollinen nostaja ja toimi syyttäjien pääpuhujana sekä runoilijoiden edustajana.[6] Hän on puolustuspuheessa Sokrateen sanallisten hyökkäysten ensisijainen kohde.
Lykon, puhuja ja demagogi. Sokrateen mukaan hän edusti puhujia.[6]
Mainitut ryhmät, valtiomiehet, käsityöläiset, runoilijat ja puhujat, olivat niitä, joita Sokrates oli ”kuulustellut” — ja jotka hän oli samalla suututtanut — etsiessään ihmisiä, joilla olisi tietoa totuudesta.[7]
Sokrateen tuominnut oikeusistuin, heliaia, muodostui 500 arpomalla tavallisten kansalaisten joukosta valitusta valamiehestä. Platon oli itse paikalla oikeudenkäynnissä. Sokrates esiintyi oikeuden edessä uhmakkaana ja välinpitämättömänä tuomion suhteen, ja mahdollisesti siksi hänet tuomittiin kuolemaan, vaikka tämä ei todennäköisesti ollut syyttäjien alkuperäisenä päämääränä.[1]
Sokrateen kuoleman jälkeen useat henkilöt kirjoittivat puolustuspuheita Sokrateelle. Platonin version lisäksi tunnetaan muun muassa Ksenofonin kirjoittama Sokrateen puolustuspuhe. Vaikka Platonin esittämä puhe ottaa antiikille tyypillisesti joitakin vapauksia taiteellisen vaikutelman nimissä, sen ajatellaan kuvaavan alkuperäisen puheen ytimen melko hyvin. Se ei ole kuitenkaan tarkoitettu historialliseksi esitykseksi, vaan ennen kaikkea puhdistamaan Sokrateen maine.[1][2]
Diogenes Laertioksen esittämässä, Thrasylloksen tekemässä Platonin teosten jaottelussa dialogi kuuluu I tetralogiaan yhdessä dialogien Euthyfron, Kriton ja Faidon kanssa. Tämä tetralogia käsittelee Sokrateen viimeisiä päiviä. Euthyfronissa kuvataan Sokrateen juuri ennen oikeudenkäyntiään käymää keskustelua, joka liittyy tämän saamiin syytteisiin jumalattomuudesta. Kriton kuvaa Sokrateen vankilassaoloaikaa, ja Faidon tämän viimeisiä hetkiä ja kuolemaa. Aiheensa puolesta Thrasyllos luki dialogin Platonin eettisten teosten joukkoon.[8]Aristofanes Byzantionlaisen jaottelussa dialogi kuuluu puolestaan IV trilogiaan yhdessä dialogien Theaitetos ja Euthyfron kanssa.[9]
Sisältö
Sokrateen puolustuspuhe on kirjoitettu Sokrateen puheena ensimmäisessä persoonassa, lukuun ottamatta kahta dialogimuotoista jaksoa (24d–25d ja 26b–27d), joissa Sokrates kuulustelee Meletosta. Esitys koostuu kolmesta puheesta, jotka kuvataan pidetyiksi oikeudenkäynnin eri vaiheissa. Ensimmäisessä puheessa Sokrates käsittelee häneen kohdistettuja syytöksiä. Tämän jälkeen hänet todetaan syylliseksi. Toisessa puheessa Sokrateella olisi Ateenan oikeuskäytännön mukaisesti mahdollisuus ehdottaa itselleen rangaistusta. Sokrates ei kuitenkaan juurikaan välitä siitä, millaisen rangaistuksen saa. Tämän jälkeen hänet tuomitaan kuolemaan. Kolmannessa puheessa Sokrates suuntaa jo ajatuksensa odottavaan kuolemaansa.[1]
Ensimmäinen puhe
Dialogin alku ensimmäisessä painetussa laitoksessa (editio princeps) vuodelta 1513.
Sokrateen puolustus
Sokrates aloittaa suoralla hyökkäyksellä sanomalla syyttäjiään valehtelijoiksi. Hän sanoo, että hän sen sijaan puhuu pelkästään totta.[10]
Tämän jälkeen Sokrates käsittelee saamiaan syytteitä. Hän aloittaa niin sanotuista ”epämuodollisista syytteistä”, jotka hän muotoilee valalliseksi todistukseksi:
»Sokrates syyllistyy rikokseen ja menettelee asiattomasti, kun tutkii manalaa ja taivasta, kääntää mustan valkoiseksi ja opettaa muitakin tekemään samoin.[11]»
Sokrates viittaa myös Aristofaneen komediaan Pilvet, jossa Sokrates-niminen henkilöhahmo on pantu heilumaan kerskuen kävelevänsä pilvissä ja puhumaan päättömiä.[12] Sokratesta syytettiin epäsuorasti myös siitä, että hän ottaisi maksua opetustoimestaan. Näin hänet yhdistettiin väärin perustein sofisteihin, jotka todellakin ottivat maksua palveluksistaan, päinvastoin kuin Sokrates.[13]
Sokrates katsoo epämuodollisten syytteiden olevan paljon tärkeämpiä ja vaarallisempia, koska ne olivat saaneet alkunsa vuosia kestäneestä häneen kohdistuneesta juoruilusta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Niiden kumoaminen on vaikeaa, koska kukaan varsinainen syyttäjä ei edusta hänestä liikkuvia juoruja. Näin näihin syytteisiin oli käytännössä mahdoton vastata. Sokrates sanoo, ettei hän ole se Pilvien Sokrates, joka on pantu puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä. Hän ei myöskään ole koskaan vaatinut maksua palveluksistaan; hän ei ollut ammattimainen opettaja niin kuin Gorgias ja muut sofistit.[14]
Sokrates pyrkii kuvaamaan, mistä hänelle on tullut sellainen maine, että hän olisi jollakin tavalla viisas. Hän kertoo, kuinka hänen ystävänsä Khairefon oli käynyt kysymässä Delfoin oraakkelilta, onko olemassa ketään viisaampaa kuin Sokrates. Tämä oli vastannut, että ei ole. Sokrates oli hämmentynyt vastauksesta, sillä hän ei tuntenut olevansa viisas; toisaalta Apollon ei voinut valehdellakaan.[15]
Siksi Sokrates aloitti ”pyhiinvaellusmatkan” löytääkseen oraakkelin vastauksen salatun merkityksen. Tähän matkaan kuului kolmen ryhmän, valtiomiesten, runoilijoiden ja käsityöläisten, kuulustelu. Hän sai selville, että poliitikot eivät tienneet paljoakaan, vaikka niin ajattelivat; että runoilijoiden runous perustui heidän itsensä ulkopuoliseen inspiraatioon, mutta he eivät todellisuudessa tienneet mitään siitä, mitä runoilivat, koska muut pystyivät selittämään heidän runojaan heitä itseään paremmin; ja että vaikka käsityöläiset olivatkin hyvin taitavia omassa työssään, se sai heidät kuvittelemaan, että heillä olisi tietoa kaikista muistakin asioista.[16]
Tämän tutkimuksen harjoittaminen ja ihmisten kuulustelu sokraattista menetelmää käyttäen oli määrännyt hänen julkisen ja yksityisen elämäntapansa, ja laittanut hänet elämään köyhyydessä. Saamansa tulokset Sokrates oli tulkinnut niin, että tosi viisaus kuuluu jumalille — ihmisten viisaudella ei ole lainkaan tai ainakaan paljoakaan merkitystä. Sokrates väittää, että hänen viisautensa rajoittuu sen tietämiseen, ettei hän itse asiassa tiedä mitään (mistä on tullut sanonta "tiedän, etten tiedä mitään").[16]
Sokrateen toiminta houkutteli myös paljon nuoria seuraajia, jotka nauttivat seurata sitä, kuinka Sokrates kuulusteli heitä vanhempia. Sokratesta ei tietenkään tehnyt suosituksi se, että hän osoitti muiden ihmisten tietämättömyyden. Tähän yhdistyi se, että Sokrateen katsottiin kysellessään esittävän tyhmää; ihmiset ajattelivat, että hän ei muka tiennyt vastauksia esittämiinsä kysymyksiinsä, vaikka hyvin tiesikin. Siksi ihmiset suuttuivat hänelle ja jopa suhtautuivat häneen väkivaltaisesti.[16]
Tämän jälkeen Sokrates käsittelee häneen kohdistettuja muodollisia syytteitä. Ne hän tiivisti seuraavasti:
»Sokrates [...] syyllistyy rikokseen, koska hän turmelee nuorisoa eikä kunnioita valtion jumalia, vaan joitakin vieraita daimoneja.[17]»
Sokrates kuulustelee Meletosta koskien sitä, ketkä sitten tekevät nuorisosta parempaa, jos hän kerta on se, joka turmelee heitä. Meletos päätyy väittämään, että lähes kaikki muut ihmiset tekevät niin. Sokrates pyrkii osoittamaan, että Meletoksen syytteet ovat niin epämääräisiä, ettei tämä edes välitä siitä, mistä Sokratesta syyttää.[18]
Toisessa dialogimuotoisessa jaksossa Sokrates kuulustelee Meletosta koskien sitä väitettä, että hän ei kunnioita valtion tunnustamia jumalia. Hän kiistää osallistuneensa sellaisiin luonnonfilosofisiin spekulointeihin kuin Anaksagoras, joka oli esittänyt, että Aurinko on kivi ja Kuu kokkare maata, ja ettei kumpikaan näistä taivaankappaleista ollut jumala. Meletos erehtyy väittämään, ettei Sokrates uskoisi lainkaan jumaliin, vaikka toisaalta tunnustaa oman daimonioninsa, jumalhenkensä. Sokrates osoittaa tämän puhuvan näin ristiriitaisuuksia.[19]
Ensimmäisen puheen lopussa Sokrates pyrkii vielä osoittamaan toimineensa aina oikeuden ja totuuden mukaan ja kannustaneensa ihmisiä hyveeseen, silloinkin kun muut ovat toimineet laittomasti ja silloinkin kun hän on ollut vaarassa kuolla. Hän sanoo, että tämä taipumus on myös pidättänyt häntä osallistumasta politiikkaan; politiikkaan osallistuen hän ei olisi selvinnyt hengissä edes näin pitkään.[20]
Oikeuden päätös
Sokrates todetaan syylliseksi: 280 valamiestä äänestää häntä vastaan, 221 (tai 220) hänen puolestaan.[4]
Toinen puhe
Sokrateen puolustus
Toisessa puheessa Sokrates saa oikeuden kääntymään entistä enemmän häntä vastaan. Ensin hän toteaa, että äänestys oli melko tasainen: jos hän olisi saanut 30 ääntä enemmän, hänet olisi todettu syyttömäksi. Hän myös piikittelee Meletosta, koska tämän esittämän syytteen osuus äänistä (280/3 = 93) ei ylittänyt vaadittua viidettäosaa äänistä (501/5 = 100) — jos Anytoksen ja Lykonin esittämät syytteet eivät olisi olleet hänen tukenaan, hän olisi kantajana joutunut maksamaan sakkoa turhasta syytteestä.[21] Tällä säännöllä pyrittiin estämään, ettei oikeuden eteen tuoda täysin joutavia juttuja.
Sokrates ehdotti itselleen vaihtoehtoista rangaistusta — että Ateenan hyväntekijänä hänelle kuuluisi ilmainen ateriointi kaupungintalolla, prytaneionissa. Tällaiset kunnianosoitukset oli tarkoitettu menestyneille urheilijoille ja muille merkittäville kaupunkilaisille. Tämä sai oikeuden edustajat suuttumaan täysin, sillä Sokrates ehdotti sitä rangaistukseksi itselleen.[22]
Sokrates käsittelee myös vankeutta, sakkoja ja maastakarkotusta vaihtoehtoisina rangaistuksina. Hän sanoo, ettei halua olla vankilassa, eikä hänellä ole rahaa maksaa sakkojakaan, joten sakkorangaistus merkitsisi sekin vankeutta. Hän sanoo myös, ettei halua lähteä niin vanhana maanpakoonkaan; hän ei voi olla jatkamatta filosofointiaan, jonka näkee jumalalle osoitetuksi palvelukseksi, ja näin ihmiset muissa kaupungeissa eivät todennäköisesti kestäisi häntä sen paremmin kuin ateenalaisetkaan.[23]
Sokrates päätyy kuitenkin, kenties kuulijakunnan yllyttämänä, ehdottamaan itselleen sakkorangaistusta. Hän ehdottaa summaksi niin paljon kuin kykenisi maksamaan, eli yhden hopeaminan (100 drakhmaa). Paikalla olevat Sokrateen tukijat, Platon, Kritobulos ja Apollodoros, korottivat ehdotuksen sakkorangaistuksesta 30 minaan (3000 drakhmaa) tarjoutuen itse takaajiksi.[24]
Oikeuden päätös
Sokrateen puhe oli saanut valamiehet raivoihinsa. 360 äänesti kuolemanrangaistuksen puolesta, vain 141 äänesti sakon puolesta.
Kolmas puhe
Kolmas puhe on epävirallisempi, ja siinä Sokrates puhuu varsinaisen oikeudenkäynnin jälkeen paikalle vielä jääneille ihmisille. Hän vastaa ensin niille, jotka olivat äänestäneet kuolemantuomion puolesta. Hän väittää, että hänen tuomionsa syynä ei ole se, että hänen argumenttinsa olisivat olleet huonoja, vaan se, että hän ei ollut halukas tunteisiin vetoaviin esityksiin, joka olisi ollut tyypillistä kuoleman uhan alla oleville syytetyille. Hän sanoo myös, että kuoleman mahdollisuus ei saa aiheuttaa sitä, että ihminen poikkeaisi hyveen ja totuuden tieltä.[25]
Sokrates myös ennusti, että hänen jälkeensä tulee nuorempia ja vielä viiltävämpiä arvostelijoita, jotka laittavat häntä syyttäneiden elämän vielä tiukempaan tarkasteluun.[26]
Tämän jälkeen Sokrates rohkaisee niitä, jotka äänestivät hänen puolestaan. Hän sanoo, ettei hänen jumalhenkensä, daimonioninsa, ollut estänyt häntä jatkamasta puolustustaan niin kuin hän oli tehnyt. Tämän hän tulkitsi merkiksi siitä, että hän oli tehnyt kaiken oikein. Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että kuolema on hyvä asia.[27] Se tulee olemaan joko tyhjiin häviäminen, joka muistuttaa ikuista unetonta yötä; tai siirtyminen johonkin toiseen paikkaan, jossa hän voi tavata sellaisia kuuluisia henkilöitä kuin Hesiodos ja Homeros, sekä Odysseuksen kaltaisia sankareita. Näiden kanssa hän voi jatkaa eläessäänkin suorittamaa keskustelua ja kuulustelua. Kummassakin tapauksessa kuolema on voitto.[28]
Sokrates päättää puolustuspuheensa sanomalla, että hän ei kanna kaunaa niitä kohtaan, jotka syyttivät häntä. Luottamuksen osoituksena hän pyytää heitä huolehtimaan kolmesta pojastaan heidän kasvaessaan, ja katsomaan, että he laittavat kaikessa hyvyyden itsekkyyden edelle.[29] Puhe päättyy sanoihin:
»Nyt on jo aika lähteä, minun kuolemaan ja teidän jatkamaan elämää. Kumman osa on parempi, sen tietää yksin jumala.[30]»
Teatterisovitukset
Sokrateen puolustuspuheesta on dramatisoitu teatteriesitys, jota Suomessa on esittänyt näyttelijä-lausuja Veikko Sinisalo.
↑ abcdefRemes, Unto & Oksala, Pellervo & Itkonen-Kaila, Marja & Thesleff, Holger: ”Esittelyjä ja selityksiä”. Teoksessa Platon 1999, s. 279–282.
↑ abcCurnow, Trevor: The Philosophers of the Ancient World: an A–Z guide, s. 221–223. London: Duckworth, 2006. ISBN 0715634976
↑Smith, Nicholas D.: PlatoThe Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 7.1.2014. (englanniksi)
↑ abHansen, Mogens Herman: The trial of Sokrates – from the Athenian point of view, s. 16–18. Kgl. Danske Videnskabernes Selskab, 1995. ISBN 8773042668Teoksen verkkoversio.
Platon: Apologia eli Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Teokset I. (Apologia, Kriton, Lakhes, Hippias (lyhyempi dialogi), Ion, Euthyfron, Kharmides, Lysis, Protagoras. Toinen painos) Suomentanut Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15892-9
Platon: Sokrateen puolustuspuhe. Teoksessa Viisi tutkielmaa. (Sokrateen puolustuspuhe, Kriton, Pidot, Faidros, Faidon) Suomentanut Päivö Oksala. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1961.
Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia
Plato: Apologia Socratis. Teoksessa Duke, E. A. & Hicken, W. F. & Nicoll, W. S. M. & Robinson, D. B. & Strachan, J. C. G. (toim.): Opera. (Volume I: Euthyphro, Apologia Socratis, Crito, Phaedo, Cratylus, Sophista, Politicus, Theaetetus. Oxford Classical Texts) Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780198145691 Kreikankielinen alkuteksti.
Plato: Apology. Teoksessa Plato’s Works. (Volume I: Euthyphro. Apology. Crito. Phaedo. Phaedrus. Loeb Classical Library) Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99040-4 Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
Muuta kirjallisuutta
Himanen, Pekka: Filosofian oikeudenkäynti. Helsinki: WSOY, 1997.
