Parmenides (m.kreik.Παρμενίδης; lat.Parmenides) on Platonin kirjoittama dialogi, joka käsittelee ontologiaa ja ideaoppia. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Ideoista (Περὶ ἰδεῶν, Peri ideōn).[1] Dialogissa nuori Sokrates sekä kaksi vanhempaa elealaista filosofia, Parmenides ja Zenon, keskustelevat monismista ja pluralismista. Samalla dialogi sisältää Platonin laajimman itsekriittisen käsittelyn hänen omasta ideaopistaan. Dialogi on mahdollisesti yksi Platonin haastavimmista ja arvoituksellisimmista.[2][3][4]
Platonin teosten joukossa Parmenides kuuluu tämän keskivaiheen dialogeihin, siirtymävaiheeseen kohti myöhäisvaiheen dialogeja. Näin se on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin Platon oli perustanut oman Akatemiansa.[4] Dialogi voidaan kuitenkin lukea myös Platonin myöhäiskauden ensimmäiseksi. Tarkemmin dialogi on ajoitettu noin vuoteen 360 eaa.[2]
Diogenes Laertioksen esittämässä, Thrasylloksen tekemässä Platonin teosten jaottelussa dialogi kuuluu III tetralogiaan yhdessä dialogien Filebos, Pidot ja Faidros kanssa. Aiheensa puolesta Thrasyllos luki dialogin Platonin loogisten teosten joukkoon.[1]
Zenon käyttää itselleen tyypillistä hyökkäysmenetelmää, nimeltään reductio ad absurdum, ja osoittaa, että jos on pluralistien teorian mukaan olemassa monta, silloin ne ovat sekä samanlaisia että erilaisia; mutta tämä on mahdoton tilanne, sillä erilaiset asiat eivät voi olla samanlaisia, eivätkä samanlaiset asiat erilaisia. Sokrateen mukaan tämä ongelma häviää, jos tehdään ero toisaalta aistittaviin asioihin, ja toisaalta muotoihin tai ideoihin, joihin aistittavat asiat ovat osallisia. Näin yksi ja sama asia voi olla sekä samanlainen että erilainen, tai yksi ja monta, osallistumalla sekä samanlaisuuden että erilaisuuden ideoihin, ja ykseyden ja moneuden ideoihin. Esimerkiksi Sokrates on itse yksi mies, ja niin hän osallistuu ykseyden ideaan, mutta hänessä on myös monta osaa, ja niin hän osallistuu moneuden ideaan. Ei ole ongelmallista osoittaa, että aistittavilla asioilla on vastakkaisia ominaisuuksia. Hämmästystä aiheuttaisi, ja ansaitsisi Sokrateen ihailun, jos joku osoittaisi, että ideoilla itsellään voisi olla vastakkaisia ominaisuuksia.
Tässä vaiheessa Parmenides ottaa roolin Sokrateen kuulustelijana ja hallitsee loppuosaa dialogista. Osoitettuaan, että Sokrates itse on tehnyt eron ideoiden ja aistittavien välille, Parmenides kysyy, minkä tyyppisiä ideoita hän on itse valmistautunut tunnistamaan. Sokrates sanoo, että hänellä ei ole epäilystäkään matemaattisten, eettisten ja esteettisten (niin kuin ykseys, moneus, hyvyys, kauneus) ideoiden olemassaolosta, mutta että hän on epävarma sellaisista ideoista kuin ihminen, tuli ja vesi, ja sanoo olevansa lähes varma, että luvuttomilla asioilla, kuten hiuksilla tai mudalla, ei ole omaa ideaa. Parmenides puolestaan on sitä mieltä, että koska hän on vanhempi ja sitoutuneempi filosofiaan, hän ei taivu samalla tavalla yleisen mielipiteen mukaan, ja on halukas hyväksymään ideat jopa kaikkein alempitasoisille asioille.
Ensimmäisen osan lopun muodostaa kuulustelu, jossa Parmenides kyselee Sokrateelta ideaopin tietyistä puolista ja tuo samalla esille neljä argumenttia teoriaa vastaan:
Argumentti 1. Jos jotkut asiat ovat osallisia ’Kauneuden’, ’Samanlaisuuden’ tai ’Suuruuden’ ideasta, niistä tulee tällöin kauniita, samanlaisia tai suuria. Tällöin jokaisen yksittäisen asian tulee ottaa vastaan joko idea kokonaisuudessaan tai osa tästä ideasta. Kummassakin tapauksessa ideasta kuitenkin tulee monta — ensimmäisessä tapauksessa monistumalla, toisessa jakautumalla — eikä se enää olisi yksi.
Argumentti 2. Sokrateen perustelu sille, että jokaisessa tapauksessa on olemassa yksi idea, on se, että kun hän katsoo esimerkiksi joukkoa suuria asioita, niissä vaikuttaa olevan yksi ominaisuus, jonka ne kaikki jakavat, eli ’Suuruuden’ idea. Jos kuitenkin ajatellaan joukkoa suuria asioita x, y ja z. Tällöin niillä ja ’Suuruuden’ idealla täytyy olla jotain yhteistä, eli yhteinen idea. Kutsuttakoon tätä ’Suuruudeksi’ #2. Samoin x:llä, y:llä, z:lla, ’Suuruudella’ ja ’Suuruudella’ #2 tulee olla yhteinen idea, ’Suuruus’ #3, ja niin edelleen loputtomiin. Siksi jokaista tapausta ei edusta yksi idea vaan loputon sarja ideoita. Tämä on kuuluisa ”kolmannen ihmisen argumentti”, jota Aristoteles tutki enemmän.
Dialogin alku ensimmäisessä painetussa laitoksessa (editio princeps) vuodelta 1513.
Argumentti 3. Ehdotukseen, jonka mukaan jokainen idea on sielussa oleva ajatus, Parmenides vastaa, että ajatuksen tulee olla ajatus jostain joka on idea. Tällöin osallistumissuhde ideaan on edelleen selittämättä. Edelleen, jos asiat jakavat ideoissa asioita, jotka eivät ole muuta kuin ajatuksia, tällöin joko asiat koostuvat ajatuksista ja ajattelusta, tai ne ovat ajatuksia, mutta eivät ajattelua.
Argumentti 4. Ideaopin vakavin ongelma seuraa ideoiden erillisen olemassaolon opista. Ideat eivät ole olemassa meidän todellisuudessamme, vaan niillä on olemassaolo suhteessa toisiinsa niiden omassa todellisuudessa, ideamaailmassa. Samoin meidän todellisuutemme asiat ovat suhteessa toisiinsa, eivät suhteessa ideoihin. Aivan kuten ’Isännyyden’ idea on olemassa suhteessa ’Orjuuden’ ideaan, meidän todellisuutemme isännyys on suhteessa meidän todellisuutemme orjuuteen. Kukaan maallisen isäntä ei ole ’Orjuuden’ isäntä, eikä mikään maallinen isäntä-orja-suhde ole suhteessa ideaaliin ’Isäntä’-’Orja’-suhteeseen. Sama pätee tietoon. Kaikki tietomme on suhteessa meidän todellisuuteemme, ei ideamaailmaan, kun taas ideaali ’Tieto’ on tietoa ideoista, ei meidän todellisuutemme asioista. Tämän vuoksi emme voi tuntea ideoita. Tästä seuraa myös, että jumalallisessa maailmassa elävät jumalat eivät voi tietää mitään meistä, eikä heidän ideaali isännyytensä voi hallita meitä.
Loppuosa: Dialektinen harjoitus
Vaikka Sokrates ei kykenekään puolustamaan ideateoriaa Parmenideen argumentteja vastaan, Parmenides vaikuttaa kuulustelua seuraavassa siirtymäosassa puolustavan teoriaa itse. Hän väittää, että ilman ideoita dialektiikka ei ole mahdollista, ja että Sokrates ei kyennyt puolustamaan teoriaa koska hän on saanut liian vähän harjoitusta. Seuraavaksi Parmenides kuvaa, minkälaista harjoitusta hän suosittaa. Dialogin loppuosan muodostaa tällaisen harjoituksen läpikäynti. Siinä nuori Aristoteles-niminen hahmo ottaa roolin Parmenideen kuulustelijana Sokrateen sijasta.
Tätä dialogin loppuosaa pidetään yleisesti yhtenä Platonin teosten haastavimmista ja vaikeaselkoisimmista. Se koostuu armottomasta sarjasta vaikeita ja teräviä argumentteja, jossa ilmaisusta on riisuttu pois kaikki turha ja jätetty vain esitettyjen argumenttien oleellisin ydin. Aiemmista dialogeista tuttu draama ja väri ovat kokonaan poissa. Osa käsittelee Platonin myöhäisvaiheen dialogeille tyypillisiä aiheita, kuten oleminen, samuus, ero ja ykseys, mutta kaikki syvällisemmät tulkinnat ovat saaneet aikaan kiistoja tutkijoiden parissa.
Tutkijat ovatkin turhaan yrittäneet muodostaa kokonaiskuvan dialogin loppuosasta antiikin ajasta saakka. Myöskään nykytutkimuksessa osasta ei ole saatu muodostettua tyydyttävää, yleisesti hyväksyttyä tulkintaa. Parmenideen loppuosa tuleekin todennäköisesti pysymään arvoituksena vielä pitkään. Toisaalta Platonin kypsän vaiheen ajattelua on vaikea ymmärtää kokonaisuudessaan ilman Parmenideen ymmärtämistä.
↑ abCarlson, Lauri: ”Esittelyjä ja selityksiä”. Teoksessa Platon 1999, s. 398–407.
↑Rickless, Samuel: Plato’s ParmenidesThe Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
↑ abSmith, Nicholas D.: PlatoThe Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 9.1.2014. (englanniksi)
Kirjallisuutta
Suomennos
Platon: Parmenides. Teoksessa Teokset III. (Toinen painos) Suomentanut A. M. Anttila. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5
Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia
Plato: Parmenides. Teoksessa Burnet, J. (toim.): Opera, Volume II: Parmenides, Philebus, Symposium, Phaedrus, Alcibiades I and II, Hipparchus, Amatores. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780198145417 Kreikankielinen alkuteksti.
Plato: Parmenides. Teoksessa Plato’s Works. (Volume IV: Cratylus. Parmenides. Greater Hippias. Lesser Hippias. Loeb Classical Library) Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99185-0 Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
