Daimler-Benz oli vuonna 1953 esitellyllä W120-sarjalla aloittanut itsekantavalla korilla toteutettujen Mercedes-Benz-autojen valmistuksen. Tähdäten modulaariseen ja standardisoituun tuotantomalliin, W120-sarjaa käytettiin alustana usealle sarjalle seuranneina vuosina.[2]
Vuonna 1954 esitelty W180 ja sen vuonna 1958 esitelty polttoaineen ruiskutuksella varustettu versio W128 käyttivät 170 mm pidennettyä W120:n korirakennetta, tarjoten lisätilaa matkustamoon ja suuremmalle moottorille.[3]
Vuonna 1955 markkinoille ilmestynyt 190 SL perustui lyhennettyyn W120:n alustaan, käyttäen kuitenkin 300 SL:n näköistä muotoilua, samanlaista pyöräntuentaa ja pienempää moottoria.[4]
Vuonna 1956 esiteltiin Typ 219 joka enteili ensin vuonna 1959 W111-sarjassa ja vuonna 1961 W110- ja W112-sarjoissa nähtävää tuotantomallia jossa keski- ja luksusluokat käyttäisivät mahdollisimman paljon samoja komponentteja ja korirakennetta.[5]
Typ 219 käytti W120:n korirakennetta A-pilarista taaksepäin, pidennetyn moottorintilan ja voimanlähteen ollessa W180:stä peräisin. W111 ja W110 kuitenkin käänsivät konseptin toisinpäin, korin perusrakenteen ollessa ylellisemmästä W111-sarjasta ja W110:n käyttäessä muunneltua lyhyempää keulaa. [1][3]
W110 esitellään
Huhtikuussa 1961 esiteltiin 190c Frankfurtissa. Erot W111:en, jonka 220 b-perusmallin kori A-pilarista taaksepäin toimi W110:n pohjana, olivat muun muassa W120/W121-sarjasta periytyneiden ajovaloumpioiden pyöreä muoto ja etulokasuojien päällä olleet suuntavilkut[1], sisustan koristelu bakeliitilla W111:n puupaneloinnin sijaan, hieman vähemmän kromiosia, sirommat puskurit ja takavalot. Tärkeimmät muutokset olivat kuitenkin 50 mm lyhyempi akseliväli ja 145 mm lyhyemmälle keulalle[6] asennettu 1,9-litrainen, 80 hevosvoimainen neljäsylinterinen M121-bensiinimoottori. Karumpi varustelu ja pienempi moottori olivat hyväksi hinnalle, joka laski huomattavasti. Tämä takasi mallin kiitettävän suosion tässä hintaluokassa.
Vuonna 1961 esiteltiin myös toinen uutuus; Mercedekselle tavanomainen diesel-malli 190Dc. Siinä oli neljäsylinterinen Boschin ruiskutuspumpun ruokkima 2,0-litrainen dieselmoottori, joka tuotti 55 hevosvoimaa ja kokoisekseen suuren 130Nm vääntömomentin. Tämä malli oli erityisen suosittu takseissa alhaisen 9L/100 km keskikulutuksen ansiosta. Auto oli avara ja väljä sisätiloiltaan sekä tavaratilaltaan yllellisempien W111 ja W112-sarjojen kanssa jaetun yhteisen pohjalevyn ansiosta.
Vaihteistoina toimivat Mercedeksen oma 4-vaihteinen manuaali joko ratti- tai lattiavalitsimella (jälkimmäinen lisävaruste). Saatavilla oli myös niin ikään lisävarusteeksi 4-vaihteinen AutoGetrag-automaattivaihteisto ratti- tai lattiavalitsimella aina 190Dc:stä lähtien. Lisävarustelista oli runsas; tarjolla oli kattoluukku, kattoteline, nahkapenkit, ilmastointi ja Becker Europa (LMKU)-autoradio ensin putki- ja sittemmin transistorikoneistolla, varustettuna kojelautan keskellä olevan ritilän alle sijoitetulla mono-kaiuttimella. Turvavyöt kuuluivat useimmiten varustukseen Suomeen tuoduissa autoissa.
Elokuussa 1963 sarjan jarrujärjestelmä päivitettiin 2-piiriseksi. Lisäksi etupyörät saivat rumpujarrujen tilalle levyjarrut, takapyörien säilyttäessä edelleen käytössä rumpujarrut.[1]
Mercedes-Benz suoritti 10. syyskuuta 1959 ensimmäisen kolaritestinsä käyttäen Mercedes-Benz W110:tä.[7]
Mallit 200, 200 D ja 230
Heinäkuussa 1965 tapahtui W110 korin kasvojenkohotus. Vilkut siirtyivät korkealta etulokasuojista keulaan ajovalojen alle tavanomaisempaan paikkaan ja muutama kromilista tuli muun muassa ikkunalinjaan dynaamisuutta luomaan sekä auton perään hieman suurentuneiden takavalojen ylä- ja alapuolelle.
190c-moottorimalli korvautui 200-mallilla. Pienin bensiinimoottori kasvoi täten kahden litran tuntumaan ja 190c - mallissa ollut Solex 34 PJCB-kaasutin vaihdettiin kahteen Solex 38 PDSJ-kaasuttimeen. Teho nousi 15 hevosvoimalla 95 hevosvoimaan, mutta vääntö kasvoi tuntuvasti moottorin saadessa 5 runkolaakeria edellisen kolmen sijaan.
Dieselmoottori ei muuttunut vain moottorinnumeroltaan ja kauppanimeltään 200D:ksi, vaan siihen tehtiin sisäisiä muutoksia. Bensamallin tavoin moottorin runkolaakerien määrä nostettiin kolmesta viiteen. Näin moottorin "alakerta" tuli vankemmaksi ja vääntöä kestävämmäksi tehon pysyessä ennallaan 55 hevosvoimassa.[1]
W110-korisarjassa esiteltiin myös 230-malli 6-sylinterisellä M180-moottorilla varustettuna. Koska moottori oli likimain sama kuin W111-sarjan malli 230 S:n, W110-sarjan 230 oli täten eräänlainen välimalli W110 ja W111-sarjojen välillä. Moottorin polttoainesyötöstä vastasi 200-mallissa käytetty kaksikurkkuinen Solex 38 PDSI-2-kaasutin moottorin tuottaessa 105 hevosvoimaa 5200 kierroksella minuutissa. Heinäkuussa 1966 Solexien tilalle vaihdettiin 230 S-mallin kaksikurkkuiset Zenith 35/40 INAT-kaasuttimet tehojen noustessa takaisin 120 hevosvoimaan.[1]
Kasvojenkohotuksessa matkustamon muutokset olivat melko vähäisiä. Etuistuimet vaihtuivat vakiovarusteena kiinteä-selkänojaisista säädettäviksi, niiden ollessa aikaisemmin lisävaruste. Lisäksi C-pilareihin tuli aikaisemmin W111-malleissa esitellyt kromikoristeiset matkustamon ilmanpoistoventtiilit. Vuonna 1967 sisustaa päivitettiin vielä vaihtamalla peilit, ovien sisäkahvat ja kojelaudan kytkimistö vastaamaan pari vuotta aiemmin esitellyn W108/W109-sarjan ja tulevan W114/W115-sarjan varustelua.[8]
Muita korimalleja kiristyville Euroopan markkinoille
Mercedes-Benz W120/W121 eli "ponttooni"-koria ei käytetty vielä kovinkaan runsaasti kyseisissä autotyypeissä ja siksipä W110-kori oli ensimmäisiä "nykyaikaisia" perustoja ruumisautoille ja ambulansseille. Näitä koreja ei kuitenkaan Daimler-Benz itse valmistanut, vaan useat eurooppalaiset koripajat loivat omia näkemyksiään, kuten Lorchissa sijainnut Binz.
W120-koristakin oli valmisteilla farmarimalli, mutta nämäkin harvinaisuudet toimitti Mercedeksen hovihankkija Binz. Niinpä oli luonnollista että W110-koristakin tuli farmarimalli, Universal jota valmisti myös Binz, mutta päätyönään ja Mercedeksen valtuuttamana Belgialainen IMA. IMA valmisti Universal-versiota myös W111 korista kuusisylinterisin moottorein.
Lisäksi muutamia harvinaisia lava-auto muunnelmia sekä limusiinimalleja pidennetyin akselivälein ja korein on ollut valmistuksessa kuten muun muassa Binzillä.
Mallinumerot selkiytyvät
Uudistus Mercedeksissä, oli myös muutos kohti selkeämpiä mallinumeroita 200 ja 200D mallien osalta. Mercedes-Benz oli vuosia käyttänyt autojen mallinumeron perään lisättyä pientä kirjainta (a, b, c, d) erottelemaan sekä saman korisarjan päivitettyjä malliversioita (esim. W120 sarjan 180, 180a, 180b ja 180c) että erottelemaan samaa mallinumeroa käyttäneitä eri korisarjojen malleja toisistaan (esim. W121-sarjan 190b ja W110-sarjan 190c).
190c ja 190Dc -mallien tunnistetiedoissa sitkeästi notkunut pieni c-kirjain poistui vuoden 1965 faceliftin myötä ja tästä lähtien vuoteen 1993 asti noudatettiin samaa kaavaa mallinumeroiden osalta: Bensiinimallissa mallinumero oli moottorin iskutilavuus suuntaa antavasti pyöristettynä 10 cm3 tarkkuudelle, ja dieselmalleissa mallinumeron perään lisättiin iso D-kirjain.
Kalliimmissa malleissa seikkaili S tarkoittaen valmistajan kalliimpaa ja ylellisempää mallistoa, Sonderklasse (suom.erikoisluokka), joka nykyään tunnetaan Mercedes-Benz S-sarjana. Myös E-kirjain pysyi käytössä ilmaisemaan bensiinimalleissa käytettyä Boschin valmistamaa polttoaineen suoraruiskutustekniikkaa kunnes Daimler-Benz siirtyi 1993 käyttämään suoraruiskutusta kaasuttimien sijaan kaikissa bensiinimoottoreissa.[9]
