Queen Elizabeth -luokka oli Britannian kuninkaallisen laivaston neljän taistelulaivan muodostama alusluokka. Tämän luokan alukset olivat ensimmäisiä niin kutsuttuja nopeita taistelulaivoja. Luokka oli myös ensimmäinen puhtaasti öljykäyttöinen taistelulaiva Britanniassa.[1]
Alkuperäisen vuoden 1912 laivastosuunnitelman mukaan piti rakentaa kolme taistelulaivaa ja taisteluristeilijä, jotka olisivat olleet paranneltuja versioita Tiger-luokan taisteluristeilijöistä (nimi Leopard?). Kuitenkin taistelulaivojen nopeuden noustessa 25 solmuun todettiin, että taisteluristeilijälle ei ollut enää tarvetta ja suunnitelma muutettiin neljän taistelulaivan hankinnaksi. Myöhemmin Malaijin valtio tarjoutui maksamaan taistelulaivan ja luokkaan päätettiin lisätä vielä yksi alus.[2]
Luokkaan lisättiin 1914 laivastosuunnitelman pohjalta vielä yksi alus HMS Agincourt, jonka tilaus kuitenkin peruutettiin ensimmäisen maailmansodan alkaessa 26. elokuuta 1914.[2]
Queen Elizabeth -luokan alukset olivat ensimmäisiä, joiden pääaseina oli kahdeksan 15 tuuman (381 mm) 42 kaliiperin Mk I -tykkiä sijoitettuina kaksoistykkitorneihin. Pääaseiden kranaatti painoi 879 kg ja se voitiin ampua 24 368 metrin päähän 20 asteen korotuskulmalla. Kaikki tornit olivat aluksen keskiakselilla ja B ja C -tornit ampuivat naapuritorniensa yli.[3]
Queen Elizabeth -luokan aseistuksen sijoittelu
Alun perin tykkien sijoittelun piti olla samanlainen kuin Iron Duke -luokan aluksissa, mutta havaittiin, että poistamalla keskilaivassa oleva niin kutsuttu Q-torni saataisiin alusta kevennettyä, tilaa tehokkaammalle koneistolle ja kuitenkin tehokkaampi täyslaidallinen kuin Iron Duke-luokan aluksilla. 15 tuuman tykit osoittautuivat palveluskäytössä hyviksi. Ne olivat luotettavia ja tarkkoja aseita.[2]
Apuaseina laivoissa oli 16 kappaletta yksittäisä BL 6 tuuman (152 mm) Mk XII-tykkiä PIX-tyypin laveteilla kasemateissa. Neljä perässä Y-tornin katolla. Etupatteri, jonka etummainen tykki oli B-tornin katolla oli porrastettu niin, että teoriassa kolme asetta kykenivät ampumaan eteenpäin ja aseiden korkeuskulman säätövara oli vain 14 astetta. Ryhmittelyn tarkoituksena oli torpedoveneiden torjunta.[2]
Suunnitelmissa oli lisäksi 20 yksittäistä 12 naulan tykkiä, joista 12 tulitti eteenpäin ja 8 taakse ylä- ja suojakansilla. Nämä aseet kuitenkin poistettiin suunnitelmista rakennustöiden edetessä.[2]
Aluksilla oli neljä vesilinjan alapuolella olevaa 21 tuuman (533 mm) torpedoputkea. Kaksi kummallekin kyljelle juuri asemien A- ja Y-tornien kohdille. Aluksella oli kaikkiaan 20 torpedoa. Alkuperäisessä suunnitelmassa ei ollut lainkaan lentokoneita tai ilmatorjunta-aseistusta.[2]
Panssarointi
Alusten vesirajassa oli 330 mm paksuinen panssarivyö, joka ulottui neljä tuumaa vesirajan alapuolelle ohetessa kannentasolle mentäessä 150 millimetriin. Vesirajasta alaspäin vyö oheni 200 millimetriin. Keulaan ja perään mentäessä vyö oheni 150 ja 100 millimetriin. Lisäksi oli rakennettu lisäsuojaa ruutipanos- ja öljyvarastoja varten.[4]
Konehuoneiden päällä oli 25 mm paksuinen panssari, patterikannen paksuus oli 32-50 mm ja yläkannen jälleen 25 mm. Peräsimen suojana oli 64-76 mm panssarointi. Apuaseiden suoja-asemien paksuus oli 254 mm yläkannen päällä olevissa ja 102-152 mm muissa. Yläasemissa kuitenkin todellinen paksuus jäi 178-229 millimetriin. Panssaroinnin osuus uppoumasta oli 29 prosenttia.[4]
Voimanlähde
Suunniteltu nopeus oli 25 solmua eli 4 solmua edeltävää Iron Duke -luokkaa enemmän, jolloin lähes 150 prosentin tehonlisäys tarvittiin nopeuden saavuttamiseksi. 24 kattilaa (Iron Duke-luokka 18) tarvittiin tehontarpeen tyydyttämiseksi. Kattilat jaettiin kahdeksaan osastoon aina kaksi rinnakkain. HMS Warspite ja HMS Barham oli varustettu Yarrow-kattiloilla ja loput alukset Babcock & Wilcoxin vastaavilla. Alukset olivat puhtaasti öljytoimisia eli olivat ensimmäisiä vain öljyllä toimivia taistelulaivoja, vaikka USS Nevada otettiin käyttöön aiemmin.[4]
Turbiinit sijoitettiin neljään erilliseen osastoon. Risteilyturbiinit liitettiin sivuilla oleviin turbiineihin vaihteiden avulla. Parsonsin turbiinit sijoitettiin muihin paitsi Barhamiin ja HMS Valiantiin, joissa oli Brown-Curtis-turbiinit. Laivojen tehoksi oli suunniteltu 75 000 hevosvoimaa. Koeajoissa ei kuitenkaan asetettua 25 solmun nopeutta saavutettu. Koneista jäi saamatta 14,4 prosenttia teoreettisista arvoista.[4]
.jpg)
